Part 2

-- Te mennä sänkyyn! rukoili Jees Uck, kun Amos oli suunnannut kulkunsa Pyhää Ristiä kohti yön pimeydessä. -- Te kipeä mies vielä, Neil!

-- Ja sinä olet oiva tyttö, Jees Uck, vastasi Bonner. -- Tässä on käteni sen asian varmuudeksi. Mutta sinun pitää palata kotiisi.

-- Te ei minusta pidä, sanoi tyttö yksinkertaisesti.

Bonner hymyili, auttoi viitan hänen yllensä ja saattoi ovelle. -- Vain hiukan liiaksikin, Jees Uck, sanoi hän hiljaa, -- vain liian paljon!

Pohjolan yön musta vaippa kääriytyi yhä tiiviimpänä yli maan. Neil Bonner huomasi pian, ettei hän ollut osannut panna kylliksi arvoa kuolevan Amoksen murhanhimoisen naaman läheisyydelle. Twenty Mile kävi hyvin hiljaiseksi.

"Jumalan armahtavaisuuden tähden, Prentis, lähetä luokseni joku mies!" kirjoitti hän asiamiehelle Fort Hamiltoniin, kolmensadan peninkulman päähän virtaa ylöspäin. Kuuden viikon kuluttua tuli intiaanisanansaattaja takaisin tuoden vastauksen. -- "Helvetti. Molemmat jalat paleltuneet. Tarvitsen hänet itse. Prentis." Hyvin kuvaavaa.

Kurjuutta täydensi sekin seikka, että toyootit olivat lähteneet sisämaahan seuraten erästä villiä hirvilaumaa, ja Jees Uck oli mennyt mukana. Kun hän oli kaukana, tuntui etäisyys lähentävän heitä entistä enemmän. Ja Neil Bonner huomasi alituisesti palauttavansa tytön kuvan ajatuksiinsa. Joka päivä hän kuvitteli näkevänsä kaivatun leirissä taikka teillä kulkemassa. Ei ole hyvä yksinänsä olla. Usein hän meni ulos hiljaisesta asunnostaan paljain päin ja ravisti nyrkkiään päivän niukkaa sarastusta kohti, kun se kuulsi eteläisellä taivaan rannalla. Ja hiljaisina, kylminä öinä hän nousi vuoteestaan ja kömpi ulos pakkaseen halkaisemaan hiljaisuuden keuhkojensa täydellä voimalla, aivankuin hiljaisuus olisi ollut käsiteltävä, tunteva olento, jonka voi herättää. Taikka hän huusi nukkuville koirille siksi kuin ne rupesivat ulvomaan. Hän otti karvaisen elukan huoneisiinsa ja koetti kuvitella, että se oli Prentisin lähettämä apulainen. Hän näki paljon vaivaa opettaessaan sitä nukkumaan säädyllisesti huopapeitteissä öisin ja istumaan pöydässä aterialla niinkuin ihminen. Mutta susikoira hirmustui, pakeni pimeisiin nurkkiin, murisi suuttuneena ja puri Bonneria jalkaan. -- Lopputulos oli: Bonner ajoi sen ulos potkuin ja iskuin.

Sitten hän joutui mielikuvituksensa valtoihin. Kaikki häntä ympäröivät voimat hän muutti eläviksi olennoiksi, jotka olivat tulleet elämään hänen kanssaan. Hän kohotti arvoonsa alkuperäisimmän pyhätön: rakensi alttarin auringolle ja poltti siinä kynttilöitä, talia ja sianihraa. Ja aitaamattomalle pihalle, korkeajalkaisen varastohuoneen viereen hän kyhäsi lumesta pirunkuvan, jolle hän irvisteli ja ilveili kun elohopea laski. Kaikki oli luonnollisesti leikkiä. Hän todisteli itselleen, että leikkiähän se oli, ja vakuutti sitä yhä uudelleen tullaksensa oikein varmaksi -- ajattelematta, että hulluus on aina taipuvainen ilmaantumaan teeskentelyn ja leikin muodossa.

