Part 17

Vanhempien mielestä Alfred arvosteli Malmbergiä liian ankarasti, varsinkin oli heistä liikaa verrata häntä Almqvistiin. Tämä sai Kihlmanin vielä (9/2 1852) palaamaan asiaan. Hän myöntää, että helposti voi mennä liiallisuuteen hajaannuksen aikana, mutta kaukana taistelukentältä on hän pysynyt tyynenä eikä peruuta sanojaan. Malmberg oli hänen mielestään Almqvistia pahempi sen vuoksi, että edellinen oli ollut olevinaan hurskas, jota vastoin jälkimäinen oli soimannut hurskautta. Samassa hän kysyy, miksi ei Malmbergiä tuomittu niin ankarasti jo heinäkuun 9 p:nä 1846? [Kysymys tarkoittaa sitä, että Malmberg Alfred Kihlmanin hääpäivänä oli ollut ilmeisesti juovuksissa, niin että sulhasen vanhemmat sen vuoksi heti seuraavana aamuna lähtivät kotiin.] Ja vastaus on: "Väärä rakkaus esti, ja se estää aina totuuden rakkautta. Uskotaan liiaksi omia ajatuksia ja kuullaan liian vähän, mitä Jumala sanoo sanassaan." --

Emme ole voineet olla ottamatta kirjeistä näitä kohtia, joista näkee, miten historialliseksi tullut Malmbergin lankeemus vaikutti Kihlmaniin, ja miten hän sitä arvosteli. Kaikesta päättäen oli Ingmanin ja muitten ystävien käsitys asiasta sama, vaikka tiettävästi ei kukaan heistä ollut elänyt yhtä lähellä Malmbergiä, kuin Kihlman sinä aikana, jolloin hän oleskeli Lapualla. Valaisevinta itse Malmbergiin nähden lienee se, mitä Kihlman kirjoittaa Ingmanille, nimittäin että hän (Malmberg) noudatti Paavo-ukon järjestelmää. Hänen luonteenlaatuansa taasen valaisee eräs vielä mainitsematon kohta aivan kirjeen lopussa. Kihlman sanoo jossakin lukeneensa ihmisistä, joilla on jonkunlainen daimoninen voima vetää toisia ihmisiä luokseen sekä hallita heitä. "Jos kellään on semmoinen voima, on se Malmbergilla." Sitten hän kertoo kaksi kohtausta, joissa hän oli sen erittäin tuntenut. "Minä muistan kerran Keuruulla: tahdoin suurimmassa nöyryydessä varoittaa Malmbergiä juomisesta. Mutta hullusti kävi. Hän alkoi sanoa minua omaksitunnokseen. Ja vaikka olin sisimmässäni vakuutettu, etten ollut mitään väärää tehnyt, en kyennyt kestämään hänen katsettaan, niin, minä vapisin vasten tahtoani ja minun täytyi mennä huoneesta." -- "Toinen kerta: vaimoni hautauspäivän aamuna, kun hän jatkoi [Lauri] St[enbäck]in yltiöpäistä tuomitsemista, muistutin minä, 'ettei kuitenkaan pitäisi niin epäinhimillisesti ja väkivaltaisesti hyökätä häntä vastaan; jos hän ajettaisiin siten maailmaan, niin hänestä voisi tulla