Part 32

Mutta silloin Diederich nousi. Hän huomautti, että herra von Brietzenin sopi hillitä kielensä, muutoin saattoi käydä niin, että joutui tekemisiin Uusteutonian kanssa! Että hän, Diederich, oli tottunut iloiseen verenvuodatukseen värien puolesta, siitä olivat hänen arpensa todistajina! Hän toivoi herra luutnantille tilaisuutta saada vaatia taisteluun kreivi von Tauern-Bärenheimin kaltaista miestä! "Minä olen hänet vaatinut!" Ja samassa hengenvedossa hän väitti, ett'ei likikään myöntänyt sellaiselle röyhkeälle junkkarille oikeutta noin vain ampua porvarillista miestä ja perheenisää. "Senhän Te kyllä tekisitte, että viettelisitte sisaren ja ampuaisitte veljen!" hän huusi, poissa suunniltaan. Herra von Brietzen, joka oli samanlaisessa tilassa kuin Diederichkin, lupasi antaa passarinsa tukita tuon kamasaksan suun, ja kun passari jo ilmestyi siihen, niin Diederich läksi tiehensä, huutamalla kuitenkin lopettajaisiksi. "Luuletteko Te, että me hyväksymme sotilaslakiehdotuksen Teidän röyhkeyksienne vuoksi! Te saatte nähdä, mitä kumous on!"

Ulkona lehtokujassa hän raivosi edelleen, näytti nyrkkiä näkymättömälle viholliselle ja päästi suustaan uhkauksia. "Siitä voi Teille tulla vaikka tuho! Jos me vain kerran teemme tenän!" Äkkiä hän huomasi, miten puutarhat yhä vihersivät ja tuoksuivat kevätilmassa, ja hänelle selvisi, että luontokaan ei mahtanut mitään voimalle, joko se sitten mairitteli tai näytti hampaitaan, voimalle, joka vallitsee meitä ja joka on aivan järkähtämätön. Helppo oli uhata kumouksella, mutta keisari Wilhelmin patsas? Wulckow ja Gausenfeld? Kuka tahtoi polkea, hänen täytyi antaa polkea itseään, se oli vallan raskas laki. Kapinaannousemisensa jälkeen Diederich tunsi taas sen vallan salaperäisen väristyksen, joka häntä polki... Jotkut vaunut tulivat tuolta: herra von Brietzen matkalaukkuineen. Miettimättä tarkemmin Diederich teki puolikäännöksen, valmiina tervehtimään. Mutta herra von Brietzen katsoi syrjään. Diederichiä ilahutti kaikesta huolimatta tuo tuore, ritarillinen, nuori upseeri. "Häntä ei meikäläinen pysty jäljittelemään", hän totesi.

Kun hän sitten astui Meisestrasselle, niin hänen sydäntään rupesikin ahdistamaan. Kaukaa hän näki Emmin vakoilevan hänen tuloaan. Äkkiä hän tuli ajatelleeksi, mitä kaikkea siskon oli täytynyt kokea viimeksi kuluneena tuntina, mikä ratkaisi hänen kohtalonsa. Emmi raukka, nyt se oli ratkaistu. Valta oli kylläkin ylentävää, mutta kun se kohtasi omaa sisarta --. "Minä en tiennyt, että se tulisi koskemaan minua niin läheltä." Hän nyökkäsi ylös niin rohkaisevasti kuin mahdollista. Emmi oli käynyt paljon laihemmaksi, miksi, kukaan ei sitä huomannut? Vaalean, välkkyvän tukan alla hänellä oli suuret, unettomat silmät, hänen huulensa vapisi, kun veli viittasi hänelle; tämänkin Diederich huomasi tarkkanäköisessä tuskassaan. Hän nousi portaat melkein hiipien. Emmi tuli ensi kerroksesta ja meni veljensä edellä toiseen. Ylhäällä Emmi kääntyi ympäri -- ja nähtyään veljensä kasvot hän meni mitään kysymättä ikkunan luo ja jäi sinne selin seisomaan. Diederich kokosi voimansa ja sanoi ääneen: "Oh, vielä ei ole mitään menetetty!" Sitten hän pelästyi ja sulki silmänsä. Kun hän voihkasi, niin Emmi kääntyi ympäri, tuli hitaasti hänen luokseen ja laski päänsä hänen olkapäälleen itkeäkseen yhdessä hänen kanssaan.

