Part 5

"-- olen saanut kuulla, ei ole vielä kypsä julkisuuteen saatettavaksi. Minä tahdon vain huomauttaa, että Hänen Majesteettinsa eilinen lausunto, että nurisijat saivat suosiollisimmin pudistaa jaloistaan saksalaisen tomun, oli ymmärrettävä saakelin vakavaksi varotukseksi."

"Uskotteko tosiaankin?" kysyi Diederich. "Sitten on suorastaan häpeällistä, että minun onnettomuuden vuoksi täytyi juuri nyt lähteä Hänen Majesteettinsa palveluksesta. Minä voin sanoa, että sisäistä vihollista vastaan minä olisin täyttänyt kaiken velvollisuuteni. Armeijaan, sen verran minä tiedän, voi keisari luottaa."

Hän oli näinä kosteankylminä helmikuun päivinä 1892 paljon kadulla. Unter den Lindenillä oli tapahtunut jokin muutos, vielä ei nähty, mikä. Ratsaspoliisit pysyttelivät katujen päissä ja odottivat. Ohikulkijat osoittivat toisilleen nostoväkeä. "Työttömät!" Yleisö jäi seisomaan, nähdäkseen heidän saapumisensa. He tulivat pohjoisesta päin, pieninä osastoina, marssien hitaasti. Unter den Lindenillä he vitkastelivat, ikäänkuin hämmentyneinä, vaihtoivat keskenään silmäyksiä ja ohjasivat kulkunsa linnaan päin. Siellä seisoivat he mykkinä, kädet taskuissa, antoivat ohikulkevien vaunujen räiskyttää kuraa päälleen ja kohottivat olkapäitään sateessa, mikä valui heidän virttyneille päällystakeilleen. Monet heistä käänsivät päänsä ohiajavia upseereja kohden, heidän vaunuissaan olevia naisia kohden, niiden herrojen pitkiä turkkeja kohden, jotka astuivat esiin hitaasti Burgstrasselta (Linnankadulta); heidän katseessaan ei ollut mitään ilmettä, ei uhkaavata eikä edes uteliasta; tuntui siltä kuin he eivät olisi tahtoneet nähdä mitään, mutta vain näyttää itseään. Toiset eivät kääntäneet katsettaan linnan ikkunoista. Vesi valui heidän ylöspäin käännetyille kasvoilleen. Kirkuva ratsupoliisi ajoi heitä syrjään tai seuraavaan kadunkulmaan asti -- mutta siinä he taas seisoivat, ja maailma näytti vajonneen näiden leveiden, tyhjien, vaalean illan valaisemien kasvojen ja tuolla takana olevan, hämärän, jäykän muurin väliltä.

"Minä en käsitä sitä," sanoi Diederich, "että poliisi ei esiinny tarmokkaammin. Eihän tuo ole mikään asetuksenmukainen kulkue."

"Antaa sen olla niinkuin on", vastasi Wiebel. "Poliiseilla on tarkat ohjeensa. Herroilla tuolla ylhäällä on harkitut aikomuksensa, sen saatte uskoa. Ei ole nimittäin aina toivottavaa, että tuollaiset, valtioruumiissa ilmenevät mätänemisilmiöt tukahutetaan alkuunsa. Niiden annetaan kypsyä, ja sitten tehdään työ kerta kaikkiaan!"

