Part 10

"Sen sijaan että Ehdotus edistäisi kirkollisen elämän kehitystä ja ilmaisua, Luvussa 'Kokouksista ja yksityisistä hartausharjotuksista', kristittyjä mitä ankarimmin kielletään yhtymästä yhteistä mielenylennystä varten ja keskinäisesti vaihtamasta ajatuksia siitä, mikä on heille kalleinta ja mielenkiintoisinta, jopa ankarammin kuin missään entisessä konventikkeli-asetuksessa. Sillä lukuunottamatta perheenisän oikeutta kotonaan tahtoo Ehdotus ei ainoastaan kieltää maallikoita yhdessä ollen kehottamasta toisiansa lukemalla Jumalan sanaa, laulamalla hengellisiä lauluja, rukoilemalla ja keskustelemalla, vaan tehdään 'seurakunnan virassaoleva pappikin', vastoin Jumalan käskyä sekä vanhojen kunink. asetusten suoria kehotuksia kaikissa tilaisuuksissa huolehtia kuulijoittensa opetuksesta, 'rikollisena vastuun- ja rangaistuksenalaiseksi', jos hän ilman kirkkoherran lupaa pitää kokouksen uskonnonharjoituksia varten taikka ainoastaan 'ottaa osaa' toisten yksityiseen hartausharjoitukseen. Onko siis Kristinuskoa suvaittava ainoastaan nimeksi, sen koskaan saamatta esiintyä elämässä? Onko kristillinen hartaus suljettava kirkonseinien sisälle ja kokonaan karkotettava seura- ja seurusteluelämästä? Vai onko Pyhässä raamatussa ainoatakaan sanaa, joka ei hyväksyisi kristillistä yhteiselämää, missä jumalisuutta harjoitetaan? Eikö kristityltä kaikkialla Jumalan sanassa kehoteta opettamaan ja neuvomaan toisiaan keskenään ja kehottamaan toinen toistaan, opettamaan ja neuvomaan toisiansa keskenään psalmeilla ja kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla j.n.e. Ja eivätkö ensimäiset kristityt, joiden jumalanpelko ei ollut ainoastaan ulkomuotoa, noudattaneet näitä raamatun kehotuksia. Ei tarvitse muuta kuin vilkaista Apostolien tekoihin tullakseen vakuutetuksi siitä, kuinka usein ja yksimielisesti Apostolit oppilaittensa kanssa, jotka olivat osallisia Pyhän Hengen lahjoista, kokoontuivat, milloin satakaksikymmentä, milloin kolmetuhattakin luvultaan, ylentääkseen mieltään pyhän uskonsa perustuksella. Niin, missä vain Jumala tänäkin päivänä saa herättää ihmisiä elävään huolehtimiseen autuudestaan, siellä on myöskin yhteisen veljellisen mielenylennyksen ja keskinäisen kehotuksen sisällinen tarve välttämättömästi esiintyvä, eikä sen tyydyttämistä, syystä että se on tärkeä armonvälikappale, helposti voi eikä tulekaan laiminlyödä, ilman että Jumalan herättämä hengellinen elämä tukahdutetaan taikka sen kehitystä ainakin ehkäistään ja hidastutetaan. Eihän veljellinen rakkaus koskaan voi olla niin voimaton ja eloton laatuaan, ettei se ilmenisi keskinäisessä seurustelussa ja ajatustenvaihdossa samanmielisten välillä. Kaikkien kirkollisten laitosten päämääränä onkin tähän saakka ollut saattaa kristinusko yksityiselämään; tämä on niiden kieltämätön tarkoitus, ja missä se ei ole menestynyt, ovat ne olleet hedelmättömiä. Ja lisäksi: kun vapaasti saadaan kokoontua aistillisia ja maailmallisia huvituksia ja syntistä ajanviettoa varten, ei liene liiallista pyytää, vaan kaiken inhimillisen oikeuden ja kohtuuden mukaista, että sama vapaus myönnetään jumalisuuden harjoituksille. Vai mitä vaarallisia ilmiöitä yhteiskunnassa ovat ne sitten aiheuttaneet? Vai onkohan enemmän järjestyksen mukaista, edistetäänkö kristillistä elämää ja tosisiveellisyyttä paremmin sillä, että kristityt käyvät teattereissa ja kapakoissa, peli- ja juomaseuroissa ja tanssiaisissa taikka vain teollisuus- ja tieteellisissä, maallisissa laulu- ja lukuyhdistyksissä? Terve järki riittää käsittämään ja arvostelemaan, millä puolen totuus on. Ja kun isompi tai vähempi luku henkilöitä, joko sattumuksesta taikka kutsuttuina vieraina on koolla, niin ei edes sokea pakana voi sitä leimata rikokseksi, jos kokoontuneet mieluummin käyttävät aikaa, joka kuitenkin on jollakin tavoin kulutettava, Jumalan, kunniaksi kuin turhuuteen ja syntiin. -- Kuinka järjetöntä toiselta puolen onkaan koettaa kahleiden, vankilan ja ruumiinrangaistuksen uhalla vastustaa erehdyksen valtaan pääsöä; jos tätä tarkotetaan kieltämällä yksityisiä hartausseuroja. Eihän tällä tavoin koskaan voida vastustaa harhaoppia. Vähintään ovat semmoiset keinot _kristillisiä_, Ei: Sillä ehkä me lihassa vaellamme, emmepä me sentähden lihan jälkeen sodi. Sillä meidän sota-aseemme eivät ole lihalliset, vaan väkevät Jumalan edessä kukistamaan varjeluksia. Tämä ei ole ollut Lakiehdotuskomiteallekaan tuntematonta, koska se itse perusteluissaan tunnustaa, että 'evankelisen kirkon dogmaattisesta peruskannasta ei voida johtaa yksityisten hartausseurojen kieltoa.' Mutta siitä huolimatta, huolimatta yhteiskunnallisesta ja inhimillisestä oikeudesta ja omantunnonvapaudesta, jotka äänekkäästi vastustavat asiaa, on Ehdotus kuitenkin säätämällä rangaistuksia kieltänyt poikkeuksetta jokaisen yksityisen hartausharjotuksen, joka ulottuu perhepiiriä ulommas; niin että evankelinen kristitty ei edes muutamien ystävien, ei lähimpien naapurien, ei matkalla ollessaan tuttujen kanssa saa harjottaa vähintäkään jumalisuutta, ilman että häntä rikoksentekijänä lain mukaan rangaistaan. Ehdotus tahtoo ehkä näennäisesti lieventää rangaistuksen toimeenpanoa useilla astemääräyksillä, mutta rangaistusasteita voidaan vain verrata roviolla polttamiseen heikommalla tulella, missä ruumis kyllä palaa ja lopulta häviää, mutta ainoastaan kauemmin ja siis tuskallisemmin kärsien.

