Part 9

"Kansankeittiöt ovat juuri herra Buckin perustamia", selitti Diederich. "Ja vapaaksipäästettyjen vankien huolto ja mitä kaikkea muuta vielä kuuluukaan hänelle. Minä tahtoisin tietää, milloin hänellä on oikein aikaa ajatella omia liikeasioitaan."

"Minua ei ihmetyttäisi", sanoi rouva Hessling, "jos niitä nyt ei enää paljon olisikaan. Vaikka minä kunnioitankin suuresti vanhaa herra Buckia, sillä häntä pidetään kuitenkin niin suuressa arvossa."

Diederich nauroi katkerasti. "Miksi oikeastaan? Meidät on kasvatettu kunnioittamaan herra Buckia: Netzigin suurmies! Kuolemaantuomittu vuonna neljäkymmentäkahdeksan!"

"Mutta sehän on historiallisesti ansiokasta, sanoi sinun isäsi aina."

"Ansiokasta?" huudahti Diederich. "Kunpa minä vain tiedän, että jokin on hallitusta vastaan, niin minusta hän saa silloin pysyä loitolla. Pitäisikö sitten maankavalluksen olla ansiokasta?"

Ja hän heittäytyi hämmästyneiden naisten kuullen politiikkaan. Nuo vanhat demokraatit, jotka yhä vielä johtivat hallitusta, olivat juuri Netzigin häpeä! Löyhiä, epäisänmaallisia, riidoissa hallituksen kanssa! Oikeata ajanhengen pilkkaa! Koska vanha maakunnanoikeusneuvos Kühlemann, kuuluisan Eugen Richterin ystävä, istui valtiopäivillä, niin täällä pysähtyi liike, eikä kukaan saanut rahaa. Luonnollisestikaan niin vapaamieliselle pesälle eivät sivuradat eivätkä sotilaat merkinneet mitään. Ei lisäjunia, ei liikennettä! Herrat maistraatin jäsenet, aina saman parin perheen jäseniä, ne tiedettiin, ne jakoivat keskenään kaikki hankinnat ja muille ihmisille ei jäänyt mitään. Gausenfeldin paperitehdas hankki kaikki, mitä kaupunki tarvitsi, sillä kuuluihan sen omistaja, Klüsing, myöskin vanhan Buckin joukkioon!

Magda tiesi vielä jotakin. "Äskettäin peruutettiin asianharrastajain seppelnäyttely sen johdosta, että herra Buckin tytär, rouva Lauer, oli kipeä. Se on kuitenkin popismia (paavilaisuutta)."

"Nepotismiksi sitä sanotaan", huomautti Diederich ankarasti. Hän pyöristi silmiään. "Ja vielä lisäksi herra Lauer on sosialisti. Mutta olkoon herra Buck varuillaan! Me tulemme pitämään häntä silmällä!"

Rouva Hessling kohotti rukoilevasti kätensä. "Rakas poikani, kun sinä nyt käyt kaupungilla vieraisilla, niin lupaa minulle, että menet myöskin herra Buckia katsomaan. Hän on nyt kerta kaikkiaan niin vaikutusvaltainen."

Mutta Diederich ei luvannut mitään. "Muut tahtovat myöskin käymään luonaan!" hän huudahti.

Siitä huolimatta hän nukkui yönsä huonosti. Ja kello seitsemältä hän meni alas tehtaaseen ja nosti melun sen johdosta, että eiliset olutpullot olivat siellä vielä kellellään. "Täällä ei tulla juomaan, tämä ei ole mikään kapakka. Herra Sötbier, sehän on jo järjestyssäännöissä kielletty." -- "Järjestyssäännöissä?" sanoi vanha kirjanpitäjä. "Meillä ei ole mitään sellaisia." Diederich kävi sanattomaksi; hän sulkeutui herra Sötbierin kanssa konttoriin. "Ei mitään järjestyssääntöjä? Sitten ei minua ihmetytä enää mikään. Mitä naurettavia tilauksia ne ovat, joiden kanssa Te siinä askartelette?" -- ja hän singautti kirjeet pöydälle. "On totta tosiaan jo välttämätöntä, että minä tartun asioihin. Liike menee suohon Teidän käsissänne."

"Meneekö suohon, nuori herra?"

