Part 13

Sanotusta huolimatta Kihlman ahkerasti koetti tutustua Tukholmaan ja ennen kaikkea sen ja koko Ruotsin uskonnollisiin oloihin vertaamalla niitä suomalaisiin. Matkailijain tapaan hän ei laiminlyönyt käydä katsomassa historiallisia ja taidekokoelmia, kuninkaallisia linnoja y.m., mutta vähän hän näyttää niistä nauttineen ja hyötyneen. Palattuaan Byströmin huvilasta, missä oli katsellut veistokuvia, hän lausuu päiväkirjassaan: "Taiteen suhde kristinuskoon on minulle vielä arvoitus. Siitä en siis voi mitään sanoa; mutta kokonaisuus teki minuun ahdistavan vaikutuksen. Oli kuin olisin kävellyt epäjumalan temppelissä." Sitä vastoin hän väsymättömällä innolla kiinnitti huomionsa kaikkeen, mikä kuului hänen omaan alaansa, ja miten olikin hiljainen ja häveliäs esiintymistavaltaan, oppi hän tuntemaan paljon ihmisiä ja sai runsaasti tietoja, joita arvostelemalla ja yhteensovittamalla hänessä muodostui epäilemättä sangen todenperäinen kuva silloisen Ruotsin hengellisestä elämästä. Aivan alussa Kihlman sattumalta tapaamansa Helsingin professorin B. O. Lillen osotuksesta kävi pappissäädyn istunnossa ja "kuuli toht. And. Sandbergin lämpimästi ja ujostelemattomasti puhuvan sunnuntain viettämisen ja pyhittämisen keinosta: pappien omasta valistuksesta ja esimerkistä". Siihen hän lisää: "Sain myöskin hetken puhutella kunnianarvoista harmaahapsista vanhusta, joka oli sydämellinen ja puhelias. Yleensä hän näytti hyvin vapaamieliseltä ja suvaitsevaiselta: hän oli sitä mieltä, että uskonnollisten eri ryhmät taivaassa (mihin kaikki tulisivat, jos olisivat rehellisiä ja vakavia) paremmin ymmärtäisivät toisiansa. Onko se totta?" -- Kuitenkaan ei Kihlman näin julkisissa kokouksissa (paitsi tietysti kirkoissa) perehtynyt tutkimusalaansa, vaan tapahtui se enimmäkseen yksityisessä seurustelussa. Siitä antaa hänen päiväkirjansa seikkaperäisiä tietoja, mutta sen sijaan että seuraisimme hänen askeleitaan päivä päivältä, otamme tähän ylempänä mainitusta kirjeestä kuvauksen, missä hän on yhdistänyt tärkeimmät huomionsa.

"Täällä Tukholmassa on suuri joukko, maailma, väriltään vaihteleva ja monipuolinen niinkuin muuallakin. Punainen lanka käy kuitenkin värivaihtelujen läpi ja tekee sen tunnettavaksi: ajallisen ja katoovaisen asettaminen iäisen edelle. Enemmistö on siis samankaltainen kuin Suomessa. Toiselta puolen on monta niitäkin, joilla on uskonnollinen mieli, mutta nämä eivät ole yksimielisiä. Puolue, jota lehti 'Pietisten' sanoo pietisteiksi, on hyvin toimelias ja myöskin lukuisin. Sen johtaja on Rosenius ja tunnusmerkit: kerskupuheisuus, rauhan ja uskon kiittäminen, käännytyskiihko, kaikkien niiden hengellismielisten ankara tuomitseminen, jotka eivät ehdottomasti hyväksy heitä, vanhempien kirjailijain, varsinkin Schartaun ja Nohrborgin, hylkääminen, haluttomuus kuulla puhuttavan muusta kuin Kristuksesta, uskosta ja evankeliumista. Suomessa sanottaisiin heitä hedbergiläisiksi, mutta luullakseni on heistä Hedberg mennyt liian kauas, joten eivät tahdo, että heitä pidetään hedbergiläisinä. Ihmeellisellä viehätysvoimalla puolue tempaa mukaansa kaiken mikä sen tielle tulee. Lehtori [P. M.] Elmblad, joka on ollut Ternströmin ystävä ja sitten alkoi välittää, on nyt heittäytynyt