Part 14

Helsingörissä, jonne laiva saapui keskellä päivää, Kihlman oli vain neljä tuntia; illalla hän jälleen meni Ruotsin puolelle Helsingborgiin. Viipyen siellä, seuraavan päivän (30/9) hän molemmat päivät vieraili kuuluisan raittiusharrastajan, kirkkoherra Pietari Wieselgrenin luona, jonka "tapasi hänen perheensä keskellä". Toisena päivänä, kun oli syöty illallista, pani isäntä toimeen kotihartaushetken. Luettiin luku raamatusta, jonka johdosta Wieselgren esitti muutamia lyhyitä selityksiä ja sovellutuksia, sen jälkeen noustiin ja rukoiltiin Isä meidän ja Herran siunaus; viimeiseksi veisattiin virrenvärsy. "Se oli ensi kerran, kun olin läsnä vasituisessa kotihartaustilaisuudessa", sanoo Kihlman, ja hän ottaa miettiäkseen, miksi kotihartautta ei meillä -- Suomessa -- harjoteta. Mainittuaan eri näkökohtia, joiden nojalla tapaa voidaan hyväksyä tai vastustaa, hän tulee siihen päätökseen, että kotihartaus olisi siunauksellinen siinä muodossa, että yhteiseen Jumalan sanan viljelykseen liittyisi keskustelu, jossa huonekunnan jäsenet ilmitoisivat kokemuksensa ja hengellisen asemansa. Muutoin itsessään hyvä tapa helposti veisi väärinkäytökseen. Esittämänsä laatuista kotihartautta oli hän keväällä 1851 alkanut järjestää kodissaan, ja oli hänellä ollut siitä hyötyä ja kehotusta. -- Muutoin on Kihlman muistiinpannut seuraavaa: "Minua kohdeltiin mitä vieraanvaraisimmin. Rouva miellytti minua paljon. Hän oli niin lempeä, tyyni ja vähän flegmaattinen; aivan sopiva vilkasveriselle miehelleen. Wieselgren itse on oikea mestari (öfverskärare), sukkela, nerokas mies, ajatustavaltaan varma kristitty. Syvää hänen kristinuskonsa ei sentään ole: hän on elävä historia, hän käsittää kaikki historiallisesti. Hänellä ei ole aikaa syvempiin mietiskelyihin. Eikä hänen mielenkiintonsa ulotu paljon ulkopuolelle hänen omaa piiriänsä. Suomesta esim. hän kysyi hyvin vähän. Ruotsalaiset harrastukset eivät anna tilaa muille. Seurakunnassaan hän ylläpitää ankaraa kirkkokuria ja häntä herjataan senvuoksi. Jonkunlainen mielihyvä siitä että niin oli laita tuli näkyviin, mikä johtunee (lähemmille tuttaville) huomattavasta taipumuksesta olla samanlainen kuin vanhat hälytysrummut Muhrbeck, Elfving y.m. Wieselgrenin lieneekin onnistunut hälyyttää sivistyneet luokat. Heränneitten johtamisen jättää hän Roseniukselle ja Ahnfeltille."