Kypsyys, jota Wiebel tarkoitti, lähestyi lähestymistään, ja kahdentenakymmenentenä kuudentena se oli saavutettu. Työttömien mielenosoitukset näyttivät päämäärästään tietoisemmilta. Tungettuina eräälle pohjoisen kaupunginosan kadulle ne astuivat esiin lähikaduilta, ennenkuin niiden tietä ennätettiin sulkea, entistä ehompina. Unter den Lindenillä niiden kulkueet yhtyivät, ja niin usein kuin ne erotettiin, ne yhtyivät uudestaan, saavuttivat linnan, perääntyivät ja tunkeutuivat esiin uudestaan, mykkinä ja vastustamattomina kuin vesi. Vaunuliike pysähtyi, jalankulkijat sulloutuivat yhteen tuossa mukaansatempaavassa tulvassa, tuossa synkässä, kirjavassa köyhäinmeressä, mikä itsepintaisesti vyöryi eteenpäin, kuului tylsiä ääniä ja haaksirikkoisten laivain mastojen tavoin pisti esiin lipputankoja lippuineen: "Leipää! Työtä!" Syvästi purkautunut, selvempi jyminä kaikui milloin sieltä, milloin täältä: "Leipää! Leipää! Työtä!" Paisuen ja joukon yli vierien, ukkospilven tavoin: "Leipää! Työtä!" Ratsupoliisien hyökkäys, kuohahtaminen, asettuminen, räikeitä, melunsekaisia, varoitushuutojen kaltaisia naisääniä: "Leipää! Työtä!"

Ajetaan ylitse, uteliaat laskeutuvat alas Fredrik Suuren patsaalta. Heillä on suu auki; pikkuvirkamiehistä, joiden tie virastoon on suljettu, lähtee tomua, aivankuin heitä kurikoitaisiin. Eräät vääntyneet kasvot, joita Diederich ei tunne, huutavat hänelle: "Tulee vielä toista! Nyt taistellaan juutalaisia vastaan!" -- ja häviävät tiehensä, ennenkuin hän ennätti huomata, että se oli herra von Barnim. Hän pyrkii hänen jälkeensä, työntyy virran mukana kauas eteenpäin, erään kahvilan edustalle, kuulee ikkunan särkyvän ja erään työmiehen huutavan: "Sieltä ne potkaisivat minut äskettäin pois, kun minulla ei ollut silinteriä" -- ja syöksyy muiden mukana ikkunan kautta sisään, kaatuneiden pöytien väliin, permannolle, missä mennään nurin sirpaleiden päälle, sysitään toisia vatsoihin ja noidutaan ääneen: "Ei ketään enää sisään! Meiltä loppuu ilma!" Mutta lisää tulee tulvimalla. "Poliisi työntää väkeä syrjään!" Ja keskikatu aukenee, puhdistuu, aivankuin jotakin riemukulkua varten. Silloin sanoo joku: "Sehän on Wilhelm!"

Ja Diederich oli jälleen ulkona. Kukaan ei tiennyt, mistä johtui, että nyt saatettiin marssia, ahtaana massana, koko kadun leveydeltä ja molempia puolia aina sen hevosen kylkiin asti, millä keisari ratsasti: hän itse. Häntä katseltiin ja kuljettiin mukana. Huutavia ryhmiä hajaantui ja temmattiin mukaan. Kaikki katselivat häntä. Tumma kerros, muodoton, tolkuton, rajaton, ja kirkkaana sen yläpuolella nuori, kypäräpäinen herra, keisari. He näkivät: he olivat noutaneet hänet linnasta, he olivat huutaneet: "Leipää: Työtä!" aina siihen asti kunnes hän tuli. Mitään muuta ei ollut tapahtunut, kuin että hän oli siinä -- ja he marssivat jo, aivankuin olisivat olleet menossa Tempelhofin kentälle.

Syrjässä, missä väkeä oli harvemmassa, sanoivat porvarillisesti puetut toisilleen: "No niin, jumalankiitos, hän tietää, mitä hän tahtoo!"

"Mitäs hän sitten tahtoo?"

"Osoittaa joukkiolle, kenellä on valta! Hän on koetellut heitä hyvyydellä. Menipä hän kaksi vuotta sitten myönnytyksissään liian pitkälle. He ovat tulleet röyhkeiksi!"

"Pelkoa hän ei tunne, se on sanottava. Lapset, tämä on historiallinen hetki!"