Eräänä päivänä keskitalvella tuli Twenty Mileen isä Champreau, jesuiitta ja lähetyssaarnaaja. Bonner syöksyi häntä vastaan, veti hänet sisään, sulkeutui hänen syliinsä ja itki, kunnes pappi pelkästä myötätunnosta teki samoin. Sitten Bonner oli melkein villi silkasta ilosta, kattoi pöydän parhailla herkuillaan, samalla vakuutellen, ettei vieras saanut lähteä pois. Mutta isä Champreaulla oli kiireellinen veljeskunnan antama tehtävä ja hän lähti matkaan jo seuraavana aamuna senkin vaaran uhalla, että Bonnerin veri, tämän uhkauksien nojalla, tulisi hänen päällensä.

Uhkaus oli vähällä täyttyä, kun toyootit palasivat talvimajoiltaan metsästämästä. He toivat paljon turkiksia ja nyt syntyi vilkas vaihtoliike ja aika vilinä Twenty Milessä. Jees Uck tuli myöskin ostamaan helmiä, punaista kangasta ja muita tarpeita, ja Bonner alkoi olla jälleen oma itsensä. Hän taisteli kokonaisen viikon hillitäkseen taipumustaan tyttöön. Mutta sitten tuli kerran ratkaisun hetki, kun tyttö nousi lieden äärestä ja aikoi mennä. Jees Uck ei ollut unohtanut, että hänet kerran oli lähetetty pois, ja sama ylpeys, joka oli ajanut Spike O'Brienin seuraamaan luoteisväylää maitse, eli vielä tytössä.

-- Minä kyllä menee, sanoi hän, -- hyvää yötä, Neil!

Mutta Neil seurasi häntä. -- Ei, ei ole hyvä niinkään, sanoi hän.

Ja kun tyttö kääntyi takaisin äkillisen riemun tuli silmissään, taipui Neil hiukan eteenpäin, hitaasti ja juhlallisesti, ja suuteli hänen huuliaan. Toyootit eivät olleet opettaneet tytölle sellaisen suudelman merkitystä, mutta hän ymmärsi sen kuitenkin ja oli iloinen.

4.

Jees Uckin taloon tulo muutti kaiken valoisemmaksi. Hän oli kuninkaallinen onnessaan, loppumattoman mielihyvän lähde. Hänen alkuperäisyytensä ja lapsellisuutensa ilmenivät sellaisella tavalla, että niistä syntyi aina viehättävä yllätys ylen sivistyneelle miehelle, joka oli kumartunut nostamaan hänet ylös. Tyttö ei ollut ainoastaan yksinäisyyden lohdutus, hänen alkuperäisyytensä vaikutti nuorentavasti miehen tuskastuneeseen sieluun. Tuntui aivan kuin hän pitkän ja tuskallisen vaelluksen jälkeen olisi saanut laskea päänsä maaemon syliin. Lyhyesti sanoen: Jees Uckissa hän löysi maailman nuoruuden -- sen nuoruuden ja voiman ja ilon.

Ja jotta hän saisi kaikki tarpeensa tyydytetyiksi ja etteivät nuo kaksi kyllästyisi toisiinsa, tuli sinne eräs Sandy Mac Pherson -- sellainen seuramies, ettei moisen ole ennen kuultu viheltelevän teillä eikä esittävän ballaadia nuotiotulella. Eräs jesuiitta oli tullut hänen luoksensa parinsadan peninkulman päähän Yukonia ylöspäin sanomaan viimeiset sanansa Sandyn tovereille ennen multaan peittämistä. Ja kun papin piti lähteä, oli hän sanonut: -- Sinä jäät nyt yksin, poikani! Sandy painoi päänsä alas suruissaan. -- Twenty Milessä on toinen yksinäinen mies, lisäsi pappi, -- te tarvitsette toisianne, poikani.