"Mutta kaikkein merkillisintä on, että ei edes seurakunnan virassa oleva pappi, Ehdotuksen mukaan, saa vapaasti kuulijoittensa kesken käyttää Jumalan sanaa, tulematta laillisen syytteen alaiseksi. Paitsi raamatun kehotuksia opettajille yleiseen: Saarnaa sanaa, pidä päälle sekä hyvällä että sopimattomalla ajalla, rankaise, nuhtele, neuvo, sekä: Kaitkaat Jumalan laumaa ja pitäkäät siitä vaarin, tavataan vanhoissa kunink. asetuksissa lukuisia kehotuksia papeille ahkerasti ja kaikissa tiloissa pitää huolta kuulijoittensa hengellisten tarpeitten tyydyttämisestä, ja selvimmin 1726-vuoden asetuksessa, jossa pappia kehotetaan 'usein käymään kuulijainsa luona heidän kodissaan', jopa 'kutsumaan heidät kokoon' saadakseen selkoa heidän edistyksestään kristinuskossa ja johtaakseen heitä autuuden perustukseen ja tietoon. Mutta suorastaan päinvastoin Ehdotus nyt säätää, että pappi, joka ei ole kirkkoherra, ei edes saa 'ottaa osaa' kuulijainsa kanssa kristilliseen seuraan, jossa jumalisuutta harjotetaan, vielä vähemmin esiintyä siinä opettajana, eikä myöskään kirkkoherran luvatta 'kuuluttaa kokousta uskonnonharjoituksia varten'. Kirkkoherra on siis oleva ainoa, jolla on seurakunnanopettajan varsinaiset oikeudet; muuta papistoa katsotaan ainoastaan kirkkoherran palvelijoiksi, ei Herran eikä Hänen seurakuntansa palvelijoiksi. Ja jos kirkkoherran mieleen juolahtaa, koska hänellä on rajaton valta kieltää, olla millään ehdolla suostumatta papin pyyntöön saada kutsua muutamia kuulijoistaan kokoukseen, ja tämä ei myöskään ilman 'kuritusta' saa käydä kuulijoittensa kodeissa, jos he vain uskaltavat yhdessä harjoittaa jumalisuutta, niin täytyy tämän jälkimäisen huomata olevansa estettynä kaikesta senlaisesta lähemmästä ja tuttavallisemmasta seurustelusta kuulijainsa kanssa, johon kumminkin Jumalan sana, omatunto, virkavala ja virkavelvollisuus häntä vaativat. Jos mitään, on tätä sanottava julman tirannimaiseksi ja hierarkiseksi yhteiskunnallisen ja omantunnon vapauden sorroksi, sorroksi, jonka vertaa ei tavattane protestanttisessa kristikunnassa. -- Totta kyllä, Jumalan armollisesta johdosta meillä on kirkkoja ja saarnatuoleja sekä muita julkisia tilaisuuksia, joissa Jumalan sanaa selitetään ja tarjotaan seurakunnalle. Mutta ovatko sitten Kristus ja hänen apostolinsa rajoittaneet toimensa ainoastaan temppelinmuurien sisäpuolelle? Eivätkö he opettaneet ja saarnanneet kaikkialla, sekä julkisesti että yksityisesti, temppelissä ja synagogissa, yksityisessä huoneessa ja taivasalla? Mutta sama sokea ja mieletön huuto: 'tässä on Herran temppeli!', joka muinoin kuultiin juutalaisten maassa, kuuluu vielä meidänkin päivinämme. Sama sokea into kirkonseinien puolesta näyttäytyy myöskin nykyajan ulkokullatuissa kuin muinoin farisealaisissa, joille Stefanuksen täytyi sanoa, että 'se kaikkein ylimmäinen ei asu käsillä tehdyissä temppeleissä'. Mutta eikö evankelisen opettajan toimiala Suomessa ole saava ulottua saarnatuolia, rippikoulua ja lukukinkereitä edemmäs? Onko siis pappi, jonka pitäisi olla vapain, oleva yhteiskunnan orjuutetuin jäsen, seurakunnassaan enemmän sidottu kuin kukaan muu, kun on kyseessä se sana, jolla hänen kuitenkin tulee syöttää, ravita ja ylentää hänelle uskottua laumaa?