Diederich kuuli sen ja kauhistui. Vanha herra, joka oli puhunut, kääntyi myöskin hänen puoleensa. Hänellä oli valkea poskiparta ja rautaristi.

"Nuori mies", hän sanoi, "sitä, mitä meidän jalo, nuori keisarimme nyt tekee, tulevat lapset kerta lukemaan koulukirjoistaan. Odottakaa, niin saatte nähdä!"

Monien rinta oli kohonnut, monilla oli juhlallinen ilme kasvoillaan. Herrat, jotka seurasivat keisaria, katsoivat mitä päättäväisimmin häneen, mutta hevosensa he johtivat kansanjoukon läpi sillä lailla, kuin kaikki ihmiset olisi käsketty statisteiksi kaikkeinkorkeimpaan näytökseen; ja usein vilkuilivat he sivuilleen, saadakseen selville, minkä vaikutuksen keisari teki kansaan. Hän itse, keisari, näki vain itsensä ja toimintansa. Syvä vakavuus kivetytti hänen piirteensä, hänen silmänsä salamoi niiden tuhansien yläpuolella, jotka hän oli lumonnut. Hän vertasi itseänsä heihin, hän, Jumalan asettama herra, kapinallisiin palvelijoihinsa. Yksinään ja ilman vartiostoa hän oli uskaltanut lähteä heidän keskeensä, vahvana vain kutsumuksensa perusteella. He saattoivat satuttaa kätensä häneen, jos se oli korkeimman suunnitelman mukaista; hän toi pyhälle asialleen oman itsensä uhriksi. Jos Jumala oli hänen kanssaan, niin silloin tulivat sen näkemään! Silloin tulivat he aina säilyttämään hänen tekonsa kuvan ja muiston omasta voimattomuudestaan!

Eräs nuori mies, taiteilijahattu päässä, asteli Diederichin vieressä ja sanoi: "Tuon me tunnemme. Napoleon Moskovassa, kulkemassa yksinään kansan seassa."

"Tämä on kuitenkin suurenmoista!" väitti Diederich, ja hänen äänensä petti. Toinen kohautti olkapäitään.

"Teatteria, eikä edes hyvää."

Diederich katsahti häneen. Hän koetti salamoida keisarin tavoin.

"Te olette kaikesta päättäen myöskin yksi."

Hän ei olisi osannut sanoa, mikä yksi. Hän tunsi vain, että hänellä oli tässä ensi kertaa elämässään hyvä asia puolustettavanaan vihamielistä moitetta vastaan. Huolimatta liikutuksestaan hän näki kuitenkin miehen olkapäät: ne eivät olleet leveät. Ympäristö ilmaisi myöskin tyytymättömyytensä. Silloin Diederich astui esiin. Vatsallaan hän tunki vihollisen seinää vastaan ja löi lyttyyn taiteilijahatun. Toisia lyöjiä ilmestyi lisäksi. Hattu oli jo maassa ja pian myöskin mies. Pieksämisen jatkuessa Diederich huomautti taistelutovereilleen:

"Se mies ei ole varmastikaan palvellut! Arpia ei hänellä liioin ole!"

Vanha herra, jolla oli poskiparta ja rautaristi, oli myöskin saapunut siihen. Hän puristi Diederichin kättä:

"Hyvä, nuori mies, hyvä!"

"Eikö tässä sitten pitäisi raivostua?" selitti Diederich, läähättäen vielä. "Kun tuo mies tahtoi tehdä inhoittavaksi meidän historiallisen hetkemme!"

"Te olette palvellut?" kysyi vanha herra.

"Minä olisin kernaimmin kokonaan jäänyt väkeen", sanoi Diederich.

"Niin, niin, Sedania ei ole joka päivä" -- tuo vanha herra hypisteli rautaristiään. "Me suoritimme sen työn!"

Diederich suoristautui, osoitti hillittyä kansaa ja keisaria.

"Tuo on kuitenkin yhtä vaikuttavaa kuin Sedan!"

"No niin", sanoi vanha herra.