Niin Sandystä tuli aseman kolmas henkilö, siellä asuvan miehen ja naisen veli. Hänen seurassaan Bonner lähti hirvenmetsästykseen ja sudenajoon. Vastapalvelukseksi Bonner kaivoi piiloista vanhan ja kuluneen kirjan ja tutustutti toisen Shakespeareen, niin että Sandy saneli viisijalkaisia runomittoja vetokoirilleen, kun ne yrittivät vetää vastahankaan. Pitkinä iltoina he pelasivat, puhuivat ja väittelivät kaikesta taivaan ja maan välillä. Sillä aikaa Jees Uck istui kuten emäntä ainakin kiikkutuolissa laitellen heidän mokkasiinejaan ja sukkiaan.

Tuli kevät. Aurinko kohosi etelän taivaalle. Maa vaihtoi kylmän lumipukunsa kevyempään ja iloisempaan. Kaikkialla valo välkehti ja elämä kutsui. Päivien ihanatuoksuiset tunnit lisääntyivät ja yöt vaihtuivat vapaiksi pimeyden varjoista. Virta paljasti povensa ja höyryveneiden vohkina kaikui erämaassa. Tuli elämää ja liikettä, uusia kasvoja, uusia tapahtumia. Bonner sai uuden apulaisen Twenty Mileen ja Sandy Mac Pherson lähti erään kullankaivaja-seurueen matkaan tutkimaan Koyokuk-maata. Ja Neil Bonner sai sanomalehtiä, aikakauslehtiä ja kirjeitä. Jees Uck katseli tätä kaikkea suruissansa, sillä hän tiesi Bonnerin omaisten puhuvan täten hänelle toiselta puolelta maailmaa.

Ilman erityistä mielenliikutusta Bonner nyt kuuli isänsä kuolleen. Oli tullut hellä, anteeksiantava kirje, jonka isä oli sanellut elämänsä viimeisinä tunteina. Yhtiöltä oli virallinen määräys jättää asema apulaisen hoidettavaksi ja itse matkustaa niin pian kuin häntä halutti. Pesän selvittäjät lähettivät laajan, laillisen asiakirjan, jossa oli lukemattomia osake- ja obligatsionilistoja, maatiloja, korkoja ja irtainta, ja nämä nyt isän testamentin mukaan olivat hänen omaisuuttaan. Hieno, pikkuruinen kortti, joka oli varustettu nimikirjaimilla ja sinetillä, kutsui kallista Neiliä kotiin murtuneen rakastavan äidin luokse.

Neil Bonner teki ripeän päätöksen, ja kun _Yukon Bell_ puhkien laski rantaan matkalla Beringin merelle, astui hän laivaan ja matkusti -- huulillaan tuo kulunut lauseparsi pikaisesta palaamisesta.

-- Tulen takaisin ennenkuin ensi lumi sataa, rakas Jees Uckini! lupasi hän viimeisten suutelojen välillä rannassa. Eikä hän vain luvannut, hän aikoi todella sen tehdä -- niinkuin useimmat miehet sellaisissa tapauksissa aikovat tehdä. Hän antoi uudelle asiamiehelle John Thompsonille määräyksen antaa rajatonta luottoa Jees Uckille, hänen vaimolleen. Viimeiseksi näkivät hänen silmänsä "Yukon Bellin" kannelta tusinan miehiä rakentamassa puutaloa, josta piti tulla komein ja mukavin tuhannen peninkulman tienoilla tämän virran varsilla -- Jees Uckin ja samalla Neil Bonnerin talo, jonka piti olla valmis ennenkuin ensimmäiset lumet hiutuilisivat. Sillä hän aikoi toden totta tulla takaisin. Jees Uck oli hänelle hyvin rakas, ja sitäpaitsi koittaisi pohjolalle kultainen aika. Neil Bonner aikoi tukea tätä tulevaisuutta isänsä rahoilla. Kunnianhimoinen haaveilu sokaisi häntä.

Neljän vuoden kokemuksillaan ja P.C.-yhtiön kanssa sovinnollisessa yhteistyössä tahtoi hän palattuaan tulla Alaskan Cecil Rhodekseksi. Ja hän aikoi palata ensimmäisellä laivavuorolla, heti kun vain olisi järjestänyt perintöasiansa. Isäänsä ei hän oikeastaan koskaan ollut tuntenut ja äitinsä hän oli unohtanut.

