Part 28

Guste lupasi, että kolmannessa näytöksessä tuli esille kaikkein kauneinta, mutta sitä varten hänen piti saada lisää makeisia. Kun niitä tuotiin, niin häämarssi alkoi, ja Diederich lauloi mukana. Juhlapukuiset vasallit menettivät ratkaisevasti vaikutuksestaan, kun esiintyivät ilman läkkipeltiä ja lippuja, Lohengrinillekin olisi ollut parempi, jos ei olisi näyttäytynyt ihokkaassa. Häntä katsellessaan Diederich tuli taas uudestaan vakuutetuksi uniformun merkityksestä. Onneksi naiset olivat poissa maidonhappamine äänineen. Mutta kuningas! Hän ei osannut erota morsiusparista, lähenteli heitä ja näytti kernaimmin tahtovan jäädä siihen katselijaksi. Diederich, jonka mielestä kuningas oli koko ajan ollut liian sovittelevainen, nimitti häntä nyt yksinkertaisesti nulkiksi.

Lopuksi hän löysi oven, Lohengrin ja Elsa heittäytyivät sohvalle "hekumaan, jonka vain Jumala voi suoda." Ensiksi he kietoutuivat toisiinsa vain yläruumiillaan, alemmat ruumiinosat pysyttelivät mahdollisimman kaukana toisistaan. Mutta mitä enemmän he lauloivat, sitä lähemmäksi he lipuivat toisiaan, -- minkä ohessa heidän kasvonsa kääntyivät usein Hähnischiin päin. Hähnisch ja hänen orkesterinsa näyttivät saattavan heidät tuliseen kiihkoon: se olikin käsitettävissä, sillä myöskin Diederich ja Guste läähättivät yksinäisessä aitiossaan ja katselivat toisiaan kiihtynein silmin. Tunteet kulkivat tenhosävelten tietä, joita Hähnisch aaltoilevin jäsenin loihti esiin, ja kädet seurasivat niitä. Diederich antoi kätensä vaipua Gusten selän ja tuolin väliin, syleili häntä alhaalta ja mutisi hurmaantuneena: "Kun minä näin tämän ensi kertaa, niin minä sanoin heti, että hän tai ei kukaan!"

Mutta silloin heidät herätti lumouksesta eräs välinäytös, joka näytti varmasti antavan Netzigin taiteenystäville paljon puheenaihetta. Lohengrin näytti metsästyspaitansa! Hän juuri viritti: "Atmest du nicht mit mir die süssen Düfte" (Etkö hengitä kanssani sulotuoksuja), silloin se tuli esiin ihokkaan alta, mikä avautui. Aina siihen asti kun Elsa, silminnähtävästi kiihtyneenä, oli saanut sen napitetuksi, salissa vallitsi vilkas levottomuus; sitten yleisö vaipui uudestaan lumouksen valtaan. Guste tosin, joka oli niellyt makeista vääräänkurkkuunsa, joutui erääseen arveluun! "Miten kauan tuo paita jo on ollut hänen päällään? Ja ylipäänsä, hänellä ei ole mitään mukanaan, joutsen kun ui tiehensä matkatavarain kanssa!" Diederich jätti hänet miettimään. "Sinä olet aivan samanlainen hanhi kuin Elsakin," hän huomautti. Sillä Elsa aikoi turmella kaikki asiansa sen tähden, ett'ei malttanut olla kysymättä miehensä poliittisia salaisuuksia. Kumous kukistettiin kokonaan, sillä Telramundin pelkurimainen murhayritys epäonnistui Jumalan sallimuksesta; mutta naiset, Diederichin täytyi sanoa se itselleen, vaikuttivat vielä kumouksellisemmin, jollei niiden suitsia pidetty kireällä.

