Part 18

Koska käynti Lämmertillä näyttää jättäneen Kihlmaniin tavallista syvemmän vaikutuksen, annamme tässä tilan hänen kertomuksensa jatkolle: "Päivällisiksi tuli edelleen eräs naapuripappi sekä kaksi repetenttiä (jotain sentapaista kuin meidän dosentit), Ege ja Klett, Tübingenistä. Ege on minun ikäiseni, ehkä vähän vanhempi. Hän on suuriarvoinen mies: vakavuus, yksinkertaisuus, arvokkaisuus, miehekäs kypsyys tekevät hänet esimiesten, toverien ja ylioppilasten kunnioituksen esineeksi. Klettillä ei ole Egen vakavuutta eikä ylemmyyttä, mutta hän on kuitenkin sydämellinen, suoramielinen ja nöyrä nuorukainen. Nämä olivat kokoontuneet viettämään yhdessä iloista iltapäivää. Haluat kenties tietää mitä silloin tehtiin? Kun oli syöty ja kahvia juotu, asetuimme pöydän ympäri keskustelemaan aineesta, joka oli määrätty kokouksesta sopiessa, nimittäin 'uhrin merkityksestä'. Ensin veisasimme muutamia värsyjä, jonka jälkeen Lämmert piti lyhyen rukouksen. Sitte käsiteltiin kysymystä: koetettiin aluksi päästä selville uhreista ennen Moosesta (Abelin, Noakin, Abrahamin), sen jälkeen Mooseksen ja viimein Kristuksen aikuisista. Kaikki tapahtui ilman muodollisuuksia, tupakoitiin, ja kukin lausui vapaasti mitä ajatteli. Keskustelun jälkeen juteltiin erinäisistä aineista. Illemmalla yhdyttiin jälleen yhteiseen (polvi)rukoukseen. Sitten veisasimme useita virsiä, pakinoimme, nautimme olutta, viiniä, hedelmiä. K:lo 10:een asti oltiin yhdessä. Silloin repetentit palasivat Tübingeniin, mutta Rieger ja minä jäimme yöksi. -- Päivä oli ihana, ja minusta on esikuvaksi otettavaa, että veljellisessä yhdessäolossa erityinen aine tehdään keskustelun pohjaksi." -- Tästä johtuu Kihlman vielä kerran siihen, mitä hän ennen oli kirjoittanut pappeinkokouksista. Silloin hän oli pitänyt esikuvanaan Stuttgartissa näkemiään pappien konferensseja. Nyt hänestä ne ja niitten mukaan ehdottamansa kokoukset olivat liian juhlallisia, ja katsoi hän Lämmertin luona käytettyä tapaa paremmaksi. Jos niin Suomessakin meneteltäisiin, ei pappien yhdessä ollen päivä kuluisi turhaan jutteluun, vaan jäisi siitä jokin muisto, joku parannuksen siemen sydämeen. Eikä mikään estäisi aikaa myöten kehittämästä ja laajentamasta kokousten ohjelmaa.