"Yhteiskunnallisuus on ihmisluonnon vastustamattomia tarpeita. Lait eivät voi muuttaa tätä luontoa; päinvastoin se vaatii mitä sille tulee suuremmassa määrässä kuin muutoin, jos sen oikeuksia kielletään. Turhia ovat siis estotoimet. Niistä on vain haittaa; mutta lait, jotka itse aiheuttavat rikoksia, toisin sanoen: ovat mahdottomia noudattaa, eivät voi kauan pysyä voimassa. Me toivomme, että tämä, joka on non plus ultra luonnottomuudessa, joka sotii Jumalan sanaa vastaan, joka mitä syvimmin loukkaa omaatuntoa ja kristityn vapautta, on syntyessään hukkuva. Silti emme kiellä kirkon oikeutta valvoa opin puhtautta emmekä valtion oikeutta ylläpitää yleistä rauhaa; mutta me uskomme, että uskonnollisten seurojen julkisuus turvaa niille tämän oikeuden. Missä kokoonnutaan ovet avoinna (sillä salaisia kokouksia emme tahdo) ja pääsö on vapaa kirkon ja valtion palvelijoille, siinä emme luule syntyvän tai kehittyvän harhaoppeja tai epäjärjestyksiä, jotka häiritsevät yhteiskunnan rauhaa." --