Syntyi suuri hälinä kun Neil Bonner palasi napamailta. Hän ei ollut ainoastaan vain vaski-ihoinen ja ryppyinen, hänen sisäinenkin ihmisensä oli muuttunut uudeksi, hänen käsityksensä oloista ja asioista oli nyt toisenlainen ja olennossa oli hillittyä vakavuutta. Hänen entiset toverinsa hämmästyivät, kun hän kieltäytyi jatkamasta entistä elämää heidän kanssaan niinkuin vanhoina hyvinä aikoina. Mutta hänen isänsä ammattitoveri hieroi käsiään ja sai tästä lähtien kunniatehtäväkseen johdattaa harhapoluille joutunutta hurjaa nuorisoa oikealle tolalle.

Neljä vuotta oli Bonnerin sisäinen ihminen ollut kesantona. Mitään uutta oli tuskin tullut, mutta vanhassa toimitettiin valikointi. Siitä oli eroteltu kaikki kulunut ja tarpeeton. Hän oli elänyt nopeasti siellä alhassa maailmassa ja ylhässä erämaassa, ja hänellä oli ollut aikaa järjestää kokemuksiensa sekava paljous. Kaikki turhanaikaiset tarkoitukset oli heitetty tuulien viedä ja hän oli pohjannut syvempiä ja laajempia tarkoitusperiä. Sivistys-käsite oli hänellä mennessä ollut toinen ja nyt tullessa toinen. Maan tuoksu oli tunkeutunut hänen sieramiinsa ja luonnon katseleminen oli myöskin auttanut häntä ymmärtämään sivistyksen sisäisen merkityksen ja selvästi erottamaan sen halpamaisuudet ja sen voiman. Tuloksena oli yksinkertainen, filosofinen pikku päätelmä: -- Puhdas elämä on armontie. Velvollisuuden täyttäminen on pyhitystä. Pitää elää puhtaasti ja tehdä velvollisuutensa voidakseen tehdä työtä. Työnteko on lunnas. Työn kautta elämä tulee yhä rikkaammaksi ja on samalla sopusoinnussa maailmanjärjestyksen ja Jumalan tahdon kanssa.

Mutta Neil Bonner oli alkuaan kaupunki-ihminen. Hänen uusi, luonnollinen elämänkatsomuksensa ja miehekäs ihmisyyskäsityksensä tekivät sivistyksen hänelle hienommaksi ja arvokkaammaksi. Päivä päivältä kaupunkilaiset liittyivät häneen yhä lujemmin ja kaupunkilaiselämä kävi yhä läheisemmäksi. Päivä päivältä tuntui Alaska yhä etäisemmältä ja epätodellisemmalta. Ja sitten hän tapasi Kitty Sharonin -- naisen hänen omaa verenalaansa, omaa sukuaan, naisen, joka laski kätensä hänen käteensä ja veti luoksensa, niin että hän unohti päivän ja hetken -- ja vuodenajan, jolloin ensimmäinen lumi sataa Yukonilla.

Sillä aikaa Jees Uck puuhasi uudessa laajassa talossa uneksien kultaiset kesäkuukaudet. Sitten tuli syksy ennustamaan pitkää talvea. Ilma muuttui raa'aksi ja kosteaksi, päivät hämärtyivät ja lyhenivät. Virta vyöryi hitaasti ja ohut jää hyytyi suvantoon. Paimentolaiselämä siirtyi etelämpään ja hiljaisuus vallitsi maassa. Ensimmäiset lumet hiutuilivat ja viimeinen laiva puhkui vaivalloisesti jääsohjussa. Sitten jää kovettui, yhtyi pitkiksi taipaleiksi, ja Yukon virtasi niiden tasalla. Lopulta se pysähtyi tykkänään ja hämärtävät päivät hautaantuivat pimeyteen.