Muutoksen jälkeen tämä kävi täysin selväksi. Tammi, liput, kaikki kansalliset värit olivat siinä taas, ja "für deutsches Land das deutsche Schwert, so sei des Reiches Kraft bewährt" (Saksanmaan puolesta Saksan miekka, sillä lailla valtakunnan voima tulee osoitetuksi): hyvä! Mutta Lohengrin näytti nyt todellisesti päättäneen vetäytyä syrjään julkisesta elämästä. "Kaikkialla minua epäiltiin," hän saattoi myöskin sanoa. Vuoron perään hän syytti Telramund-vainajata ja tainnoksissa olevata Elsaa. Kun kumpikaan heistä ei väittänyt mitään vastaan, niin hän olisi ilman muuta pitänyt oikeutensa; sitä paitsi hän oli todellisuudessa arvoasteessa ylinnä. Sillä nyt hän ilmaisi itsensä. Hänen nimensä mainitseminen sai aikaan koko kokouksessa, joka ei ollut koskaan kuullut mitään hänestä, suunnattoman liikutuksen. Vasallit eivät voineet mitenkään rauhoittua, kaikkea muuta he näyttivät odottaneen, mutt'ei sitä, että hänen nimensä oli Lohengrin. Sitä kiihkeämmin he koettivat saada rakasta valtiastaan ainakin tällä kertaa jättämään seurauksiltaan tärkeän eroamisensa. Mutta Lohengrin pysyi käheänä ja luoksepääsemättömänä. Muutoin joutsen jo odotti. Ortrudin viimeinen röyhkeä työ sai hänet yleiseksi tyydytykseksi taittamaan niskansa. Valitettavasti Elsakin heti sen jälkeen peitti taistelukentän, jonka Lohengrin jätti taakseen voimakkaan kyyhkysen, eikä lumouksesta päästetyn joutsenen vetämänä. Sen johdosta nuori, vasta tavattu Gottfried tuli ruhtinaaksi, kolmanneksi kolmen päivän sisällä, jolle aateliset ja vasallit vannoivat uskollisuutta, uskollisina ja vilpittöminä, kuten aina.

"Se johtuu siitä," huomautti Diederich auttaessaan viittaa Gusten päälle. Kaikki nämä ratkaisevat tapaukset, jotka olivat vallan olemuksenilmaisuja, olivat kohottaneet ja syvästi tyydyttäneet häntä.

"Mistä se sitten johtuu," huomautti Guste valmiina väittämään vastaan. "Vain siitä, että Elsa tahtoo tietää, kuka Lohengrin on. Ja sitä hän voi kyllä vaatiakin, se nyt ei ole muuta kuin säädyllistä." -- "Siinä on korkeampi ajatus," selitti Diederich hänelle ankarasti. "Gralin historia osoittaa, että kaikkeinkorkein herra ei ole lähinnä jumalaa muille kuin omalle omalletunnolleen vastuussa. Niin, ja me taas hänelle. Jos Hänen Majesteettinsa etu on kysymyksessä, niin saat tehdä, mitä tahdot, minä en sano mitään, ja mahdollisesti --." Yksi kädenliike ilmaisi, että Diederichkin senlaatuisessa ristiriidassa arvelematta uhraisi Gusten. Tämä vihastutti Gustea. "Sehän on murhaa! Miten voi sellaista hyväksyä, kun Lohengrin on tuntematon nahjus. Ei edes hääyönä Elsa huomannut hänessä mitään!" Ja Guste nyrpisti nenäänsä samalla lailla kuin silloin rakkaudenkammiosta lähdettäessä, jolloin ei myöskään ollut tapahtunut mitään.

Kotimatkalla kihlautuneet rakensivat sovinnon. "Se on sitä taidetta, jota me tarvitsemme!" huudahti Diederich. "Se on saksalaista taidetta!" Sillä siinä ilmestyi hänelle sanoin ja sävelin kaikki kansalliset vaatimukset täyttyneinä. Kapinoiminen oli siinä samaa kuin rikos, olevainen ja lainmukainen joutui loistavan juhlimisen alaiseksi, aatelille ja jumalanarmolle pantiin korkein arvo, ja kansa, tuo tapausten ikuisesti yllättämä kuoro, tappeli kernaasti herrojensa vihollisia vastaan. Sotainen pohja ja mystilliset huiput, nämä molemmat havaittiin siinä. Sekin vaikutti tässä tutulta ja sympaattiselta, että kauniimpana ja rakastetumpana puolena tässä taideluomassa oli mies. "Ich fühl' das Herze mir vergehn, schau ich den wonniglichen Mann (Minä tunnen sydämeni menehtyvän, kun katson hekumaatarjoavaan mieheen)" lauloivat myöskin miehet kuninkaan keralla. Niin oli musiikkikin osaltaan täynnä miehellistä hekumaa, oli sankarillista ollessaan ylellistä ja palavassa himossaan keisarille uskollista. Kuka pystyi sitä vastustamaan? Tuhatta sellaista oopperanesitystä, eikä enää ollut olemassa ketään, joka ei olisi ollut kansallismielinen! Ja Diederich lausui: "Teatterikin on yksi minun aseistani." Tuskin yksi majesteettirikosjuttukaan saattoi niin perinpohjin herättää porvarit unestaan. "Minä olen saattanut Lauerin vankilaan, mutta sille, joka on kirjoittanut Lohengrinin, minä nostan hattuani." Hän ehdotti suosionosoitussähkösanoman lähettämistä Wagnerille. Gusten täytyi selittää hänelle, että se ei ollut enää mahdollista. Jouduttuaan kerta näin korkealentoisiin ajatuksiin Diederich lausui mielipiteensä taiteesta ylipäänsä. Taiteiden joukossa oli arvoasteensa. "Korkeinta on musiikki, siksi se onkin saksalaista taidetta. Sitten tulee draama."