Seuraavana päivänä Lämmert saarnasi "raamatullisesti, yksinkertaisesti ja vaatimattomasti". I.p:llä Rieger matkusti kotia, mutta Kihlman jäi vielä Lämmertille. Tämä oli kutsuttu sairaan tytön luokse, joka oli "kääntynyt olematta sentään herännyt". "Hän [tyttö] ei tiennyt mitään synneistä, ja jos häntä voitiinkin vakuuttaa niistä, niin ei hän voinut suuresti tuskaantua niiden johdosta. Niin pian kun hän oli rukoillut Jumalalta anteeksi, oli hän iloinen ja tyytyväinen. Hän oli siis aivan kuin lapsi, vaikka oli jo 16-vuotias. Lämmert tunsi hänet ennestään ja oli tutkinut häntä, jonka tähden minä voin olla mukana. Hän seurasi kokonaan heidän käsikirjaansa ja antoi sairaalle synninpäästön ja Herran ehtoollisen. Sen jälkeen hän piti lyhyen kehotuspuheen sukulaisille vallan kristillisessä hengessä. Koko sairaanluonakäynti oli niin yksinkertainen, sydämellinen ja liikuttava, että luottamukseni Lämmertiin yhä vahvistui. -- Istuimme sitten yhdessä. Lämmert kertoi asemastaan seurakunnan opettajana. Siellä oli kaikenlaisia puolueita, mutta kun hän ei kuulunut yhteenkään, ei mikään puolue häntä hyväksynyt. Jokainen toivoi, että hän liittyisi heidän riveihinsä, silloin olisi ollut hyvin. Mutta kun hän ei voinut niin tehdä, pitivät he itseänsä ymmärtäväisempinä. Kirkossa käytiin, mutta ei oppiakseen jotain, vaan järjestyksen vuoksi. Jos hän saarnasi parannusta, ajattelivat micheliaanit, että hän oli oleva heidän miehensä; jos hän saarnasi uskoa, toivoivat pregitseriaanit hänen saaneen valon. Mutta kun hän ei heittäytynyt kenenkään syliin, sanoen: Te olette oikeassa, te olette oikeita kristityitä, niin arveltiin hänen jääneen puolitiehen eikä häneen luotettu. Hän ei siis voinut vaikuttaa puolueisiin ja tuskin muihinkaan. Ainakaan ei näkynyt paljon hedelmiä. Hänen ecclesiolansa muodosti 4 kisälliä, jotka olivat lähemmin liittyneet häneen. Ja kuitenkin hän oli kärsivällinen. Totta kyllä hän ei voinut riemuiten julistaa sanaa, mutta hän tiesi, ettei se sittenkään ollut turhaa, vaikka ihmisistä siltä näytti. Hän oli tyytyväinen ja alistuvainen ja erosi siinä kohden Blumhardtista, joka aikoi erota virastaan perustaakseen sielunsairaita varten laitoksen, missä voisi vaikuttaa suurisuuntaisesti." Kihlman ajatteli kotoisia oloja ja arveli, että "mekin, jos vaellamme totuudessa, saamme kokea samaa, jos esim. Lapualle tulisi rehellinen ja tunnollinen mies, niin pelkään, että hänellä 'isissä' olisi pahimmat vastustajansa, jos hän ei alistuisi heidän allensa." -- Sen jälkeen kun Kihlman oli Tranåsista lähtenyt, hän ei ollut voinut kenenkään kanssa puhua niin luottavaisesti. "Älä sen vuoksi ihmettele, että käytin tilaisuutta keventääkseni raskautettua sydäntäni!" -- "K:lo 9 illalla tulivat hänen kisällinsä hänen luokseen saadakseen opetusta Uuden Testamentin johdannossa, jota myöskin annettiin sangen sopivalla tavalla. -- Minulla oli siis jälleen ollut siunauksellinen päivä." --

VII.

ULKOMAANMATKA 1851-52 (jatko).

Tübingenissä; paluumatka.

Maanantaina tammikuun 26 p:nä 1852 Kihlman saapui Tübingeniin. Sinnetulo oli oleva käänteentekevä hänen kehityksessään. Tübingenissä, jota kaupunkia hän ei vielä ollut maininnutkaan, kun hän joulun edellä suunnitteli vastaisia matkojaan, hän näet professori J. T. Beckissä tapasi sen uskon miehen ja opettajan, jota hän jonkunlaisella aavistavalla kaiholla oli etsinyt. Monesta kertomukseen liittämästämme Kihlmanin lauselmasta on ilmennyt, miten innokkaasti ja johdonmukaisesti hän harrasti uskonnollisten tietojensa syventämistä raamatun s.o. Jumalan sanan perustuksella ja miten hän pelkäsi joutuvansa harhaan eri puolueitten ja yksityisten ihmisten mielipiteitten kautta. Kun hän nyt kohtasi miehen, joka ei ainoastaan yleensä seisonut samalla kannalla, vaan jo oli raamatun pohjalla rakentanut uskonnollisen järjestelmän, niin onko ihme, että hän ihastui ja koko henkensä voimalla yritti omaksua mitä oppia, mitä johtoa tältä opettajalta oli saatavissa. Sitä varten Kihlman jäi Tübingeniin.