sangen vaarallinen vihollinen'. Nyt Malmberg katsoi minuun ja lausui: 'Jos sinä ja Essen ja Ingman ja Stenbäck kyninenne käännytte Jumalan valtakuntaa vastaan, niin minä -- -- -- [Liian törkeä sana painettavaksi.] (mielisana) teidän kaikkien päälle: Jumalan valtakunta menee kyllä sittenkin eteenpäin'. -- Jälleen jouduin kovaan vapistukseen, jota en voi muuten selittää kuin että se johtui siitä daimonisesta voimasta, jolla hän oli varustettu." [Tässä vielä yksi Malmbergin luonteenlaatua kuvaava lause Lina Ingmanin kirjeestä sisarelleen, Hilda Bergrothille, joulukuulta 1845. Kysyttyään aikoivatko sukulaiset Keuruulta lähteä Niilo Berghin hautajaisiin 9/1 1846 ja mainittuaan, että Malmberg tuumi lähteä sinne, mutta että Ingman oli estetty, kirjoittaja lisää: "En uskalla ajatellakaan matkustaa Malmbergin kanssa, joka lupaa ajaa _niinkuin hullu yötä päivää_ (som en galning genom natt och dag)." Alleviivaus on kirjeentekijän.] Nämä tapaukset yhdistettyinä moneen muuhun Malmbergista kerrottuun seikkaan osoittavat, että hän luonteeltaan ja suhteessaan muihin ihmisiin oli mitä saksalaiset tarkoittavat sanalla "Gewaltmensch". "Semmoisena hän häikäilemättömästi esiintyen aina asetti itsensä ensi sijalle", niinkuin Ebba Stenbäck sanoi, taikka "seisoi kaikkia muita ylempänä", niinkuin Alfred Kihlman kirjoitti. -- Luonteenlaadultaan Malmberg ja Kihlman olivat kerrassaan erilaisia. Toinen ulospäin kääntynyt toimi-ihminen, toinen sisäänpäin kääntynyt mietiskelijä, kriitillinen totuudenetsijä. Kihlman pyrki Malmbergin läheiseen tuttavuuteen toivoen tapaavansa hänessä oppaan ja opettajan. Kumminkin hän pian huomasi erehtyneensä ja vaistomaisesti hän sulki häneltä sydämensä. Malmberg oli varsinkin kuuluisa saarnaaja, ja tietysti oletti Kihlman aluksi, että hän saarnasi täysin itsenäisesti. Vähitellen hän sentään pääsi selville siitä, että Malmbergin ansio saarnamiehenä pääasiassa oli loistavassa ja mahtipontisessa esitystavassa. Ulkomailta hän näet kirjoittaa ystävilleen, että hän ei antanut suurta arvoa Malmbergille saarnaajana, sillä hänen saarnansa olivat enimmäkseen lainattuja ("plagierade"). Yksistään tämmöinen huomio oli omansa saamaan Kihlmanin vetäytymään Malmbergista. Kun lisäksi tuli kaikki ylempänä mainittu, on luonnollista, että Kihlman, sitten kun varoitukset olivat osoittautuneet tehottomiksi, oli ensimäisiä, jollei ensimäinen, joka katsoi eron entisestä ystävästä välttämättömäksi.