Seuraavassa arvostellaan ja tuomitaan yhtä ankarasti Ehdotuksen XXXII:des luku, jossa ehdoton päätösvalta kirkonasioissa annetaan yleiselle pappeinkokoukselle, mistä alempi papisto ja maallikot ovat poissuljetut. Siinä uudistuu räikeässä muodossa paavillinen hierarkia, vaikka uskonpuhdistus on _seurakunnalle_ pidättänyt oikeuden ratkaista oppia, liturgiaa y.m. kirkon elämää koskevat kysymykset. Yllä oleva otteemme riittää kumminkin, se kun osoittaa kuinka nuori Kihlman käsitteli sydämelle käypää asiaa, jommoinen hartausseurojen pitäminen oli hänelle ja kaikille heränneille papeille. Esityksen ansio ei ole niinkään tyylin keveydessä, kirkkaudessa tai luontevassa jäsentelyssä, vaan paremmin loogillisessa terävyydessä, joka tunkee kysymyksen sisään jättämättä mitään puolta, mitään näkökohtaa huomioon ottamatta. Saattaa sanoa, että lausunto on hänen mietiskelevän luonteenlaatunsa, mutta samalla myöskin hänen sisällisen vakaumuksensa leimaama. Että juuri Kihlman, nuorin neljästätoista allekirjoittajasta, on lausunnon laatinut, todistaa, missä arvossa virkaveljet ja toverit häntä pitivät. Toiselta puolen on tässä muistutettava, että ei-heränneet papit ja niiden muassa myöskin Kruununkylän kirkkoherra antoivat toisen ja toisenlaisen lausunnon. [_E. G. Palmén_ m.p. siv. 165.]

Apulaispappien palkat olivat näihin aikoihin hyvin vaatimattomat. Pääasiallisesti palkka sisältyi vapaaseen asuntoon ja elantoon, rahapalkkio oli mitätön, joskin välttämätön, sillä olihan apulaisen esiinnyttävä siististi puettuna. Alfred Kihlmanille oli hänen isänsä kirjoittanut (3/6 1846): "mitä palkkaan tulee, niin ei se täällä tule olemaan vähempi kuin missään muualla tahansa", ja sai hän vuosittain 100 hop. rupl., joka ajan käsityksen mukaan oli runsaasti maksettu. [Edellisellä vuosikymmenellä s.o. 1830-luvulla vaihteli, tekijän isän muistiinpanojen mukaan, apulaisen palkka 100 ja 150 riksin välillä.] Sitä paitsi isä korjautti vuokratun asunnon ja kenties maksoi vuokrankin siitä. Kumminkaan ei Alfredin ja hänen perheensä toimeentulo ollut yksistään apulaispalkassa, vaan oli vaimokin tuonut omaisuutta pesään. Isänsä, maisteri J. Fabritiuksen, jälkeen oli kullakin kolmesta jälkeenjääneestä tyttärestä, ja siis Angelikallakin, noin 150,000 markkaa, josta jotenkin puolet oli kiinteää omaisuutta, toinen puoli käteistä. Sisarusten holhooja oli ollut heidän enonsa, tehtaanisäntä Niilo Ludvig Arppe, jonka hoidossa omaisuus pääasiassa pysyi vielä kymmenkunta vuotta nuorimmankin sisaren naimisen jälkeen. Arppe oli näet vuokrannut Puhoksen sahan Kiteellä, joka muodosti pääosan kiinteästä omaisuudesta, ja rahat olivat hänen liikkeessään. Paitsi vuotuista vuokraa hän suoritti, perillisille, entisille holhoteilleen, korkoa rahoista sekä myöskin suurempia tai pienempiä osia pääomasta sen mukaan kuin häneltä sitä vaadittiin. Näin ollen tapahtui, että Kihlman ei moneen vuoteen saanut vaimonsa koko omaisuutta hoidettavakseen, vaikka hänellä oli siitä varmat tulot ja mahdollisuus saada enemmänkin, kun tarve ilmaantui.