"Miksi?" kysyi Guste.

"Siksi, että siihen usein voidaan sovittaa musiikkia, ja siksi, että sitä ei tarvitse lukea, ja ylipäätään."

"Ja mikä tulee sitten?"

"Luonnollisesti muotokuvamaalaus, keisarinkuvien tähden. Muu nyt ei ole niin tärkeätä."

"Entäs romaani?"

"Se ei ole mitään taidetta. Ainakaan, jumalankiitos, ei mitään saksalaista: sen sanoo jo nimikin."

* * * * *

Ja niin oli hääpäivä saapunut. Sillä molemmilla oli kiire: Gustella ihmisten tähden, Diederichillä poliittisista syistä. Suuremman vaikutuksen aikaansaamiseksi oli päätetty, että Magdan ja Kienastin piti samana päivänä viettää häänsä. Kienast oli saapunut, ja Diederich tarkasti häntä usein levottomasti, sillä Kienast oli leikkauttanut partansa, taivuttanut viiksensä kärjet silmäkulmiin asti, ja hän salamoi myöskin. Magdan voitto-osuuden määrästä keskusteltaessa hän osoitti pelottavaa liikeneroa. Diederich, joka oli huolissaan asian päättymisen johdosta, vaikka olikin päättänyt täyttää väsymättä velvollisuutensa omaa itseään kohtaan, syventyi nyt useammin liikekirjoihinsa... Vieläpä hääpäivänäänkin hän istui konttorissaan, vaikka oli jo vetänytkin hännystakin päälleen; silloin hänelle tuotiin kortti: Karnauke, virkavapaa yliluutnantti. "Mitähän se mies mahtaa tahtoa, Sötbier?" Vanha kirjanpitäjä ei liioin sitä tiennyt. No saman tekevä. "Upseeria en voi työntää luotani." Ja Diederich meni itse avaamaan.

Mutta ovelle ilmestyi tavattoman jäykkä herra, jolla oli päällään vihertävä, vettätippuva kesäviitta, mikä oli kaulasta tiukasti napitettu. Hänen suippokärkisten lakeerikenkiensä alle syntyi heti lätäkkö, ja hänen maanviljelijänhatustaan, jota hän merkillisellä tavalla piti päässänsä, valui vettä virtanaan. "Kuivatkaamme ensin itseämme", hän sanoi ja läksi, ennenkuin Diederich oli sitä myöntänyt, uunin luo. Sieltä hän sanoi sorahtaen: "Myytte, mitä? Pula, miten?" Diederich ei heti käsittänyt; sitten hän loi levottoman katseensa Sötbieriin. Vanhus oli jälleen käynyt käsiksi kirjeisiinsä. "Herra yliluutnantti on varmastikin erehtynyt talon numerossa", huomautti Diederich varovasti, mutta se ei auttanut. "Joutavia. Tunnen asian. Ei mitään tyhjiä puheita. Korkeampi käsky. Turpa tukkoon ja myykää, muuten piru perii."