* * * * *

Toinenkin asia vaivasi Kihlmania täällä kaukana, nimittäin pitkällinen eripuraisuus hänen ja hänen vanhempiensa välillä, jonka hänen liittymisensä heränneisiin oli aiheuttanut. Joulukuun kirjeessä hän koskettelee sitäkin. "Ruotsissa ja täällä Saksassakin olen tullut nähneeksi monta kristillistä perhettä, joiden yksimielisyyttä uskossa ja rakkaudessa olen kadehtinut. Se on minussa herättänyt ajatuksen, miksi ei voisi niin olla meidänkin perheessä? Eihän ole välttämätöntä, että vieras suhde keskenämme jatkuu. Oi, jo liian kauan olemme antaneet sen katkeroittaa elämäämme!" Hän on rukoillut, että Jumala taivuttaisi heidän sydämensä puoleensa, että Hänessä ja Hänen kauttansa, joka on korkein yhteys, kaikki epätasaisuudet tasaantuisivat, kaikki soraäänet sulaisivat sopusointuun. "Onnellinen päivä, jolloin me yksimielisyydessä syleilemme toisiamme! Toivon sen tulevan. Ainakin olen minä tekevä kaikkeni sitä varten!"

Pari kuukautta myöhemmin (9/2 1852) Kihlman merkitsi päiväkirjaansa: "Kirje Isältä. Hyvä ukko ei ole harmistunut totuudesta. Se on jo askel eteenpäin! Ei ole odottaminen äkkinäisiä muutoksia mieheltä, jossa ymmärrys on niin voitolla. Vähitellen täytyy parannuksen tapahtua. Eikö totta, Jumalani? Sinä olet ottava pois verhon, joka peittää hänen silmänsä!" Ja sitten (11/2): "Vastaten Isäni kirjeeseen kirjoitin, että tahdon yhteyttä ei mielipiteissä, vaan totuudessa, sekä että minä sentähden olen antautuva yksistään totuuden hallittavaksi. Se on tarkoitukseni, mutta älkää uskoko sanoihini, vaan tekoihini." -- Isä oli viitannut siihen, että heränneitten yksipuolisuus (puvussa y.m.) oli syynä heidän erimielisyyteensä, ja sen johdosta Alfred esittää muuttuneen kantansa. Hän myöntää olleen onnetonta, että Suomessa vaatteuksen muuttaminen alkoi käydä käsi kädessä herätyksen kanssa, että ihmissana sai liiaksi valtaa Jumalan sanan rinnalla, ja jatkaa sitte: "kun minä luon katseen taapäin lyhyelle tielleni, täytyy minun katkerasti valittaa; oi, että olisin 1840 noudattanut Isän kehotusta: 'Te olette kalliisti lunastetut, älkää ruvetko ihmisorjiksi'. En olisi silloin tarvinnut tuntea niitä tuskia, joita nyt kärsin. Mutta minä luulin, ettei Isä sitä oikein tarkottanut, luulin sitä vain keinoksi houkutella minut ystävieni luota takaisin maailmaan." Tällä Alfred ei suinkaan tarkoittanut, että hän katui silloista kääntymystään, vaan ainoastaan että hän ei ollut osannut pitää Jumalan sanaa ainoana johtonaan. -- Kirjeenvaihto katkesi ennenkuin täyden ymmärtämyksen sanat oli toiselta samoin kuin toiselta puolen julkilausuttu, mutta kumminkin Alfredilla oli syytä olla tyytyväinen, että hän näin nöyrästi ja avonaisesti oli ottanut asian puheeksi.

* * * * *

Joulu lähestyi, ensimäinen, jonka Kihlman sai viettää kotinsa häviön jälkeen. Saksassa ovat suuren juhlan vietto ja sen valmistukset laajemmat ja touhuisammat kuin meillä, ja kaikki muistutti voimakkaasti yksinäistä ulkomaalaista siitä, mitä hän oli menettänyt. Kokonaisen viikon kestivät joulumarkkinat: kaikkialla, toreilla ja kaduilla nähtiin leluja, leivoksia, hedelmiä, joulupuita y.m. Kuitenkaan ei Kihlman jäänyt juhlaksi Stuttgartiin, vaan lähti aattopäivän aamulla Möttlingeniin, lähellä Badenin rajaa, kirkkoherra Johann Christoph Blumhardtin luokse. "Suurimman osan päivää olin minä, mies parka, maantiellä", hän kirjoittaa (4/1 1852) vanhemmilleen, "eikä se ollut hauskaa. K:lo 6 illalla tulin perille, Blumhardtin pappilaan, missä ilo oli ylimmillään. Jokainen oli saanut joulupuunsa riippuvine kynttilöineen, namusineen, ja sitä paitsi paljon muutakin. Kutsumattomana minä tulin jouluvieraaksi. Ystävällisesti minut vastaanotettiin ja mieluista oli katsella kuinka tätä iltaa Saksassa vietettiin. Mutta -- mutta, vieras on vieras, enkä voinut olla vertaamatta nykyistä asemaani menneeseen vuoteen, jolloin vielä onnellisena istuin oman rakkaan perheeni keskellä. Toivon, että Teillä oli iloisempi joulu kuin minulla! Minun on kuitenkin kokonaan syyttäminen itseäni, sillä isäntäväkeeni nähden olin kerrassaan tyytyväinen. Varsinkin minua ilahdutti, että riemu pyhitettiin Jumalan sanalla, jota ahkerasti viljeltiin. Kaikki viittasi Vapahtajaan: kaikessa näkyi, että hän oli pääasiana. -- Möttlingenissä viivyin 4:nnen päivän iltaan; täällä vietetään 3:maskin päivä juhlana." --

