Part 8

Mutta viikkoa myöhemmin, kun hän palasi yöllä kotiinsa, hän kuuli takaansa askeleita, mitkä kaikuivat omituisilta. Hän pyörähti ympäri: joku haamu jäi seisomaan, kädet hieman kohotettuina ja eteenpäin ojennettuina. Vielä silloinkin, kun hän avasi ulko-oven ja astui sisään, hän näki sen seisomassa puolipimeässä. Hän ei sytyttänyt valoa huoneessaan. Häntä hävetti valaista huonettaan, silläaikaa kun Agnes tähyili pimeässä, huonettaan, joka oli kuulunut hänelle. Satoi. Miten monta tuntia hän oli odottanut? Kenties seisoi hän yhä siellä viimeisine toiveineen. Sitä ei voinut sietää kauemmin! Hän tahtoi avata ikkunan -- ja perääntyi. Kerran huomasi hän äkkiä olevansa portailla, ulko-oven avain kädessä. Kuitenkin hänen onnistui kääntyä ympäri. Sillä hän sitten lopetti sen homman ja riisuutui. "Enemmän ryhtiä, hyvä mies!" Sillä tällä kertaa ei enää olisi asiasta päässytkään helposti erilleen. Tyttöä täytyi epäilemättä sääliä, mutta itsehän hän oli kaiken tämän pannut alulle. "Ennen kaikkea minulla on velvollisuuksia omaa itseäni kohtaan." -- Aamulla, huonosti nukuttuaan, hän piti sitä suorastaan hyvin pahana, että Agnes oli vielä kerran koettanut johtaa häntä pois radaltaan. Nyt, kun hän, Agnes, tiesi, että tutkinto oli suoritettava! Sellainen tunnottomuus oli niin hänen tapaistaan. Ja tuon yöllisen käytöksen, tuon sateessa esitetyn kerjäläisosan johdosta Agneksen haamu tuntui hänestä jälestäpäin epäilyttävältä ja kammottavalta. Hän piti häntä lopullisesti vajonneena. "Missään tapauksessa ei enää mitään!" hän vakuutti itselleen ja päätti vielä jälellä olevaa lyhyttä aikaa varten muuttaa asuntoa: "Vieläpä siinäkin tapauksessa, että siitä tulisi rahallista tappiota." Onneksi eräs hänen toverinsa haki paraikaa itselleen asuntoa; Diederich ei kärsinyt mitään ja muutti heti kauaksi pohjoiseen päin. Pian sen jälkeen hän suoritti tutkintonsa. Uusteutonia pani hänen kunniakseen aamupäiväjuomingit, jotka kestivät iltaan asti. Kotona hänelle ilmoitettiin, että jokin herra odotti häntä hänen huoneessaan. "Se on Wiebel", ajatteli Diederich, "hänen täytyy toki onnitella minua." Ja toivon paisuttamana: "Kenties se on asessori von Barnim?" Hän avasi ja ponnahti takaisin. Sillä siinä seisoi herra Göppel.

Hänkään ei heti osannut mitään sanoa. "No niin, hännystakissa?" sanoi hän sitten, ja epäröiden: "Olitteko kenties meillä?"

"En", vastasi Diederich ja pelästyi uudestaan: "Minä olen vain suorittanut tohtorintutkintoni."

Göppel vastasi: "Vai niin, onnittelen." Sitten Diederich tokasi: "Miten olette löytänyt minun uuteen asuntooni?" Ja Göppel vastasi: "Entiselle kortteerirouvallenne Te ette tosin ilmoittanut osotettanne. Mutta niitä on toisiakin keinoja." Sen jälkeen he katsahtivat toisiinsa. Göppelin ääni oli ollut rauhallinen, mutta Diederich tunsi siinä hirveän uhan. Hän oli aina työntänyt tuonnemmaksi ratkaisevaa käännettä koskevat ajatukset, ja nyt se oli tullut. Hänen täytyi istuutua.