"Minä en ole mikään nuori herra, minä olen herra tohtori!" Ja hän vaati, että yksinkertaisesti oli tarjottava halvemmalla kuin muut tehtaat.

"Sitä me emme kestä", sanoi Sötbier. "Ylipäänsä me emme pystyisi suorittamaan niin suuri tilauksia kuin Gausenfeld."

"Ja Te tahdotte olla liikemies? Sitten me lisäämme koneita."

"Se maksaa rahaa", sanoi Sötbier.

"Sitten me lainaamme sitä jonkun verran! Minä tulen täällä panemaan kurin pystyyn. Saatte jotakin ihmetelläksenne. Jos ette tahdo auttaa minua, niin minä teen sen yksin."

Sötbier keinutteli päätään. "Isänne kanssa, nuori herra, minä olin aina sopusoinnussa. Me saatoimme yhdessä liikkeen hyvään kuntoon."

"Nyt on toinen aika, huomatkaa hyvin. Minä olen oman liikkeeni hoitaja."

Sötbier huokasi: "Sellaista se on se rauhaton nuoriso" -- sillä välin kuin Diederich jo paiskasi oven kiinni. Hän kulki sen paikan poikki, missä mekaaninen rumpu suuriäänisesti pesi lumppuja, kloorissa, ja aikoi astua siihen huoneeseen, missä suuri holländerkone sijaitsi. Aavistamatta tuli ovella hänen vastaansa mustapartainen konemestari. Diederich hytkähti kokoon ja oli vähällä väistää tuota työmiestä. Sentähden työnsi hän hänet olkapäällään syrjään, ennenkuin mies ennätti väistää. Huohottaen hän katseli holländerkoneen työtä, telan kääntymistä, veitsien leikkausta, mikä jakoi aineen ohuiksi liuskoiksi. Eivätkö ne miehet, jotka käyttivät tuota konetta, virnistelleet hänelle syrjästä, kun hän pelästyi tuota mustaa miestä? "Se mies on röyhkeä koira! Saa laputtaa!" Eläimellinen viha nousi Diederichissä, vaalean veren viha laihempaa mustaa kohtaan, miestä kohtaan, joka oli toista rotua, jota hän kernaasti olisi pitänyt alempana ja joka hänestä näytti kammottavalta. Diederich pikastui.

"Tela on väärin asetettu, veitset toimivat huonosti!" Kun väki vain katsoi häneen, hän huusi: "Konemestari!" Ja kun mustaparta ilmestyi: "Katsokaapas kerta tätä sikamaisuutta! Tela on laskettu aivan liian syvään veitsien päälle, ne turmelevat koko tavaran. Te saatte vastata vahingosta!"

Mies kumarti tarkastamaan konetta. "Vahinkoa ei tästä koidu minkäänlaista", hän sanoi rauhallisesti, mutta Diederich ei nytkään tiennyt, nauroiko hän mustaan partaansa. Konemestarin katseessa oli jotakin synkän pilkallista, Diederich ei kestänyt sitä, hän salamoi ja heilautti kättään. "Te saatte vastata!"

"Mitäs nyt on tapahtunut?" kysyi Sötbier, joka oli kuullut melun. Sitten selitti hän isännälle, että aine ei tullut suinkaan leikatuksi liian hienokuituiseksi ja että niin oli aina ennenkin tehty. Työmiehet nyökäyttelivät päitään, konemestari seisoi vapaaksipäässeenä siinä vieressä. Diederich ei tuntenut itseään väittelykykyiseksi tässä ammattiasiassa, hän huusi kuitenkin: "Sitten on tehtävä tästälähin toisin!" ja kääntyi äkisti ympäri.