"Suvaitkaapas, hyvin arvoisa herra", sanoi joku ja heilutti muistikirjaansa. "Tuo meidän täytyy kirjoittaa muistiin. Mielialanilmaisuksi, ymmärrättehän! Tehän juuri löylytitte erästä toveria!"

"Se nyt ei ollut mikään suurtyö" -- Diederich läähätti yhä. "Minun puolestani voitaisiin heti käydä sisäisen vihollisen kimppuun. Meillä on keisari puolellamme."

"Sattuvasti sanottu", sanoi reportteri ja kirjoitti. "Kuhisevassa väkijoukossa saatiin kuulla, miten kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat ihmiset ilmaisivat kaikkeinkorkeinta Henkilöä kohtaan horjumattomimman luottamuksensa ja uskollisimman kiintymyksensä Häneen."

"Eläköön!" huusi Diederich, sillä kaikki huusivat samalla tavalla. Ja keskellä huutavaa ihmisjoukkoa hän joutui aivan Brandenburger Torille asti. Kaksi askelta hänen edellään keisari ratsasti sen lävitse. Diederich saattoi nähdä hänen kasvonsa, tuon kivettyneen vakavuuden ja salamoimisen; mutta hänen silmänsä sumenivat, sillä hän huusi niin kovasti. Humala, joka oli korkeampi ja jalompi kuin se, mikä syntyy oluesta, nosti hänet varpailleen, kohotti hänet ilmaan. Hän heilutti hattuaan korkealla muiden päiden yläpuolella, haltioituneen hulluuden ilmapiirissä, taivaan halki, minne meidän korkeimmat tunteemme tavottelevat. Tuolla hevosen selässä, voittoisan riemukaaren alla, kivettynein piirtein ja salamoivin katsein, ratsasti valta! Valta, joka käy meidän ylitsemme ja jonka kavioita me suutelemme! Joka käy nälän, uhman ja pilkan ylitse! Jota vastaan me emme voi taistella, siksi, että me sitä rakastamme! Joka meillä on veressä, koska meidän veressämme asustaa alistuvaisuus! Me olemme sen edessä vain atoomeja, jonkin aineen haihtuvia molekyylejä, aineen, jonka se on sylkenyt suustaan! Kukaan yksityinen ei ole mitään, mutta järjestettynä massana, uusteutooneina, sotilaina, virkamieskuntana, kirkkona ja tieteenä, talousjärjestöinä ja mahtiyhdistyksinä me kohoamme keilamaisesti, aina tuonne ylhäälle asti, missä se itse seisoo kivettyneenä ja salamoivana! Elää siinä, olla osana siitä, leppymättömänä niitä kohtaan, jotka sitä vastustavat, ja riemuitsevana, silloinkin kun se meidät ruhjoo: sillä siten se tekee meidän rakkautemme oikeutetuksi!

... Eräs poliiseista, joiden ketju sulki riemukaaren, sysäsi Diederichiä rintaan, niin että hengitys salpautui; mutta hänen silmänsä olivat siinä määrin voitonhumalassa, että hänestä tuntui siltä, kuin olisi itse ratsastanut kaikkien niiden kurjien yli, jotka kesytettyinä ja hillittyinä nielivät nälkänsä. Hänen jälkeensä! Keisarin jälkeen! Kaikki tunsivat Diederichin tavoin. Yksi poliisiketju oli liian heikko niin voimakasta tunnetta vastustamaan; se murrettiin. Etäämpänä oli toinen. Yleisön täytyi väistyä ja kiertää, löytää joku pujahduspaikka päästäkseen Tiergarteniin. Harvat löysivät sen. Diederich joutui yksinään, hyökätessään ratsastielle, keisaria vastaan, joka myöskin oli yksinään. Vaarallisimmassa kiihkotilassa oleva mies, tahriintunut, uupunut, silmät kuten villi-ihmisellä: hevosensa selästä keisari katsoi säkenöiden häneen, lävisti hänet katseellaan. Diederich sieppasi lakin päästään, hänen suunsa oli selko selällään, mutt'ei saanut mitään sanotuksi. Kun hän pysähtyi liian äkisti, niin hän luiskahti ja joutui suin päin, jalat ilmassa, syväriin, missä likavesi läiskyi hänen päälleen. Silloin keisari nauroi. Mies oli monarkisti, uskollinen alamainen! Keisari kääntyi ympäri seuralaistensa puoleen, löi sääreensä ja nauroi. Suu vielä avoinna Diederich katseli syväristään hänen jälkeensä.