"Minä olen tullut", alkoi Göppel, "siksi, että Agnes ei voi hyvin."

"Oo!" huudahti Diederich, teeskennellen toivottomuutta. "Mikä häntä sitten vaivaa?" Herra Göppel liikutteli surullisesti päätään. "Sydän ei tahdo toimia; mutta se johtuu luonnollisesti vain hermoista... Luonnollisesti", hän toisti, odotettuaan turhaan, että Diederich olisi sen toistanut. "Ja nyt hän käy ikävästä surulliseksi, ja minä tahtoisin häntä ilahuttaa. Ulos hän ei saa mennä. Mutta tulkaa Te toki kerta meille jälleen, huomenna on sunnuntai."

"Pelastettu!" tunsi Diederich. "Hän ei tiedä mitään." Ilosta hän muuttui diplomaatiksi, hän raapi päätään. "Minä olin sen jo kauan sitten päättänyt. Mutta nyt minun täytyy välttämättömästi päästä kotiin, meidän vanha liikkeenhoitajamme on sairastunut. En voi edes käydä jäähyväisvierailuilla professorieni luona, minun täytyy matkustaa pois aikaisin huomisaamuna." Göppel laski kätensä hänen polvelleen. "Teidän pitäisi miettiä sitä, herra Hessling. Ihminen on usein ystävilleen velkaa jotakin."

Hän puhui hitaasti, ja hänen katseensa oli niin läpitunkeva, että Diederichin täytyi katsoa syrjään. "Jospa minä vain voisin", hän änkytti. Göppel sanoi:

"Te voitte. Ylipäänsä Te voitte tässä tehdä kaiken, mikä tässä tulee kysymykseen."

"Miten niin?" Diederich ällistyi sisimmässään. "Te tiedätte kyllä, miten", sanoi isä; ja vedettyään tuoliaan hieman taaksepäin: "Toivottavasti Te ette ajattele, että Agnes on minut lähettänyt? Päinvastoin minun on täytynyt luvata olla tekemättä mitään ja jättää Teidät kokonaan rauhaan. Mutta sitten minä olen ajatellut, että olisi oikeastaan liian tyhmää, jos me molemmat vielä kauemmin tahtoisimme välttää toisiamme, me kun niin hyvin tunnemme toisemme ja minä kun niin hyvin tunsin Teidän autuaan isävainajanne ja meillä kun on liikesuhteita ja niin edespäin."

Diederich ajatteli: "Liikesuhteet ovat olleet ja menneet, hyvä mies." Hän varustautui.

"Minä en ollenkaan välttele Teitä, herra Göppel."

"No niin. Sitten on kaikki järjestyksessä. Ymmärrän kylläkin: Arastelematta ei kukaan nuorimies, semminkään nykyään, mene avioliittoon. Mutta kun asia on niin selvä, kuten tässä tapauksessa, eikö totta? Meidän liikehaaramme koskettavat toisiaan, ja jos Te haluatte laajentaa isältä perimäänne liikettä, niin Agneksen myötäjäiset tulevat Teille hyvin sopivaan aikaan." Ja yhdellä henkäyksellä, samalla kun hänen silmänsä harhailivat: "Tällä hetkellä minä voin tosin toimittaa käytettäväksenne vain kaksitoistatuhatta markkaa, mutta selluloosaa Te saatte niin paljon kuin vain tahdotte."

"Näetkös nyt?" ajatteli Diederich. "Ja nuo kaksitoistatuhatta markkaa täytyisi sinun vielä jostakin minulle vipata -- jos niitä ollenkaan enää saat." -- "Te olette ymmärtänyt minua väärin, herra Göppel", hän selitti. "Minä en ajattele naimista. Siihen tarvittaisiin liiaksi paljon rahaa."

Herra Göppel sanoi pelokkain katsein, nauraen samalla: "Minä voin tehdä vielä muutakin..."

"Älkää sitä ajatelko", sanoi Diederich ylevän torjuvasti.