tämän lahkon syliin. Hän saarnasi oivallisesti 12:ntena sunnunt. Kolm:den jälkeen. Silloin minä hengessäni sovin hänen kanssaan ja kävin häntä hakemassa, mutta hän ei ollut kotona. Kuulin hänen sitte saarnaavan 13:ntena sunnunt., enkä nyt enää tahdo tavata häntä. Hän on mitä täydellisin hedbergiläinen. Pietistit riemuitsevat tästä voitosta ja ovat saaneet uutta vauhtia. Elmblad ei ole ainoa opettaja, joka on antautunut tälle voimakkaalle hengelle. Useat vanhemmat, vakavuudestaan ja kokemuksestaan tunnetut opettajat ovat lähestyneet heitä ja ennen pitkää tulleet yltiöpäiksi. Tämä ilmiö on minua syvästi surettanut. Suomessa näytti hedbergiläisyys olevan riutumaisillaan; täällä ja kenties monessa muussa paikassa, Saksassa, Englannissa ja Amerikassa, on se täydessä voimassaan ja kukoistuksessaan. Hedberg luopunee epätoivostaan, kun kuulee miten täällä uskotaan ja riemuitaan. Kuitenkin on tämä puoluehenki ollut minulle nöyryyttävä kuvastin. Jumalan sanaa pidellään, venytetään ja väännellään, niin että se sopii puolueen etuihin, aivan samoin kuin minä olen tehnyt puolueeni eduksi. Teeskennellään iloa ja ujostelemattomuutta samoin kuin Suomessa teeskenneltiin eräänlaista surua, köyhyyttä ja kurjuutta. Tehdään väkivaltaa luonnollensa, ja luonnotonta pidetään kristinuskona. Katsotaan erittäin tärkeäksi, että puolue saa uusia jäseniä, jotka kaikessa hyväksyvät sen periaatteet ja ottavat osaa seuroihin. Muusta ei suuresti välitetä: ainakin uskotaan parempaa innokkaasta puoluelaisesta, vaikka hän olisikin sangen viallinen, kuin jostakin toisesta kristitystä, jota vastaan ei oikeastaan voida sanoa muuta kuin että hän ei kuulu puolueeseen. Niin täällä; eiköhän voida tunnustaa, että niin on osaksi laita Suomessakin. Monta rehellistä kristittyä esiintynee vielä, jahka päivä koittaa. Miten erilaisia pietistiset puolueet Suomessa ja Ruotsissa lienevätkin, on niillä kumminkin monta yhdyskohtaa. Paitsi jo mainitulta, nimittäin Jumalan sanan alistamista puolueen tunnustusopin alle, luonnottomuutta ja puoluehenkeä, olen huomannut kykenemättömyyttä käsittää vastustajan syitä ja varsinkin välinpitämättömyyttä ja ylenkatsetta oppia ja opintoja kohtaan. Kiihkoiselle ja laiskalle puoluemiehelle on kuvaavaa, että hän ei voi eikä tahdo vaivata itseään ponnistamalla ajatustaan. Innostus ei anna rauhaa ja mukavuusaines, joka on olemassa joka puolueessa, kuolettaa työhalun. -- Niin olen saanut katsoa peiliin ja hävetä. Mutta koska Jumalalla on ollut kärsivällisyyttä minuun nähden, toivon, että hän on kärsivällisesti johtava heidätkin oikealle tielle. Niin, minä uskon, että kaiken tämän ulkonaisen rauhan ja ilon ja riemun alla piilee salainen levottomuus. Juuri rauhan vakuutukset ja vannomiset osottavat, ettei rauha lienekään niin varma. Juuri se, että on täytynyt etsiä voimaa liittolaisten paljoudesta viittaa siihen, että totuuden voima puuttuu. Juuri se, että aina esiintuodaan oikea todistaakseen, että se on oikeaa, ilmaisee, että salassa aavistetaan jotain väärää, jota tahdotaan olla tietämättä oikean valossa. Expertus novit [kokenut tietää]. -- Te huomaatte siis tästä, etten suinkaan kallistu hedbergiläisyyteen: se on minulle vastenmielinen niinkuin kaikenlainen puoluehenki. Tahdon