Täältä oli Kihlmanin mentävä Ystadiin, sillä hän oli jo Tukholmassa päättänyt käydä Tranåsin kirkkoherran Joh. Ternströmin [Johan Ternström, synt. Blekingenissä 1803, tuli papiksi 1827 ja apulaispapiksi Tukholmassa 1839 sekä 1850 Tranåsin kirkkoherraksi. Tukholmassa ollessaan hän tuli tunnetuksi etevänä saarnaajana ja Nordisk kyrkotidningin julkaisijana (1840-49). V:sta 1855 hän oli Fjelkestadin kirkkoherra, toimi edelleen teologisena kirjailijana ja kuoli 1882.] luona ja sen vuoksi määrännyt, että hänen uusi passinsa oli osotettava mainittuun lähimpään kaupunkiin. Välttääkseen huonoa maantietä hän Wieselgrenin neuvosta kuitenkin kulki Tanskan kautta. Lokakuun 1 p:nä hän näet matkusti laivalla takaisin Helsingöriin ja sieltä Köpenhaminaan. Siellä hän ilokseen tapasi vanhan tutun, eläinlääkäri Alrik Wegeliuksen Suomesta, nousi pyöreään torniin, kävi muinaistieteellisessä museossa ja (arvatenkin "hevostohtorin" kanssa) kuninkaallisessa tallissa sekä jatkoi sitten 2 p:nä laivalla Ystadiin. Sieltä hän seuraavana aamuna ajoi kyydillä Tranåsin pappilaan, noin puolikolmatta peninkulmaa. Mitä hän näki ja koki tällä matkalla on Kihlman kuvannut yhtä havainnollisesti kuin mielenkiintoisesti.

"Tie ei vienyt, niinkuin olin kuvitellut, tasangon yli, vaan oli maa hyvin mäkistä taikka oikeammin aaltoilevaa. Peltoja kaikkialla; paikoittain kivistä laidunta. Silmä etsii turhaan puita. Joskus näkee jonkun yksinäisen salavan. Tiet ovat huonoja, maa kun on saviperäistä. Kansan asunnot ovat rakennetut savesta ja oljista ja muutamasta hirsikerrasta. Ne ovat matalia ja siivottomia, akkunat pienet niinkuin meidän navetoissamme. Lämmitys tapahtuu polttamalla turpeita rautauuneissa. Useissa asunnoissa ei ole puulattiaa. Kuudenkymmenen tynnyrinalan talo elättää 3 paria hevosta, 10 sikaa, 20 à 30 hanhea ja 4 lehmää sekä tuottaa pari sataa tynnyriä jyviä. Metsänpuute on Skoonessa huomattavin. Sen puutteen johdosta näyttää maa paljaalta. Sen puutteen johdosta on skoonelainen talonpoikaistupa matala, kostea, savuinen ja haiseva hökkeli, johon vastahakoisesti astuu. Siivottomuuskin johtunee osaksi metsänpuutteesta. Kuinka onkaan savilattia esim. syysaikana pidettävä siivossa? Mutta siivottomuuden alituisen savun ja kosteuden yhteydessä täytynee kai myöskin vaikuttaa mielenlaatuun ja luonteeseen. Skoonen talonpoika on raaka, tietämätön, tyhmä, salakavala, häijy, mateleva. Jollei voikaan väittää, että ulkonainen elämäntapa on perisyy semmoiseen luonteeseen, niin saattaa kuitenkin päättää, että inhottava sikoläättielämä ei ainakaan paranna, vaan ennemmin estää parantumista. Metsä on siis suuri Jumalan lahja ja metsänhoito tärkeä asia semmoisille maille (esim. Suomelle), joilla vielä on metsää. Jollemme voi jättää jälkeläisillemme muuta ruumiillista hyvää, tulee meidän kumminkin huolehtia siitä, että jättäisimme heille tarpeeksi hirsiä ja polttopuita. Nyt on säästettävä, kun vielä on säästettävää, sitten se on liian myöhäistä. Asian tärkeys vaatii, että sitä ajetaan ahkerasti ja huolellisesti. Mitä voidaan tehdä suuren päämäärän hyväksi?" [Todistuksena ettei Skoone ruotsalaisiinkaan tehnyt parempaa vaikutusta olkoon seuraava ote päiväkirjasta jossa "Gluntien" runoilija Gunnar Wennerberg samana syksynä kuvaa matkalla saamansa vaikutelman: "Skoone on ruma maa sille, joka ei erikoisesti ole mieltynyt lantaan(!) Ristikkorakennukset, vinot ja aivottomat, pihat, likaiset ja ajokaluja täynnä, ikuiset, lihavat lakeat, harvojen ja kantomaisten piilipuiden jakamat, liejuiset ja loppumattomat tiet, naisväen rumat puvut ja miesväen lihavat ruumiit -- kaikki vaikutti minuun vastenmielisesti Ruotsin parhaimmassa maakunnassa".]