Göppel kävi yhä neuvottomammaksi.

"Niin, mitä Te sitten ylipäänsä tahdotte?"

"Minä? En mitään. Minä luulin, että Te tahdoitte jotakin, koska olette tullut luokseni."

Göppel liikahti. "Tämä ei käy päinsä, hyvä ystävä. Sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Semminkään, kun sitä on kestänyt niin kauan."

Diederich mittasi isää silmillään ja kohotti hieman suupieltään. "Te olette sen myöskin tiennyt?"

"En aivan varmasti", mutisi Göppel. Ja Diederich ylhäältä:

"Sitä minäkin olisin pitänyt merkillisenä."

"Minä olen luottanut tyttäreeni."

"Siten sitä voi erehtyä", sanoi Diederich, valmiina mihin tahansa, millä saattoi itseään puolustaa. Göppelin otsa alkoi punottaa. "Minä olen luottanut myöskin Teihin."

"Se merkitsee: Te olette pitänyt minua lapsellisena." Diederich työnsi kätensä housuntaskuun ja nojasi taaksepäin.

"En!" Göppel nousi pystyyn. "Mutta minä en pitänyt Teitä sinä heittiönä, mikä Te olette!"

Diederich nousi, muodollisesti tyynenä. "Pystyttekö antamaan hyvityksen?" hän kysyi. Göppel huudahti: "Senkö Te vielä tahtoisitte! Vietellä tytär ja ampua isä! Sitten on teidän kunnianne täydellinen!"

"Siitä Te ette ymmärrä mitään!" Diederichkin alkoi kiihtyä. "Minä en ole vietellyt Teidän tytärtänne. Minä olen tehnyt, mitä hän tahtoi, ja sitten minä en ole päässyt hänestä eroon. Tämän hän on perinyt Teiltä." Suuttuneesti: "Kuka takaa minulle, että Te ette alusta alkaen ole ollut hänen kanssaan samassa juonessa? Tämä on ansa!"

Göppel näytti siltä, kuin olisi tahtonut huutaa vielä kovemmin. Äkkiä hän pelästyi, ja tavallisella äänellään, joka vain vapisi, hän sanoi: "Me kiihdymme liiaksi, asia on siksi liian tärkeä. Minä olen luvannut Agnekselle pysyä tyynenä."

Diederich nauroi pilkallisesti. "Katsokaapas, Tehän valehtelette! Äsken Te sanoitte, että Agnes ei tietänyt Teidän olevan täällä."

Isä hymyili anteeksipyytävästi. "Kun on hyvä tarkoitus, niin lopulta aina sovitaan. Eikö totta, hyvä Hessling?"

Mutta Diederichistä oli vaarallista leppyä enää.

"Piru vieköön, minä en ole mikään hyvä Hessling", hän huudahti. "Minä olen herra tohtori!"

"No niin", sanoi herra Göppel, hyvin töykeästi. "Taitaa olla ensi kertaa, kun kellään on tarvis tituleerata Teitä? Niinpä niin, voitte olla ylpeä tapauksen johdosta."

"Tahdotteko kenties loukata myöskin minun säätykunniaani?" Göppel teki torjuvan liikkeen.

"Minä en suinkaan halua mitään loukata. Minä kysyn vain itseltäni, mitä me olemme tehneet Teille, minun tyttäreni ja minä. Täytyykö sitten Teidän saada niin suuret myötäjäiset?"

Diederich tunsi punastuvansa. Sitä päättävämmin hän jatkoi.

"Jos Te sen nyt välttämättä tahdotte kuulla: minun moraalinen tunteeni kieltää minua naimasta tyttöä, joka ei voi myötäjäisiksi tarjota myöskin siveellistä puhtauttaan."

Nähtävästi tahtoi herra Göppel vielä kerran suuttua; mutta hän ei voinut enää, hän sai vain vielä nyyhkytyksensä tukahutetuksi.

