Part 3

"No niin, nyt se taas luistaa", hän sanoi; ja: "Mistä te sitten olette tällä välin puhuneet? Ettekö te sitten tunne mitään muita kuin naishistorioita? Naisista ei ole mihinkään!" Vielä äänekkäämmin: "Ne eivät ole happaman olutlasin arvoisia! Herra ylijuomanlaskija!"

Diederich myönsi hänen olevan oikeassa. Hän oli oppinut tuntemaan naiset, hän oli saanut niistä kylläkseen. Verrattomasti ihanteellisempia arvoja sisältyi olueeseen.

Olut! Alkoholi! Ei tarvinnut muuta kuin istua, niin sitä sai yhä enemmän ja enemmän, olut ei ollut keimailevien naisten kaltainen, vaan uskollinen ja herttainen. Oluen ääressä ei tarvinnut mitään tehdä, ei mitään tahtoa, ei mitään saavuttaa, kuten naisten parissa, kaikki kävi itsestään. Kun kihmasi, niin oli jo jotakin saanut, tunsi kohonneensa elämän korkeuksiin ja oli vapaampi ihminen, sisällisesti vapaa. Poliisit olisivat saaneet vaikka piirittää koko huoneuston: olut, joka nieltiin, muuttui sisäiseksi vapaudeksi. Ja tutkinnot eivät huolettaneet. Oltiin "valmiita", oltiin tohtoreita! Täytettiin paikka porvarillisessa elämässä, oltiin rikkaita ja tärkeitä, suurten tehtaiden johtajia. Se, mitä elämässä tehtiin, vaikutti tuhansiin käsiin. Olutpöydästä lähtien laajennuttiin koko maailmaan, aavistettiin suuria yhteyksiä, yhdyttiin maailman sieluun. Niin, olut kohotti ihmisen siinä määrin oman itsensä yläpuolelle, että hän tapasi jumalan!

Kernaasti olisi Diederich antanut vuosien vieriä sillä lailla. Mutta uusteutoonit eivät jättäneet häntä. Melkein ensi päivästä lähtien he olivat kuvanneet hänelle sitä siveellistä ja aineellista arvoa, mikä oli siinä, että täydellisesti kuuluttiin yhdistykseen; mutta vähitellen he alkoivat häntä yhä peittelemättömämmin siihen pakottaa. Turhaan vetosi Diederich tunnustettuun asemaansa juomaseurassa, mihin asemaan hän oli tottunut ja mihin hän oli tyytyväinen. He vastasivat, että ylioppilaiden yhteenkuuluvaisuuden tarkoitusta, kasvatusta miehuuteen ja ihanteellisuuteen, ei saavutettu pelkästään juominkia pitämällä, niin paljon kuin siitä olikin apua tuohon päämäärään pyrittäessä. Diederich vapisi, hän tiesi liiankin hyvin, mihin tämä johti. Hänen piti miekkailla! Hänestä oli aina tuntunut kammottavalta, kun he olivat hänen nähtensä esittäneet ilmassa keppeineen niitä iskuja, joita he olivat tahtoneet toisilleen antaa, tai kun joku heistä esiintyi musta myssy päässä ja tuoksui jodoformilta. Nyt ajatteli hän ahdistuksissaan: "Miksi minä olen jäänyt tänne ja tullut juomaseuran jäseneksi! Nyt täytyy minun ryhtyä siihen!"

Hänen täytyi. Mutta jo ensimäiset kokemukset saivat hänet rauhoittumaan. Hän oli niin huolellisesti verhottu, kypärillä ja silmälaseilla varustettu, että mahdotonta oli tuottaa hänelle vakavampaa vauriota. Kun hänellä ei ollut mitään syytä olla noudattamatta komennusta yhtä kernaasti ja opinhaluisesti kuin juomaseurassakin, niin hän oppi miekkailemaan nopeammin kuin muut. Ensimäisellä iskulla sattui häneen hieman: hän tunsi veren vuotavan poskeaan pitkin. Kun hänet sitten oli neulottu, niin hänen teki mieli tanssia ilosta. Hän syytti itseään siitä, että oli uskonut näillä hyväntahtoisilla ihmisillä olleen vaarallisia aikomuksia. Juuri se, jota hän oli eniten pelännyt, otti hänet suojelukseensa ja tuli hänen hyväksi kasvattajakseen.