Hän joutui lumppuhuoneeseen, asettui ryhdikkääseen asentoon, tarkastamaan asiantuntijana naisia, jotka pitkien pöytien seulalaatoilla valikoivat lumppuja. Kun eräs pieni tummasilmä yritti hieman hymyillä hänelle kirjavasta päähineestään, niin hän kohtasi niin ankaran silmäyksen, että pelästyi ja lyykistyi. Värillisiä riepuja tuli esiin säkeistä, naisten keskustelu taukosi isännän katseen alla, eikä lämpimässä, ummehtuneessa ilmassa kuulunut enää mitään muuta kuin hiljaista ratinaa, mikä syntyi nappien irtileikkaamisesta. Mutta kun Diederich tarkasti lämmitysputkaa, niin hän kuuli jotakin epäillyttävää. Hän kumartui erään säkkikasan taakse -- ja perääntyi punastuen, samalla kun hänen viiksensä vapisivat. "Tästä on tehtävä loppu!" hän huudahti, "esiin!" Eräs nuori työmies kömpi esiin. "Nainen myöskin!" huusi Diederich. "Tuleeko siitä mitään?" Ja kun viimein tyttö näyttäytyi, niin Diederich laski nyrkkinsä kupeilleen. Täälläpäs vietettiin iloista elämää! Hänen tehtaansa ei ollut vain kapakka, mutta vielä kerrassaan jotakin muutakin! Hän noitui, niin että kaikki tulivat kokoon. "No niin, herra Sötbier, näin on kai myöskin aina tehty? Minä onnittelen Teitä tulostenne johdosta. Työväki on siis tottunut käyttämään työaikaa huvittelemiseen säkkien takana. Miten on tämä mies päässyt tänne sisään?" Nuori mies sanoi, että tyttö oli hänen morsiamensa. "Morsian? Täällä ei ole mitään morsiamia, täällä on vain työväkeä. Te molemmat varastatte minun työaikaani, jonka minä Teille maksan. Te olette sikoja ja sitäpaitsi varkaita. Minä potkin teidät pois ja minä syytän teitä julkisesta irstaudesta!"

Hän katsahti tutkivasti ympärilleen.

"Minä vaadin täällä saksalaista kuria ja saksalaista siveyttä. Oletteko ymmärtäneet?" Silloin hän tapasi konemestarin. "Ja minä panen ne käytäntöön, vaikkakin Te siinä irmastelette!" hän huusi.

"Minä en ole irmastellut", sanoi mies rauhallisesti. Mutta Diederichiä oli mahdoton pidättää. Viimeinkin hän saattoi häneen nähden jotakin todistaa!

"Teidän käyttäytymisenne on minusta jo kauan ollut epäiltävää! Te ette tee velvollisuuttanne, sillä muutoin en minä olisi saanut näitä kahta kiinni."

"Minä en ole mikään katsastusmies", huomautti mustaparta siihen.

"Te olette vastahakoinen poika, joka totuttaa alaisensa ihmiset kurittomuuteen. Te työskentelette kumouksen hyväksi! Mikä on ylipäänsä Teidän nimenne?"

"Napoleon Fischer", sanoi mies. Diederich pysähtyi.

"Nap --. Se vielä lisäksi! Te olette sosialidemokraatti?"

"Aivan niin."

"Johan minä sitä ajattelin. Olette vapaa palveluksestani."

Hän kääntyi väkensä puoleen: "Ottakaa tästä vaari!" -- ja läksi tylysti huoneesta. Pihalla Sötbier juoksi hänen jälkeensä. "Nuoriherra!" Hän oli hyvin kiihtynyt eikä halunnut mitään sanoa, ennenkuin olivat vetäneet yksityiskonttorin oven perässään kiinni. "Nuoriherra", sanoi kirjanpitäjä, "tämä ei käy päinsä, tuo mies on järjestynyt." -- "Sen vuoksi hänen on mentävä", vastasi Diederich. Sötbier selitti, että se ei käynyt päinsä, koska silloin kaikki tulisivat jättämään työnsä. Diederich ei tahtonut tätä käsittää. Olivatko sitten kaikki järjestäytyneitä? Ei. No siis. Mutta, selitti Sötbier, he pelkäsivät punasia, niin että ei edes vanhaankaan väkeen voinut oikein enää luottaa.

"Minä potkin ne pois!" huusi Diederich. "Kaikki tyyni, vaimot ja lapset!"

"Jospa me vain saisimme toisia", sanoi Sötbier ja katsahti harmaiden kulmiensa alta, hieman hymyillen, nuorta herraa, joka vihoissaan tölmi huonekaluja. Hän huudahti:

"Olenko minä isäntä tehtaassani vai enkö? Sitten saan ainakin nähdä --"

Sötbier antoi hänen tyyntyä, sitten hän sanoi: "Herra tohtorin ei tarvitse sanoa mitään Fischerille, hän ei lähde meiltä, hän tietää hyvin, että siitä tulisi meille liiaksi rettelöltä."

Diederich kivahti vielä kerran.