"Jospa Te tänään iltapäivällä olisitte nähnyt sen tuskan, minkä minä näin! Hän tunnusti sen minulle, kun ei voinut enää kauemmin kestää. Minä luulen, että hän ei enää rakasta minuakaan, vaan vain Teitä. Mitäs Te sitten tahdotte, Te olette kuitenkin ensimäinen?"

"Kukas sen takaa? Ennen minua kävi Teillä eräs Mahlmann-niminen herra." Ja kun Göppel väisti, aivan kuin häntä olisi sysätty rintaan:

"No niin, voiko sitä tietää? Joka kerta valehtelee, sitä ei enää uskota."

Hän sanoi vielä: "Kukaan ihminen ei voi vaatia sitä minulta, että tekisin sellaisen lasteni äidiksi. Siihen on minulla liiaksi sosiaalista omaatuntoa." Samalla hän kääntyi ympäri. Hän kumartui ja pani tavaroita matkalaukkuun, joka oli siinä avoinna.

Takanaan hän kuuli nyt isän tosiaankin nyyhkyttävän -- eikä Diederichkään mahtanut sille mitään, että tuli itse liikutetuksi: sen ylevän, miehellisen ajatuskannan vuoksi, jota oli julistanut, Agneksen ja hänen isänsä onnettomuuden vuoksi, jota korjaamaan velvollisuus häntä käski, rakkautensa kipeän muiston ja kohtalon tragiikan vuoksi... Hän kuuli tykyttävin sydämin, miten herra Göppel avasi ja sulki oven, miten hän hiipi käytävän poikki ja miten eteisen ovi kolisi. Nyt se oli lopussa -- ja nyt suistui Diederich matkalaukkunsa päälle ja itki katkerasti. Illalla hän soitti Schubertia.

Sillä oli sisu tyydytetty, oli oltava vahva. Diederich tuumi, olisiko esim. Wiebel koskaan ollut niin sentimenttaalinen. Vieläpä sellainen kollo kuin Mahlmann oli opettanut Diederichille mistäänvälittämättömän energian käyttöä. Että myöskin muilla olisi kenties sisimmässään heikkoja kohtia, näytti hänestä mitä suurimmassa määrässä epätodennäköiseltä. Vain häntä ne vaivasivat äidin perintönä; ja Agneksen kaltainen tyttö, joka oli aivan yhtä hullu kuin hänen äitinsäkin, olisi tehnyt hänet kelvottomaksi elämään tässä ankarassa, kovassa ajassa. Tämä kova aika: tämä sana toi aina Diederichin mieleen Unter den Lindenin ja kaiken sen työttömien, naisten, lasten, pelon ja kapinan metelin -- ja miten tämän kaiken kesytti aina eläköönhuutoihin asti valta, tuo kaikki käsittävä, epäinhimillinen valta, joka kivettyneenä ja salamoivana asteli siinä kavioineen aivankuin päiden päällitse.

"Asiaa ei voinut auttaa", hän sanoi haltioituneessa alamaisuudessaan. "Sellainen pitää ihmisen olla!" Sitä pahempi niille, jotka eivät sitä olleet: he joutuivat juuri kavion alle. Oliko Göppelillä, isällä ja tyttärellä, joitakin vaatimuksia häneen nähden? Agnes oli täysi-ikäinen, lasta hän ei ollut hänelle tehnyt. Siis? "Minä olisin houkkio, jos omaksi vahingokseni tekisin jotakin, johon minua ei voida pakottaa. Minulle ei liioin kukaan lahjoita mitään." Diederich tunsi ylpeää iloa siitä, miten hyvin hän oli kasvatettu. Yhdistys, sotapalvelus ja imperialismin ilma olivat hänet kasvattaneet ja tehneet kelvolliseksi. Hän lupautui kotonaan Netzigissä panemaan käytäntöön saavuttamansa perussäännöt ja olemaan ajan hengen esitaistelijana. Saattaakseen tämän päätöksen näkymään itsessään myöskin ulkonaisesti, hän meni seuraavana aamuna Mittelstrassella olevaan, Haby-nimiseen hoviparturiin ja antoi ajaa partansa sillä lailla, minkä oli upseerien ja arvohenkilöiden havainnut yhä suuremmassa ja suuremmassa määrässä ottavan käytäntöön. Se oli hänestä tähän asti näyttänyt liian ylevältä, jotta olisi voinut sitä matkia. Hän antoi partasiteen avulla kääntää viiksiensä kärjet suorakulmaisesi ylöspäin. Kun tämä oli tapahtunut, tunsi hän tuskin enää itseään peilissä. Partakarvoista paljastunut suu näytti, semminkin kun painoi huulet alas, joten kuten pohmeloisen uhkaavalta, ja viiksien kärjet törröttivät silmiä kohden, jotka herättivät pelkoa itse Diederichissäkin, ikäänkuin vallan kasvot olisivat niistä salamoineet.