"Pappila ei ollut talonpoikien asuntoja parempi. Päinvastoin oli se viheliäisyyteen nähden aivan erikoinen. Useat rakennukset olivat itsestään luhistuneet, jäljellä olevat näyttivät olkikattoineen, mutkaisine seinineen, pienine ikkunoineen niin kauheilta, että suuresti täytyi epäillä, olivatko nämä maahan vajonneet huonerähjät ollenkaan ihmisasuntoja. Ja kuitenkin oli niin -- niin, täällä asui kirkkoherra. Luonnollisesti ei voinut astua sisään, vaan oli porstuaan ryömittävä ja samoin siitä kirkkoherran huoneeseen, jossa kosteus oli niin suuri, että saapaspari, jos se oli päivän käyttämättä, peittyi homeella. -- Yhtymykseni Ternströmin kanssa ei ollut erittäin sydämellinen. Näytti siltä, etten ollut oikein tervetullut, eikä voikaan ihmetellä, että isäntä semmoisissa oloissa vastahakoisesti näkee vieraan tulevan. Minä puolestani en voinut olla hämmästymättä Ternströmin ulkonäköä. En ollut kuvitellut häntä semmoiseksi. Ääretön, luudantapainen, vaaleankeltainen peruukki, joka näöstä päättäen ei koskaan ollut kampaa nähnyt, tuuhea poskiparta, alaspäin vahvasti kapenevat kasvot, suuri, ruma ylähuuli, huolimaton vaatetus, kaikki tämä yhdessä antoi hänelle epämiellyttävän, kisällimäisen, vastenmielisen ulkonäön, jota hänen käytöstapansa ei lieventänyt. Olin odottanut jotakin toista, ja minun oli vaikea tukehduttaa kummastuksen huudahdusta. Samoin kuin Rosenius tavatessaan Lauri Stenbäckin Suomessa huudahti: Oletko sinä Stenbäck? samoin tahdoin minä tässä kysyä: Oletko sinä Ternström?" --