Myöhemmin hänellä, Diederichillä, oli kohtaus Gusten kanssa, joka tahtoi ärsyttää häntä. Diederich sanoi vaimolleen vasten naamaa, että tämä käytti väärin Emmin onnettomuutta saadakseen kostaa niiden vähemmän edullisten olosuhteiden vuoksi, joiden vallitessa itse oli mennyt miehelään. "Emmi ei ainakaan juokse kenenkään perässä." Guste kähisi: "Juoksinko minä sitten kenties sinun perässäsi?" Diederich keskeytti: "Muutoin hän on minun sisareni!"... Ja kun Emmi nyt oli hänen suojeluksensa alainen, niin Diederich alkoi huomata hänet mielenkiintoiseksi ja osoittaa hänelle tavatonta kunnioitusta. Aterian jälkeen hän suuteli hänen kättään, vaikkapa Guste virnistelikin. Hän vertasi toisiinsa näitä molempia; miten paljon jokapäiväisempi Guste olikaan! Ei edes Magdakaan, jonka hän oli asettanut etusijalle, koska hänellä oli ollut menestystä, tuntunut hänen muistissaan hyljätyn Emmin veroiselta. Sillä Emmi oli onnettomuutensa kautta tullut hienommaksi ja tietyssä määrässä vaikeammin tavoiteltavaksi. Kun hänen kätensä lepäsi siinä niin kalpeana ja huomaamattomana ja hän itse oli mykkänä, omaan itseensä vajonneena, niin Diederich tunsi jonkun syvemmän maailman aavistuksen liikuttavan itseään. Langenneisuus, mikä kaikilla muilla oli. kammottava ja halveksittava, tuotti Emmille, Diederichin sisarelle, eriskummallisen hohteen ja jonkunlaisen viehätyksen. Loistava ja samalla liikuttava oli nyt Emmi.

Luutnantti, joka tämän kaiken oli aiheuttanut, menetti paljon Emmiin verraten -- ja hänen kanssaan valta, jonka nimessä hän oli saavuttanut voiton. Diederich huomasi, että valta saattoi usein tarjota jokapäiväisen ja alhaisen näyn: valta ja kaikki, mikä sen jäljissä kulki, menestys, kunnia, mieliala. Hän katsahti Emmiin, ja hänessä täytyi epäillä kaiken sen arvoa, mitä oli saavuttanut tai mitä vielä tavoitteli. Gusten ja hänen rahojensa, muistopatsaan, korkean suosion, Gausenfeldin, kunniamerkkien ja virkojen. Hän katsahti Emmiin ja ajatteli samalla Agnesta. Agnes, joka oli vaalinut häneen hellyyttä ja rakkautta, oli ollut hänen elämässään se oikea, josta hänen olisi pitänyt pitää kiinni! Missä hän nyt oli? Kuollut? Hän istui monesti pää käsien välissä. Mikä hänen oikeastaan oli? Mitä tuotti vallan palveleminen? Vielä kerran kaikki petti, kaikki hylkäsi hänet, käytti väärin hänen puhtaimpia tarkoituksiaan, ja vanha Buck hallitsi asemaa. Hänestä tuntui siltä kuin Agnes, joka ei voinut tehdä mitään muuta kuin kärsiä, olisi voittanut. Hän kirjoitti Berliniin ja tiedusteli hänen tilaansa. Hän oli mennyt naimisiin ja oli jotensakin terve. Tämä huojensi häntä, mutta tuotti hänelle kuitenkin jonkunlaisen pettymyksen.

* * * * *

Mutta sillä aikaa kun hän istui pää käsien varassa, vaalipäivä lähestyi. Vakuutettuna kaiken turhuudesta Diederich ei ollut tahtonut nähdä mitään siitä, mitä tapahtui, ei edes sitä, että hänen konemestarinsa ilme kävi yhä vihamielisemmäksi. Vaalisunnuntaina, aikaisin aamulla, kun Diederich vielä oli vuoteessa, Napoleon Fischer tuli hänen luokseen. Pyytelemättä millään lailla anteeksi hän alotti: "Vakava sana viime hetkellä, herra tohtori!" Tällä kertaa se oli hän, joka vainusi petosta ja vetosi sopimukseen. "Teidän politiikkanne, herra tohtori, on kaksinaamaista. Te olette tehnyt meille lupauksia, ja lojaalisesti me olemme menetelleet emmekä ole agiteeranneet Teitä, vaan vain vapaamielisyyttä vastaan."