Tämä puhe oli liian loukkaavaa; Diederich ei voinut olla näkemättä, että tämän herran tavaton jäykkyys ei ollut todellista hänen sotilaallisesta menneisyydestään huolimatta ja että hänen silmänsä olivat lasimaiset. Samalla hetkellä kun Diederich pani tämän merkille, Karnauke otti päästään viheriän hattunsa ja valutti siinä olevan veden Diederichin hännystakkipaidalle. Tämä aiheutti vastalauseen Diederichin puolelta, mutta luutnantti pani sen pahakseen. "Olen käytettävissänne", hän sorautti. "Herrat von Quitsin ja von Wulckow puhuttelevat Teitä minun välitykselläni." Samalla hän vilkutti silmäänsä pinnistävästi -- ja Diederich, jonka valtasi hirvittävä epäluulo, unhoitti vihansa ja ajatteli vain sitä, miten olisi pakottanut luutnantin poistumaan. "Me puhumme tästä ulkona", hän kuiskasi hänelle ja toisella puolella olevalle Sötbierille: "Tuo herra on mielettömästi humalassa, minun täytyy miettiä, miten pääsisin hänestä irti." Mutta Sötbier puristi huulensa yhteen, rypisti otsaansa, ja tällä kertaa hän ei tarttunut enää kirjeisiinsä.

Luutnantti meni suoraa päätä sateeseen, Diederich seurasi häntä. "Ei sen vuoksi mitään vihamielisyyttä, puhuahan voimme toki." Vasta sitten kun hänkin oli läpimärkä, onnistui hänen luotsata tuo herra takaisin taloon. Tyhjän konehuoneen läpi yliluutnantti huusi: "Lasit, naukku! Ostan kaikki, naukutkin!" Vaikka työmiehillä olikin lomaa hänen häittensä johdosta, Diederich katseli pelokkaasti ympärilleen; hän avasi sen koppilon oven, missä kloorisäkit olivat, ja toimitti toivottomalla sysäyksellä tuon herran sinne sisälle. Siellä haisi hirveästi, herra aivasteli useampaan kertaan ja sanoi sitten: "Karnauke nimeni, miksi Te haisette tällä tavalla?"

"Onko tässä joku Teidän takananne?" kysyi Diederich. Herra pani senkin pahakseen. "Mitäs Te sillä tarkoitatte?... Vai niin, ostan mitä on." Diederichin katsetta seuraten hän tarkasti tippuvaa kesäviittaansa. "Tilapäinen pula", hän sorahutti. "Toimin ritarien asiamiehenä. Kunnianasia."

"Mitäs Teidän päämiehenne sitten tarjoaa?"

"Satakaksikymmentä koko kirstusta."

Ja kun Diederich suuttui tai vihastui ja selitti, että hänen kiinteimistönsä arvo oli kaksisataatuhatta markkaa, niin yliluutnantti pysyi tarjouksessaan: "Satakaksikymmentä koko kirstu."

"Ei synny mitään" -- Diederich teki varomattoman liikkeen uloskäytävää kohden, minkä jälkeen luutnantti asettui vakavasti hänen eteensä. Diederichin täytyi panna vastaan, hän kaatui eräälle kloorisäkille, ja herra tuli hänen päälleen. "Nouskaapas ylös," yski Diederich, "täällä me tulemme valkaistuiksi." Yliluutnantti nousi pystyyn ulisten, aivan kuin hänen vaatteittensa läpi olisi häntä poltettu, -- ja äkkiä hän sai takaisin jäykän ryhtinsä. Hän vilkutti silmää. "Presidentti von Wulckow tietää visusti, että Te myytte, muutoin ei mitään afäärejä hänen kanssaan. Serkku Quitzin hankkii tästä ympäriltä maata. Luottaa varmasti Teidän suostumukseenne. Satakaksikymmentä koko kirstu." Diederich, valkeampana kuin jos olisi jäänyt makaamaan klooriin, yritti vielä: "Sataviisikymmentä," -- mutta hänen äänensä petti. Se oli enemmän kuin lojaalisesti saattoi käsittää! Wulckow, pöyristyneenä virkamiehen kunnian vuoksi, lahjomattomana kuin viimeinen tuomio!... Levottomalla katseella hän silmäsi vielä kerran Karnauken, virkavapaan yliluutnantin olentoa. Hänet nyt lähetti Wulckow, hänelle hän uskoi asiansa! Eikö tätä asiata olisi voitu äskettäin järjestää kahden kesken, kaikella mahdollisella varovaisuudella ja molemminpuolisella kunnioituksella? Mutta nuo junkkarit saattoivat vain karata ihmisten kurkkuun, liikeasioista he eivät vieläkään ymmärtäneet mitään. "Menkäähän sitten edellä notaarin luokse," kuiskasi Diederich, "minä tulen heti." Hän antoi hänen mennä. Mutta kun hän itse aikoi poistua, niin Sötbier seisoi siinä, huulet edelleen yhteenpuristettuina. "Mitäs te tahdotte?" Diederich oli uuvuksissa.