tästä lähtien olla uskollinen kirkon ja Jumalan palvelija, joksi olen kutsuttu. En tahdo enää koskaan olla puoluemies, sillä olen tullut poltetuksi. -- Paitsi Roseniusta vaikuttaa täällä Tukholmassa ja maaseuduilla eräs entinen soittoniekka, Oskar Ahnfelt. Hän vetää sanankuulijoita oikeamielisiltä opettajilta ja on voittoisa varsinkin heikkojen naisten kesken. Aseista ansaitsee mainita miellyttävä ääni ja kitara. Hän on ollut Roseniuksen oppilas, mutta kuului kasvaneen häntä päätä pitemmäksi, ja matkustaa -- Jenny Lindin kustannuksella, joka tyttö raukka myöskin on tartutettu, vaikkeivät he vielä ole aivan varmoja saaliistaan. Moni pitää jo enemmän Ahnfeltista kuin Roseniuksesta. Lyhyesti: hajaannuksen siemen on näiden herrojen välillä. Ahnfelt on radikaalisempi; Rosenius tahtoo myös panna painoa pyhitykseen. Toisessakin kohdassa he ovat erimielisiä. Ahnfelt vaatii, että kirkko on erotettava valtiosta ja hänellä on monta kisälliä y.m. puolellaan. Rosenius on varovainen ja älykäs: hän pitää kiinni vanhasta. -- Sitä paitsi on olemassa äärimmäispuolue, nimeltä hedbergiläiset. Ne ovat samanmielisiä kuin n.s. separatistit Suomessa, jotka ovat eronneet kirkosta. Niihin kuuluu vain yksi pappi, Wiberg. Hänet on väliaikaisesti erotettu virastaan, syystä että on jakanut Herranehtoollista vanhan käsikirjan mukaan, ja oleskelee nyt Hampurissa, missä on -- huomaa! -- ruvennut uudestikastajaksi. -- Paitsi tätä suurta laumaa, joka tahtoo omistaa evankelisen nimeä, on olemassa hajanaisia kristityltä, jotka yleensä elävät hiljaisesti ja syrjässä. Heillä ei ole mitään yhdyssidettä ja he tuskin tietävätkään toisistaan. Olen heidän kesken huomannut kaksi vivahdusta, jotka eivät eroa toisistaan opissa, mutta kuitenkin ovat epäluuloisia toisiaan kohtaan. Eräät, esim. rouvat Molander, Janson y.m., rakastavat ja arvossa pitävät Ternströmiä. He ovat ylimalkaan tarkkoja sekä oppiin että elämään nähden. Heidän lisäksi on toisia, esim. emäntäni, rouva Svanström, tukkukauppiaan Bergmanin perhe y.m., jotka paheksuvat Ternströmin lihallista intoa Roseniusta ja Scottia [G Scott Vesleyanilaisen metodistiseuran lähettämä saarnaaja, joka toimi Tukholmassa 1830-42 Hän saarnasi n.s. 'Englantilaisessa kappelissa', joka 1830-luvun keskivaiheilla sai nimen Betlehemin kirkko. Elmblad piti samassa paikassa raamatunselityksiä v:sta 1851, ja Rosenius, johon Scott oli vaikuttanut, oli kirkon saarnaja 1857-67.] vastaan eivätkä ajattele erittäin korkeasti Ternströmin kristinuskosta. Nämä liittyvät koulunopettaja Finemaniin, mystikkoon, jota tavallisesti sanotaan böhmiläiseksi. En ole tavannut Finemania (ikämies, Roseniuksen ehdoton vastustaja, Tersteegenin hengenheimolainen), enkä siis voi sanoa hänestä mitään varmaa. Mutta hänen liittolaisensa ovat rakastettavia, ja me tunnemme itsemme yksimielisiksi. Heissä tapaa todellisen ja syvän kristinuskon, mutta rosenilaiset tuomitsevat heitä lainharrastajina, ja Ternströmin ystävät epäilevät heitä harhaoppisina. Minä seurustelen kumpaankin ryhmään kuuluvien kanssa ja olen molemmilta tahoilta saanut nauttia sekä hengellistä että ruumiillista hyvää. Tästä lyhyestä kuvauksesta voitte päättää, että minulla on ollut sekä surun että ilon aiheita."