Wiebel oli juristi, mikä seikka sinänsä olisi taannut Diederichin alemmanarvoisuuden. Hän ei voinut olla tuntematta masennusta nähdessään Wiebelin englantilaisesta kankaasta tehdyt vaatteet ja ne värilliset paidat, joita tämä aina vuorotellen piti, kunnes ne oli pantava pesuun. Mutta kipeimmin häneen koski kuitenkin Wiebelin tavat. Kun tämä kevyellä, sirolla kumarruksella joi Diederichin maljan, niin Diederich lyyhistyi kokoon -- ja hänen ilmeensä oli kärsivä pinnistyksen vuoksi --, valutti maahan toisen puolen ja nielasi itsensä toisen puolen mukana. Wiebel puhui hiljaisella, omahyväisellä, feodaaliherran äänellä.

"Sanotaan, mitä sanotaan", huomautti hän kernaasti, "muodollisuudet eivät ole mitään turhuuksia."

Ääntäessään "muodollisuuksien" _m_:n hän puristi huulensa yhteen ja soukisti ne sitten hitaasti torveksi. Diederich tunsi joka kerta uudestaan väristystä sellaisen ylevyyden edessä. Kaikki, mitä oli Wiebelissä, tuntui hänestä valikoidulta: punertava parta, mikä alkoi vallan huulten reunasta; hänen pitkät, koukistuneet kyntensä, jotka koukistuivat alaspäin, eivätkä ylöspäin, kuten Diederichin; voimakas miehinen tuoksu, mikä läksi Wiebelistä; hänen ulkonevat korvansa, jotka lisäsivät hänen päälakensa vaikutusta, päälaen, missä näkyi miekaniskun jättämä arpi; ja hänen kohmeloiset silmänsä. Diederich oli aina katsellut kaikkea tätä tuntien ehdottomasti oman arvottomuutensa. Mutta siitä lähtien, kun Wiebel häntä puhutteli ja oli alkanut suorastaan suosia häntä, Diederichistä tuntui siltä, kuin vasta nyt olemassaolon oikeus olisi ollut hänelle vakuutettu. Hän olisi tahtonut kiitollisena heiluttaa häntäänsä. Hänen sydämensä laajeni onnellisesta ihmettelemisestä. Jos hän olisi uskaltanut kohota toiveissaan niin korkealle, niin hän olisi kernaasti tahtonut saada sellaisen punaisen kaulan ja olisi halunnut aina hikoilla. Mikä unelma osata ryypätä Wiebelin tavalla!

Ja nyt sai Diederich palvella häntä, hän oli hänen henkivartionsa! Hän oli aina läsnä Wiebelin herätessä, haali kokoon hänen kapistuksensa -- ja kun Wiebel oli kortteerirouvansa kanssa huonoissa väleissä epäsäännöllisen vuokranmaksamisensa tähden, niin Diederich piti huolta hänen kahvinsaannistaan ja kiillotti hänen kenkänsä. Sentähden sai hän kulkea kaikkialla mukana. Kun Wiebel toimitti jotakin tehtäväänsä, niin Diederich seisoi ulkona vahdissa, ja hän toivoi vain sitä, että olisi saanut pitää miekkaansa mukanaan, voidakseen sillä tehdä hänelle kunniaa.

Wiebel oli sen ansainnut. Sillä Wiebel edusti loistavimmin yhdistyksen kunniaa, missä myöskin Diederichin kunnialla ja koko velvollisuudentunnolla oli juurensa. Hän otteli kenen kanssa tahansa Uusteutonian puolesta. Hän oli kohottanut yhdistyksen arvoa, sillä hänen kerrottiin kerta löylyttäneen erästä Vindoborussia-yhdistyksen jäsentä! Hänellä oli myöskin sukulainen, joka palveli keisari Franz Josephin toisessa kaartin krenatöörirykmentissä; ja niin usein kuin Wiebel mainitsi serkkunsa von Klappken nimen, niin koko Uusteutonia teki mairittelevan kumarruksen. Diederich koetti kuvitella mielessään, miltä Wiebel olisi näyttänyt kaartinupseerin uniformussa; mutta sellaista ylevyyttä oli mahdoton keksiä. Kun hän sitten eräänä päivänä tuli kauaksi tuoksuvan Gottlieb Hornungin kanssa parturista, niin Wiebel seisoi eräässä kadun kulmassa erään pataljoonan kirjanpitäjän kanssa. Ei mitään erehdystä: Se oli kirjanpitäjä -- ja kun Wiebel näki heidän tulevan, niin hän käänsi heille selkänsä. He kääntyivät myöskin ja menivät tiehensä tiukkaan ja äänettömästi, katsahtamatta toisiinsa, tekemättä mitään huomautusta. Kumpikin arvasi, että naapuri oli myöskin huomannut kirjanpitäjän ja Wiebelin yhdennäköisyyden. Ja kenties muutkin olivat jo kauan sitten tietäneet asian oikean laidan! Mutta kaikille oli Uusteutonian kunnia siksi tärkeä asia, että osasivat vaieta ja unhoittaa sen, minkä olivat keksineet. Kun Wiebel seuraavalla kerralla mainitsi "serkkunsa von Klappken" nimen, niin Diederich ja Hornung tekivät kumarruksensa muiden mukana yhtä mairittelevasti kuin ennenkin.