"Niin. Minun ei tarvitse siis pyytää, että hän olisi niin armollinen ja jäisi? Tuo herra Napoleon! Minun ei tarvitse pyytää häntä sunnuntaina päivällisvieraaksi? Sehän olisi minulle liian suuri kunnia!"

Hänen päänsä oli painunut punaseksi, hän huomasi huoneen liian ahtaaksi ja repäisi oven auki. Konemestari meni juuri siitä sivutse. Diederich katsoi hänen jälkeensä, viha sai hänen aistinsa herkemmiksi, hän huomasi samaan aikaan miehen käyrät, laihat jalat, hänen luisevat olkapäänsä, mistä kädet riippuivat -- ja kun nyt konemestari puhui väen kanssa, hän näki hänen tukevien leukaluittensa työskentelevän hänen ohuen mustan partansa alla. Miten Diederich vihasi tuota suulaitosta ja noita kyhmyisiä käsiä! Musta mies oli jo kauan sitten mennyt ohi, mutta hänen hiesteensä tuntui aina vaan Diederichin nenässä.

"Katsokaapas, Sötbier, hänen eturaajansa ulottuvat aina maahan asti. Kohta hän on juokseva nelin kontin ja ahmiva pähkinöitä. Tuolta apinalta me tulemme lyömään jalat alta, saatte luottaa siihen! Napoleon! sellainen nimi on jo sinänsä yllytystä. Mutta hän saa ponnistaa kaikki voimansa, sillä sen verran minä tiedän, että jompikumpi meistä" -- hän pyöritti silmiään -- "on jäävä paikoilleen."

Ylväänä hän jätti tehtaan. Mustassa takissa hän läksi kaupungille, osoittamaan käynnillään huomaavaisuutta tärkeimmille herroille. Meisestrasselta hän saattoi, päästäkseen käymään Schweinichenstrassella asuvan pormestarin, tohtori Scheffelweisin luona, seurata yksinkertaisesti Wucherstrassea (Koronkiskurin katua), mitä nyt kutsuttiin Kaiser-Wilhelm-Strasseksi (keisari Wilhelmin kaduksi). Hän tahtoi sitä tosiaankin; mutta ratkaisevalla hetkellä, aivan kuin sopimuksesta, jonka hän oli itseltään salannut, hän kääntyi kuitenkin Fleischhauergrubelle. Vanhan herra Buckin talon edessä olevat portaat olivat kuluneet, koko kaupungin jalat ja näiden jalkain edeltäjät olivat ne kuluttaneet. Keltaisessa lasiovessa oleva kilistin synnytti sisällä pitkän rätinän. Sitten sieltä sisältä avautui ovi, vanha naispalvelija hiipi permannon poikki. Mutta hän ei ollut vielä läheskään saapunut, kun talon isäntä läksi toimistostaan ja avasi itse. Hän veti Diederichin, joka innokkaasti pokkuroi, kädestä sisään.

"Minun hyvä Hesslingini! Minä olen odottanut Teitä, minulle kerrottiin Teidän saapuneen. Tervetuloa sitten Netzigiin, herra tohtori."

Diederichin silmiin nousi heti kyyneleitä, ja hän änkytti:

"Te olette liian hyvä, herra Buck. Luonnollisesti minä tahdoin ennen kaikkea käydä ensiksi Teidän luonanne ja vakuuttaa Teille, että minä aina kokonaan -- että minä aina kokonaan -- olen Teille alttiina", hän lopetti iloisesti kuten hyvä oppilas. Vanha herra Buck piti häntä yhä kiinni kädellään, mikä oli lämmin, mutta kuitenkin pehmeä ja kevyt.

"Alttiina" -- hän työnsi itse tuolin Diederichille, "Te ette luonnollisestikaan tule olemaan minulle, vaan Teidän kanssaihmisillenne -- jotka tulevat siitä olemaan Teille kiitollisia. Teidän kanssaihmisenne tulevat Teidät valitsemaan valtuustoon ennen pitkää, sen luulen voivani vakuuttaa Teille, sillä siten he palkitsevat ansioitunutta perhettä. Ja sitten" -- vanha herra Buck teki juhlallisen anteliaan liikkeen -- "minä luotan Teihin siinä, että teette meille hyvin pian mahdolliseksi lausua Teidät tervetulleeksi maistraattiin."