Jos kysytään miten Kihlman käytti niitä varoja, jotka täten joutuivat hänen käsiinsä, niin saattaa hänen tarkan kirjanpitonsa nojalla antaa luotettavan vastauksen. Vähin osa meni omiin ja perheen tarpeisiin, enimmän osan hän lainasi isommissa tai pienemmissä erissä ystäville tai tutuille papeille, talonpojille y.m. ja melkoisen määrän hän myöskin suorastaan lahjoitti varattomille sukulaisille, ystäville ja muille puutteenalaisille. Niin esim. oli ensimäisestä (29/9 1846 saapuneesta) 3000 hop. ruplan lähetyksestä jo ennen vuoden loppua mennyt: velkoihin 325, lahjoihin 360 (suurin erä, 200, eräälle papille, Angelikan sukulaiselle), lainoihin 2000. Tuo lahja vaimon sukulaiselle samoinkuin kohta alempana nähtävä ote eräästä kirjeestä todistaa, että Kihlman kyllä hoiti asioitaan yksimielisyydessä Gelansa kanssa, mutta ei kysynyt neuvoja muilta. Kun Alfred jouluna 1846 oli yksin vanhempiensa luona Kruununkylässä ja siellä m.m. oli kertonut perunkirjoituksesta lankonsa Antero Ingmanin luona, oli äiti ajatellen, että Alfredilla nyt oli yhtä suuri omaisuus, lausunut: "'Minä alan oikein peljätä puolestasi, sinulla on liian suuri menestys; mihin se lopulta johtaakaan!' -- Paljon ihmettelyä on herättänyt", jatkaa Alfred sitten, "mihin olen voinut saada 3000 rupi. hop. menemään; minä vakuutin, että ne on lainattu luotettaville henkilöille. Muuten en tahdo, minä lisäsin, en nyt enkä vastedes, että minun asiani ovat yleisen tarkastuksen alaisina. Tulen itse hoitamaan niitä ja tahdon sentähden pitää niitä omana huolenani." -- Tässä yhteydessä sopii mainita, että Kihlmanin anoppi, rouva von Essen (o.s. Arppe ja ennen ollut naimisissa J. Fabritiuksen kanssa), sekä hänen tyttärensä, rouvat Hilda Bergroth ja Angelika Kihlman, luovuttivat Ingmanille koko sen omaisuuden, jonka hän vaimovainajansa kautta oli saanut.

Luonnollista on, että Alfred Kihlman, huolimatta isän mielipiteistä, pappina noudatti vakaumustaan. Todistuksena siitä on mainittava, että hän ei epäillyt pitää hartausseuroja milloin kodissaan, milloin muualla heränneitten kanssa, jommoisia tietysti Kruununkylässäkin oli. Yhdestä semmoisesta seurasta, joka 18 p:nä heinäk. 1848 oli Erik Libäckin luona, hän on almanakkaansa merkinnyt: "Nimismies Hellbergin ilmiannon johdosta meidän nimemme merkittiin kirjaan siinä tarkoituksessa, että meidät pantaisiin syytteeseen luvattomien kokousten pitämisestä. Huomaa. Olimme kutsuttuja vieraita, emmekä katsoneet voivamme paremmin käyttää seurustelu-tilaisuutta kuin keskinäiseen rankaisemiseen ja kehottamiseen, Jumalan sanan viljelemiseen ja lauluun. Minä, seurakunnan kutsuttuna opettajana, johdin seuroja. Meidän olisi välttämättömästi pitänyt tanssia, niinkuin samana päivänä tapahtui kahdessa toisessa paikassa, saadaksemme olla rauhassa poliisilta! Ja kristinusko kuuluu sentään olevan ei ainoastaan suvaittu, vaan myöskin valtionuskonto!"