Diederich oli jo oppinut itsehillintää, muotojen varteenottamista, saanut yhdistyksen henkeä ja harrastusta korkeamman tavoitteluun. Säälien ja vastenmieltä tuntien hän ajatteli sitä harhailevan villin kurjaa olemusta, mikä hän aikaisemmin, oli ollut. Nyt oli järjestystä ja velvollisuudentuntoa tullut hänen elämäänsä. Tarkoin sovittuina hetkinä ilmestyi hän Wiebelin kojuun, miekkailusaliin, parturiin ja aamutuikulle. Iltapäiväkiertely johti juomaseuraan; ja jokainen askel tapahtui yhdistyksen valvonnan alla, vaivaloisia muotoja ja keskinäistä kunnioitusta noudattaen, mistä ei puuttunut miellyttävää karskeutta. Eräs opiskelutoveri, jonka kanssa Diederich oli tähän asti ollut vain virallisessa kanssakäymisessä, törmäsi kerran yhteen hänen kanssaan käymälän edustalla, ja vaikka heistä kumpikaan ei oikein voinut enää suorassa seisoa, niin kumpikaan ei tahtonut astua sisään ensimäisenä. Kauan aikaa he lausuivat toisilleen kohteliaisuuksia -- kunnes äkkiä hädän pakottamina syöksyivät oven läpi, kahden karjun tavoin, niin että heidän olkaluunsa ruskuivat. Tästä sai alkunsa ystävyys. Jouduttuaan kerran lähemmäksi toisiaan inhimillisessä tilassa, he lähestyivät toisiaan myöskin virallisessa juomapöydässä, joivat veljenmaljat ja nimittivät toisiaan "lurjuksiksi" ja "paksunahoiksi".

Yhdistyselämä ei näyttänyt aina hupaista puoltaan. Se vaati uhreja, se totutti kestämään miehuullisesti kipuja. Vieläpä Delitzschkin, joka oli vilkas iloisuuden lähde, tuotti surua Uusteutonialle. Eräänä aamupäivänä, kun Wiebel ja Diederich tulivat häntä hakemaan, hän seisoi pesukaapin luona ja sanoi: "No niin, onk's teill' tänäänki' sellattiin jano?" -- Ja ennenkuin he ennättivät tarttua häneen, hän suistui maahan vesikannuineen. Wiebel tunnusteli häntä: Delitzsch ei liikuttanut enää mitään jäsentään.

"Sydänhalvaus", sanoi Wiebel lyhyesti. Hän meni tiukasti kilistimen luokse. Diederich keräsi sirut ja kuivasi lattian. Sitten he kantoivat Delitzschin vuoteeseen. Kortteerirouvan muodottoman valittelun vastakohdaksi he molemmat käyttäytyivät ankaran asianmukaisesti. Mennessään suorittamaan asianaiheuttamia tehtäviä -- he marssivat tahdissa rinnatusten -- Wiebel sanoi piukasti kuolemaa halveksien:

"Siten voi käydä jokaiselle meistä. Juominkien pitäminen ei ole mitään leikintekoa. Sen voi jokainen omasta kokemuksestaan sanoa."