Niihin tunnustuksiin, jotka tavataan edellisessä, liittyvät vielä seuraavat rivit: "Epävakaisuuteni opissa, hengellinen kasvatukseni, entinen yksipuolisuuteni, asemani uutuus ovat tuottaneet minulle paljon, paljon tuskaa. Olen tullut minulle uusiin ja vieraisiin oloihin, joissa olen ollut epävakainen; olen tullut kosketuksiin ihmisten kanssa, joita minun ankarimpien vanhojen periaatteitten mukaan olisi pitänyt hylkiä, olen kuullut moitteita Roseniuksen puolueesta, jotka kokonaan sopivat puolueeseen Suomessa ja joiden oikeus minun on täytynyt myöntää. Oi! olen kärsinyt syntieni tähden! Se on hyvin ansaittua! Mutta toiselta puolen olen kärsinyt pelosta, että olen liian ankara itseäni ja meitä kohtaan Suomessa. Olen Suomesta lähtenyt, ja onhan siellä saamani kasvatus muodostanut minut niin, että olen yhtä mieltä oikeamielisten kanssa täällä. Eihän meidän laitamme kuitenkaan liene ollut niin aivan hullusti, silloinkaan kun oli kaikkein hulluimmin. Julius B[ergh] esiintyykin vielä miehenä, joka minua hillitsee. Hän on minulle vielä auktoriteetti. Mutta epätietoisuus on ollut mitä tuskallisin. Siihen on yhtynyt itsesoimaus laiskuudesta ja ihmisjumaloimisesta, jotka ovat tämän surkeuden aikaansaaneet." -- --

Sattumalta tuli Kihlman käyneeksi Upsalassakin. Hän tapasi näet Tukholmassa teologian professorin (sittemmin piispan) And. Fredr. Beckmanin, ja syyskuun 10 p:nä hän tämän kanssa höyrylaivalla matkusti vanhaan yliopistokaupunkiin. Matkalla hän ihaili kaunista Mälar-järveä, ja Fyris-joki mataloine rantoineen muistutti hänelle elävästi Kruununkylää; itse kaupungissa tuomiokirkko vanhoine muistoineen ja historiallisine freskomaalauksineen vaikutti häneen syvemmin kuin kaikki näkemänsä Tukholmassa. Mutta kumminkin hän täällä niinkuin muualla katsoi pääasiaksi uskonnollisiin oloihin tutustumisen, ja kiitos olkoon matkatoverinsa hän siinä menestyi hyvin. Beckman tutustutti minut Upsalan teologeihin. Me kävimme rehtorin, kirkkohistorian professorin (myöhemmin piispan) Lars Anton Anjoun luona (ulkonäöltään vähäpätöinen, punanenäinen mies). Sitten toimeenpani Beckman pienet päivälliset, joihin minä, prof. Anjou, teol. apul. Carl Axel Torén (joka seur. v:na nimitettiin pastoraaliteologian professoriksi) ja teol. kand. Nyblaeus olivat kutsutut. Se oli kuitenkin vähemmän mielenkiintoista. [Päiväkirjan mukaan oli seurassa vain juteltu kaiken maailman hupaisista asioista, ja päivällisten jälkeen oli isäntä lukenut ääneen Fahlcrantzin ivarunoelmaa "Noakin arkki".] Mutta minä sain yksityisesti seurustella jokaisen kanssa ja opin siten tuntemaan heidät, joihin halusin tutustua. Teologiset opettajavirat Upsalassa ovat varmaan oikeaoppisten miesten käsissä. Jopa he tahtovat olla enemmänkin: Anjoukin, joka vähimmin viehätti minua, pitää kotihartautta talossaan ja saarnaa seurakunnassaan. Torén, hento 38-vuotias mies, teki minuun syvimmän