Blumhardt (s. 1805, k. 1880) oli merkillinen mies, josta Kihlman oli jo Suomessa lukenut. Hän oli tullut mainioksi ihmeparannustensa kautta, ja avunpyytäjiä tuli hänen luokseen niin paljon, että hän 1852 luopui virastaan ja osti Bollin rikkikylpylän lähellä Göppingeniä, toimiakseen siellä kuolemaansa saakka sielunhoitajana ja ihmelääkärinä. -- "Tapasin m.m. erään ylioppilaan", Kihlman kertoo, "jolla oli ollut kaihi silmissä ja joka toisena päivänä, sen jälkeen kun oli Möttlingeniin tullut, oli saanut näkönsä, ja oli hän parannettu -- rukouksella. Monta synkkämielistä, mielipuolta ja riivaamaa on täällä autettu. En tahdo enkä uskalla mitään tuomita, en myötä enkä vastaan -- vielä; mutta minä pelkään suuresti kaikkea tavatonta."

* * * * *

Stuttgartissa Kihlman vastaanotti uuden vuoden 1852. Päiväkirjassaan hän luo katsauksen menneeseen vuoteen, joka oli hänelle ollut rangaistuksen ja herätyksen vuosi, ja matkansa tähänastisiin tuloksiin. Ruotsissa hän oli oppinut, että saattaa olla kristitty olematta valettu suomalaiseen muotoon, Saksassa hän oli saanut vahvistusta siihen sekä myöskin huomannut, että voi olla kristitty kuulumatta mihinkään puolueeseen. Sen ohella oli epämieluisa paljastus Suomessa äänekkäästi varoittanut: älä luota ihmisiin, älä usko, että paras sisältyy separatismiin. -- Vuosi 1851 oli mennyt, mutta jäljellä olivat sen tuottamat surut ja myöskin seuraukset siitä, mitä se toi mukanaan; hän rukoili, että Jumala antaisi herätyksestä hedelmän kypsyä ja soisi hänelle ja hänen omaisilleen, hänen kansalleen ja isänmaalleen armonsa, johtaen kaikki vilpittömään totuuteen. Samoja ajatuksia Kihlman lausuu uudenvuodenpäivänä kirjoittamassaan kirjeessä kälylleen, Hilda Bergrothille, joka antamalla nimen Angelika vastasyntyneelle tyttärelleen oli saattanut hänet syvästi liikutetuksi. Niinkuin hän vuotta ennen oli aavistanut, että 1851 olisi oleva surun vuosi, ennustaa hän nyt, että 1852 on oleva onnellinen armon vuosi hänelle itselleen ja monelle muulle. Kirjeen lopulla hän ensi kerran sanoo lähtevänsä Tübingeniin, josta kuitenkin taas palaisi Stuttgartiin. Hän kertoo (stuttgartilaiseen tapaan) ystäviensä onneksi avanneensa raamatun ja mainitsee, mikä lause oli kullekin sattunut. Eräs saksalainen ystävä oli Kihlmanille itselle saanut lauseen, joka tuotti hänelle mitä suurinta iloa: _Minä neuvon sinua, ja osoitan sinulle tien, jotas vaellat: minä johdatan sinua minun silmilläni_. Ps. 32:8. -- Ohimennen mainittakoon, että Kihlman luonnollisesti ei myöskään unohtanut lähettää sydämellistä kirjettä "rakkaalle pikku Hannalleen", joka lapsen tavalla oli täysin kotiutunut lempeän tätinsä perheessä. Kihlman jatkoi yhä hiljaista, yksinäistä elämäänsä. "Kirjat ovat parhaat, luotettavimmat ystäväni", hän kirjoittaa (4/1) vanhemmilleen; "niiden kanssa työskentelen, niiden kanssa puhelen, niiden kanssa väittelen, niiden kanssa naurankin, ja kun olen niiden kanssa väsynyt, tuottavat ne minulle virkistystä." Hän myöntää kyllä, että alituinen lukeminen ja yksinäisyys oli moitittavaa, "mutta -- minulla on yksi vika, en tiedä onko se synnynnäinen vai itsehankkima; en voi oikein käyttäytyä ihmisten ja varsinkin vieraitten kesken, olen sanaton ja ajatukseton ja senvuoksi hyvin vähän mielenkiintoinen. Minä liikun enemmän aatteiden maailmassa, enkä sentähden voi oikein sydämestäni ottaa osaa kaikenlaisiin maailman pikkuseikkoihin, enkä miellyttää seurustelussa. Ei voi aina väitellä ja keskustella, ja vielä vähemmin kykenen huvittamaan vilkkailla kuvauksilla, sattuvilla jutuilla, sukkelilla päähänpistoilla y.m. Tunnen itseni senvuoksi usein enemmin tai vähemmin sidotuksi seurassa, tunnen, etten ole kotona. Toista on kun istun rakkaitten kirjojeni parissa, silloin tunnen, että minun on hyvä olla. Kuitenkaan en ole semmoinen kirjatoukka, että _aina_ tyytyisin kuolleisiin kirjoihin; se olisi luonnotonta, jopa tarttuu minuun joskus 'böhmiläinen tautikin' (böhmische Krankheit), joksi täällä laiskuutta sanotaan. Silloin olisin valmis viattomaan huvitukseen, siivoon leikinlaskuun. Mutta tuttavuuteni ovat niin uusia ja koettelemattomia: seurustelu ei luonnistu. Siten tapahtuu, että saan palata yksinäiseen asuntooni alakuloisempana kuin lähdinkään, enkä voi siitä syyttää ketään muuta kuin itseäni. -- Luulen olevani syntynyt en puhumaan, vaan lukemaan, ajattelemaan ja kenties -- kirjoittamaan. -- Toinen seikka, joka ajaa minut kirjojen ääreen, on se, että oleskelen keskellä Saksan kirjamerta. On uskomatonta mitä kaikkea täällä painetaan. Saksalaiset eivät voi laisinkaan ajatella ilman kynää ja mustetta. Tietysti ilmestyy paljon kelvotonta, mutta paljon on hyvääkin. Tulen oikein sairaaksi, kun joskus uskallan pistäytyä kirjakauppaan, niin runsaasti siellä tapaa houkuttelevaa ja niin pelottava on paljous." -- --