Ja kaikkien muiden mukana tunsi Diederich kohonneensa Delitzschin uskollisen velvollisuuksientäyttämisen ja hänen kuolemansa johdosta kunnian kentällä. Ylväänä he saattoivat vainajata hautaan; "Uusteutonia on tienviitoittaja", on luettavana kaikkien kasvoista. Hautuumaalla heillä oli kaikilla suruharsolla verhotut miekat alaspäin käännettyinä ja kasvoilla sotilaan itseensäsyventynyt ilme, sotilaan, jonka tuleva taistelu voi temmata pois samalla lailla kuin aikaisempi oli vienyt toverin; ja se, mitä yhdistyksen ensimäinen luottamusmies sanoi puheessaan: hän ylisti vainajata siitä, että tämä oli miehuuden ja idealismin koulussa saanut korkeimman palkinnon, se liikutti heitä kaikkia, ikäänkuin se olisi koskenut heitä itseään.

Tähän loppui Diederichin oppiaika, sillä Wiebel jätti yhdistyksen valmistuakseen suorittamaan oikeustutkintoaan; ja nyt oli Diederichin tästä lähtien itsenäisesti edustettava häneltä saamiaan periaatteita ja ohjeita ja istutettava nuorempiin. Hän teki sen tuntien korkeata vastuunalaisuutta ja noudatti menettelyissään ankaruutta. Voi sitä keltanokkaa, joka joutui kärsimään jonkun rangaistuksen. Pahimmin kävi eräälle, joka meni ulos ovesta Diederichin edellä. Hän joutui kahdeksanpäiväisen olutpannan alaiseksi. Diederichiä ei johtanut tässä ylpeys eikä itserakkaus, vaan yksistään hänen korkea käsityksensä yhdistyksen kunniasta. Hän itse oli vain ihminen, siis ei mitään; kaikki oikeudet ja arvonanto tuli hänelle yhdistykseen kuulumisesta. Myöskin ruumiillisesti hän sai kiittää sitä kaikesta; valkeiden kasvojensa leveydestä, vatsansa pulleudesta, joka kohotti hänen arvonsa keltanokkien silmissä, etuoikeudesta saada esiintyä kaikissa juhlatilaisuuksissa pitkävartisissa saappaissa, yhdistyksen väreissä ja lakissa, uniformun tuottamasta nautinnosta! Hänen piti kylläkin aina väistää luutnanttia, sillä se yhdistys, mihin luutnantti kuului, oli ilmeisesti korkeampi; mutta ainakin raitioteiden virkailijain kanssa hän saattoi olla huoletta tekemisessä, pelkäämättä saavansa heidän puoleltaan sopimatonta kohtelua. Hänen miehuutensa perustui arpiin, jotka halkoivat leukaa, kulkivat äkkinäisesti läpi poskien ja ulottuivat lyhyeksi leikatulle päälaelle, mikä kaikki löi hänen kasvoilleen uhkaavan leiman -- ja mikä tyydytys, kun sai joka päivä mielensä mukaan näyttää sitä jokaiselle! Kerta tarjoutui odottamattoman loistava tilaisuus. Hän oli Hornungin ja heidän kortteerirouvansa palvelijattaren kanssa mennyt kolmisin Halenseehen tanssiaisiin. Muutamia kuukausia olivat ystävykset asuneet yhdessä, asunnossa, mihin liittyi kohtalaisen sievä palvelustyttö, jolle he kumpikin antoivat pieniä lahjoja ja jonka kanssa he sunnuntaisin kävivät yhdessä ulkosalla. Diederichillä oli omat arvelunsa siitä, oliko Hornung mennyt tytön kanssa yhtä pitkälle kuin hän itse. Virallisesti ja yhdistyksen vuoksi se oli hänelle tuntematon asia.

Rosa ei ollut huonosti puettu, ja niin ollen hänellä oli tanssiin hakijoita. Saadakseen vielä tanssia yhden polkan hänen kanssaan oli Diederich pakotettu muistuttamaan häntä siitä, että oli ostanut hänelle käsineet. Hän oli jo tehnyt virheettömän kumarruksensa tanssin alkajaisiksi, kun huomaamatta siihen tunkeutui eräs sivullinen ja tanssi Rosan kanssa tiehensä. Nolostuneena katseli Diederich heidän jälkeensä tuntien hämärästi, että hänen oli tässä puututtava asiaan. Mutta ennenkuin hän liikahti paikoiltaan, olivat tanssivat parit työntäneet kumoon erään tytön, joka antoi Rosalle korvatillikan ja eroitti hänet kovakouraisesti tanssikumppanistaan. Diederichin mielestä sopi tätä katsella ja lähteä Rosan ryöstäjää kohden.