John Thompson, uusi asiamies, nauroi, mutta Jees Uck uskoi meri- ja virtaonnettomuuksiin. Neil Bonner oli kaiketi jäänyt jäihin Chilkoot Passin ja St. Michaelsin väliin, sillä viimeiset matkustajat joutuvat aina vaikeuksiin jäissä, sitten kun ovat laivasta muuttaneet rekiin ja heidän tunti tunnilta täytyy ajaa koirakyydillä.

Mitään koiravaljakkoja ei kuulunut, ei ylöspäin eikä alaspäin Twenty Milen tietä. Ja John Thompson sanoi Jees Uckille huomattavasti iloissaan, ettei Bonner luonnollisestikaan koskaan palaa. Hän mainitsi myöskin hyvin suorasukaisesti tahtovansa astua hänen tilalleen. Jees Uck nauroi hänelle vasten naamaa ja meni suureen taloonsa. Mutta kun tuli talvi, kun toivo kuoli ja elämän luode oli pisin, huomasi Jees Uck, ettei hän saanutkaan luottoa. Tämä oli Thompsonin ansiota, ja mies hieroi käsiään kulkien edestakaisin ja katsellen oveltaan Jees Uckin taloon ja odottaen. Ja hän sai odottaa. Jees Uck möi koiransa eräälle kullankaivajaseurueelle ja maksoi rahalla ravintoaineensa. Ja kun ei Thompson myynyt hänelle rahallakaan, ostivat toyootit hänelle ja kuljettivat tavarat pimeässä.

Helmikuussa tuli ensimmäinen posti jäitse, ja nyt luki John Thompson lehdistä, että Neil Bonner oli mennyt naimisiin Kitty Sharonin kanssa. Jees Uck piti oveansa raollaan ja John Thompsonia ulkopuolella, kun tämä ilmoitti hänelle asiasta, ja kun mies oli puhunut, nauroi Jees ylpeästi eikä uskonut. -- Maaliskuussa hän synnytti yksinäisyydessään poikalapsen, oivallisen uuden ihmisolennon, jota hän ihaili. Ja samaan aikaan seuraavana vuonna istui Neil Bonner erään toisen vuoteen ääressä ihmetellen toista oivallista ihmisolentoa, joka oli tullut maailmaan.

Lumi suli maasta ja jäät lähtivät Yukonista. Aurinko vaelsi pohjoiseen ja sitten taas etelään, ja kun koirista saadut rahat loppuivat, meni Jees Uck heimolaistensa luo. Taitava metsästäjä, Oche Ish, tarjoutui metsästämään hänelle ja hänen pojalleen ja pyytämään lohia heille, jos hän tahtoisi tulla hänen vaimokseen. Ja Imego ja Hah Yo ja Wy Nooch -- kaikki tummaihoisia nuoria metsästäjiä -- tekivät saman ehdotuksen. Mutta hän piti parempana elää yksin ja itse hankkia lihaa ja kalaa omalla työllään. Hän neuloi mokkasiineja ja viittoja ja kintaita -- lämpöisiä, tarpeellisia tavaroita ja samalla kauniita katsella tupsuineen ja helmikoristeineen. Ja hän möi näitä kullankaivajille, joita tuli maahan yhä suuremmissa laumoissa. Näin hän ansaitsi ei ainoastaan ylläpitonsa, vaan sai vielä säästöönkin, ja eräänä kauniina päivänä hän lunasti itselleen paikan Yukon Bell-laivassa ja kulki siinä virtaa alas.

5.

St. Michaelsissa rupesi Jees astiainpesijäksi aseman keittiöön. Aseman hoitaja kummasteli tätä erinomaista naista ja hänen merkillistä poikaansa, mutta ei kysynyt mitään, ja Jees Uck oli puolestaan niin jäykkä kuin suinkin. Mutta ennenkuin liike Beringin merellä pysähtyi sinä vuonna, osti hän paikan itselleen eräässä kuunarissa ja kulki siinä taas etelää kohti. Sen talven hän laittoi ruokaa kapteeni Markheimin talossa Unalaskassa, ja kun kevät tuli, jatkoi hän matkaansa etelään päin Sitkaan whiskylaivassa. Myöhemmin hänet nähtiin Metlakahtlassa, joka on lähellä St. Maryä Pan Handien päässä, ja siellä hän teki työtä säilykelaitoksessa lohenpyynnin aikana. Kun syksy tuli ja Siwash'in kalastajat valmistuivat palaamaan Puget Soundiin, astui hän parin perheen kanssa suureen setripuiseen soutuveneeseen, ja niin hän kulki alas Alaskan ja Kanadan jylhiä rantoja kunnes Juan de Fucan kapeat väylät oli sivuutettu ja hän talutti poikaansa kädestä kovaa kivikäytävää ylös Seattleen.