Diederich kumarsi onnellisesti hymyillen, aivan kuin hän olisi jo ollut lausuttu tervetulleeksi. "Kaupunkimme mielialasta", herra Buck jatkoi, "en lähde sanomaan, että se olisi kaikilla haaroilla hyvä." -- Hän upotti valkean sutipartansa silkkiseen kaulaliinaansa -- "Mutta tilaa on kylliksi" -- parta sukelsi taas esiin -- "ja suokoon Jumala vielä pitkäksi aikaa, totisesti vapaamielisille miehille."

Diederich vakuutti: "Minä olen itsestäänymmärrettävästi läpeensä vapaamielinen."

Sen jälkeen vanha Buck silitti pöydällä olevia papereita. "Teidän autuas isävainajanne istui tässä usein minua vastapäätä, ja semminkin niihin aikoihin, kun hän rakensi tehdastaan. Suureksi ilokseni minä saatoin auttaa häntä siinä. Kysymys oli siitä purosta, mikä nyt juoksee Teidän pihanne läpi."

Diederich sanoi syvällä äänellä: "Miten usein, herra Buck, minun isäni kertoikaan minulle, että me siitä purosta, jota ilman me emme tulisi ollenkaan toimeen, saamme kiittää yksistään Teitä."

"Yksistään minua, niin ei Teidän pidä sanoa, vaan yhteiskunnassamme vallitsevia oikeudellisia olosuhteita, joissa --" vanha herra Buck kohotti valkeaa etusormeaan ja katsoi syvästi Diederichiin, "tietyt ihmiset ja eräs tietty puolue tekisivät paljon muutoksia, niin pian kuin vain voisivat." Voimakkaammin ja kiihkeästi: "Vihollinen on portilla, tulee olla yksimielinen."

Hän antoi kulua pienen väliajan ja sanoi sitten kevyemmällä äänellä, vieläpä hieman hymyillen: "Te ette ole, arvoisa herra tohtori, samanlaisessa asemassa kuin Teidän isänne silloin? Te haluatte laajentaa liikettänne? Teillä on suunnitelmia?"

"Kyllä". Ja Diederich selitti kiihkeästi, mitä kaikkea piti tapahtuman. Vanhus kuunteli häntä tarkkaavaisesti, nyökäytti päällään, nuuskasi... Lopulta hän sanoi: "Minä näen jo tästä, että uudestirakennus on aiheuttava Teille ei vain suuria kuluja, mutta myöskin asianhaarain mukaan vaikeuksia kaupungin rakennuslautakunnan kanssa -- minkä kanssa minä ylipäänsä olen maistraatissa tekemisissä. Tarkastakaapas nyt, hyvä Hessling, tätä paperia, joka on tässä minun pöydälläni."

Diederich huomasi tarkan piirustuksen omasta tontistaan ja siitä, joka oli sen takana. Hänen hämmästyneet kasvonsa saivat vanhan Buckin tyytyväisesti hymyilemään. "Minä voin kylläkin pitää huolta siitä, että mitään raskauttavia asianhaaroja ei ilmene." Ja Diederichin kiittelyihin: "Me palvelemme suurta kaikkeutta, jos autamme eteenpäin ystäviämme. Sillä kansanpuolueen ystäviä ovat kaikki, tyranneja lukuunottamatta."

Näiden sanojen jälkeen vanha Buck nojasi syvemmin tuoliinsa ja pani kätensä ristiin. Hänen ilmeensä oli lieventynyt, hän keinutti päätään isoisän tavalla. "Lapsena Teillä oli niin kauniit, vaaleat kiharat", hän sanoi.

Diederich käsitti, että virallinen osa keskustelua oli loppunut. "Minä muistan kyllä", salli hän itsensä sanoa, "miten minä pikkupoikana tulin tänne Teille leikkimään sotamiestä Teidän herra poikanne Wolfgangin kanssa."

"Niin, niin, ja nyt hän leikkii jälleen sotamiestä."

"Oo! Kapteenit pitävät hänestä kovasti. Hän on sen itse minulle sanonut."

"Minä toivoisin, hyvä Hessling, että hänellä olisi enemmän Teidän käytännöllisiä taipumuksianne... No niin, hän oli käyvä rauhallisemmaksi, kun olen saanut hänet ensin menemään naimisiin."