III.

Välttääkseen Göppelin perheen puolelta tulevia lisärasituksia hän matkusti pois heti. Kuumuus teki rautatievaunun kammottavaksi oleskelupaikaksi. Ollessaan yksin osastossaan Diederich riisui ensiksi takkinsa, sitten liivinsä ja lopuksi kenkänsä. Eräällä asemalla astui vaunuun kaksi oudonnäköistä naista, jotka näkyivät loukkaantuneen Diederichin flanellipaidan näkemisen johdosta. Diederichin mielestä nämä olivat onnettoman koreita. Naiset ryhtyivät käsittämätöntä kieltä käyttäen moitiskelemaan häntä, minkä johdosta hän kohautti olkapäitään ja nosti jalkansa penkille. Naiset pitelivät nenäänsä ja päästelivät ilmoille hätähuutoja. Palvelija ilmestyi, vieläpä junailijakin, mutta Diederich veti esiin toisen luokan pilettinsä ja puolusti oikeuttaan. Antoipa hän virkamiesten ymmärtää, että nämä saattoivat polttaa vaikka nokkansa, sillä mahdotonta oli koskaan tietää, kenen kanssa oli tekemisissä. Kun hän sitten oli saavuttanut voiton ja naiset olivat vetäytyneet pois, niin heidän tilalleen tuli eräs kolmas nainen. Diederich katsahti häneen päättävästi, mutta tämä veti yksinkertaisesti laukustaan esiin makkaranpalasen ja alkoi syödä sitä, hymyillen samalla hänelle. Diederich paljasti aseensa, vastasi hänen myötätunnonosoitukseensa leveästi loistaen ja puhutteli häntä. Ilmeni, että he molemmat olivat Netzigistä. Diederich mainitsi nimensä, mihin nainen vastasi ilakoiden, että olivat vanhoja tuttuja. "Siis?" Diederich tarkasteli häntä tutkivasti: paksut punaset kasvot, lihakas suu, pieni, julkeasti sisäänpainettu nenä, vaalea, hyvin sileä ja säännöllinen tukka, nuori ja lihava kaula ja puolikintaissa olevat sormet, jotka pitelivät makkaraa ja näyttivät itse punasilta, pieniltä makkaroilta. "Ei", hän päätti, "en tunne Teitä, mutta kovin miellyttävä Te olette. Kuten äsken pesty porsas." Ja hän kietasi käsivartensa hänen vyötäisilleen. Samassa silmänräpäyksessä hän sai korvapuustin. "Siinäpäs navakka tyttö", hän sanoi ja hieroi käsiään. "Onko Teillä enemmän sellaisia jaettavana?" -- "Kyllä niitä riittää jokaiselle röyhkyrille," sanoi hän ja katseli Diederichiä, räpytellen pieniä silmiään riettaasti. "Makkaranpalasen Te voitte saada, mutt'ette mitään muuta." Tahtomattaan Diederich vertasi hänen tapaansa puolustautua Agneksen avuttomuuteen ja sanoi itselleen: "Tuollaisen voi huoletta naida." Lopuksi nainen mainitsi etunimensä, ja kun Diederich ei vieläkään keksinyt hänen sukunimeään, niin tämä alkoi kysellä yhtä ja toista Diederichin sisarista. Äkkiä viimeksimainittu huudahti: "Guste Daimchen!" Ja molemmat värisivät ilosta. "Tehän aina annoitte minulle lumpuista saatuja nappeja paperitehtaassanne. Sitä minä en unhoita koskaan, herra tohtori! Tiedättekö, mitä minä tein niillä napeilla? Minä keräsin niitä, ja kun minun äitini antoi niistä minulle kerta rahaa, niin minä ostin makeita."