Kihlman ei ollut vielä Ystadissa saanut passiansa ja odottaen sitä hän viipyi kaksi viikkoa Ternströmin luona. "Tällä ajalla minä opin lähemmin tuntemaan Ternströmiä", hän jatkaa kuvaustaan, "ja luulen että minulla on syytä olla tyytyväinen tuttavuuteeni. Ternström ei ole niitä ihmisiä, joissa on mitään viehättävää ja puoleensa vetävää, kaikkein vähimmin alussa. Mutta jos malttaa, kunnes on murtanut kovan ja rosoisen kuoren, niin tapaa sen sisältä puhtaan ja makean ytimen, uskollisuutta, rehellisyyttä, nöyryyttä, vakavuutta, tunnustuksen puhtautta y.m. Ternström pakottaa siten osoittamaan itselleen kunnioitusta ja rakkautta ja tulee lopulta kalliimmaksi kuin se, joka viehättävällä olennollaan voittaa sydämiä. Semmoisissa rakastaa usein hyvää henkilön tähden, joka osaa peittää sen hohtavalla taikaloistolla, mikä saa viat ja puutteet himmentymään taikka kokonaan unohtumaan; Ternströmissä sitä vastoin kulmikkuudet: kiivaus, itsekkyys y.m. eivät ole kätkettyinä, mutta kuitenkin täytyy pitää hänestä, syystä että hyvät puolet ovat voitolla. -- Ternström saarnaa puhdasoppisesti, selvästi, ankarasti; saarnassakin ilmenee hänen karkeutensa, nimittäin siinä muodossa, että hän epäilee sanan vaikutusta. Juuri tämän epäilyksen tähden täytyy myöskin vaikutuksen jäädä tulematta. Kumminkin kuulin myös puhdasta, sydämestä sydämeen käyvää evankeliumia. Ternström harjoittaa kovin ankaraa kirkkokuria, ankarampaa kuin vielä olen kuullut. Mutta seurakunta on taipumaton. Kotielämässään Ternström elää enimmäkseen itsekseen, seurustelematta vaimonsa ja lastensa kanssa. Aterioidessaan Ternström näkee perheensä; sillä välin tuskin koskaan. Sisällinen yhteiselämä rakkaudessa ja luottamuksessa on siis täällä vierasta. Ternström ei hyväile ketään eikä leiki kenenkään muun kuin koiransa kanssa." -- Tähän luonnekuvaukseen lisättäköön vielä eräästä kirjeestä (28/10) seuraavat sanat: "Ternström on ruumiillistunut Nordisk Kyrkotidning. -- -- Kun häneen lähemmin tutustuu, huomaa että hän on kirkon oikeaoppinen poika, totuudentaistelija, uskollinen ystävä. Hänelle uskottu salaisuus pysyy salassa. Mutta Ternström on ihminen: toivoisin, että hänessä olisi enemmän tunnetta. Hän on nuoruudestaan oppinut elämään eristyneenä; häntä ovat usein pettäneet ihmiset, jotka ensin ovat osottaneet ystävyyttä, mutta sitten vihamieltä; viimein on hän kodissaan sulkeutunut itseensä, kirjojensa keskelle, niin että vaimo näyttää enemmän olevan ensimäinen palvelijatar taikka taloudenhoitajatar kuin uskottu, osaaottavainen, tukeva auttaja; kaikki tämä on painanut häneen jonkinlaisen ankaruuden ja synkkyyden leiman. Hänellä onkin senvuoksi vähän ystäviä Ruotsissa. Luullakseni hän sittenkin on semmoinen, joka kestää muita kauemmin: koeteltua monta ollaan iloisia, että saadaan palata hänen luokseen, varsinkin hädän hetkellä."

* * * * *

Niiden kysymysten joukossa, joita Kihlman Tranåsin hiljaisina päivinä mietiskeli, oli "M[almbergi]n katastroofi" muita raskaampi. Mietiskelynsä tulokset hän julkilausuu kirjeessä Essenille ja Ingmanille (15/10). Hän selittää tapahtumissa ilmaantuvan saatanan kavalan suunnitelman vahingoittaa kristinuskoa. Jotta ei tämä joutuisi pilkanalaiseksi, oli ankara vaitiolo tarpeen, ja samalla oli vitkastelematta ryhdyttävä tarmokkaisiin toimiin M[almbergi]n pelastamiseksi. "Niin kauan kuin meillä on aikaa, tulee meidän -- mitä? 1:ksi yksityisesti ja yhteisesti rukoilla Jumalaa hänen edestään. Paitsi niitä suuria lupauksia, jotka esirukouksella on Jumalan sanassa, on siitä myöskin se hyöty, että se poistaa lihallisen innon sydämestämme, että se antaa meille voimaa kärsiä mitä väärimpiä syytöksiä, sekä tekee meidät samalla kykeneviksi: 2:ksi vakavuudella ja totuudella, mutta samalla kertaa rakkaudella, nöyryydellä ja toivolla ojentamaan luopunutta. Järkkymättömänä päämääränä on oleva M[almbergi]n pelastus. Emme saa myöntää valtaa ajatukselle, että se olisi liian myöhäistä taikka mahdotonta. Ei saa syntyä eroa taikka puoluetta. Taistelu voi tosin tulla kuumaksi. Ehkä ei onnistuta ensi kerralla, mutta me tulemme voittamaan, meidän täytyy voittaa. Hän ei voi vastustaa totuuden, rakkauden ja väsymättömyyden yhdistettyä voimaa. Hän on käsittävä lankeemuksensa, osoittava parannuksensa, ja silloin olemme pelastaneet ei yhden, vaan monta sielua kuolemasta. Matkustakaa sinne Te kaikki, jotka olette samaa mieltä, ja taistelkaa hyvä taistelu. Jos olette sen tehneet, mutta ilman menestystä, niin uudistakaa matka. Minä olen kirjoittanut M[almbergi]lle; lähetän Teille jäljennöksen. Jollei joitakin erikoisia seikkoja tapahdu, joita en täällä voi aavistaa, niin viekää perille myötäseuraava kirje." [Vrt. _M. Rosendal_ m.p. III s. 404, jossa tekijä ei ota uskoakseen Essenin eräässä kirjeessä antamaa tietoa, että Malmbergiä monesti koetettiin "veljellisesti varoittaa."] -- Jälkikirjoituksessa Kihlman lausuu: "Toivoakseni ette ihmettele, että minä hädässäni tälle luotettavalle miehelle (Ternströmille) olen ilmaissut huoleni. Hän on hyväksynyt toimenpiteeni M[almbergi]n suhteen."