Nähtävästi tämän tapahtuman aiheuttamassa tunnelmassa Kihlman kirjoitti N. L. Arppelle, jonka kanssa ylläpidetty kirjeenvaihto säännöllisesti koski vain raha-asioita, (12/7 1848): "Olen nykyään yksin kotona. Angelika on pikku Hannan kanssa matkustanut Keuruulle Bergroth lankomme luokse. He ovat jo olleet kolme viikkoa poissa ja voivat, mikäli tiedän, hyvin. Yleinenkin terveydentila on vastaiseksi täälläpäin hyvä, vaikka peljätään kammottavaa itämaista vierasta [koleraa], joka jo on saapunut Turkuun. Yhtä pelottava vieras lännestä ja etelästä, s.o. mieltymys tasavaltaan sekä sen seuralaiset vallankumous, mielenosotukset, häiriöt, verilöylyt ja sota, ei ole sekään vielä mieskohtaisesti tullut, mutta jokainen siitä puhuu. Surkeinta ja naurettavinta samalla kertaa on se, ettei hävetä väittää, että nämä ulkomaiden valtiolliset liikkeet ovat läheistä sukua kristillisiin liikkeisiin Savossa ja Pohjanmaalla. Meissä nähdään Lamartinen y.m. ystäviä, syystä että saarnaamme kuollutta oikeaoppisuutta vastaan ja koetamme johtaa heräykset hyvään päämäärään. Tarvitaan todella omituinen valo, käsittääkseen meidät valtiollisiksi kansankiihottajiksi; siihen kuitenkin pyritään. Ja jos tämä mielipide pääsee valtaan, mitä siitä seuraa meidän ankarasti yksinvaltaisessa valtiossamme? Tulevaisuus on niin hämärä ja pimeä, että kuka tietää, kuinka kaikki päättyy. Kunnioitettu Eno, suokaa anteeksi mielenpurkaukseni." --

Tähän Arppe lyhyesti vastasi (8/10): "Pelkosi, että Teitä pidettäisiin kansankiihottajina tuntuu minusta kovin perusteettomalta, koska on kylläkin yleiseen tiettyä, että harrastuksenne käy hierarkiseen eikä suinkaan vapaamieliseen suuntaan."

Vastaus ei tyydyttänyt Kihlmania, ja sen vuoksi hän vielä palasi asiaan (9/11 1848): "Jo edeltäkäsin saatoin pitää varmana, että Eno ymmärtäisi, kuinka väärin monet rutivanhoilliset pelkäävät oleteltua vapaamielisyyttämme. Mutta Enon on annettava anteeksi, etten voi olla vastustamatta Enon vastakkaista syytöstä. Yhtä vieraita kuin olemme ajan vapaamielisyydelle, yhtä vieraita olemme myöskin kaikille pappisvaltaisille tarkoituksille. -- Emme me harrasta tasavaltaa, emme yksinvaltaa emmekä perustuslaillisuutta taikka muuta semmoista; me jätämme sen puuhan maailmalle, joka arvelee, että sillä on aikaa semmoiseen. Sitä vastoin me harrastamme Jumalan valtaa (theokrati), ei valtiollisessa vaan uskonnollisessa merkityksessä. Että Jumala tulisi herraksi kunkin sydämessä, niin että ihminen uskollisena palvelijana ja alamaisena noudattaisi ei omaa tahtoansa, vaan Jumalan, siinä meidän tietoinen päämäärämme. Emme me itse tahdo tulla seurakunnan herroiksi, vaan me palvelemme jokaista, joka tahtoo palvelustamme käyttää. Me tahdomme johtaa seurakuntamme Jumalan emmekä itsemme puoleen. Hierarkisiin prelaatteihimme nähden olemme taistelukannalla; ja seurakunnat alkavat ymmärtää, ettei kaikki pyhyys ole tavattavissa papinkauhtanan alta. Olen nöyrästi tahtonut antaa Enolle tämän viittauksen, jotta Eno pysähtyisi ennenkuin langettaa kovan tuomion, että 'harrastuksemme käy hierarkiseen suuntaan'" -- --