vaikutuksen. Hän oli jo maisterina syvästi perehtynyt klassilliseen kirjallisuuteen ja siihen kokonaan antautunut. Mutta silloin kristinusko valtasi hänet. Hän alkoi tutkia Jumalan sanaa ja tuli käytännölliseksi papiksi. Sitten hän ryhtyi teologiaan ja oli syvästi tunkeunut siihen. Mutta hän on enemmänkin: hän on tosi kristitty. Hän on luonteeltaan hiljainen ja vakava ja hyvin ireniläinen, niin että hän tahtoo nähdä hyvää kaikissa; hän kehotti minua rauhallisuuteen. Hän on kuitenkin samalla luja, niin että hän ei luovu totuudesta, ja vihaa puoluehenkeä. Hän on sydämestään helläluontoinen: hän syleili minua kohta ensi käynnilläni. Siinä ei sentään ollut mitään rosenilaista imelyyttä. Summa: hän oli mies, teologi, oppinut kristitty, jommoista olen toivonut näkeväni ja kuulevani. Vahinko vain että hän oli niin kiinni lisensiaattitutkinnossaan ja professorinväitöskirjassaan, että hänellä oli vähän aikaa minua varten. Hän vahvisti ja kehotti minua ahdistuksessani, jumala siunatkoon sitä miestä! -- Helposti voidaan erehtyä ihmisistä, ja mahdollisesti olen minä erehtynyt Torénista. Kumminkaan en sitä usko. Hänen olennossaan oli jotain rehellistä, jaloa, avonaista, joka takaa, etten ole väärin arvostellut häntä. Jos tahdotte oppia tuntemaan häntä, niin lukekaa hänen kuvauksensa Saksan-, Englannin- ja Skotlanninmatkastaan (Tidskrift för Sv. Kyrkan 1850).

"Beckman on terävä ajattelija. Hän on jonkun aikaa ollut filosofian dosenttina. Hänellä on siis suuri lukeneisuus filosofisessa kirjallisuudessa, eikä hän pelkää filosofeja, sillä hän tietää mitä heillä on tuotavana. On hyvä, että semmoinen mies astuu kristinuskon puolelle. Niin hän onkin tehnyt. Tosin hän ei liene niin käytännöllinen kuin Torén eikä niin sydämellinen kristitty, mutta hän on sitä enemmän turvana ja suojelijana." Hän oli lukenut ensimäisen osan Ingmanin kirjaa hedbergiläisyydestä, [Hedbergianismen, skärskådad enligt den hel. Skrift och vår kyrkas symboliska böcker I-II, Helsingfors 1851-52.] jonka Kihlman oli antanut hänelle, teki sen johdosta huomautuksia ja lupasi siitä kirjoittaakin. Kihlman kehotti Ingmania varteenottamaan hänen muistutuksensa ennen julkaisun jatkamista. "Keskustellessani Beckmanin kanssa oli minun pakko puhua Suomestakin, jota yleensä mielelläni vältän. Tunnustin, että olemme olleet puolueellisia ja että kristinusko Suomessa luonteeltaan erosi siitä, jota minä ainakin tähän saakka olin voinut huomata Ruotsissa. -- -- Jumala suokoon, että meillä olisi paljon semmoisia teologeja Suomessa!" Kihlman päättää, samalla lausuen, että hän ei suinkaan oleta, että nämä teologit, joihin oli tutustunut, olisivat liittyneet "meihin". "He moittivat rosenilaisuutta syistä, jotka olisivat pakottaneet heitä moittimaan meitäkin. Mutta kun he kuulivat kirkollisen mielialani ja totuudenrakkauteni, he kohtelivat minua rakkaudella kuin olisin ollut heidän vertaisensa."