Siellä hän tapasi Sandy Mac Phersonin, entisen toverinsa. Mies hämmästyi aika lailla nähdessään Jees Uckin, ja kun oli kuullut hänen tarinansa, suuttui hän oikein rehellisesti -- ja vielä enemmän hän olisi suuttunut, jos olisi tiennyt Kitty Sharonista. Mutta hänestä ei Jees Uck hiiskunut sanaakaan, sillä sitä juttua hän ei itsekään uskonut. Sandy luuli Bonnerin matkaa katalaksi paoksi ja neuvoi Jees Uckia jättämään matkansa San Franciskoon, jossa Neil Bonnerin luultiin asuvan silloin kun oli kotona. Ja kun se neuvo ei auttanut, saattoi hän Jees Uckia, osti rautatieliput hänelle ja heitti hyvästit hymyiltyään ja mutistuaan partaansa -- kiusatun häpeä!

Meluten ja jymisten, päivän valossa ja pimeässä, keinuen ja tölmien ylös ja alas, väliin talven jäisille huipuille, väliin kesäpukuisiin laaksoihin, yli äkkijyrkänteiden, yli kallionlohkareiden ja läpi vuorten sisustain kulkivat Jees Uck ja hänen poikansa huimaa vauhtia etelään. Jees Uckia eivät pärskyvät rautahevoset pelottaneet eikä Neil Bonnerin kansan ylivoimainen sivistyskään häntä hämmästyttänyt. Tuntui vain siltä kuin hän nyt vasta oikein selvästi tajuaisi sen ihmeen, että tällaiseen rotuun kuuluva mies oli sulkenut syliinsä hänet. Suunnaton sekasorto, joka San Franciskon satamassa vallitsee sen lakkaamattomassa laivakulussa, sen meluavissa tehtaissa ja ukkosjyryisessä liikkeessä, ei häntä hämmentänyt. -- Hän käsitti vain vieläkin selvemmin, kuinka surkea yksinäisyys Twenty Milessä sekä toyootikylien eläimennahkaiset teltat olivat tuskastuttaneet Neil Bonneria. Ja hän katseli poikaansa, jonka käsi piteli lujasti hänen kättään, ja ihmetteli, että hän oli synnyttänyt pojan sellaiselle miehelle.

Hän maksoi ajurille ja astui sitten kiviportaita Neil Bonnerin ovelle. Vinosilmä japanilainen selitteli hänelle jotakin hetkisen, mutta heidän oli mahdoton ymmärtää toisiaan, ja sitten mies päästi hänet sisään, häviten itse. Jees Uck seisoi hallissa luullen sitä yksinkertaisuudessaan talon hienoimmaksi huoneeksi -- siihen oli pantu näytteille talon kaikki kalleudet, joilla tahdottiin komeilla ja häikäistä. Seinät ja katto olivat laudoitetut öljytyllä punapuulla. Lattia oli kiiltävää jäätä sileämpi, ja Jees Uck etsi itselleen turvallisen seisomapaikan erään mahtavan nahan päällä. Niitä oli useampia ja ne olivat rauhoituspaikkoja sileällä pinnalla. Mahtava liesi -- suurenmoisena hän sitä piti -- avasi kitansa vastakkaisella seinällä. Kokonainen valomeri, jota värilliset akkunalasit himmensivät, valaisi huonetta ja kauimpana välkkyi valkoinen marmorikuva.