"Nuori herra," alotti vanhus ontosti, "mitä Te nyt aijotte tehdä, sen suhteen minä en voi enää olla vastuunalainen."

"Ei sitä Teiltä vaaditakaan." Diederich suoristautui. "Minä tiedän yksin, mitä minä teen." Vanhus kohotti rukoilevasti kätensä.

"Te ette sitä tiedä, nuori herra! Autuaan isävainajanne ja minun yhteistä työtämme minä puolustan! Sillä, että me rakensimme tämän vankalla työllä ja ahkeruudella, sillä Te olette tullut suureksi. Ja jos Te kerta ostatte kalliita koneita ja sitten kieltäydytte täyttämästä sopimuksianne, se on vikuroimista, sillä Te saatte liikkeen menemään alas. Ja nyt Te myytte tämän vanhan talon?"

"Te olette kuunnellut oven takana. Jos jotakin tapahtuu ilman Teidän läsnäoloanne, niin sitä Te ette koskaan oikein siedä. Älkää vain kylmetytä itseänne täällä." Diederich ilkkui.

"Teidän ei pidä myydä sitä!" voivotti Sötbier. "Minä en voi katsella sitä, miten minun vanhan herrani poika ja perillinen kaivaa pohjan liikkeen vankkojen perustusten alta ja harrastaa suurmiehenpolitiikkaa."

Diederich katseli häntä säälien. "Suurpiirteisyyttä ei keksitty vielä Teidän aikananne. Nykyään uskalletaan jotakin. Alkuunpano on pääasia. Myöhemmin tulette näkemään, mitä hyötyä siitä oli, kun nyt myyn tämän talon."

"Niin, sen Te tulette vasta myöhemmin näkemään. Kenties silloin, kun teette vararikon, tai kun Teidän lankonne, herra Kienast nostaa kanteen Teitä vastaan. Te olette tehnyt yhtä ja toista sisartenne ja äitinne vahingoksi! Jospa minä sanoisin jotakin herra Kienastille! Vain siksi, että minä tunnen kunnioitusta perhettä kohtaan, minä en saata Teitä onnettomuuteen!"

Vanhus oli poissa suunniltaan. Hän värisi, vihan kyyneleet kiilsivät hänen luomissaan. Diederich lähestyi häntä ja nosti nyrkkinsä hänen nenänsä alle. "Koettakaapaskin sitä! Minä näytän toteen, että Te olette tehnyt varkauksia ja jo pitkän aikaa. Luuletteko Te, että minä en olisi ryhtynyt mihinkään varokeinoihin?"

Vanhus kohotti myöskin vapisevan nyrkkinsä. He puhkuivat toisilleen. Sötbier pyöritteli verisiä silmämuniaan, Diederich salamoi. Sitten vanhus vetäytyi takaisin. "Ei, niin ei saa tapahtua. Minä olin aina vanhan herrani uskollinen palvelija. Minun omatuntoni käskee minun säilyttämään hänen seuraajalleen koetellut voimani niin pitkäksi aikaa kuin mahdollista."

"Se Teille sopisi", sanoi Diederich kovasti ja kylmästi. "Olkaa iloinen sen johdosta, ett'en heitä Teitä heti ulos. Kirjoittakaa vain heti eronpyyntönne, niin se on jo etukäteen hyväksytty." Ja hän poistui.

Notaarin luona hän vaati, että kauppakirjassa ostaja mainittiin "tuntemattomaksi". Karnauke hymähti hieman. "Tuntematon sopii hyvin. Mehän tunnemme herra von Quitzinin." Sen johdota notaarikin hymyili. "Minä huomaan", hän sanoi, "herra von Quitzin hankkii itselleen maata. Tähän asti on hänelle kuulunut Meisestrassella vain pikkuinen 'Kanan kapakka'. Mutta, herra tohtori, hän ostelee jo myöskin niitä kahta tonttia, jotka ovat Teidän talonne takana. Silloin hänen maansa rajoittuu kaupunginpuistoon ja silloin tuolla paikalla on suurenmoisia mahdollisuuksia."