"Me myöskin olemme menetelleet lojaalisesti."

"Sitä Te ette usko itsekään. Te olette lähennellyt Heuteufeliä. Hän on jo suostunut Teidän patsashankkeeseenne. Jos Te ette vielä tänään siirry liehuvin lipuin hänen leiriinsä, niin sen Te teette varmasti uusintavaaleissa ja petätte kansan alhaisesti."

Napoleon Fischer otti vielä pitkän askeleen vuodetta kohden, käsivarret ristissä. "Teidän tulee vain tietää, herra tohtori, että me pidämme silmämme auki."

Diederich huomasi olevansa vuoteessaan avuton ja vastustajan valtaan joutunut. Hän koetti häntä rauhoittaa. "Minä tiedän, Fischer, että Te olette suuri poliitikko. Teidän pitäisi joutua valtiopäiville."

"Olen samaa mieltä." Napoleon kurkisti häneen kulmainsa alta. "Sillä jos minä en joudu, niin silloin puhkeaa Netzigissä useilla aloilla lakko. Yhden niistä aloista Te tunnette verrattain hyvin, herra tohtori." Hän kääntyi. Ovelta hän vilkasi vielä kerran Diederichiin, joka kauhusta oli kokonaan luisunut höyhenpatjoihinsa. "Ja siksi eläköön kansainvälinen sosialidemokratia!" hän huusi ja poistui.

Höyhenistään Diederich huusi: "Eläköön Hänen Majesteettinsa keisari!" Mutta silloin ei ollut muuta neuvoa jälellä, kuin katsoa asemata vasten naamaa. Se näytti kyllin uhkaavalta. Aavistusten ahdistamana hän riensi kadulle, sotilasyhdistykseen, Klappschille, ja kaikkialla hänen täytyi havaita, että hänen alakuloisuutensa päivinä vanhan Buckin salakavala taktiikka oli saavuttanut yhä suurempaa menestystä. Keisarinpuolue oli laimentunut vapaamielisten liittymisestä siihen, ja Kunzen ja Heuteufelin välimatka oli käynyt mitättömäksi verrattuna siihen kuiluun, joka oli hänen itsensä ja Napoleon Fischerin välillä. Pastori Zillich, joka häveliäästi tervehti lankoaan Heuteufelia, selitti, että keisarinpuolue sai olla tyytyväinen menestykseensä, sillä se oli varmasti vahvistanut vapaamielisten ehdokkaan kansallista mielialaa, jos tämä ehdokas lopulta voitti. Kun professori Kühnchenkin lausui jotakin sen tapaista, niin mahdotonta oli päästä siitä epäluulosta, että heitä ei vielä tyydyttänyt Diederichin ja Wulckowin lupaukset ja että heidät vanha Buck oli voittanut puolelleen tarjoamalla heille vielä suurempia mieskohtaisia etuja. Kaikki tämä oli luettava demokraattisen koplan turmeluksen ansioksi! Mitä Kunzeen tuli, niin hän tahtoi joka tapauksessa itse tulla valituksi, hätätilassa vapaamielisten avulla. Hänet oli hänen kunnianhimonsa turmellut, se oli jo vienyt hänet niin pitkälle, että oli lupautunut kannattamaan lastenseintä! Diederich suuttui; Heuteufel oli sata kertaa pahempi kuin mikään proletaari; ja hän viittasi niihin synkkiin seurauksiin, joita niin epäisänmaallisesta kannasta täytyi johtua. Valitettavasti hän ei voinut esittää kantaansa selvemmin -- ja lakko silmäinsä edessä ja sydämessään jo keisari Wilhelmin patsaan, Gausenfeldin ja kaikkien hänen unelmiensa raukeneminen hän juoksi ympäri sateessa vaalipaikkojen väliä ja laahasi esiin oikeamielisiä valitsijoita, varmana siitä, että heidän uskollisuutensa keisaria kohtaan erehtyi tiessä ja auttoi keisarin pahimpia vihollisia. Illalla Klappschilla, rapakossa aina kaulaa myöten, kuumeisena pitkän päivän melusta, paljosta oluesta ja ratkaisun lähestymisestä hän vastaanotti vaalin tulokset: Heuteufelin kahdeksaatuhatta ääntä vastaan hieman yli kuusituhatta Napoleon Fischerille, mutta Kunze oli saanut vain kolmetuhattakuusisataaseitsemänkymmentä kaksi. Uusintavaalit Heuteufelin ja Fischerin välillä. "Hurraa!" huusi Diederich, sillä mitään ei ollut menetetty ja aikaa oli voitettu.