Tiettävästi ei nimienkirjoitus Libäckillä johtanut oikeudenkäyntiin. Eräs vanha, nyttemmin kuollut Kruununkylän pappilan palvelijatar on kertonut, [Rovasti Joel Vegelius vainajan tiedonanto.] että rovasti Kihlman oli ankarin sanoin varottanut nimismiestä vetämästä hänen poikaansa oikeuteen seurojen pitämisestä, ja olisikin Hellberg sen vuoksi luopunut aikeestaan. Olkoon että ukko Kihlman ymmärsi, miten tehoton oikeudenkäynti oli uskonnollisten mielipiteitten oikaisemiseen nähden, taikka että hän vain tahtoi vapauttaa poikansa ikävistä rettelöistä, kummassakin tapauksessa tuottaa menettely kunniaa vanhalle isälle -- se näyttää, samoinkuin useat hänen kirjeensä, että hän osasi malttaa mieltänsä.

* * * * *

Muutoin ei ole paljon sanottavaa Kihlmanin toiminnasta pappina; se oli nähtävästi enemmän heikkenevän kuin kiihtyvän vauhdin leimaamaa. Jo loppupuolella vuotta 1847 ja seuraavan alkupuolella L. W. Schalin (Teerijärven kappalaisen poika, papiksi vihitty 9/6 1847) noin kerran kuukaudessa saarnasi hänen edestään, ja joulukuun viime päivänä 1848 tuli avustajaksi Kaarle Nauklér, määrättynä kappalaisen apulaiseksi Kruununkylään. Syynä siihen, että Kihlman vetäytyi syrjään papintehtävistään -- mikäli näet hänelle mahdollista oli -- luonnollisesti ei ollut se, että, niinkuin hän itse kerran sanoo, hänen työnsä "hedelmät olivat vähemmät [kuin hän oli toivonut]", vaan terveyden puute. On jo ennen mainittu, että hän ruumiinrakennukseltaan oli heikonlainen, sekä myöskin kerrottu, että hän ylioppilaana oli pari kertaa ollut ankarasti sairas, mutta tässä on erityisesti merkille pantava, että hän ennen joulua 1848 tunsi "ensimäiset rinta- [s.o. keuhko-] taudin oireet", jotka tekivät varovaisuuden pakolliseksi. Kun Kihlman näin oli jälleen joutunut vapaaksi ainakin rasittavimmista virkatoimista, virkosi hänessä tiedonhalu uudelleen. Hän otti taas kirjansa esille ja tilasi uusia sekä alkoi ajatella ulkomaanmatkaa, johon Kokkolan kaupunginlääkäri toht. J. J. Staudinger häntä kehotti, vaikkei tuumasta vielä totta tullut. Yhdellä erikoisella tavalla hän, kaikesta huolimatta, innokkaasti vaikutti herännäisyysliikkeen palveluksessa, nimittäin levittämällä ruotsalaista ja suomalaista hartauskirjallisuutta. Muun muassa on mainittava, että Kihlman maksuna velasta 22/10 1850 vastaanotti Malmbergilta 500 kpl Wegeliuksen postillaa (1250 rupl. hop.) ja 500 kpl Björkqvistin postillaa (625 rupl. hop.) ja möi ne pappien ja muitten tuttaviensa avulla samasta hinnasta, josta hän itse oli kirjat saanut. [Nähtävästi oli Kihlman avustuksellaan tehnyt Wegeliuksen postillan julkaisemisen mahdolliseksi. Hän on näet merkinnyt 28/6 1847 suorittaneensa Malmbergille 2000 ruplaa ("till Wegelii postilla").]