Essenillekin Kihlman kirjoittaa (23/1) siitä, että hänen oli vaikea päästä läheiseen tuttavuuteen ihmisten kanssa, mutta lisää samalla, että se kuitenkin kävisi päinsä, jos häntä kohdeltaisiin sydämellisesti. Mutta juuri sydämellisyyttä hän kaipasi schwabilaisissa. He tarkoittivat kyllä hyvää, mutta eivät tulleet sitä osoittaneeksi toiminnassa. Ainoastaan 4-5 kertaa häntä oli kutsuttu kotoisille illallisille. "Sekä Ranskassa että Englannissa sanotaan kristittyjen olevan vieraanvaraisempia." Hän siis ei ollut oikein tyytyväinen stuttgartilaisiin. "He ovat niinkuin kaupunkilaisten on tapana olla." Poikkeuksia oli sentään olemassa: "Professori Kurr, lääkärini, on kerta kaikkiaan lausunut minut tervetulleeksi iltahetkinä. Itse hän on 'gläubiger' (uskovainen), eikä minulla ole syytä epäillä hänen kristinuskonsa todenperäisyyttä. Hänen rouvansa on oikein sydämestä kristitty, ja hän on minulle erittäin rakas, syystä että hän vilpittömällä osanotolla on kysynyt minulta tietoja vaimovainajastani ja pikku Hannasta. Hän vuodatti kyyneleitä, kun kerroin Angelikan kuolemasta. Semmoiset ihmiset, jotka mielellään tahtovat tietoja maastani, oloistamme, minusta itsestäni ja omaisistani, voittavat pian ystävyyteni. Ajattelen: heissä on rakkautta, siis on heissä uskoakin. Ne taasen, jotka välittävät vain itsestään ja omista oloistaan, jäävät minulle vieraiksi. On niinkuin ei minulla olisi tilaa heidän majatalossaan. -- Toinen poikkeus on eräs asessori Römer, ehdottomasti kristillinen mies. Hän on sitä paitsi enemmän luterilainen mieleltään kuin täällä on tavallista. 'Lutherisch' on nimittäin täällä melkein lahkolaisnimitys, jolla tarkotetaan jotakin yksipuolista, itsepäisesti oikeauskoista kiinnipitämistä kirjaimesta; Luteruksen kirjoja ei paljon lueta. -- Reihlenillä seurustelen myöskin; siellä on nuorisoa, 2 minunikäistä poikaa ja 2 vähän nuorempaa tytärtä. Sielläkään en voi oikein kotiutua. Erittäin ukossa, mutta myöskin pojissa, ilmenee jonkunlainen riippumattomuuden tunto -- he ovat hyvin rikkaita eikä heidän tarvitse kursailla kenenkään edessä. Oi, miten vaarallinen onkaan rikkaus! Emännästä pidän enimmin, ja tyttäret ovat äidin tyttösiä. Mutta en ole täysin sopusoinnussa heidänkään kanssaan, vaikka en epäile heidän jumalanpelkonsa suoruutta. He ovat niinkuin perheen muutkin jäsenet Micheliaaneja [Teosofinen lahkokunta, jonka nimitys on johdettu sen perustajan Joh. Michael Hahnin (1758-1819) nimestä.] s.o. he uskovat kaikkien kappaleiden palauttamiseen ('Wiederbringung aller Dinge'): kaikki ihmiset tulevat autuaiksi, sillä helvetin rangaistukset eivät ole ijankaikkisia. Tämä vakaumus on ainakin 40,000:llä Württembergin kristityllä. Niin mielellään kuin sydämeni tahtoisikin uskoa, että Jumala ei ole luonut miljoonia ihmisiä ikuiseen kadotukseen, en kuitenkaan uskalla noudattaa tätä taipumusta, niin kauan kun en Jumalan sanasta ole tullut vakuutetuksi siitä. Ijäinen, selittävät he, on sama kuin pitkä aika, ja mainitsevat todistukseksi, että Vanhan Testamentin mukaan Jumala useasta juutalaisesta uhrimenosta lausui: se on teillä oleva ijäisenä tapana. He puhuvat useammista ijäisyyksistä: yksi ijäisyys on heidän tietäen 49,000 vuotta. En tiedä missä se on kirjoitettu. Kun Antikristus tulee, on heidän tietääkseen pako tapahtuva Venäjälle (syystä että venäläisessä vaakunassa on kotka) y.m. lapsellisuuksia, mikä todistaa, että he uskovat yhtä ja toista sen vuoksi, että tahtovat uskoa sitä. Mutta sillä tiellä voidaan helposti menettää totuus."