Koska pian saamme tietää, miten Kihlman mieskohtaisen tutustumisen perustuksella kuvasi opettajaansa, mainittakoon tässä vain lyhyesti, että Johann Tobias Beck tähän aikaan oli täyttämäisillään 48 vuotta, että hän lähteneenä vaatimattomasta porvarillisesta kodista (Balingenin pikkukaupungissa Württembergissä) m.m. äidin vaikutuksesta, joka ei koskaan saanut kylläänsä raamatun lukemisesta, jo poika iässä oli valinnut elämänuransa ja Urachin seminaarissa ja Tübingenin yliopistossa, osaksi -- kivulloisuuden takia -- mitä koettelevimmissa oloissa, valmistunut papiksi sekä että hän, toimittuaan yhdeksän vuotta pappina Waldthannin pienessä maalaisseurakunnassa, 1836 oli kutsuttu yliopiston opettajaksi Baseliin ja sieltä 1843 muuttanut Tübingeniin, missä samalla kertaa oli vakinainen teologian professori yliopistossa ja saarnaaja. Kuinka korkealle hänet asetettiin asiantuntijain keskuudessa, huomaa Bonnin professorin, K. I. Nitzschin arvostelusta, että nykyajan teologeista ei yksikään raamatun tuntemisessa vetänyt vertoja Beckille ja sveitsiläisen teologin K. R. Hagenbachin lauseesta: Luteruksen jälkeen ei kukaan ole pystynyt semmoisella urkujensoittoa muistuttavalla voimalla tarttumaan Jumalan sanan soittimiin kuin Beck. [_Eero Hyvärinen_, Johan Tobias Beckin elämäkerta, Helsingissä 1906. Tästä kirjasesta voi suomenkielinen lukija oppia tuntemaan Beckin elämänvaiheet ja toiminnan laadun.] -- Niistä ja muista samankaltaisista arvosteluista päättäen oli Beckillä jos kellään uudenaikaisella teologilla edellytykset suurisuuntaiseen kirkolliseen uudistajatoimeen, mutta siihen hän ei milloinkaan pyrkinyt. Päin vastoin eli hän hiljaista, yksinäistä opettaja-elämää saaden verraten vähän kannatusta ympäristöltään. Kumminkin kerääntyi hänen kateederinsa juurelle yhä enemmän hartaita kuulijoita ei ainoastaan Saksasta, vaan aikaa voittaen kaikista europpalaisista ja kaukaisemmistakin maista, missä protestantteja elää, ja kaikissa oppilaissaan Beck, huolimatta siitä, että hän ulkonaiselta olennoltaan oli enemmän karkealuontoinen kuin rakastettava tavallisessa merkityksessä, herätti syvintä kunnioitusta ja rakkautta. Näin todistaa Kihlman, ensimäinen suomalainen Beckin oppilaista, ja niin myös J. A. Cederberg [_J. A. Cederberg_: En blick på J. T. Becks riktning i Finland. Teol. Aikakausk. 1909. siv. 136 ss.], joka monen muun jälkeen viimeisenä meikäläisenä kuuli hänen opetustaan 1877-78. "En ole ennen enkä myöhemmin", lausuu jälkimäinen, "nähnyt semmoista profeetallista personallisuutta kuin J. T. Beck oli. Bengelistä on sanottu, että hänellä oli jotakin autuasta ijäisyysvaloa kasvoissaan; saman syvän, vakavan ijäisyysvaikutelman sai Beckistäkin."

* * * * *

Ensi iltapäivänä -- jonka Kihlman luultavasti vietti yksin vieraassa kaupungissa -- hän sanoo vähän kärsineensä "Ystadin tautia" s.o. koti-ikävää, josta hän Saksassa yleensä oli ollut vapaa. Hän oli ottanut asunnon hotellissa "Zum Printz Carl", missä sitten asui kesään asti, nähtävästi eläen aika mukavasti. Eineeksi hän joi pari kuppia islanninjäkälästä ja lakritsijuuresta keitettyä teetä, päivälliseksi hän söi kaksi, jopa joskus kolmekin lajia liharuokaa sekä lääkärin kehotuksesta juomalasin (ei päihdyttävää) viiniä, ja illalliseksi liemiruokaa taikka pihvipaistia sekä pullon olutta, joka hänestä oli verrattomasti parempaa kuin Suomessa saatava. Tästä ravintojärjestyksestä sekä tietenkin lauhkeasta ilmanalasta hän toivoi, eikä turhaan, terveytensä parantuvan. Vanhemmilleen hän tosin kirjoitti, ettei hänen terveytensä ollut mainittavasti parempi, jollei huonompikaan: jos hän veisasi pari virttä, tunsi hän jo olevansa väsynyt; tuskia hänellä ei sentään ollut eikä käveleminen erittäin hengästyttänyt häntä. Täysin terve hän ei siis ollut, mutta siitä huolimatta Kihlman kokonaan antautui henkisiin harrastuksiin.