II.

Hän puhdisti itseään hieman ja kääntyi ympäri. Eräällä penkillä istui eräs nainen; Diederichistä ei ollut mieleistä mennä hänen ohitseen. Sitäpaitsi tämä tuijotti häneen. "Hanhi", hän ajatteli vihaisena. Sitten hän huomasi, että naisen kasvot olivat kovin pelästyneet, ja tunsi hänet Agnes Göppeliksi.

"Olen juuri kohdannut keisarin", hän sanoi heti.

"Keisarin?" kysyi Agnes ikäänkuin jostakin toisesta maailmasta. Diederich alkoi suurin, tavattomin elein esittää, mikä häntä läkähdytti. Meidän jalo, nuori keisarimme aivan yksinään raivoavien kapinallisten keskellä! Erään kahvilan olivat hävittäneet, Diederich itse oli ollut siellä! Unter den Lindenillä hän oli ollut verisessä taistelussa keisarinsa puolesta! Kanuunat olisi vedettävä esille!

"Nuo ihmisethän näkevät nälkää", sanoi Agnes arasti. "He ovat myöskin ihmisiä."

"Ihmisiä?" Diederichin silmät pyörivät. "He ovat sisäinen vihollisemme!"

Kun hän näki Agneksen uudestaan pelästyvän, niin hän hillitsi hieman itseään.

"Huvittaako se sitten Teitä, että roskaväen tähden kaikki kadut täytyy sulkea?"

Ei, tämä oli sattunut Agnekselle hyvin sopimattomaan aikaan. Hänellä oli ollut asiata kaupungille, ja kun hän jälleen tahtoi päästä Blücherstrasselle, niin raitiotieliikenne oli keskeytyksissä eikä mistään voinut tunkeutua väkijoukon läpi. Hänet oli työnnetty aina tänne asti. Oli kylmä ja kostea, hänen isänsä tuli huolestumaan; mitä piti hänen, Agneksen, tehdä? Diederich ennusti, että herra Göppel oli jo sen tehnyt. He kulkivat yhdessä eteenpäin. Hän ei keksinyt enää mitään sanottavaa, vilkuili sivuilleen, aivankuin olisi etsinyt tietä. He olivat kahden kesken paljaiden puiden keskellä, vanhassa märässä puistossa. Missä olivat entiset miehiset juhlatunteet? Diederichiä ahdisti, kuten viime kävelymatkalla Agneksen kanssa, jolloin hän, Mahlmannin uhkausten johdosta, oli riistäytynyt erilleen, juossut omnibussiin ja kadonnut. Juuri tällä hetkellä sanoi Agnes: "Mutta Tehän ette ole käynyt meille pitkään, hyvin pitkään aikaan. Isä on kuitenkin kirjoittanut Teille?"

Hänen oma isänsä oli kuollut, selitti Diederich hämillään. Nyt vasta sai Agnes esittää surunvalittelunsa, ja sitten hän kysyi edelleen, miksi Diederich silloin, kolme vuotta sitten, oli niin äkisti lakannut käymästä heillä, Göppeleillä.

"Eikö totta? Siitä on jo kolme vuotta."

Diederich sai lujuutta. Yhdistyselämä oli kokonaan vienyt hänen aikansa. Siellä vallitsi ankara kuri. "Ja sitten minä olen suorittanut asevelvollisuuteni."