Diederich vapisi taas. Hiljaa hän pyysi notaaria vaikenemaan siksi, kun se oli tapahtunut. Sitten hän jätti hyvästi, hänellä ei ollut aikaa hukattavana. "Tiedän", sanoi yliluutnantti ja piti hänestä lujasti kiinni. "Riemunpäivä. Aamiaiset Hotel Reichshofissa. Olen varustettu." Hän avasi viheriän viittansa ja näytti rutistunutta vierailupukuaan. Diederich katsahti häneen kauhuissaan, hän koetti puolustaa itseään; mutta luutnantti uhkasi uudestaan todistajillaan.

Morsian oli jo kauan odottanut häntä, molemmat äidit kuivasivat hänen kyyneleitään, läsnäolevien naisten hymyillessä salaviittauksellisesti. Tämäkin sulhanen livisti tiehensä! Magda ja Kienast olivat suutuksissaan, ja Meisestrassen ja Schweinichenstrassen välillä juoksi lähettejä... Lopultakin! Diederich oli siinä, joskin vanhassa hännystakissaan. Hän ei antanut minkäänlaisia selityksiä. Aviovirastossa ja kirkossa hän teki hämmästyneen vaikutuksen. Kaikilta puolin huomattiin, että sillä lailla syntyneessä liitossa ei ollut mitään siunausta. Myöskin pastori Zillich mainitsi puheessaan, että maallinen omaisuus oli jotakin katoavaista. Hänen pettymyksensä käsitettiin. Käthcheniä ei näkynyt ollenkaan.

Hääaamiaisilla Diederich istui äänettä ja ajatukset silminnähtävästi muualla. Vieläpä hän unhoitti syömisenkin ja tuijotti ilmaan. Vain yliluutnantti Karnauke pystyi herättämään hänen huomiotaan. Tosin luutnantti tekikin tehtävänsä; jo liemiruuan jälkeen hän piti morsiamelle maljapuheen, mikä sisälsi sellaisia viittailuja, joita seurueen siihen asti nauttima viinimäärä ei edellyttänyt. Enemmän levottomuutta herätti Diederichissä Karnauken tietyt muut puheenkäänteet, joita tämä säesti häneen päin käännetyillä silmäniskuinaan ja jotka saivat valitettavasti Kienastinkin vaipumaan mietteisiin. Hetki, jota Diederich oli sykkivin sydämin odottanut, saapui: Kienast nousi ylös ja pyysi saada sanoa hänelle sanan kahden kesken... Mutta sitten yliluutnantti kilisti lasinsa laitaan ja nousi vikkelän kankeasti istuimeltaan. Juhlan jo pitkälle kehittynyt melu taukosi äkisti; Karnauken suipoissa sormissa nähtiin sininen nauha ja sen alla risti, minkä reunat välkkyivät kullalta... Voi sitä melua ja voi niitä onnentoivotuksia! Diederich ojensi molemmat kätensä, autuus, jota hän tuskin jaksoi kestää, vuoti hänen sydämestään, hän puhui itsestään ja ennen kuin edes tiesi mitä. "Hänen Majesteettinsa... Kuulumaton armo... Vaatimattomat ansiot, koskaan horjumaton uskollisuus..." Hän kumarteli, hän laski käden sydämelleen, kun Karnauke ojensi hänelle tuon ristin, sulki silmänsä ja vaipui: aivan kuin hänen edessään olisi seisonut eräs toinen, antaja itse. Armonauringonpaisteessa Diederich tunsi, että tämä oli pelastus ja voitto. Wulckow piti sopimuksen. Voima piti Diederichiin nähden sopimuksensa! Neljännen luokan ritarimerkki salamoi, se oli tapaus, sitä tuli seuraamaan keisari Wilhelmin patsas, Gausenfeld, afäärejä ja mainetta!

Eron hetki lähestyi. Kienast, yhä vielä liikutettuna ja ujona, sai sanotuksi muutamia sisällöltään yleisiä sanoja, joissa kosketeltiin niitä ihania päiviä, joita kohden he kulkivat ja niitä suuria asioita, joita hänellä ja koko perheellä oli edessään -- ja Diederich ja Guste olivat jo tiessään.

VI.