Tämän kaiken hän näki ja vielä enemmänkin kulkiessaan vinosilmäisen palvelijan kanssa toisen huoneen läpi -- jonka hän vain vilaukselta näki -- kolmanteen.

Nämä kaksi olivat ensimmäistä loistavammat. Ja hänen silmissään näytti talossa olevan loppumaton määrä tällaisia huoneita. Ne olivat niin pitkiä ja leveitä ja katto jossakin kaukana! Ensi kerran hän nyt, aina siitä saakka kun oli tullut valkoisen miehen sivistyksen yhteyteen, tunsi kunnioitusta. Neil, hänen Neilinsä, asui tässä talossa, hengitti tätä ilmaa, meni illoin levolle näissä huoneissa ja nukkui! Tämä oli kaikki kaunista ja se miellytti häntä, mutta hän tunsi myöskin, että kaiken takana oli viisautta ja valtaa. Tämä oli vallan näkyvää muotoa kauneuden kaavoissa ja tästä voimasta hänellä oli vaistomainen käsitys.

Ja sitten tuli nainen, kuninkaallisesti korkea, kruunattuna hiusten valokehällä, joka oli kuin kultainen aurinko. Hän näytti lähenevän Jees Uckia kuin tuudittava soitto hiljaisella veden pinnalla -- hänen permantoa viistävä pukunsa oli sekin kuin laulua ja hänen vartalonsa liikkui siinä tahdissa ja sopusointuisesti. Jees Uck oli itse sydänten kiehtoja. Olivathan Oche Ish ja Imego ja Hah Yo ja Wy Nooch, puhumattakaan Neil Bonnerista, John Thompsonista ja muista valkoisista miehistä, katselleet häntä ja tunteneet hänen voimansa. Mutta kun hän näki tämän vaalean naisen siniset silmät ja kirkkaan ihon ja arvosteli naisen käsityksellä miehen vaatimuksia, tunsi hän itsensä pieneksi ja vähäpätöiseksi tämän loistavan ja häikäisevän olennon rinnalla.

-- Te tahdotte tavata mieheni! sanoi nainen, ja Jees Uck hämmästyi kuullessaan äänen puhtaan hopeasoinnin, joka ei koskaan ollut äreästi huutanut muriseville susikoirille taikka tottunut puhumaan nenä-äänellä taikka karaistunut myrskyssä ja pakkasessa, savussa ja nuotiotulilla.

-- En, vastasi Jees Uck hitaasti ja miettien, voidakseen puhua selvää englantia. -- Minä olen tullut tapaamaan Neil Bonneria.

-- Hän on minun mieheni, sanoi kaunis nainen naurahtaen.

Se oli siis totta! John Thompson ei valehdellutkaan silloin sinä surkeana helmikuun päivänä, jolloin hän oli nauranut miehelle ylpeästi ja sulkenut ovensa hänen nenänsä edessä. Ja aivan samoin kuin hän kerran oli heittänyt Amos Pentleyn polvilleen ja kohottanut veitsensä lyödäkseen, tunsi hän nytkin silmänräpäyksessä voimakasta halua käydä tuohon naiseen käsiksi ja lyödä hänet maahan ja repiä henki ja elämä hänen valkoisesta ruumiistaan. Mutta Jees Uckin ajatukset olivat reippaita ja hän hillitsi joka ilmeen, eikä Kitty Bonnerilla ollut aavistustakaan, kuinka lähellä äkkinäistä kuolemaa hän juuri oli ollut.

Jees Uck nyökkäsi ymmärtämisensä merkiksi ja Kitty Bonner selitti, että hänen miestään odotettiin kotiin joka hetki. Sitten he istuivat hullunkurisen mukaville tuoleille. Kitty yritti pitää seuraa omituiselle vieraalle ja Jees Uck auttoi häntä.

-- Te opitte tuntemaan mieheni kaukana pohjolassa, sanoi Kitty kerran.

-- Niin, minä pestä hänen vaatteet, oli Jees Uck vastannut. Hänen englantinsa oli käynyt kamalan huonoksi.