Nyblaeuskin oli kristinuskon ystävä, mutta Kihlmanista hän oli liian kriitillinen. Näytti siltä kuin olisi kristinusko, niin pian kun se pukeutui positiiviseen muotoon, tullut hänelle epäiltäväksi. Yliopistopiirin ulkopuolella Kihlman oppi tuntemaan erään papin C. O. Roosin, jota hän sanoo "oikeamieliseksi opettajaksi", ja neuvosmies Henschenin, joka oli mitä innokkain rosenilainen. Eräs tuntematon herrasmies (ylioppilas) pakottamalla pakotti hänet tulemaan Henschenille ("Olisi niin hupaisaa ja suotavaa!"). Neuvosmies keräsi tarmokkaasti proselyyttejä (edellisenä iltana oli hän m.m. ottanut turviinsa päihtyneen kisällin ja luovuttanut hänelle yöksi oman sänkynsä, jonka vieras ylen antamalla likasi) ja harrasti yksityisten hartausseurojen pitämistä, josta paraikaa oli oikeudessa syytettynä. Ei hän Kihlmanista saanut liittolaista. Kun näet Henschen oli lukenut Kunink. maj:tille osoittamansa puolustuskirjoituksen, ei Kihlman voinut olla väittämättä sitäkään vastaan. "Minä (joka intra parenthesin vielä vuosi sitten olin samaa mieltä) muistutin", sanoo hän päiväkirjassaan, "että koska Jumalan sanassa ei käsketä pitää konventikkeleitä, ei niitä myöskään voida katsoa ehdottomasti välttämättömiksi kristinuskon syventämiselle ja levittämiselle. Sen vuoksi tulisi mukautua olosuhteisiin ja koettaa tehdä työtä laillisten muotojen sisällä, ja olihan sitenkin laaja toimiala avoinna." Henschen ei kuitenkaan tahtonut sitä kuulla: jäisihän silloin vaino, josta hän usein puhui, kokonaan pois. Tästä huolimatta kohdeltiin suomalaista vierasta ystävällisesti Henschenin perheessä, mutta hän erosi siitä mielellään, sillä hengeltään hän ei sopinut siihen. -- Yleensä jätti Upsala matkustajaamme kiitollisen muiston.

Palattuaan Tukholmaan Kihlman tutustui tukkukauppias Bergmanin perheeseen, jossa hän viihtyi erittäin hyvin. Perheen jäsenet, isä ja äiti ja kaksi täyskasvuista lasta, (ylioppilas) Robert ja Henrica, eivät olleet ainoastaan rakastettavia ihmisiä, vaan lämpimiä kristittyjä kuulumatta mihinkään lahkoon. Heillä oli huvila Eläintarhassa, ja jo ensi iltana pyysivät he Kihlmania jäämään yöksi heidän luokseen. Tämän täytyi kuitenkin silloin palata kaupunkiin, mutta hän lupasi tulla takaisin ja viettikin sitten kaksi päivää (syyskuun 17 ja 18 p.) Bergmanilla. Yksin ollessaan hän lueskeli englanninkieltä (Amerikanmatkaa varten!), toiset ajat hän seurusteli perheen jäsenten kanssa tai teki heidän seurassaan käyntejä esim. "böhmiläisen" Finemanin luona. "Omituinen ilmiö. Vakava, sydämellinen, syvä, mutta ehkä kuitenkin pohjalla semmoista, jota, jos se tulisi esiin, luterilainen kristitty ei voisi hyväksyä. Hänestä erottiin yhteisen polvirukouksen ja virrenvärsyn laulamisen jälkeen." Tukkukauppias kuului suomalaiseen seurakuntaan, ja Kihlman sai asiakseen tiedustella Suomesta pappia avonaista kirkkoherranvirkaa varten. -- Sydämellisellä kaipaukselia Kihlman sanoi hyvästi perheelle, jonka luona oli nauttinut puhdasta kodintunnelmaa.