"Arvoisa herra", sanoi hän ja katsoi tätä kiinteästi silmiin. "Teidän käyttäytymisenne on kuulumatonta."

Toinen vastasi:

"Joskin."

Hämmästyneenä tämän odottamattoman käänteen johdosta, mikä sattui virallisessa keskustelussa, Diederich änkytti:

"Moukka."

Toinen vastasi ketterästi:

"Houkka," -- ja nauroi samalla. Niin suuren muodottomuuden johdosta kokonaan poissa suunniltaan Diederich tahtoi kumartaa ja kääntyä pois, mutta tuo toinen sysäsi häntä vatsaan -- ja heti sen jälkeen he kierivät maassa yhdessä. Kirkunan ja kehotushuutojen piirittäminä he ottelivat, kunnes heidät erotettiin. Gottlieb Hornung, joka auttoi Diederichiä silmälasien etsinnässä, huusi: "Hän poistuu," -- ja läksi heti perässä. Diederich seurasi häntä. He näkivät hänen erään seuralaisen kanssa nousevan juuri ajurinrattaille ja ottivat itse seuraavat. Hornung väitti, että yhdistys ei voinut jättää tätä asiata silleen. "Sillä lailla ei vain saa ryöstää naista ja pitää hänestä sellaista huolta." Diederich selitti:

"Mitä Rosaan tulee, minun puolestani hän on vapaa."

"Minun puolestani myöskin."

Matka oli kiihottava. "Pääsemmekö me perässä? Meillä on ontuva hevoskoni." "Jos tuo moukka ei olekaan hyvityskykyinen?" Päätettiin: "Silloin ei koko asiaa ole virallisesti tapahtunut."

Ensimäinen ajuri pysähtyi läntisessä kaupunginpuolessa erään siistin talon edustalla. Diederich ja Hornung saapuivat paikalle, kun ovi vedettiin kiinni. Päättäväisinä he asettuivat sen eteen. Oli viileätä, ja he marssivat edestakaisin talon edustalla, kaksikymmentä askelta oikealle, kaksikymmentä askelta vasemmalle, pitivät aina ovea silmällä ja toistivat yhä samoja vakavia ja kauaskantavia puheita. Vain pistoolit tulivat tässä kysymykseen! Tällä kertaa oli Uusteutonian kunnialle hankittava runsas hyvitys! Kunpa hän vain ei ollut mikään proletaari!

Viimein tuli ovenvartija näkyviin, ja he ottivat hänet kuulusteltavakseen. He koettivat antaa kuvauksen molemmista herroista, mutta huomasivatkin, että kumpaisellakaan ei ollut mitään erikoisia tuntomerkkejä. Hornung, joka oli Diederichiä kiihkeämpi, piti kiinni siitä, että oli odotettava, ja he marssivat vielä kaksi tuntia edestakaisin. Silloin läksi talosta kaksi upseeria. Diederich ja Hornung katsoivat heihin ihmeissään, epätietoisina siitä, oliko kenties erehdys kysymyksessä. Upseerit joutuivat hämilleen. Näyttipä toinen kalpenevankin. Silloin Diederich teki päätöksensä. Hän astui tuon kalvenneen eteen ja sanoi:

"Arvoisa herra --"

Hänen äänensä petti. Luutnantti sanoi hämillään: "Te erehdytte nähtävästi."

Diederich tokasi:

"En ollenkaan. Minun täytyy vaatia hyvitystä. Te olette --"

"Minä en tunne Teitä ollenkaan", änkytti luutnantti. Mutta hänen toverinsa kuiskasi hänelle jotakin: "Näin ei tämä asia järjesty." -- Hän antoi toverinsa ojentaa itselleen käyntikorttinsa, liitti siihen omansa ja tarjosi ne Diederichille. Diederich antoi takaisin omansa; sitten hän luki: "Kreivi Albrecht Tauern-Bärenheim." Hänellä ei ollut enää aikaa lukea toista, vaan alkoi kiihkeästi kumarrella. Toinen upseeri kääntyi sillä välin Gottlieb Hornungin puoleen:

"Minun ystäväni ei tarkoittanut tuolla pilallaan mitään kummempaa. Hän olisi ymmärtävästikin valmis antamaan millaisen hyvityksen tahansa; minä vain tahdon todeta, että mitään loukkaavaa tarkoitusta hänellä ei ollut."