Seuraavat päiväkirjaotteet osottavat, miten Kihlman perehtyi uuteen ympäristöönsä ja elämäänsä:

_Tammikuun_ 27 p. "Kuulin Beckin luennoivan dogmatiikkaa ja Efesiläiskirjeestä. Hän ei hävennyt paikoittain esitykseensä liittää sydämeen tunkeutuvia kehotuksia. Semmoista en ole koskaan kuullut kateederista. Milloin alentuvat oppineet meillä niin alhaalle? Kävelin Ege ja Klett ystävien kanssa, joihin olin tutustunut Lämmertillä. Puhuttiin repetenttitoimesta."

28 p. "Kuulin jälleen Beckiä Kristuksen synnittömyydestä. Sain selityksen yhteen arvoitukseen, joka on ollut minulle hämärä ja johon turhaan olen hakenut valoa. -- I.p:llä kävelin Beckin, Egen ja Klettin kanssa [jälkimäiset olivat kai esittäneet hänet professorille]. Keskusteltiin nykyajasta ja tulevaisuudesta: kaikki liha on häviävä, kaikki kansat ovat kuritettavat."

29 p. "Illalla kokous erään ylioppilaan luona. Ege puhui lämpimästi ja nöyrästi Mark. Ev:n 14: 1-25:stä. Seurassa oli noin 20 ylioppilasta. Oi! oli aika, jolloin istutus, nuori ja kukoistava, nousi Helsingissäkin. Silloin kokoonnuttiin samoin ja oltiin iloisia ja onnellisia Jumalassa, vapahtajassa. Mutta sitten tapahtui, että varustauduttiin maailmaa vastaan, osaamatta olla varuillaan itseänsä ja ystäviänsä kohtaan. Jälkimäiseltä puolelta näet vihollinen hyökkäsi. Ihmissana ja -kunnioitus johti pois Jumalan sanasta, ja samalla hävisi hengellinen voima. Puolue-etujen, yksityisten inhimillisten aatteiden ja toivomusten vuoksi uhrattiin Jumalan pyhä asia."

31 p. "Kuuntelin a.p:llä prof. Landererin luennon dogmien historiassa. Illalla Ege, Klett ja prof. Schmid alakerran ravintolasalissa. Kysymys Palestinan matkasta -- evättiin."

_Helmikuun_ 1 p. "Kuulin ensikerran prof. Beckin saarnaavan. Teksti Joh. 4: 15-26. Ihmiset ajattelevat usein, että kaikki jumalanpelko on hyvä. Mutta niin ei ole laita. Niiden, jotka rukoilevat Isää, tulee rukoilla hengessä ja totuudessa. Saarna oli hyvä, mutta olin parempaa odottanut. I.p:llä luin Bengelin puheita ja veisasin muutamia virsiä. Aina tulee minusta Jumala niin suureksi ja ihanaksi, maailma niin pieneksi ja turhaksi, ijäisyys niin tärkeäksi ja taivas niin toivottavaksi, kun luen Bengelin ilmestyksestä. -- Illalla olivat Ege, Klett ja Schmid minun luonani. Ege kuvasi kohtauksia 1848 v:n vallankumouksen ajoilta. Oli opettavaa ja mielenkiintoista. Kansa oli uhmailevaa ja ylimielistä vallankumouskiihkossaan, mutta kun huhu vihollisesta levisi, oli rohkeus poissa, kuoleman pelko valtasi uhmailijat. -- -- Kansa ei ole sen jälkeen parantunut, tarvitaan vain kipinä, niin on kaikki taas ilmitulessa."

3 p. "Aloin lukea Stierin: Efesiläiskirje sekä Beckin [Die christliche] Lehrwissenschaft [nach den biblischen Urkunden]."