"Käytännöllinen Te olette myöskin!" Diederich oli ihastuksissaan. "Ja sitten Te kiipesitte aina puutarhanmuurien yli meidän puolelle, Te tytöntynkkä."

Guste rätisi; hieno mies ei muistanut sellaista.

"Minä olen nyt kihloissa."

Wolfgang Buckin kanssa hän oli kihloissa! Diederich mykistyi, hänen ilmeessään oli pettymystä. Sitten hän selitti pidättyvästi, että tunsi Buckin. Guste sanoi varovasti: "Te arvelette nähtävästi, että hän on hieman liian haaveksivainen? Mutta Buckit ovatkin hyvin hienoa väkeä. No niin, muilla ihmisillä on taas enemmän rahaa", hän lisäsi. Sanat sattuivat, ja Diederich katsahti häneen. Guste pilkutti silmiään. Diederich halusi kysyä jotakin, muttei uskaltanut.

Vähää ennen kuin tultiin Netzigiin neiti Daimchen kysyi: "Entäs Teidän sydämenne, herra tohtori, onkos se vielä vapaa?"

"Kihlauksen minä olen vielä välttänyt." Hän nyökäytti tärkeänä. "Ah, Teidän pitää kertoa minulle!" huudahti neiti. Mutta he ajoivat jo asemalle. "Me tapaamme toivottovasti toisemme pian jälleen", lopetti Diederich. "Minä voin vain sanoa Teille, että nuori mies joutuu usein kirotun käryttyneisiin asioihin. Yhden jaa:n tai ei:n tähden on koko elämä turmeltu."

Hänen molemmat sisarensa seisoivat asemasillalla. Nähtyään Guste Daimchenin he nyrpistivät ensin naamaansa, mutta sitten he syöksyivät eteenpäin ja auttoivat matkalaukun kannossa. He selittivät intonsa Diederichille, ennenkuin olivat edes kunnolla joutuneet hänen pariinsa. Guste oli nimittäin perinyt, oli miljonääritär! Siksi siis! Diederich pelästyi kunnioituksesta.

Sisaret selittivät lähemmin. Eräs vanha, Magdeburgissa oleva sukulainen oli testamenteerannut kaikki rahansa Gustelle, siksi, että tämä oli häntä hoitanut. "Ja hän on sen ansainnut", huomautti Emmi, "sillä tuo mies kuului olleen lopulta hirvittävän vastenmielinen." Magda lisäsi: "Sitäpaitsi tässä voidaan luonnollisesti ajatella vielä kaikellaista, sillä Guste oli hänen kanssaan kahden kesken vallan kokonaisen vuoden."

Diederich suuttui. "Sillä lailla ei puhu mikään nuori tyttö!" hän huusi kiihtyneesti; ja kun Magda vakuutti, että sitä sanoivat myöskin Inge Tietz, Meta Harnisch ja kaikki; "Silloin minä vaadin teitä pontevasti tuota juorua vastustamaan." Syntyi pieni vaitiolo; sitten Emmi sanoi: "Guste on nimittäin jo kihloissa." -- "Sen minä tiedän", murisi Diederich.