* * * * *

Toinen asia, jota Kihlman yhä mietiskeli, oli tietysti hänen matkansa. Viimemainitusta kirjeestä näkyy, että kaikki hänen ystävänsä kotimaassa kehottivat häntä olemaan matkustamatta Amerikaan taikka Madeiraan. Kummassakin paikassa hän muka nääntyisi ikävään. Tätä syytä. Kihlman ei kuitenkaan pitänyt pätevänä. Vaikka yksinäisyys painoikin hänen mieltään, ei hän kuitenkaan epäillyt kestävänsä yhtä vuotta ulkomailla eikä hän ajatellutkaan palata niin kauan kuin oli virkavapaa. Kumminkin hän oli kahden tai useamman vaiheilla, mihin mennä. Tranåsissa hän alkoi tuumia, eikö olisi parasta asettua talveksi -- Tukholmaan. Siellä hänellä olisi lääkäri ja lääkkeitä, tilaisuus lukea ja arkistoissa harjoittaa tutkimuksia Suomen kirkkohistoriassa, jopa oli hänellä siellä hyviä tuttujakin. Mutta -- ilmanala, eihän se ollut parempi kuin Suomessakaan! -- Vastaanotettuaan lokakuun 14 p:nä kamreeri Vegeliukselta kirjeen, joka kyllä ei vielä sisältänyt passia, mutta kuitenkin ministerivaltiosihteerin antaman luvan, että hän ilman sitäkin saisi matkustaa, lähti Kihlman 18 p:nä Tranåsista Ystadiin tarkotuksella mennä sieltä Lyybekin kautta Hampuriin josta arveli tapaavansa Amerikaan lähtevän laivan. Ystadissa kohtasi matkustajaamme tieto, että laiva jolla hänen oli päästävä Lyybekkiin, oli Tukholmaan mennessä joutunut epäkuntoon eikä tulisi sieltä ennenkuin 20 tai 21 p:nä. Hän päätti siis odottaa ja jäikin Ystadiin kolmeksi päiväksi. "Mutta nämä kolme päivää", hän kertoi Favorinille, Essenille ja Ingmanille osottamassaan kirjeessä (Malmö 28/10), "olivat kauheita. Asuin kurjassa ravintolassa, kylmässä, kolkossa kamarissa, myrsky ulvoi akkunoilla ja ovella, sade esti ulkona kävelemästä, eikä kristittyä ihmistä kaupungissa jonka luona olisi voinut käydä. Ajatus lähteä merelle tähän aikaan ei lieventänyt oloni hankaluutta. Muistelin Hannaani entistä elämääni hyvinvointini aikana. Muistelin kuulijoitani. Oi, kuinka katkeralta, kuinka sanomattoman tuskalliselta tuntuikaan minusta tämä nykyisyys, tämä todellisuus verrattuna entisyyteen ja mahdollisuuteen. Minun tuli ikävä. Tämä sana merkitsee paljon enemmän kuin sillä tavallisesti tarkoitetaan ja juuri tässä syvemmässä merkityksessä minun oli ikävä. Koti-ikävä on jotakin taudintapaista: ei hallitse itseään eikä ajatuksiaan. Ne menevät vastustamattomasti ja taukoamatta kotiin, yhdentekevää syökö vai juoko, nukkuuko vai valvooko, tekeekö työtä vai onko joutilas. Se enenee, kunnes on saavuttanut huippukohtansa s.o. kunnes sortuu, menehtyy eikä enää voi sitä vastustaa. Minun täytyi etsiä apua Vapahtajalta, minä tunnustin hänelle kurjuuteni ja että olin hukkumaisillani, jollei hän auttaisi, ja katso: täten minä virkistyin ja vahvistuin." -- Tämä kokemus, ettei hän ollutkaan niin voimakas kuin luullut oli, laivan viipyminen, tilaamiensa vekselien viipyminen ja myöhäinen vuodenaika saivat nyt Kihlmanin luopumaan Amerikanmatkasta. Mutta mihin oli hänen käännyttävä? Lähinnä hän ajatteli Tukholmaa, ja hän päättikin matkustaa sinne Göteborgin kautta (johon hän oli tilannut vekselinsä). Lokakuun 21 p:nä hän siis matkusti Malmöhön. Tie oli kauhean huono -- "minä luulin, että sydän tärisisi ulos ruumiistani." Seuraavana päivänä hän jatkoi dilisanssilla Lundiin, missä viipyi 28 p:ään ja missä matkasuunnitelma vihdoin sai lopullisen muotonsa.