Tuo toinen, johon hän samalla katsahti, kohautti olkapäitään. Diederich änkytti: "Oo, kiitän suuresti."

"Sillä on asia kylläkin kuitattu", sanoi ystävä; ja molemmat herrat poistuivat.

Diederich seisoi siinä vielä, otsa hiessä, sekavin tuntein. Äkkiä hän huokasi syvään ja hymyili hitaasti.

Myöhemmin juomaseurassa puhuttiin vain tästä tapauksesta. Diederich kehui tovereilleen kreivin todella ritarillista käyttäytymistä.

"Todellinen jalosyntyinen ei tee koskaan mitään, mikä ei sopisi hänelle."

Hän supisti suutaan ja lausui mahtipontisesti:

"M -- muodollisuudet eivät ole mitään turhuuksia."

Uudestaan ja uudestaan hän kutsui Gottlieb Hornungia tuon suuren hetkensä todistajaksi.

"Ei mitään jäykkää, eihän? Oo! Sellaista kuitenkin aina uhkarohkeata pilaa ei sellaisen herran tee mieli aina koettaa. Ja millainen käytös?! M -- moitteeton, sen voin teille sanoa. Hänen ylhäisyytensä selitykset olivat niin läpeensä tyydyttäviä, että minun oli mahdotonta --: Käsitättehän, ett'ei tässä olla mitään tuittupäitä."

Kaikki käsittivät sen ja vahvistivat Diederichin sanat, että Uusteutonia oli suoriutunut tästä asiasta vallan loistavasti. Keltanokat kulettivat ympäri molempien aatelismiesten käyntikortteja ja ripustivat ne keisarinkuvan alle, ristiinpantujen miekkojen väliin. Ei ollut mikään uusteutooni, joka sinä päivänä ei juonut itseään humalaan.

Siihen loppui lukukausi; mutta Diederichillä ja Hornungilla ei ollut matkarahoja. Pitkään aikaan ei heillä ole ollut rahaa mihinkään. Yhdistyselämän tuomien velvollisuuksien vuoksi oli Diederichin kahdensadanviidenkymmenen markan vekseliä suurennettu; ja kuitenkin hän oli velkojen painamana. Kaikki lähteet näyttivät kuivuneilta, heidän edessään oli vain kuivaa, näännyttävää maata -- ja lopulta täytyi kai, niin huonosti kuin se olisi sopinutkin ritareille, tuumia sen takaisin vaatimista, minkä he aikain kuluessa olivat lainanneet tovereilleen. Varmastikin oli moni sillä välin joutunut varoihin. Hornung ei keksinyt ketään. Diederich muisti Mahlmannin.

"Siltähän sopii lainata", hän selitti. "Hän ei kuulunut mihinkään yhdistykseen, tuo vallan tavallinen tolvana. Kerta minä nousen hänen kojuunsa."

Mutta kun Mahlmann hänet näki, niin hän purskahti ilman muuta valtavaan nauruunsa, jonka Diederich oli melkein unhoittanut ja joka sai hänet heti vastustamattomasti masentuneeksi. Mahlmann oli tahditon! Hänen olisi toki pitänyt tuntea, että täällä hänen patenttitoimistossaan koko Uusteutonia oli moraalisesti Diederichin mukana ja että hänen olisi senvuoksi pitänyt osoittaa Diederichille kunnioitusta. Diederichistä tuntui siltä, kuin olisi hän ollut temmattuna erilleen tuosta voimia-antavasta yhteydestä, yhdistyksestä, ja seisonut täällä yksityisenä ihmisenä erään toisen edessä. Odottamaton, vastenmielinen tilanne! Sitä teeskentelemättömämmin hän esitti asiansa. Oo, hän ei tahtonut vippiään takaisin, sitä hän ei tullut koskaan vaatimaan keneltäkään toveriltaan! Mahlmann saattoi olla vain niin suosiollinen, että lainasi hänelle vekseliä vastaan. Mahlmann nojasi tuolinsa selustaa vastaan ja sanoi leveästi ja itsestään ymmärrettävästi:

"Ei käy päinsä."

Diederich hämmästyneenä:

"Miten niin, miksei?"

"Takaaminen on minun periaatteitani vastaan", selitti Mahlmann.