Tuttavia tuli vastaan, Diederich kuuli itseään nimitettävän "herra tohtoriksi", säteili ylpeänä sen johdosta ja kulki Emmin ja Magdan välissä, jotka syrjästä ihmettelivät hänen partansa kuosia. Kotona rouva Hessling otti poikansa vastaan avosylin ja päästäen sellaisen huudahtuksen kuin nääntyvä, joka kuitenkin vielä tulee pelastetuksi. Ja mitä Diederich ei ollut osannut aavistaa, hän itsekin itki. Kerta kaikkiaan hän tunsi, että nyt oli se kohtalon hetki, jolloin hän ensi kertaa astui sisään perheen todellisena päänä, "valmiina", tohtorin tittelillä varustettuna ja miehenä, joka oli määrätty johtamaan tehdasta ja perhettä suuremman tietomääränsä mukaisesti. Hän ojensi äidille ja sisarille kätensä, kaikille yhtä haavaa, ja sanoi vakavalla äänellä: "Minä tulen aina muistamaan, että minä Jumalan edessä olen teistä vastuunalainen."

Mutta rouva Hessling oli levoton. "Oletko valmis, poikani?" hän kysyi. "Meidän väkemme odottaa sinua." Diederich tyhjensi olutlasinsa ja läksi ulos, omaistensa etunenässä. Piha oli puhdistettu, tehtaan sisäänkäytävä oli koristettu köynnöksillä, mitkä muodostivat nauharuusun "Tervetuloa!"-sanan ympärille. Sen edessä seisoi vanha Sötbier ja sanoi: "No niin, hyvää päivää, herra tohtori. En tullut ylös, koska minulla oli keskeneräisiä tehtäviä."

"Tänään olisitte ne myöskin saanut jättää", vastasi Diederich ja meni Sötbierin ohitse. Sisällä lumppuhuoneessa hän tapasi työväen. He kaikki seisoivat yhtenä joukkona: nuo kaksitoista työmiestä, jotka hoitivat paperikonetta, holländer- ja leikkuukonetta, sekä kolme konttoristia, niiden naisten ohella, joiden tehtävänä oli lumppujen valikoiminen. Miehet rykivät, syntyi väliaika, kunnes muutamat naiset työnsivät esiin erään pienen tytön, joka piteli edessään kukkavihkoa ja klarinetin äänellä lausui herra tohtorin tervetulleeksi ja toivotti hänelle onnea. Diederich otti vihon vastaan armollisin elein; nyt oli hänen vuoronsa yskiä. Hän kääntyi omaistensa puoleen, sitten katsahti hän terävästi väkeään silmiin, kaikkia vuoronsa perään, myöskin mustapartaista konemestaria, vaikkakin tuon miehen katse oli hänestä kiusallinen -- ja alkoi:

"Työläiset! Koska te olette minun alaisiani, niin minä tahdon teille vain sanoa, että täällä tullaan tästälähin ponnella tekemään työtä. Minä aijon kerta kaikkiaan panna pyörät pyörimään. Viime aikoina, kun täältä on puuttunut isäntää, on moni teistä kenties ajatellut, että sopii laiskotella. Mutta se on kuitenkin erehdys, minä sanon sen erittäinkin vanhemmille työläisille, jotka ovat vielä täällä minun autuaan isävainajani päiviltä."

Korotetulla äänellä ja entistä terävämmin ja kärsivämmin, katsoen samalla vanhaan Sötbieriin:

"Minä olen nyt ottanut peräsimen omiin käsiini. Minun suuntani on oikea, minä johdan teidät ihanaa tulevaisuutta kohden. Ne, jotka tahtovat minua tässä auttaa, ovat sydämellisesti tervetulleita; kuitenkin ne jotka tässä asettuvat minua vastaan, minä murskaan."

Hän koetti antaa katseensa salamoida, hänen viiksensä kärjet pistivät vielä korkeammalle.

"Yksi on täällä herra, ja se olen minä. Jumalalle ja omalletunnolleni minä olen yksistään tilivelvollinen. Minä tulen aina osoittamaan teille isällistä hyväntahtoisuutta, mutta kumoushalun kukistamaan taipumattomalla tahdollani. Jos ilmenisi, että te olisitte jonkinlaisissakin suhteissa --"

Hän katsahti tarkasti mustapartaiseen konemestariin, jonka kasvot näyttivät epäillyttäviltä.