4 p. "Kävin Eforus Hofmannin luona, hyvin kohtelias. Puhuttiin virolaisista oloista: talonpojat itse tahtoivat muuttaa uskontoa, syystä että heidän evankelisina täytyi maksaa niin suuria veroja. Papit laiminlöivät heitä ennen (juttu papista, joka löi vetoa aatelismiehen kanssa, kumpi heistä söisi enemmän, jälkimäinen kuoli, ja pappi löi lukkarin kanssa korttia ruumisarkun päällä). Myöskin suomalaisista oloista: luterilaisessa kirkossa aina eri mieliä vanhurskauttamisopista. I.p:llä kävin prof. Schmidin luona."

5 p. "Kävin prof. Beckin luona." [Silloin tapahtui se keskustelu Suomen oloista, jonka Kihlman, niinkuin alempana näkyy, selosti kirjeessä Essenille.] "I.p:llä Klett luonani. Sain häneltä vahvistusta mielipiteilleni eri henkilöistä. -- -- -- Eihän saa noudattaa mieskohtaisia vaikutelmiaan, sillä helposti tapahtuu, että tekee itsensä malliksi ja tahtoo muovailla kaikki oman mielensä mukaan, jopa voi tulla siihen, että ankarasti arvostelee toisia ihmisiä vain sen vuoksi, että heillä on toisenlainen mielenlaatu; mutta ei pidä myöskään halveksia salaista varoitusta taikka houkutusta, jonka tuntee sisässään. Olen usein huomannut sen olevan perustetun."--

6 p. "Beck luennoi taas voimallisesti ja suolaisesti vuorisaarnasta."

8 p. "Kuulin Palmerin [Christian von Palmer (1811-1875) v.sta 1852 teologian prof. Tübingenin yliopistossa. Erittäin etevä ja mainehikas opettaja käytännöllisessä teologiassa; hänen oppikirjojaan tässä aineessa on paljon käytetty meilläkin.] saarnaavan, melko hyvin. I.p:llä saarnasi Klett. -- Illalla konsertissa, jossa esitettiin [Spohrin] oratorio Die letzten Dinge. Ihania kohtia, esim. kvartetti Selig sind die etc." -- -- --