"Oo!" -- Agnes katsahti häneen, "mitä kaikkea Teistä on tullutkaan! Ja nyt olette kai jo tohtori?"

"Siksi minun pitää nyt tulla."

Hän näytti tyytymättömältä. Hänen arpensa, hänen pyylevyytensä, koko hänen hyvinansaittu miehuutensa ei ollut Agneksesta mitään? Hän ei huomannut sitä ollenkaan?

"Mutta Te", hän sanoi kömpelösti. Agneksen kalpeille, niin kaidoille kasvoille nousi hyvin ohut puna, mikä levisi pienen, kippuraisen nenän satulaan asti.

"Niin, aina ei käy kaikki hyvin, mutta sitten taas jälleen korjaantuu."

Diederichiä kadutti.

"Minä tarkoitin tietenkin sitä, että Te olette tullut vielä sievemmäksi" -- ja hän tarkasteli Agneksen punaista tukkaa, jota tunki esiin hatun alta, entistä paksumpana, sen sijaan kun hänen kasvonsa olivat käyneet niin pieniksi. Sitten hänen mieleensä muistui silloiset nöyryytykset, ja hän ajatteli, miten toisin asiat nyt olivat. Uhkamielisesti hän sanoi:

"Mitenkäs herra Mahlmann nyt jaksaa?"

Agneksen kasvoille ilmestyi torjuva ilme.

"Ajatteletteko Te vielä häntä? Jos minä sen miehen vielä näen, niin minulle se on samantekevä."

"Niinkö? Mutta hänellä on patenttitoimisto ja voisi vallan hyvin mennä naimisiin."

"Joskin."

"Aikaisemmin hän oli teistä kuitenkin mielenkiintoinen."

"Mistä sen päätätte?"

"Hän lahjoitteli Teille aina jotakin."

"Minä olisin ollut kernaammin vastaanottamatta niitä; mutta sitten" -- hän katseli tietä pitkin, edellisen vuoden märkään lehdistöön, "sitten minä en olisi voinut vastaanottaa Teidänkään lahjojanne."

Sen jälkeen vaikeni hän pelästyneenä. Diederich tunsi, että jotakin raskasta oli tapahtunut, ja vaikeni myöskin.

"Niistä nyt ei kannata puhua", hän sai lopulta sanotuksi, "parista kukasta". Ja suuttuen uudestaan: "Mahlmann lahjoitti Teille rannerenkaan."

"Minä en pidä sitä koskaan", sanoi Agnes. Diederichin sydän alkoi lyödä: "Entäs, jos se olisi ollut minulta?"

Seurasi hiljaisuus; Diederich pidätti henkeään. Aivan hiljaa tuli Agneksen suusta:

"Sitten se olisi ollut eri asia."

Sen jälkeen he kulkivat äkkiä nopeammin, puhumatta enää mitään. He tulivat Brandenburger Torin eteen ja näkivät Lindenien olevan poliisien uhkaavasti miehittäminä, riensivät ohitse ja kääntyivät Dorotheenstrasselle. Täällä oli hiljaisempaa, Diederich hiljensi askeleitaan ja alkoi nauraa.

"Asia on perin koomillinen. Mitä Mahlmann Teille lahjoitti, oli nimittäin minun rahoillani maksettu. Hän riisti minulta kaiken, minäkin olin silloin vielä täysi keltanokka."

Agnes pysähtyi. "Oo!" -- ja hän katsahti Diederichiin, hänen kullanruskeat silmänsä värisivät. "Se on hirveätä. Voitteko antaa sitä minulle anteeksi?"

Diederich hymyili itsetietoisesti. Ne olivat vanhoja historioita, nuoruuden hullutuksia.

"Ei, ei", sanoi Agnes hämmästyneesti.