Noin viikkoa ennen tätä kirjettä oli Kihlman (15/1) lähettänyt toisen kirjeen Essenille, joka näyttää kadonneen. Viittauksista sen sisällykseen näkyy, että hän siinä oli ystävilleen ehdottanut, että heidän tulisi toimeenpanna pappeinkokouksia. Entiset pappeinkokoukset latinaisine väittelyineen olivat menettäneet merkityksensä, "mutta pienet kokoukset kontrahdittain eli läänittäin olisivat, oikein järjestettyinä, ainakin nykyään sangen tarkoituksenmukaisia. Eihän niistä saisi liikoja odottaa; hengellistä elämää saadaan ainoastaan elämän lähteestä. Mutta ne herättäisivät halua opintoihin, mikä meille suomalaisille olisi kovin tarpeen, syystä että tulemme papeiksi melkein ilman teologisia tietoja". -- Kihlmanin mielestä oli pappien sivistys maassamme mitä suurimmassa määrässä laiminlyöty. Württembergissä luettiin 14:nnesta v:sta neljä vuotta filologiaa, historiaa y.m., mitä meillä opittiin lukiossa. Nämä neljä vuotta oleskeltiin luostarissa niitä on uskonpuhdistuksen ajoilta tätä varten säilytetty. Sitten tultiin yliopistoon, jossa taasen neljä vuotta luettiin teologiaa. Silloin katsottiin kurssi suoritetuksi, mutta useat jatkoivat vielä n.s. repetentteinä jonkun vuoden opintojaan. Tietoihin nähden sikäläinen pappi oli meikäläisen teologian tohtorin veroinen, siellä käytettiin neljä vuotta siihen, mihin meillä neljä kuukautta. Arvatenkin oli meillä tarkoitettu, että papit jälestäpäin jatkaisivat opintojaan, mutta tiettyä oli, että useimmat heittivät kirjansa "kaivoon" -- ajatellen, että tiesivät mitä heiltä voitiin vaatia. -- Tietysti olisi pappeinkokouksista muutakin hyötyä, kun niissä vaihdettaisiin mielipiteitä ja kokemuksia, ja kaiketikin merkitsisi niiden aikaansaanti askelta pois erillisyydestä. Tällä Kihlman ei kuitenkaan tarkoittanut mitään maailmanmukaisuutta. Hän oli ulkomailla tavannut vilpittömiä kristittyjä, jotka pysyivät erillään kotiseutunsa erikoista (partikularister), ja semmoisia oli varmaan Suomessakin olemassa. Jopa saattoi hän mainitakin senlaisia, esim. [kkh. ap. Joh. Ant.] Nordgrenin Porissa, joka oli ollut kirjeenvaihdossa Ternströmin kanssa eikä voinut sopia hedbergiläisten kanssa ja [kpl. Gustav] Polvianderin Janakkalassa, joka ihastuksissaan oli lähettänyt Ternströmille Ingmanin julkaisun Hedbergin opista. -- --

* * * * *

Kihlmanin aikomus oli ollut viipyä tammi- ja helmikuun Stuttgartissa, olla maaliskuun Erlangenissa, jossa Franz Delitzsch ja Gottfried Thomasius edustivat luterilaisuutta ja jostapäin hän myöskin voisi tutustua Joh. Konr. Wilh. Loheen, Wachereriin y.m., jotka paraikaa puuhasivat vanhan luterilaisen suunnan perustamista, huhtikuulla käydä Baselissa ja Sveitsissä sekä toukoja kesäkuulla suunnata matkansa pohjoiseen Heidelbergin, Hallen, Wittenbergin ja Berlinin kautta -- niin hän joulukuulla kirjoitti Ingmanille, mainiten myöskin ehkä keväällä tekevänsä matkan Palestinaan -- mutta tammikuulla hän muutti suunnitelmansa. Syynä siihen oli toiselta puolen se, että hän niinkuin tiedämme ei oikein viihtynyt Stuttgartissa, toiselta puolen, että erään Tübingenin professorin maine houkutteli häntä sinne. Hän päättää näet kirjeensä Essenille seuraavin sanoin: "Olen matkapuuhissa; huomenna k:lo 7 lähden Tübingeniin. Tarkoitukseni on kuunnella professori Beckiä, antipietististä teologia, joka koettaa kehittää kristillistä dogmatiikkaa ei rationalistiselta eikä tunnustukselliselta, vaan puhtaasti raamatulliselta kannalta. Hän kuuluu olevan erinomainen mies. Hän on pietistisen yhdistyselämän ja hemmottelevan evankelisen kristinuskon vihollinen." Kuka se oli, joka sai Kihlmanin mielen kiintymään Beckiin, jää sanomatta; se olisi kuitenkin ollut hauska tietää, sillä Stuttgartissa Beckillä yleensä ei ollut suosijoita. Ehkä se oli kohta mainittava Lämmert.