* * * * *

Vielä kerran käytyään Hussin puheilla Kihlman syyskuun 23-27 p:nä matkusti kanavatietä Göteborgiin tiedustellakseen Etelä-Amerikaan lähtevää laivaa. Matkalta on vähän muistiin pantavaa. "Jos tajuaisin luonnonkauneutta, olisin ollut tyytyväinen, mutta enhän minä ole juuri muuhun mieltynyt kuin kirjoihin", hän sanoo päiväkirjassaan. Kuitenkin hän myöntää, että matka palkitsee vaivan sekä että vaihtelevat kauniit maisemat ja varsinkin suurenmoinen kanava sulkulaitoksineen vaikutti hänen ajatuksiinsa ja tunteisiinsa. "Kuinka voimakkaasti saarnaavatkaan", hän huudahtaa, "nämä luonnollisten ihmisten suurteokset aikamme laiskoille, ajattelemattomille ja huolimattomille kristityille, jotka niin mielellään jäävät kaavamaisuuteen, tyytyen siihen, että ovat tarttuneet auraan! -- -- Maailmassa puuhataan uupumatta, vaivaa, kustannuksia tai muuta säästämättä, mitään uhrauksia pelkäämättä päämäärän saavuttamiseksi; niin rakennettiin Götan kanava. Mutta eikö Jumalan valtakunnassa olisi tarpeen puuhata! Jumalan valtakunnan hyväksi on vaikea mitään uhrata! Annetaan asiain mennä vanhaan totuttuun tapaan, huomaamatta aikaa ja ajan vaatimuksia. Niin ovat maailman lapset valon lapsia viisaammat." -- Trollhättania Kihlman katseli myöhään illalla ukkosen käydessä ja pitkien salamoiden valaistessa mustia kuiluja ja valkoisia kuohuja. Göteborgissa Kihlman viipyi sunnuntain yli (28/9). Seuraavalla viikolla oli eräs laiva lähtevä Etelä-Amerikaan, mutta hän ei voinut pyrkiä siihen, syystä että hän ei vielä ollut saanut tarpeeksi rahoja eikä uutta passiansa, jonka hän sitäpaitsi oli määrännyt lähetettäväksi Ystadiin. -- Täällä Kihlman kävi kauppias Corn. Johnssonin luona, joka kyynelsilmin kertoi hänelle parannussaarnaaja Lars Linderot (k. 1811) ja arkkipiispa Karl Fredr. af Wingård (k. 19 p:nä syysk. 1851) vainajista ja schartaulaisista, sekä kuuli kahden etevän papin saarnaavan. Toinen, Hallén, saarnasi Kehruuhuonekirkossa hyvin valmistuneena rakentavasti, vakavasti, valaisevasti, mutta samalla tyynesti, jopa kuivasti, niin että hän tuskin vaikutti muihin kuin semmoisiin, jotka todella kaipasivat ohjausta, toinen, tuomiorovasti (sittemmin Lundin piispa) Joh. Henr. Thomander, tuomiokirkossa, joka oli kukkuroillaan kuulijoita. Tämä saarnaaja oli ensi luokan puhuja. Hänen ruotsiansa kelpasi kuulla. Mutta siinä oli muutakin kuin kielenkauneutta: puhdasta oppia, totuutta, suolaa, intoa, joskaan ei Hallénin järjestelmällisyyttä, syvyyttä, nöyryyttä. Kumminkin on kaupunkia onniteltava, jolla on kaksi semmoista opettajaa. Thomander herättää, Hallén johtaa heränneitä. Thomander saa julkilausua totuuden sivistyneille, jotka kärsivät sen hänen suustaan. Mutta jos totuus kerran on saanut sijaa heidän sydämissään, kärsivät he kyllä totuuden Halléninkin suusta. Maailma on kuin sairas, itsepäinen lapsi, joka ei tahdo ottaa vastaan lääkettä, sentähden että se maistuu pahalta. Mutta jos rohtomarjat annetaan sille jonkun makean aineen mukana, silloin ne kelpaavat. Niin on totuus tarjottava sivistyneelle maailmalle hyvien lahjojen, oppineisuuden, kaunopuheisuuden, miehisen äänen, lausumisen y.m. ohella, ja kas, silloin se ainakin tulee kirkkoon. -- Yhdeksän pitkää tuntia täytyi Kihlmanin kävellä Göteborgin kaduilla, ennenkuin hän pääsi höyrylaivaan, joka klo 1 yöllä lähti Helsingöriin. Astuessaan veneeseen hän putosi veteen ja kastui vyötäisiin asti, ilman suurempaa vahinkoa.