* * * * *

Kihlmanin ensimäinen käynti tässä Ruotsin toisessa yliopistokaupungissa tarkotti kuuluisaa lähetyssaarnaajaa Pietari Fjellstedtiä, "Pohjolan Mezzofantia", joka erittäin ystävällisesti vastaanotti hänet ja kutsui hänet pöytävieraakseen siksi ajaksi kun hän viipyisi Lundissa; tuleva lähetyssaarnaaja, ylioppilas Gust. Eman. Lundgren puolestaan tarjosi hänelle huoneensa asuttavaksi samana aikana. "Niin olin aavikolta joutunut pieneen kosteikkoon. Fjellstedt ei ollutkaan, niinkuin olin luullut, mikään 'Kristuksen kavaljeeri', maailman maun mukainen profeetta, suolaton suola, mies kykenemätön tutkimaan henkiä, kimaltelevan hengellisyyden hyväksyjä. Hän on päinvastoin hyvin vakava, tarmokas työntekijä, hän huokaa usein, on nuhteeton elämässään, ahkera rukoilija, sydämellinen ja tunteellinen ja elää erillään maailmasta. Hänellä on varsin rakastettava vaimo ja hyviä, hurskaita lapsia; perhe-elämä on kotihartauden pyhittämä. Joka päivä luettiin yhdessä Jumalan sanaa, jonka jälkeen Fjellstedt rukoili omin sanoin, usein lämpimästi ja sydämellisesti. Kerrankin kun oli yhden lapsen syntymäpäivä, me rukoilimme nuoren ystävän edestä hänen läsnäollessaan. -- Enhän voi mennä takaukseen hänen kristinuskonsa totuudesta. En kysynyt 'passia' -- Ruotsissa ei ole tapana siten ahdistaa toisiansa. Mutta yleensä ei ole lainkaan helppoa taata toisen tai toisen kristinuskoa. Eikä se liene tarpeenkaan. Varmuus on siinä kohden ehkä vaarallinenkin. Kuitenkin, kun ihminen, joka tahtoo tunnustaa puhdasta oppia, ilmaisee kristinuskonsa nöyryydessä, itsensäkieltämyksessä, maailmankieltämyksessä, kärsimyksessä y.m. kristillisissä hyveissä, niin on se minusta ainakin yhtä luotettava todistus kuin helposti opittu vastaus: 'että menee helvettiin'. Minulla ei ole yhtään syytä uskoa pahaa Fjellstedtistä, vaan päinvastoin monta aihetta uskoa hyvää. Senvuoksi uskon jälkimäistä."