-- "sosialidemokraattisiin piireihin, niin minä katkaisen välit kerta kaikkiaan. Sillä minusta jokainen sosialidemokraatti on minun liikkeeni ja minun isänmaani vihollinen... Niin, menkää jälleen työhönne ja tuumikaa sitä, mitä minä olen teille sanonut."

Hän kääntyi jyrkästi ja poistui puhkuen. Siinä pyörrytyksessä, minkä hänen ankarat sanansa olivat hänessä saaneet aikaan, hän ei erottanut enää kenenkään kasvoja. Hänen omaisensa seurasivat häntä ällistyneinä ja täynnä kunnioitusta, kun sen sijaan työmiehet katsoivat vielä kauan mykkinä toinen toiseensa, ennenkuin kävivät käsiksi olutpulloihin, jotka oli hankittu juhlapäivää varten.

Ylhäällä kotona Diederich esitti äidilleen ja sisarilleen suunnitelmansa. Tehdasta oli laajennettava, sen takana oleva naapuritalo ostettava. Piti olla kilpailukykyinen. Paikka auringossa! Vanha Klüsing, tuolla Gausenfeldin paperitehtaassa, kuvitteli kylläkin tekevänsä ikuisesti kaikki affäärit?... Lopulta Magda kysyi, mistä hän aikoi sitten saada rahat; mutta rouva Hessling katkaisi hänen ajattelemattoman lauseensa. "Sinun veljesi tietää sen paremmin kuin me." Varovasti hän sitten lisäsi: "Moni tyttö olisi onnellinen, jos voisi voittaa hänen sydämensä" -- ja hän piti, odottaen Diederichin suuttumusta, kättä suulla. Mutta Diederich vain punastui. Silloin hänen äitinsä uskalsi syleillä häntä. "Minulle tekisi hirveän kipeätä", hän nyyhkytti, "jos minun poikani, minun rakas poikani, lähtisi kotoa. Leskelle se on kaksinverroin vaikeampaa. Ylikatsastaja Daimchenin rouva saa sitä nyt myöskin tuntea, sillä hänen Gustensa menee naimisiin Wolfgang Buckin kanssa."

"Tai on menemättä", sanoi Emmi, vanhempi sisar. "Sillä tuolla Wolfgangilla kuuluu olevan jotakin tekemistä jonkin näyttelijättären kanssa." Rouva Hessling unhoitti kokonaan nuhdella tytärtään. "Mutta missä nyt on kysymyksessä sellainen summa! Kokonainen miljoona, sanotaan!"

Diederich tokasi siihen halveksivasti tuntevansa tuon Buckin, joka ei ollut normaali. "Se johtuu perheestä. Vanha Buckhan nai näyttelijättären."

"Seuraukset näkyvät", sanoi Emmi. "Sillä hänen tyttärestään, rouva Lauerista, kerrotaan kaikenlaista."

"No mutta lapset!" sanoi rouva Hessling tuskallisesti. Mutta Diederich rauhoitti häntä.

"Annahan, äitiseni, sillä aika tulee, jolloin kello pannaan kerjäläisen kaulaan. Minä olen sillä kannalla, että Buckit eivät ole enää pitkään aikaan ansainneet asemaansa kaupungissa. He ovat mädännyt perhe."

"Vanhimman pojan, Moritzin, rouva on yksinkertaisesti talonpojan tytär", sanoi Magda. "Äskettäin he olivat kaupungissa, ja mieskin on jo kokonaan talonpoikaistunut." Emmi suuttui.

"No niin, ja vanhan herra Buckin veli? Aina sirosti puettu, ja viisi naimatonta tytärtä! He antavat noutaa itselleen keittoa kansankeittiöstä, sen minä tiedän varmaan."