Pääasia oli nyt, arveli Diederich, miten Agnes saattoi päästä kotiin. Täällä ei tapahtunut enää mitään uutta. Omnibusseja ei ollut myöskään nähtävissä. "Olen pahoillani, mutta Teidän täytyy suvaita vielä kauemmin minun seuraani. Ylipäänsä minä asun tästä lyhyen matkan päässä. Te voisitte nousta ylös kanssani, silloin ette ainakaan olisi pakotettu olemaan sateessa. Mutta nuori nainen ei tietenkään saa sitä tehdä."

Agneksen katse oli edelleenkin rukoileva.

"Te olette niin hyvä", hän sanoi syvemmin hengittäen. "Te olette niin jalo." Ja kun he jo astuivat taloon: "Teihin voin minä toki luottaa?"

"Minä tiedän, mihin minut yhdistyksen kunnia velvoittaa", selitti Diederich.

Heidän täytyi kulkea kyökin sivutse, mutta siellä ei ollut ketään. "Riisuutukaa toki siksi aikaa", sanoi Diederich armollisesti. Hän seisoi siinä, vuoronperään toisella ja toisella jalalla, katsahtamatta Agnekseen, kun tämä riisui hattuaan.

"Minun täytyy mennä tapaamaan kortteerirouvaa, pyytämään häntä keittämään teetä." Hän kääntyi jo ovea kohden, mutta sytkähti takaisin: Agnes oli tarttunut hänen käteensä ja suuteli sitä! "Mutta neiti Agnes", hän mutisi, kovasti pelästyneenä, ja laski, ikäänkuin rauhoittaen, käsivartensa hänen kaulalleen; silloin tämä vaipui hänen käsivarrelleen. Diederich painoi huulensa syvään hänen hiuksiinsa, koska tunsi itsensä siihen velvoitetuksi. Hänen puristuksensa alla Agneksen ruumis vapisi ja värjyi, aivan kuin piestäessä. Ohuen puseron alla Diederich tunsi jotakin valjua ja kosteata. Diederichin tuli kuuma, hän suuteli Agnesta kaulalle. Ja äkkiä tytön kasvot kääntyivät häntä kohden: suu oli avoinna, silmät puoleksi suljetut, ilme sellainen, jollaista Diederich ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hänen päätään pyörrytti. "Agnes, Agnes! minä rakastan sinua", hän sanoi syvässä hädässä. Tyttö ei vastannut, hänen avonaisesta suustaan tuli pieniä, lämpöisiä henkäyksiä, ja Diederich tunsi hänen kaatuvan, kantoi hänet pois, hänet, joka näytti riutuvan.

Sitten Agnes istui sohvalla ja itki. "Älä ole minulle paha", pyysi Diederich. Tyttö katsoi häneen kosteilla silmillään.

"Minä itken toki ilosta", sanoi Agnes. "Minä olen sinua niin kauan odottanut."

"Miksi?" kysyi tyttö, kun Diederich tahtoi panna puseron kiinni. "Miksi sinä suljet sen jo? Etkös sinä pidä sitä enää kauniina?"

Diederich pani vastaan. "Minä tunnen täydellisesti saamani velvoituksen."

"Velvoituksen?" sanoi Agnes. "Kellä on tässä velvoituksia? Minä olen kolme vuotta sinua rakastanut. Sinähän et sitä tietänyt. Se oli kohtaloa, se!"

Diederich tuumi, kädet taskussa, että tämä oli kevytmielisten naisten kohtaloa. Toiselta puolen hän tunsi tarvetta antaa tytön toistaa vakuutuksiaan. "Siis tosiaankin minua, vain minua sinä olet rakastanut?"

"Minä näin, että sinä et luottanut minuun. Se oli hirveätä, kun huomasin, että sinä et enää tullut ja että se oli lopussa. Se oli perin hirveätä. Minä halusin kirjoittaa sinulle, minä halusin tulla luoksesi. Joka kerta minä kadotin uskallukseni, kun ajattelin, että sinä et minusta välittäisi. Minä menehdyin siinä määrässä, että isän täytyi tehdä yksi matka minun kanssani."