Näin Kihlman eli Tübingenissä, ja samassa kirjeessä (noin 15/2), josta olemme ottaneet kuvauksen Lämmertillä käynnistä, hän kooten vaikutelmansa kirjoittaa Essenille: "En ajatellut oikein edullisesti Beckistä, syystä että olin kuullut hänen olevan antipietisti ja vieläpä antiluterilainen, mutta otin huomioon, että hänestä sanottiin, että hän seisoi raamatun pohjalla. Nyt olen kolme viikkoa kuullut hänen luennoivan, ja käynneillä mieskohtaisesti tutustunut häneen. Minun täytyy sanoa: on totta, että hän on pietismin ja luterilaisuuden vastustaja. Ja kuitenkin hän on mitä radikaalisin pietisti ja oikea luterilainen, mutta, huomaa, alkuperäisessä merkityksessä. Pietisti, sikäli kuin hänestä kristinusko ilman elämää ei ole kristinuskoa ollenkaan, ja luterilainen, sikäli kuin Jumalan sana hänelle on ainoa ja pätevä auktoriteetti. Professori Beck on kerrassaan tavaton mies, itsenäinen, eheä teologi ja kristitty. Hän ei ole mies, jolla on yksityisiä mielipiteitä ja aatteita, vaan kaikki, mitä hän ajattelee ja puhuu, on mitä tarkimmassa keskinäisessä yhteydessä. Siinä ei näyttäydy kokoelma yksityisiä totuuksia, vaan orgaaninen kokonaisuus, missä jokainen yksityinen totuus luonnollisesti johtuu kokonaisuudesta. Mutta sekä kokonaisuus että yksityiskohdat on otettu Jumalan sanasta. Ja -- mikä on hänessä tunnusmerkillistä -- kaikki totuudet tulevat hänen suussaan käytännöllisiksi. Sen vuoksi ovat hänen luentonsakin niin ihania, ettei koskaan lähde niiltä ilman että on saanut jonkun sydämeen menevän varoituksen. Niin, varoituksia hän antaa, eikä hän säästä rangaistuksiakaan, mutta evankeliumia ei saa paljon kuulla. Kuvaavaa on mitä hän kerran lausui: Kristuksen suusta ei kuultu monta 'ah', mutta sitä vastoin hän huusi 'voi'. Pohjoismaissa pidettäisiin Beckiä mitä täydellisimpänä lainsaarnaajana. Hän ei ainoastaan taistele voimakkaasti hentomielistä (sentimental) hengellisyyttä vastaan, joka ei osaa puhua muusta kuin 'rakkaasta vapahtajasta' (der liebe Heiland), vaan hän sanoo suoraan, että pyhyys se on, joka ratkaisee, tuleeko ihminen autuaaksi vai eikö. Hän on siis mystikko, mutta sanan paremmassa merkityksessä. Hän on Saksan suola. Hänen ja koko pietistisen suunnan välit ovat kireät, sen vuoksi että se hänen mielestään monenlaisilla ulkonaisilla puuhillaan turmelee vanhan pietismin; lukuisilla kirjasillaan ja sanomillaan se vetää kansan Jumalan sanasta, suunnitelmillaan Jumalan valtakunnan edistämiseksi se kääntää mielet ulospäin. Sen vuoksi hän ei voi kärsiä sellaista kristinuskoa. Ja mikäli ymmärrän asiaa olen sitä mieltä, että hän on oikeassa. Esiintymistavaltaan hän on karkea: ei mitään kohteliaisuuksia, mutta se mitä hän sanoo, lähtee rehellisestä mielestä. Saattaa olla vakuutettu siitä, ettei hän lausu muuta kuin mitä ajattelee. Hän on totuuden mies, eikä totuus aina ole erittäin kohtelias. Koko hänen olennossaan on jotain, joka vahvasti muistuttaa Ternströmiä. Olen sydämestäni iloinen, että olen oppinut tuntemaan tämän miehen ja kiitän Jumalaa, että hän on vienyt minut Kruununkylästä tänne. Todellakaan en lähtiessäni kotoa tiennyt tapaavani semmoista helmeä, mutta Jumala, joka tiesi mitä tarvitsin ja missä tarpeeni voisi tulla tyydytetyksi, on varmaan johtanut askeleeni tänne. Ainoa mikä minua huolestuttaa on kysymys, eikö Beck sentään liene yksipuolinen. Mutta en ainakaan vielä voi varmasti sanoa, onko niin laita: täytyy tuntea koko hänen järjestelmänsä, ennenkuin voi arvostella sitä."

"Vaikka olen iloinen täälläolostani, älä kuitenkaan luule, että minulla on ollut makean leivän päiviä. Sillä Beckin mielipiteet eivät ole mitään ulkokohtaista, jolla voi hetkisen huvitella sitten etsiäkseen jotain uutta. Ei, ne ovat enemmän kuin mielenkiintoisia, ja minuun ne ovat tehneet syvän vaikutuksen. Olen tuntenut itseni pakotetuksi tarkoin tutkimaan elämääni, Stuttgartissaoloni siihen luettuna." -- Nämä sanat ovat johdantona kuvaukseen pitkästä itsensätutkimuksesta, johon Kihlman on antautunut saadakseen selville, mitä raamattu tarkoittaa "väärillä profeetoilla". Hän myöntää olleensa yksipuolinen ja puutteellinen saarnaaja, mutta hän ei ole osannut aavistaakaan, että kenties hänkin on voinut olla väärä profeetta. Ei ole aivan mahdotonta, että kumminkin sekä hän että hänen ystävänsä ovat voineet olla väärien profeettojen ryhmää, sillä raamatussa ei suinkaan sanota, että ne välttämättömästi ovat tahallisia pettureita. Tutkimalla eri raamatunkohtia tulee hän sitten siihen päätelmään, että hän puolueeseen kuuluvana mahdollisesti ei ole aina kyennyt erottamaan Jumalan ja ihmisten asiaa toisistaan, ja on siten tullut johtaneeksi muitakin harhaan. Kumminkin "tiedän, että ainakin viime aikoina olen koettanut saarnata mahdollisimman uskollisesti tekstin mukaan, että sydämestä olen tahtonut viedä ihmiset minun luotani Kristuksen luokse, että olen vihannut ihmiskäskyjä ja -sääntöjä. Mutta sittenkin on varmaan välttämätöntä kaivaa niin syvälle kuin kykenee, pelkäämättä katkerimpiakaan löytöjä. Monet rangaistukset, joiden Jumala on antanut kohdata meitä, pappeja, ovat epäilemättä tarkoittaneet sitä, että me vakavasti kysyisimme: mitä Sinulla on meitä vastaan? Tätä kysymystä olen miettinyt vaimoni kuolemasta saakka. Luulen olevani asian perillä." --