"Minä uskon", sanoi Diederich, "että Teidän herra pojassanne on jotakin nerokasta. Siksi hän ei ole mihinkään tyytyväinen, hän ei tiedä, pitäisikö hänestä tulla kenraali, tai muutoin jokin suurmies."

"Tällä välin hän tekee valitettavasti tyhmyyksiä." Vanhus katsoi ulos ikkunasta. Diederich ei uskaltanut näyttää uteliaisuuttaan.

"Tyhmyyksiä? Sitä minä en voi uskoa, sillä minuun hän on aina tehnyt hyvän vaikutuksen järjellään. Ja aikaisemmin aineillaan. Ja mitä hän äskettäin sanoi minulle meidän keisaristamme, että hän oikeastaan olisi kernaasti ensimäinen työväenjohtaja..."

"Jumala varjelkoon siitä työmiehiä."

"Miten niin?" Diederich oli kovin hämmästynyt.

"Koska heille silloin kävisi huonosti. Meille muillekaan ei ole käynyt hyvin."

"Mutta meillä on kuitenkin, kiitos Hohenzollernien, yhtenäinen Saksan valtakunta."

"Sitä meillä ei ole", sanoi vanha Buck ja nousi tuoliltaan tavattoman äkisti. "Sillä meidän pitäisi, yhtenäisyyttä osoittaaksemme, pystyä seuraamaan omaa tahtoamme; mutta voimmeko me? Te kutsutte itseänne yhtenäiseksi, sillä aikaa kuin orjuuden rutto käy yleiseksi! Sen sanoi Herwegh, eräs meistä jälkeenjääneistä, voitonhumalaisille keväällä seitsemänkymmentäyksi. Mitä sanoisi hän tänään!"

Diederich saattoi vain änkyttää tämän toisesta elämästä tulevan äänen edessä: "Niinpä niin, Te olette neljännenkymmenenkahdeksan miehiä."

"Nuori, hyvä ystäväni, Te tahdotte sanoa, houkkio ja voitettu. Niin! Meidät on voitettu sen johdosta, että olimme kyllin suuria houkkia uskoaksemme tähän kansaan. Me luulimme, että se tekisi itse kaiken sen, minkä se nyt vastaanottaa herroiltaan vapautensa hinnalla. Me ajattelimme, että se olisi mahtava, rikas, oivaltaisi omat asiansa ja olisi uskollinen tulevaisuudelle. Me emme nähneet, että se ilman poliittista sivistystä, mitä sillä on vähemmin kuin mitään muuta, olisi ollut määrätty, nousunsa jälkeen, menneisyyden valtain saaliiksi. Jo meidän aikanamme oli liian paljon sellaisia, jotka kokonaisuudesta välittämättä tavoittelivat yksityisetuja ja olivat tyytyväisiä, jos jossakin armonauringossa lämmitellen saattoivat tyydyttää vaativan nautintoelämän alhaisia tarpeita. Sen jälkeen he ovat kasvaneet legioonaksi, sillä yleisen hyvän huolehtiminen on heiltä riistetty. Suurvallaksi ovat teidän herranne jo teidät tehneet, ja sillävälin kuin te ansaitsette rahaa, niinkuin voitte, ja annatte sen mennä, niinkuin haluatte, tulevat he vielä rakentamaan teille -- tai paremminkin itselleen -- sen laivaston, minkä me silloin olisimme itse rakentaneet itsellemme. Meidän runoilijamme tiesi silloin sen, mikä teidän nyt vasta on opittava: Niitä vakoja pitkin, jotka Kolumbus kynti, kulkee Saksan tulevaisuus!"

"Bismarck on vast'ikään totisesti tehnyt jotakin", sanoi Diederich, riemuiten salaa.

"Siinä sitä juuri ollaankin, että hän on saanut sen tehdä! Ja samalla hän juuri tosiasiallisesti on kaikki tehnyt, mutta muodollisesti keisarin nimessä. Siinä suhteessa me neljänkymmenenkahdeksan vuoden kansalaiset olimme rehellisempiä, sen uskallan sanoa, sillä silloin minä itse myöskin maksoin sen, mihin olin ryhtynyt."

"Minä tiedän kyllä, että Teidät tuomittiin kuolemaan", sanoi Diederich, ujostellen uudestaan.