Hän poistui voimakkain askelin, vannoen sydämessään tekevänsä kaikkensa kansallisen asian pelastamiseksi. Oli kiire, sillä pastori Zillich olisi peittänyt kaikki seinät julistuksilla, jotka kehoittivat keisarinpuolueenjäseniä uusintavaaleissa äänestämään Heuteufelia. Kunze tosin antautui sen turhan toivon valtaan, että Heuteufel vetäytyisi hänen hyväkseen syrjään. Mikä hairahdus! Heti aamulla saatiin lukea valkeita vaalijulistuksia, joissa vapaamielisyys selitti tekopyhästi, että sekin oli kansallinen, että kansallinen mieliala ei ollut vähemmistön etuoikeus ja että siksi --. Vanhan Buckin kuje paljastui täydellisesti; jos koko keisarin puoluetta ei tahdottu laskea vapaamielisyyden syliin, niin silloin oli toimittava. Täynnä jännitystä Diederich palasi kuulusteluretkeltään ja tapasi eteisessä Emmin, jolla oli harso silmillään ja sellainen ilme, kuin kaikki olisi samantekevää. "Ei kiitos", ajatteli Diederich, "kaikki ei ole suinkaan samantekevää. Mihin me joutuisimme." Ja hän tervehti Emmiä salavihkaa ja eräänlaisella arkuudella.

Hän vetäytyi konttoriinsa, josta vanha Sötbier oli hävinnyt ja jossa nyt Diederich omana prokuristinaan oli teoistaan vain Jumalalleen vastuussa. Täällä hän nyt teki seurauksiltaan tärkeät päätöksensä. Hän meni puhelimeen ja pyysi Gausenfeldiin. Silloin ovi avautui, kirjeenkantaja asetti kirjetukun hänen eteensä, ja Diederich näki yläreunassa sanan Gausenfeld. Hän pani puhelintorven pois ja tarkasti kirjettä kuten kohtaloa. Jo tehty. Vanhus oli ilman muuta käsittänyt, että hänen ei tarvinnut antaa enää rahoja ystävilleen Buckille ja kumppaneille ja että hänet voitiin tarvittaessa tehdä siitä persoonallisesti vastuunalaiseksi. Tyynenä hän repi kuoren -- mutta kahden rivin perästä hän luki kiirehtäen. Mikä yllätys! Klüsing tahtoi myydä! Hän oli vanha ja näki luonnollisen seuraajansa Diederichissä!

Mitä tämä merkitsee? Diederich asettautui nurkkaan ja ajatteli syvästi. Se merkitsi ennen kaikkea sitä, että Wulckow oli tarttunut asioihin. Vanhus oli sulassa tuskassa hallituksen tarjousten vuoksi, ja Napoleon Fischerin uhkaama lakko antoi hänelle viime sysäyksen. Missä oli aika, jolloin hän uskoi pääsevänsä pulasta tarjoamalla Diederichille osan "Netziger Zeitungin" paperinhankinnasta? Nyt hän tarjosi hänelle koko Gausenfeldia! "Minusta on tullut voimallinen tekijä", totesi Diederich itselleen -- ja hänelle selvisi, että Klüsingin ajatus myydä hänelle tehtaansa ja maksattaa siitä sen oikea hinta oli nykyoloissa yksinkertaisesti naurettavaa. Minkä jälkeen hän tosiaankin nauroi... Silloin hän huomasi, että kirjeen lopussa, allekirjoituksen jälessä, oli jotakin, oli lisäys, mikä oli kirjoitettu pienemmillä kirjaimilla ja niin näkymättömästi, että Diederichin katse ei ollut siihen heti kiintynyt. Hän selitteli sitä itselleen -- ja hänen suunsa avautui itsestään. Äkkiä hän hypähti. "No niin!" hän huusi ilakoiden yksinäisen konttorinsa läpi. "Siinä se nyt on!" Sitten hän huomautti hyvin vakavasti: "Se on kamalata. Oikea kuilu." Hän luki vielä kerran, sana sanalta, tuon kohtalokkaan lisäyksen, pisti kirjeen kassakaappiin ja sulki sen lujalla otteella. Tuolla sisällä oli myrkkyä Buckille ja hänen miehilleen -- hänen ystävänsä antamaa. Eikä siinä kylliksi, että Klüsing ei varustanut heitä enää rahoilla, hän petti heidät. Mutta sen he olivat ansainneet, se voitiin sanoa; sellainen turmelus oli todennäköisesti inhoittanut Klüsingiäkin. Joka sitä vielä sääli, teki itsensä kanssarikokselliseksi. Diederich koetteli itseään. "Sääliminen olisi suorastaan rikos. Katsokoon kukin itse, mihin joutuu! Tässä on meneteltävä mistään välittämättä. Mätähaavan päältä on otettava pois peite ja tuo haava puhdistettava rautaisella luudalla! Minä otan sen tehdäkseni yleisen hyvän vuoksi, velvollisuuteni kansallisena miehenä vaatii sitä minulta. Nyt on kerta ankara aika!"