Diederich punastui vihasta. "Mutta minä menin kuitenkin Teidän puolestanne kerta takaukseen, ja sitten tuli vekseli ja minun täytyi Teidän puolestanne suorittaa sata markkaa. Te kartoitte minua!"

"Nähkääpäs! Jos minä nyt menisin takaukseen, niin Te ette liioin maksaisi."

Diederich levitti vain silmänsä selko selälleen.

"Ei, ystäväiseni", lopetti Mahlmann; "jos minä aijon tehdä itsemurhan, niin minä en tarvitse siinä Teidän apuanne."

Diederich tointui ja sanoi uhkamielisesti:

"Arvoisa herra, Teillä ei ole nähtävästi mitään tapoja."

"Ei", toisti Mahlmann ja nauroi hirveästi. Mitä suurimmalla painoilla sanoi Diederich: "Silloin näytätte Te ylipäänsä huijarilta. Eräänlaisia patenttihuijareita pitäisikin olla olemassa."

Mahlmann ei nauranut enää; hänen pienessä päässään olevat silmät olivat tulleet pahanilkisiksi, ja hän nousi ylös. "Nyt Te saatte laputtaa", hän sanoi ilman mitään mielenliikutusta. "Minä voisin maksaa samalla mitalla, mutta minun apulaiseni ovat viereisessä huoneessa, eikä heidän pidä saada kuulla mitään sellaista."

Hän tarttui Diederichin olkapäähän, pyöräytti hänet ympäri ja työnsi häntä edellään. Yrittäessään riistäytyä irti sai Diederich joka kerta aimo töyttäyksen.

"Minä vaadin hyvitystä", hän huusi, "minä vaadin Teidät kaksintaisteluun."

"Mehän taistelemme jo, ettekö sitä huomaa? Sitten kutsun minä tähän vielä erään kolmannen." Hän avasi oven. "Friedrich!" Ja Diederich joutui kaappaajan kynsiin, joka toimitti hänet alas kadulle. Mahlmann huusi hänen jälkeensä:

"En tarkoita mitään pahaa, ystäväiseni. Jos Teillä joskus toiste on jotakin sydämellänne, niin tulkaa vain rauhallisesti takaisin."

Diederich laittoi itsensä kuntoon ja läksi tiehensä hyvässä järjestyksessä. Sitä pahempi Malhmannille, että hän käyttäytyi sillä lailla! Diederichin ei tarvinnut syyttää itseään mistään; kunniatuomioistuimen edessä hän olisi loistavasti pitänyt puolensa. Jotakin perin sopimatonta oli siinä, että jokin yksityinen ihminen saattoi uskaltaa niin paljon; Diederich oli loukkaantunut kaikkien yhdistysten puolesta. Toiselta puolen ei ollut kiellettävissä, että Mahlmann oli huomattavasti verestänyt Diederichin vanhaa kunnioitusta. "Aivan tavallinen koira", ajatteli Diederich. "Mutta sellainen sitä pitää olla..."

Kotona odotti häntä kirjoihin merkitty kirje.

"Nyt voimme me matkustaa pois", sanoi Hornung.

"Miten niin me? Minä tarvitsen itse rahani."

"Sinä lasket varmastikin leikkiä. Minä en voi jäädä tänne yksikseni istumaan."

"Hae sitten itsellesi seuraa!"

Diederich päästi sellaisen naurun, että Hornung luuli häntä totisesti hulluksi. Sitten matkusti hän todellakin.

Matkalla hän vasta huomasi, että osoite oli hänen äitinsä kirjoittama. Sepäs oli tavatonta... Hänen viimeisen korttinsa jälkeen, niin äiti kirjoitti, oli hänen isänsä tila käynyt vielä huonommaksi. Miksi Diederich ei ollut tullut.

"Meidän täytyy olla valmistautuneet vastaanottamaan kaikkein kauheinta. Jos sinä tahdot vielä kerta nähdä meidän syvästi rakastetun isämme, niin älä silloin viivyttele enää, poikani!"

Tämän sanontatavan johdosta Diederichistä tuntui vastenmieliseltä. Hän päätti olla yksinkertaisesti uskomatta äitinsä sanoja.

"Naisiin minä en ylipäänsä luota ollenkaan, eikä minun äitini ole täysjärkinen."

Siitä huolimatta herra Hessling veti viimeisiä hengenvetojaan Diederichin saapuessa.