"Minut tuomittiin sentähden, että puolustin kansalliskokouksen valtaa erästä yksityisvaltaa vastaan ja johdin hätäpuolustustilassa olevan kansan kapinaan. Sellainen oli meidän sydämissämme saksalainen yhtenäisyys: se oli omantunnonvelvollisuus, jokaisen yksityisen velvollisuus sitä kohtaan, mitä tunnusti. Ei! Me emme kunnioittaneet mitään saksalaisen yhtenäisyyden luojaa. Kun minä silloin, voitettuna ja kavallettuna, täällä minun talossani viimeisten ystävieni kanssa odotin kuninkaan sotamiehiä, silloin minä olin, suuri tai pieni, ihminen, joka itse työskenteli ihanteen hyväksi: yksi monien joukossa, mutta ihminen. Missä he ovat tänään?"

Vanhus pysähtyi ja katsoi sillä lailla, kuin olisi kuunnellut. Diederichistä tuntui tukalalta. Hänestä tuntui siltä, ett'ei voinut kauemmin vaieta. Hän sanoi: "Saksan kansa ei olekaan enää, jumalankiitos, runoilijain ja ajattelijain kansa, vaan kansa, joka pyrkii uudenaikaisiin ja käytännöllisiin päämääriin."

Vanhus palasi ajatuksissaan samaan asiaan, hän viittasi lattiamattoon.

"Silloin oli koko kaupunki täällä kuin kotonaan. Nyt on niin yksinäistä, ett'ei ole ollut koskaan, ja lopuksi läksi vielä Wolfgangkin pois. Minä jättäisin kaikki silleen, mutta, nuori mies, meidän täytyy kunnioittaa menneisyyttämme -- silloinkin, kun olemme voitettuja."

"Epäilemättä", sanoi Diederich, "Ja sitten Te olette vielä kaupungin mahtavin mies. Kaupunki, niin aina sanotaan, kuuluu herra Buckille."

"Sitä minä en ollenkaan tahdo, minä tahdon, että se kuuluu omalle itselleen." Hän hengitti syvään. "Se on laajakantoinen asia, sen Te tulette vähitellen huomaamaan, kun tutustutte meidän kaupunkimme hallintoon. Meitä tulevat nimittäin päivä päivältä yhä enemmän ahdistamaan hallitus ja sen aateliset asioitsijat. Tänään tahdotaan meidät pakottaa antamaan valoamme tilanomistajille, jotka eivät maksa meille mitään veroa, huomenna täytyy meidän tehdä heille teitä. Lopulta käydään meidän itsehallintomme kimppuun. Te tulette näkemään, että me elämme piiritetyssä kaupungissa."

Diederich hymyili miettivästi. "Niin huonosti ei toki voi asia olla, sillä onhan meidän keisarimme kuitenkin niin uudenaikainen persoonallisuus."

"No niin", sanoi vanha Buck. Hän nousi, keinutti päätään -- ja piti sitten parempana vaieta. Hän ojensi Diederichille kätensä.

"Hyvä herra tohtori, Teidän ystävyytenne on oleva minulle juuri niin kallis, kuin teidän isännekin ystävyys oli. Keskustelumme jälkeen minä toivon, että tulemme kaikessa toimimaan yksimielisinä."

Vanhuksen lämpimän, sinisen katseen alaisena Diederich löi rintoihinsa. "Minä olen läpeensä vapaamielinen mies!"

"Ennen kaikkea minä varotan Teitä hallintoneuvoston presidentistä, von Wulckowista. Hän on se vihollinen, joka on asetettu meille tänne kaupunkiin. Maistraatti ylläpitää häneen vain välttämättömiä suhteita. Minulla itselläni on se kunnia, että tuo herra ei tervehdä minua."

"Oo!" huudahti Diederich, rehellisesti järkytettynä.

Vanha Buck avasi jo hänelle oven, mutta näytti vielä jotakin miettivän. "Odottakaapas!" Hän riensi kirjastoonsa, kumartui ja sukelsi esiin tomuisesta syvyydestä kädessään pieni, melkein neliömäinen kirja. Sen hän pisti nopeasti Diederichin käteen, kasvoilla salainen hohde, kasvoilla, jotka olivat punastuneet. "No niin, ottakaa! Siinä on minun 'Hätäkelloni'! Minussa oli runoilijaakin -- silloin." Ja hän työnsi Diederichin lempeästi ulos.