Tammikuun 24 p:nä Kihlman siis, pastori Riegerin seurassa, matkusti Stuttgartista. Lähin määräpaikka ei kuitenkaan ollut Tübingen, vaan Weilin pappila, minne kirkkoherra Aug. Lämmert tutustuttuaan Kihlmaniin Stuttgartissa-käynnillä oli kutsunut hänet. Lämmert, viidettäkymmentä käyvä, mutta näöltään nuorempi mies, muistutti monessa kohden Blumhardtia. Hänkin oli hyvä saarnaaja ja myöskin ruumiillisten tautien parantaja, vaikkei sentään Blumhardtin jäljittelijä eikä edes oppilas. "Ei voi näitä miehiä arvostella", Kihlman kirjoittaa Essenille, "muutamien päivien seurustelun nojalla; sanon vain, miten he ovat minuun vaikuttaneet. Blumhardtista en oikein pitänyt. Kenties olin vähän peloissani sen johdosta, että toht. De Valenti oli, puhuessaan siitä, miten Blumhardt karkotti pahoja henkiä, sanonut tämän langenneen saatanan paulaan niinkuin lintu pyydystäjän ansaan. En kuitenkaan antanut näille sanoille suurta arvoa, koska usealta taholta kuulin, että De Valenti kauan oli tahtonut mestaroida kaikkia ja vihdoin ylpeydestä tullut mielipuoleksi. Mutta Blumhardt on suuren herätyksen jälkeen saanut hyvin runsaasti kuulijoita ja sairaita luokseen, ja hänen maineensa on levinnyt kauas ulkomaillekin. Semmoinen menestys on vaarallinen heikolle ihmiselle, ja minusta hän olikin jo vähän pilalla. Hän nauroi niille, jotka luulivat hänen tulevan ylpeäksi. Olin sentähden niin vapaa, että sanoin, ettei se ehkä kuitenkaan ollut niin mahdotonta. En myöskään oikein pitänyt hänen saarnata vastaan. Hän oli niin mahdikas tekstiin nähden, niinkuin ei sillä olisi ollut mitään sanottavaa hänelle. Minä pidän siitä syvästä kunnioituksesta Jumalan sanaa kohtaan, joka saa saarnaajankin asettumaan opetuslapseksi. -- Lämmert sitä vastoin oli minusta nöyryyden perikuva. Koko hänen olennostaan loisti jotain, joka muistutti Jumalaa. Hänen hiljainen, suruissa puhdistettu, uskossa luottavainen henkensä levitti hänen avonaisille, kalpeille kasvoilleen rauhallisen tyyneyden. Kuolema oli häneltä vienyt kaksi rakasta uhria: hänen morsiamensa ja hänen puolisonsa. Mahdollista on, että tämä viimeinen seikka puolestaan teki, että tunsin myötätuntoa häntä kohtaan, vaikkei se häikäise minua. Samoin kuin Blumhardt on Lämmertkin parantanut monta. Kuitenkaan hän ei halveksi luonnollisia keinoja: yrttejä, joita hän usein itse kokoilee." (Jäljestä päin hän kirjeessä Tübingeniin neuvoi Kihlmania ottamaan kaksi kertaa päivässä veitsenkärjellisen hunajaan sekotettua, hienoksi jauhennettua norsunluuta.)