Kihlman kertoo sitten Beckin kanssa puhuneensa kotimaisistakin oloista. "Minä sanoin, että toivorikas herätys oli rappeutunut, hajaantunut puolueisiin, jotka kiivaasti taistelivat keskenään, sekä että minä ja muutamat muut opettajat olimme väsyneet puoluetaisteluihin ja puoluehenkeen. Emme voi kauemmin hyvällä omallatunnolla alistua siihen mitä toinen tai toinen puolue säätää, mutta emme sentään tahdo perustaa uutta puoluetta. Siitä syystä on meistä asemamme varsin vaikea: emme tahtoisi erehtyä toiseen eikä toiseen suuntaan, vaan vaeltaa keskitietä. Haluatko tietää, mitä hän vastasi? Pääsisällys oli tämä: 'Kiittäkää Jumalaa, että osaatte erottaa toisistaan Jumalan asian ja puolueasiat! Sitä eivät kaikki ymmärrä, eivät edes parhaimmat kirkonmiehemme. Meidän ja totuuden pahimpia vastustajia eivät ole uskottomat, jotka kieltävät totuuden, vaan ne, jotka sekottavat valhetta totuuteen. Ja sitä tekevät tavallisesti kaikki puolueet. Tämä ei ole mitään uutta: niin on ollut ennenkin, ja raamattu todistaa, että asiat eivät parannu lopulla, vaan pikemmin pahentuvat. Älkää siis tahtoko auttaa asiaa, siten te vain aikaansaatte uuden puolueen. Kaikkein vähimmin hyödyttää esiintyä julkisesti esim. julkaisemalla joku taistelukirja. Siitä ei seuraa muuta kuin että joukko ihmisiä hyväksyy teidän mielipiteenne, he riemuitsevat siitä, että toisten heikot puolet on paljastettu, he ryhmittyvät ympärillenne, ja silloin teilläkin on joukkue, ja uusi puolue on valmis. Julistakaa vain uskollisesti totuutta ja, jos toimintanne kohtaa vastarintaa, älkää silloin väistykö. Sillä on Jumalan tahto täytetty eikä teidän tarvitse mennä edemmäs. Kumminkaan ei niiden, jotka ovat yhtä mieltä, pidä puoluepelosta pidättäytyä kokoontumasta, yhdessä viljelläkseen Jumalan sanaa.' Kun minä huomautin, että uskollinen opettaja ehkä saa työskennellä turhaan, samalla aikaa kun puoluemiehet voittavat paljon liittolaisia, vastasi hän: 'Älköön se saattako teitä eksyksiin: yksinäinen ei sentään ole jäävä lapsettomaksi. Herra on tulemisessaan tunteva nämä harvat ja keräävä ne taivaalliseen valtakuntaansa. Tyytykää siihen.' Semmoista ja muuta hän puhui. Se on sanasta sanaan sopusoinnussa sen kanssa mitä Sinä kirjoitat. Eihän minun mielestäni kysymykseen kaikkine erityiskohtineen vielä tällä ole vastattu; mutta arvatenkin voidaan yksityisseikat helpommin selvittää, kun kerran ollaan varmat periaatteista. Ja nämä ovat mielestäni nyt ilmitulleet."

"Tarkasta nyt, rakas appi-isä, mitä olen kirjoittanut ja anna minun tietää, mitä siitä ajattelet. Jumala varjelkoon Sinua totuudessaan! Mikä armo onkaan osaksemme tullut, että Jumala on avannut silmämme! Miten onnelliseksi voimmekaan tulla, jos vain avaamme sydämemme niin, että totuus saa sulautua olentoomme! Mutta myrskyistä ja rankkasateista emme pelastu." --

* * * * *