Herra tohtori Hessling ja hänen rouvansa, Netzigistä, katsahtivat mykkinä toisiinsa zürichiläisen hotellin hississä, sillä heidät vietiin neljänteen kerrokseen. Tämä oli johtunut siitä silmäyksestä, minkä liikkeenhoitaja oli luonut heihin nopeasti ja varovasti. Diederich kirjoitti nimensä tottelevaisesti päiväkirjaan; vasta kun yliviinuri oli mennyt, hän ilmaisi suuttumuksensa sikäläistä toimitusta ja Zürichiä kohtaan. Guste kävi vielä äänekkäämmäksi ja tuli siihen lopputulokseen, että piti kirjoittaa Baedekerille, Kun tämä kostamiskeino näytti vähemmän tehokkaalta, niin Diederich kääntyi Gustea vastaan syyttäen hänen hattuaan. Guste lykkäsi tämän taas Diederichin hohenzollernviitan viaksi. Niin he sitten ryntäsivät aamiaispäivällisille päät kovin punaisina. Ovella he pysähtyivät ja huohottivat vieraiden katseiden alaisina, Diederich kun oli smokingissa, mutta Gustella päässään sellainen hattu, missä oli nauhoja, sulkia ja solkia, mitkä epäilemättä kuuluivat ensikerroksen asukkaille. Heidän tuttavansa, yliviinuri, vei heidät riemukulussa heidän paikalleen.

Zürichiin ja myöskin hotelliin he leppyivät illalla. Sillä ensinnäkin neljännessä kerroksessa oleva huone oli halpa, vaikkakaan ei kunniakas; ja sitten aivan avioparin vuoteiden yläpuolella riippui melkein luonnollisen kokoinen turkkilainen haaremivaimo, ruskahtava ruumis ylellisellä patjalla kelluen, kädet pään alla, kosteata riutumista silmäin tummassa laskoksessa. Raamit jakoivat sen keskeltä kahtia, mikä seikka antoi avioparille pilan aihetta. Seuraavana päivänä he kulkivat ympäri raskain silmäluomin, nielivät hirveitä ruokamääriä ja kysyivät vain itseltään, mitä olisi tapahtunut, jos tuo haaremivaimo ei olisi ollut keskeltä katkaistu, vaan aivan kokonainen. Väsymyksestä he laiminlöivät junan ja palasivat illalla niin aikaisin kuin mahdollista halpaan huoneeseensa. Ei voitu arvata, miten kauvan tätä laatua elämää tuli kestämään; mutta silloin Diederich luki raskain luomin sanomalehdestä, että keisari oli paraikaa matkalla Roomaan tervehtimään Italian kuningasta. Silmänräpäyksessä hän oli virkeällä tuulella. Kimmoisesti hän liikkui ovenvartijan luo, konttoriin ja hissiin; ja Guste sai valittaa tai ei, että häntä huimasi, matkalaukut olivat kunnossa, Diederich työnsi jo Gusten ulos. "Pitääkö nyt sitten?" voivotti Guste, "kun sänkykin on niin hyvä!" Mutta mennessään Diederich loi vain pilkallisen katseen haareminaiseen. "Huvitelkaapa vain edelleen, armollinen nainen!"

Kiihtymyksestä hän ei nukkunut kauan, Guste kuorsasi rauhallisesti hänen olkapäällään, sillä välin kun hän, lentää suhistaen läpi yön, ajatteli sitä, miten toista rataa pitkin keisari itse kiiti samanlaista vauhtia ja samaa päämäärää kohden. Keisari ja Diederich riensivät kilpaa! Ja koska Diederich jo useampia kertoja elämässään oli saattanut lausua ajatuksia, jotka salaperäisellä tavalla näyttivät ilmaisevan kaikkeinkorkeimman herran ajatuksia, niin kenties Hänen Majesteettinsa tällä haavaa tiesi Diederichin olemassaolon: tiesi, että hänen uskollinen alamaisensa riensi hänen rinnallaan yli Alppien näyttämään aroille muukalaisille, mitä uskollisuus keisaria kohtaan on. Hän salamoi toisella penkillä olevia nukkujia kohden, jotka olivat pieniä tummia ihmisiä ja joiden kasvot näyttivät unessa riutuneilta. Saksalaiseen ojentautumiseen heidän pitäisi tutustua!

Aikaisin Milanossa ja keskipäivällä Florenzissa matkustajia läksi junasta, mitä seikkaa Diederich ei käsittänyt. Hän koetti, menestymättä sanottavasti, selittää jälellejääneille, mikä tapaus heitä Roomassa odotti. Kaksi amerikkalaista näytti vastaanottavammalta, jonka johdosta Diederich riemuitsi: "Niin, Te kadehditte varmastikin meitä meidän keisarimme johdosta!" Silloin amerikkalaiset katsahtivat toisiaan mykän kysyvästi tulematta siitä sen viisaammiksi.