Saman päivän iltana oli vapaamielisten vaalikomitean järjestämä suuri yleinen kansankokous "Walhallan" jättiläissalissa. Gottlieb Hornungin avulla oli Diederichin onnistunut pitää huolta siitä, että Heuteufel ei joutunut yksistään valitsijainsa joukkoon. Hän itse piti tarpeettomana kuulla ehdokkaan ohjelmapuhetta; hän meni sinne vasta sitten, kun keskustelun oli jo täytynyt alkaa. Heti eteisessä hän kohtasi Kunzen, joka oli huonolla tuulella. "Kelvottomaksi julistettu, kuolleeksi lyöty!" hän huusi. "Katsokaapas minua, herra tohtori, ja sanokaapas minulle, näyttääkö se, joka antaa itselleen sillä lailla sanoa, sellaiselta!" Kun hän ei voinut kiihtymykseltään jatkaa selitystään, niin Kühnchen tuli siihen väliin. "Minulle olisi Heuteufelin pitänyt sanoa sillä lailla!" hän huusi. "Silloin vasta hän olisi oppinut tuntemaan Kühnchenin!" Diederich suositteli majurille kiihkeästi kanteennostamista vastustajaansa vastaan. Mutta Kunze ei tarvinnut enää mitään yllytystä, hän vannoi kokonaan nujertavansa Heuteufelin. Tämäkin oli Diederichistä oikeata, ja hän ilmaisi elävästi hyväksymisensä, kun Kunze antoi tietää, että hän näissä olosuhteissa kernaammin liittyi pahimpiin kumouksellisiin kuin vapaamielisiin. Tätä vastaan ilmaisi Kühnchen ja myöskin pastori Zillich, joka saapui paikalle, epäilynsä. Valtakunnan viholliset -- ja keisarinpuolue! "Lahjottuja raukkoja!" sanoi Diederichin katse -- sillä välin kun majuri puhkui edelleen kostoa. Verisiä kyyneliä tuon joukkion piti itkeä! "Ja vielä tänä iltana", vakuutti siihen Diederich niin rautaisen päättävästi, että kaikki joutuivat hämilleen. Hän vaikeni hetkeksi ja salamoi kullekin erikseen. "Mitäs Te sanoisitte, herra pastori, jos minä Teidän vapaamielisille ystävillenne näyttäisin eräitä heidän tekosiaan..." Pastori Zillich kalpeni, Diederich kääntyi Kühnchenin puoleen. "Petollista julkisten varojen käsittelyä..." Kühnchen hypähti. "Nyt on syytä olla valveilla!" hän huudahti. Mutta Kunze mylvi. "Luottakaa minun sydämeeni!" ja hän repäsi Diederichin syliinsä. "Minä olen suoraluontoinen sotilas", hän vakuutti. "Kuori saattaa olla karkea, mutta sisus on täysiarvoinen. Näyttäkää toteen niiden roistojen konnantyöt, niin majuri Kunze on Teidän ystävänne, aivan kuin olisitte ollut hänen kanssaan tulessa Marslatuhrin luona!"