Edelleen Kihlman tällä Schartaun entisellä toimintapaikalla oppi tuntemaan rovasti Cedergrenin, jota göteborgilaisen papin, toht. Joh. Henr. Holmqvistin ja Uddevallan rovastin (sittemmin piispan) Gust. Dan. Björckin ohella pidettiin schartaulaisten pylväänä. "Kävin kaksi kertaa hänen luonaan. Harmaahapsi vanhus on todellinen Schartaun oppilas, hänen omia hengellisiä lapsiaan, mutta iloinen ja hupaisa niin kauan kun on loukkaamatta hänen mielipiteitään. Kuulin hänen pitävän hyvän saarnan, jossa oli lakia ja evankeliumia, rangaistusta ja lohdutusta. Esitys oli kuivahkoa, tyyli, joskin huomattavasti schartaulainen, kylläkin elävä käänteiden ja vastakohtien kautta. Cedergren on sitä mieltä, että hän täyttää kutsumuksensa väsymättömästi julistamalla sanaa kirkossa. Jumala huolehtikoon hedelmistä. Saarnattuansa Cedergren on iloinen ja tyytyväinen, vaikka ei mitään hedelmää näy eikä kuulu. Mitä suurimman painon hän panee rippikouluun, joka kestää kauan. Oppilaat käyttävät varsinkin erästä Schartaun kirjoittamaa kristinuskon oppikirjaa, jota on ilmestynyt 13 painosta. Heränneet sielut käyvät ahkerasti Cedergrenin luona puhumassa sielunasioistaan. Mitä sielunhoitoon tulee, on merkittävää, että Cedergrenistä ei ole erittäin tärkeää ihmisen autuuteen nähden ajassa ja iankaikkisuudessa, että hän on vakuutettu uskostaan. Suoranainen usko on hänessä tärkeämpi kuin tietoisuudessa heijastava. Sen vuoksi hän onkin 'ylen varovainen ja säästäväinen todistusten antamisessa'. Hän ei ole liittynyt mihinkään raittiusyhdistykseen eikä myöskään harrasta lähetysasiaa; hän ei edes seurustele Fjellstedtin kanssa. -- Yleensä en voinut olla pitämättä Cedergrenistä ja hänen ystävistään. He ovat vakavia ja tarkkoja sekä opissa että elämässä. Saattaisi tosin muistuttaa, että kaikki menee niin käskyn mukaan, että järjestelmällisyys aikaa voittaen voinee käydä kuolettavaksi ja että eri luonteenlaadut eivät pääse vapaasti kehittymään; mutta mitä vastaan ei voi tehdä muistutuksia, jos tahtoo?"