-- Ja tuo on teidän poikanne. Minulla on tyttö.

Kitty lähetti hakemaan tytärtänsä, ja kun lapset tekivät tuttavuutta omalla tavallaan, puhuivat äidit keskenään äitien tavalla ja joivat teetä niin ohuista kupeista, että Jees Uck pelkäsi omansa hajoavan käsiinsä. Ei hän milloinkaan ollut nähnyt niin hienoja ja kauniita kuppeja. Ajatuksissaan hän vertasi niitä naiseen, joka kaatoi teetä, ja vastakohdaksi hän asetti toyootien läkkimaljat ja kannut sekä Twenty Milen kömpelöt sarkat, joita hän vertasi itseensä. Siinäpä nyt olikin koko pulma ratkaistuna. Hän oli voitettu. Oli olemassa toinen sopivampi nainen kuin hän synnyttämään ja kasvattamaan Neil Bonnerin lapset. Aivan niinkuin hänen kansansa oli parempi Jees Uckin kansaa, niin olivat sen kansan naiset paremmat Jees Uckia. Ne olivat miesten voittajia niinkuin sen miehet olivat maailman masentajia.

6.

Jees Uck katseli Kitty Bonnerin ruusuista ihoa ja ajatteli auringon paahtamaa ruskeutta kasvoillaan. Samoin hän ensiksi katseli omaa ruskeaa kättään ja sitten toisen valkoista -- toinen karkea työstä ja kovettunut koirapiiskan varressa ja kanootin soudossa, toinen työhön koskematon, pehmeä kuin vastasyntyneen lapsen. Ja huolimatta kaikista näistä hempeyden ja heikkouden merkeistä näki Jees Uck loistavissa, sinisissä silmissä saman ylevämmyyden voiman, jonka hän oli nähnyt Neil Bonnerin ja koko hänen kansansa silmissä.

-- Oo -- Jees Uck! sanoi Neil Bonner tultuaan sisään. Hän sanoi sen levollisesti, vieläpä iloisen sydämellisesti, ja hän tuli ja otti hänen molemmat kätensä puristaen niitä, mutta hän katsoi hänen silmiinsä omissa silmissään levottomuus, jonka Jees Uck ymmärsi.

-- Halloo, Neil! sanoi hän. -- Te näytätte voivan hyvin.

-- Oivallisesti, oivallisesti, Jees Uck! vastasi hän rohkeasti tutkiessaan salaa Kittyn kasvoja nähdäkseen, mitä näiden kahden välillä oli selvinnyt. Hän tunsi kuitenkin vaimonsa ja tiesi, ettei hän olisi antanut mitään merkkiä asiasta, vaikka kaikkein pahin olisikin tapahtunut.

-- No, en voi saada sanotuksikaan, kuinka iloinen olen nähdessäni teidät, jatkoi Neil. -- Mitä siellä kaukana on tapahtunut? Oletteko löytänyt kultakaivoksen? Ja koska te tulitte tänne?

-- Oo, niin, minä tulin tänään, vastasi Jees Uck ja hänen ääneensä tuli vaistomaisesti nenä-ääniä. -- Minä ei tapaa kultakaivos, Neil. Te tuntee kapteeni Markheim Unalaskassa? Minä laittoi ruokaa kauan hän talossa. Ei koskaan tuhlaa raha. Sai hiljaksiin paljo. Oiken hyvä, minä ajatella, minä mennä katsomaan valkea mies maata. Hyvin kaunis valkea mies maa, hyvin kaunis, varmensi hän. Jees Uckin kieli ihmetytti häntä, sillä Sandyn kanssa he olivat sitä parannelleet ja Jees Uck oli ollut oppivainen. Nyt tuntui siltä kuin hän olisi vaipunut jälleen oman rotunsa tasolle. Ja hänen kasvoillaan oli tylsän suora ilme, joka ei sanonut mitään. Kittyn kirkas otsa ihmetytti häntä myöskin. Mitä oli tapahtunut? Kuinka paljon oli sanottu? Ja kuinka paljon oli arvattu?