Majurilla oli kyyneliä silmissä, Diederichillä myöskin. Ja yhtä korkeassa jännityksessä kuin heidän sielunsa oli myöskin mieliala salissa. Tulija näki kaikkialla käsiä kohoavan ilmaan, mikä oli täynnään sinistä höyryä, ja kuuli sieltä ja täältä huutoja: "Hyi!" "Aivan oikein!" tai "Alhaista!" Vaalitaistelu oli korkeimmillaan, Diederich syöksyi sisään sanomattoman katkerana, sillä pöydän edessä, jonka takana vanha Buck mieskohtaisesti johti puhetta, seisoi ja puhui, kuka? Sötbier, Diederichin palveluksesta päästämä prokuristi! Kostoksi Sötbier piti kiihoituspuheen, missä hän arvosteli tiettyjen herrojen työväenystävällisyyttä mitä epäsuotuisimmin. Se ei ollut muuta kuin demagoogien kujeita, millä tahdottiin jakaa porvaristo, tiettyjen mieskohtaisten etujen vuoksi, ja hankkia äänestäjiä kumoukselle. Aikaisemmin oli eräskin noista herroista sanonut: Joka on palvelija, pysyköön palvelijana. "Hyi!" huusivat järjestyneet. Diederich raivasi itselleen tietä, kunnes pääsi puhujalavan eteen. "Alhaista panettelua!" hän huusi Sötbierille vasten naamaa. "Hävetkäähän hieman, potkun saatuanne olette mennyt nurisijain puolelle!" Kunzen komentama sotilasyhdistys mylvi yhtenä miehenä: "Alhaista!" ja "kuulkaapas, kuulkaapas!" -- sillä välin kun järjestyneet vihelsivät ja Sötbier ojenteli vapisevaa nyrkkiään Diederichiä kohden, joka uhkasi vangituttaa hänet. Silloin vanha Buck nousi ja soitti kelloaan.

Kun jälleen voitiin jotakin kuulla, niin hän sanoi pehmeällä äänellä, mikä paisui ja lämmitti: "Kansalaiset! Älkäähän toki antako persoonalliselle kunnianhimolle virikettä ottamalla hänet vakavalta kannalta! Mitä tässä merkitsevät henkilöt? Mitä luokatkaan? Kysymyksessä on kansa, siihen me kuulumme kaikki, paitsi herrat. Meidän täytyy olla yksimielisiä, me kansalaiset emme saa tehdä uudestaan sitä virhettä, mikä jo tehtiin minun nuoruudessani, sitä, että uskoisimme pelastuksen tulevan paineteista, sillä tapaa kuin myöskin työmiehet tahtovat saada oikeutensa. Se, että me emme koskaan tahtoneet antaa työmiehille oikeutta, on hankkinut herroille vallan ottaa meiltäkin meidän oikeutemme."

"Aivan oikein!"

"Kansalla, meillä kaikilla on tuohon meiltä vaadittuun sotaväenlisäykseen nähden kenties viimeinen tilaisuus puolustaa oikeuttamme herroja vastaan, jotka tahtovat aseistaa meidät vain siksi, että saisivat meidät orjuutetuiksi. Joka on palvelija, jääköön palvelijaksi, sitä ei sanota vain teille työläisille: sen sanovat nuo herrat, joiden vallan me saamme yhä kalliimmasti maksaa, meille kaikille!"

"Aivan oikein! Hyvä! Ei yhtä ainokaista miestä, ei yhtä ainokaista penniä!" Kiihkeän suosion vallitessa vanha Buck istuutui. Diederich, joka oli valmis äärimmäiseen kamppailuun ja jo etukäteen tippui hikeä, loi vielä yhden katseen läpi salin ja huomasi Gottlieb Hornungin, joka johti keisari Wilhelmin patsaan hankkijoita. Pastori Zillich liikkui kristillisen nuorison keskellä, sotilasyhdistys oli ryhmittynyt Kunzen ympärille. Silloin Diederich avasi tulen. "Perivihollinen kohottaa taas päätään!" hän huusi kuolemaa halveksien. "Isänmaankavaltaja, joka meidän nuorelta, jalolta keisariltamme kieltää, mitä hän --" "Huhhuh!" huusivat isänmaankavaltajat; mutta Diederich, oikeamielisten jyrisevien suosionhuutojen tukemana, jatkoi huutoaan, joskin hänen äänensä petti. "Eräs ranskalainen kenraali on vaatinut kostoa!" Pöydän takaa kysyi joku: "Minkä verran hän on saanut siitä Berlinistä?" Tämän johdosta naurettiin -- sillä aikaa kun Diederich hosui käsillään, aivankuin olisi tahtonut nousta ilmaan. "Loistava puolustuslaitos! Verta ja rautaa! Miehekkäitä ihanteita! Voimakas keisarikunta!" Hänen voimasanansa kalskuivat toisiaan vastaan keskellä oikeamielisten meteliä. "Luja hallitus! Suojamuuri demokratian lokavirtaa vastaan!"