Ainoastaan kadulla Kihlman tapasi dosentti Carl Wihl. Skarstedtin. Apulaispappina maalla oli tämä jatkanut opintojaan ja sitten palannut yliopistoon. "Hän väitteli sangen menestyksellisesti dogmatiikan professorinvirkaa varten, mutta ei saa virkaa [hän tuli vasta 14 vuotta myöhemmin käytännöllisen teologian ja sitten eksegetiikan professoriksi]. Hän on nerokas, kiltti mies, suora kristitty, kasvatukseltaan schartaulainen ja ankara raittiudenharrastaja. Skarstedt on L. Stenbäckin ja myöskin Roseniuksen vanha ystävä, ja hän se oli, joka toimitti Roseniuksen Suomeen. Roseniuksen palattua sai Skarstedt häneltä laajan kirjeen, missä Rosenius humoristisesti (!) kuvaa Espoon häät (ks. ylemp.): Malmberg lasi kädessä; Paavo ukko oraakkelinamme; Lauri Stenbäck, joka paljon menettää kun häneen tutustuu; H--t [?], ei mikään uskonsankari, vaan nurkassa-istuja, joka huudahtaa: 'Se, joka menee raittiusyhdistykseen, on pirun oma'; koko joukkue itsevanhurskauden ja tekoihin perustuvan pyhyyden vallassa." Näin Kihlman kertoo Skarstedtin mukaan; nykyään tiedetään, että Roseniuksen kirje oli kaikkea muuta kuin humoristinen. Osaksi väärinkäsityksestä osaksi kai loukkaavan kohtelun aiheuttamasta vastenmielisyydestä oli hän siinä kuvannut Suomen herännäisyyden edustajineen kerrassaan kelvottomaksi, hyljättäväksi. [Vrt. _Eliel Aspelin_, Lauri Stenbäck, siv. 378 ss. ja _Rosendal_, m.p. II, siv. 409 ss.]

Vielä Kihlman mainitsee tutustuneensa pastoraaliteologian prof. (sittemmin piispa) Ebbe Gust. Bringiin, joka oli hyvin rakastettava mies luonnollisessa suhteessa (ja joskus kristillisessäkin), apulaiseen, rovasti (sittemmin piispa) Wilh. Flensburgiin, mestarillinen luennoitsija, dosentti And. Blomstrandiin (Kurtzin kirkkohistorian ruotsintaja), tuomiorovasti (sittemmin arkkipiispa) Henr. Reuterdahliin, jonka humaniteetti on ihmeteltävä ja joka ihmisenä on todistus siitä kuinka kauas voi päästä itsensähillitsemisessä pelkkien luonnollisten voimien avulla, sekä vihdoin useampiin nuorempiin yliopistolaisiin, jotka silloin tällöin viikon kuluessa kokoontuivat lauluharjoituksia varten ja sunnuntaisin yhdessä lukeakseen Jumalan sanaa ("luullakseni on heidän puuhansa sentään enemmän teologista kuin kristillistä.")

Eräässä myöhemmässä kirjeessä (13/11) Kihlman Lundissa-olostaan yleisesti lausuu: "Lundissa viihdyin sangen hyvin. Tässä kristinuskon perinpohjin hapattamassa kaupungissa unohdin entiset suruni. Olihan täällä eri kristillisiä suuntia; mutta vaikkeivät ole keskenään veljellisessä kosketuksessa, eivät ne myöskään seiso vihollisina toisiansa vastassa. Minä asuin Fjellstedtin luona ja kävin useita kertoja Cedergrenillä, ilman että kumpikaan minua moitti. Antinomistinen rikkaruoho suurine rauhansilmikkoineen ja loistavine ilokukkineen ei ole voinut menestyä schartaulaisessa maaperässä. Ja niin ollen saattaa käsittää, miten Lund kristillisessä suhteessa saattaa olla jaettu olematta hajotettu. Ajattelen näet, että itserakas, suvaitsematon antinomia on hajaannuksen synnyttäjä. Cedergren ei tuntenut Hedbergiä niineltäkään. Ymmärrätte siis, miksi viihdyin hyvin Lundissa. Olikin oikein mieltäkiinnittävää oppia tuntemaan schartaulaisia kristityltä, joissa tosin on jotain omituista (jopa he puvussaankin eroavat muista: naisilla -- huomaa! alemman luokan -- on punaruutuinen kaulahuivi erityisellä tavalla kiinnitetty päähän), mutta samalla myöskin jotain vakavaa, kunnioitettavaa ja rakastettavaa. On kumminkin varottava, ettei loukkaa mitään heidän mielipidettään, sillä silloin on ystävyys helposti mennyt. He tulevat synkiksi, sulkeutuneiksi, vaiteliaiksi ja puhuvat vain maallisista asioista."