"Minne sitten?" kysyi Diederich. Mutta Agnes ei vastannut, vaan veti hänet puoleensa.

"Ole kiltti minua kohtaan! Sinä yksin kuulut minulle!"

Diederich ajatteli hämillään: "Sitten ei sinulle kuulu paljoa." Agnes tuntui hänestä pienenneen ja hänen arvonsa kovin laskeneen, sitten kun hänellä oli todistus siitä, että hän rakasti häntä, Diederichiä. Hän sanoi myöskin itselleen, että sellaisen sanoja, joka sillä lailla käyttäytyy, ei tarvitse kaikkia uskoa.

"Entäs Mahlmann?" kysyi hän pilkallisesti. "Totta kai hänestäkin jotakin kuului sinulle." -- "No niin, olkoon sitten", hän sanoi, kun Agnes nousi seisomaan jäykän kauhuisena. Hän koetti sovittaa. Hän oli toki vallan hervoton onnensa johdosta.

Agnes pukeutui hyvin hitaasti. "Eihän sinun isäsi tule suinkaan koskaan tietämään, mitä on tapahtunut", lausui Diederich. Agnes kohautti vain olkapäitään. Kun hän oli valmis ja Diederich oli jo avannut oven, niin hän pysähtyi ja loi takaisin huoneeseen pitkän, tuskallisen katseen. --

"Kenties", hän sanoi, ikäänkuin itselleen, "minä en tule enää koskaan takaisin. Minusta tuntuu kuin minun pitäisi ensi yönä kuolla."

"Miten niin sitten?" sanoi Diederich tuskallisesti liikutettuna. Vastauksen asemasta vaipui tyttö vielä kerran hänen syliinsä, suu suuta vasten, rinta rintaa vasten ja lanteista jalkoihin asti tarrautuen Diederichiin. Tämä odotti kärsivällisenä. Sitten Agnes irtautui hänestä, avasi silmänsä ja sanoi:

"Sinä et saa ajatella, että minä sinulta jotakin vaatisin. Minä olen sinua rakastanut, ja nyt on kaikki yhdentekevää."

Diederich tarjosi hänelle ajuria, mutta Agnes tahtoi käydä. Matkalla kyseli Diederich häneltä, mitä Göppelin perheelle ja muille tutuille kuului. Vasta Belle-Alliance-Platzilla Diederich kävi levottomaksi ja sanoi hieman kiihkeästi:

"Luonnollisestikaan minä en aijo vetäytyä täyttämästä velvoituksiani sinua kohtaan. Mutta toistaiseksi: ymmärräthän, minä en ansaitse vielä mitään, minun täytyy tulla ensin valmiiksi ja perehtyä kotona liikkeeseeni..."

Agnes vastasi kiitollisena ja rauhallisena, ikäänkuin saatuaan kuulla jonkun kohteliaisuuden:

"Olisi ihanata tulla kerta myöhemmin sinun vaimoksesi."

Kun he kääntyivät Blücherstrasselle, niin Diederich pysähtyi. Epävarmana hän lausui, että nyt oli parempi, jos hän kääntyi. Agnes sanoi:

"Siksikö, että joku voisi nähdä meidät? Se nyt ei tekisi mitään, sillä minun täytyy kotona kertoa, että tapasin sinut ja että odotimme kahvilassa katujen avautumista."

"Osaa se tyttö valehdella", ajatteli Diederich. Agnes lisäsi:

"Sunnuntaiksi sinä olet kutsuttu päivällisille, ja sinun täytyy varmasti tulla."

Tämä oli tällä kertaa Diederichistä liikaa. "Minun pitää --? Minun pitää Teidän luoksenne --?"

Agnes hymyili vienosti ja viekkaasti. "Ei sovi muuten. Jos meidät kerta nähtäisiin --: etkös sinä sitten toivo minun tulevan luoksesi uudestaan?"