"Teidän suojamuurinne on Wulckow!" huusi jälleen ääni pöydän takaa. Diederich kääntyi ympäri ja tunsi Heuteufelin. "Tahdotteko Te sanoa, että Hänen Majesteettinsa hallitus --?" "Myöskin yksi suojamuuri!" sanoi Heuteufel. Diederich ojensi sormensa häntä kohden. "Te olette loukannut keisaria!" hän huusi äärimmäisen terävästi. Mutta hänen takanaan kähisi joku: "Salapoliisi!" Se oli Napoleon Fischer, ja hänen toverinsa toistivat sen karkeilla kurkuillaan. He olivat nousseet pystyyn ja ympäröivät Diederichin onnettomuutta ennustavalla tavalla. "Hän provoseeraa taas! Hän tahtoo saada vielä! yhden telkien taakse! Ulos!" Ja Diederichiin käytiin käsiksi. Tuskan vääntämänä hän käänsi kaulaansa, jota känsäiset kourat ahdistivat, puheenjohtajaan päin, ja rukoili apua tukahtuneella, äänellä. Vanha Buck tarjosi sitä hänelle, hän soitti lakkaamatta, lähettipä muutamia nuoria miehiä pelastamaan Diederichiä vihollisten käsistä. Tuskin hän saattoi liikuttaa itseään, kun hän, Diederich, jo heilutti sormeaan vanhaa Buckiä kohden. "Demokraattinen turmelus!" hän huusi, hyppien kiihkosta. "Minä tahdon osoittaa sen hänelle!" "Hyvä! Antakaa puhua!" -- ja kansallismielisten leiri läksi liikkeelle, kumosi tieltään pöydät ja seisoi silmä kovana kumouksellisten edessä. Käsirysy näytti syntyvän, poliisiluutnantti tarttui jo kypäräänsä tuolla ylhäällä pannakseen sen päähänsä; oli kriitillinen hetki -- silloin kuului puhujalavalta käsky: "Hiljaa! Hän puhukoon!" Ja niin syntyi melkein hiljaisuus, oli havaittu viha, mikä oli syvempi kuin mikään yleisön joukossa. Vanha Buck oli noussut pystyyn pöytänsä takaa, hän ei ollut enää mikään arvoisa ukko, hän näytti voimakkaan solakalta, hän oli kalpea vihasta, ja Diederichiä kohtaan hän suuntasi sellaisen katseen, että tämän hengitys pysähtyi.

"Hän puhukoon!" toisti vanhus. "Kavaltajillekin suodaan tilaisuus puhua, ennenkuin heidän tuomionsa langetetaan. Sellaisilta näyttävät kansan pettäjät. He, ovat muuttuneet vain ulkomuodoltaan niistä ajoista lähtien, jolloin minun sukukuntani taisteli, kaatui, meni vankilaan ja mestauslavalle."

"Hahaa!" huudahti Gottlieb Hornung täynnä ylevää ivaa. Onnettomuudekseen hän oli erään voimakkaan työmiehen kädenulottuvilla, työmiehen, joka huitasi kättään niin vahvasti häntä kohden, että Hornung, jo ennenkuin isku häneen sattuikaan, kaatui kumoon tuoleineen.

"Jo silloin," huusi vanhus, "oli olemassa sellaisia, jotka kunnian asemasta valitsivat hyödyn ja joista mikään esivalta ei näyttänyt nöyryyttävältä, jos se vain heitä rikastutti. Orjamainen aineellisuus, mikä on jokaisen hirmuhallituksen hedelmä ja välikappale, se se oli, joka meidät kukisti, ja myöskin te, kansalaiset --."

Vanhus levitti kätensä, jännitti voimansa huutaakseen sen, mikä painoi hänen omaatuntoaan.

"Kansalaiset, myöskin te olette vaarassa tulla sen pettämiksi, joutua sen saaliiksi! Tämä mies puhukoon!"

"Ei!"

"Hän puhukoon. Mutta kysykää häneltä sitten, miten korkealle mieliala, jota hän rohkenee nimittää kansalliseksi, puhtaassa rahassa nousee. Kysykää häneltä, kenelle hän on myynyt talonsa, mitä tarkoitusta varten ja mitä hän on siitä hyötynyt!"