Part 27

"Herra presidentti", hän kuiskasi horjuen, "herra presidentti, sallikaa minun, herra presidentti, sallikaa minun vakuuttaa, että tässä on kysymyksessä, jos saan vakuuttaa, hyvin valitettava väärinkäsitys. Koskaan minä en yrittäisi, huomioonottaen minun hyvintunnetun kansallisen mielialani --. Miten minä voisin!"

Hän odotti, mutta kukaan ei välittänyt hänestä.

"Jos minä katsoisin omaa etuani", hän alotti uudestaan, hieman selvemmin, "sen sijaan että aina pidän kansallisia etuja silmällä, niin minä en olisi tänään täällä, vaan herra Buckin luona. Sillä tuo herra Buck, niin juuri, hän on vihjannut minulle, että minun pitäisi myydä tonttini kaupungille vapaamielistä lastenseintä varten. Mutta tuon pyynnön minä olen suuttumuksella torjunut ja olen suoraa päätä tullut Teidän luoksenne, herra presidentti. Sillä parempi on, sen olen sanonut, että minulla on keisari Wilhelm Suuren muistopatsas sydämessäni kuin lastenseimi taskussani, sen olen sanonut ja sanon täällä kuuluvalla äänellä!" Kun Diederich itse asiassa kohotti ääntään, niin Wulckow kääntyi häneen päin. "Oletteko Te vielä täällä?" hän kysyi. Ja Diederich, tointuen uudestaan: "Herra presidentti --"

"Mitäs Te vielä tahdotte? Minä en ylipäänsä tunne Teitä. En ole koskaan ollut missään tekemisissä kanssanne."

"Herra presidentti, kansallistettujen ollessa kysymyksessä --"

"Tonttikeinottelijain kanssa minä en keskustele. Myykää tonttinne, ja sitten, sitten myöhemmin me voimme jutella keskenämme."

Diederich, kalvenneena ja tuntien itsensä ikäänkuin likistetyksi seinää vastaan: "Siinä tapauksessa meidän ehtomme jäävät entiselleen? Rintatähti? Klüsingiä koskeva viittaus? Kunniapuheenjohtaja?"

Wulckow rypisti kasvojaan. "Minun puolestani. Mutta myykää heti!"

Diederich veti henkeään. "Minä teen sen uhrauksen!" hän selitti. "Sillä korkeimman, mitä keisarille uskollisella miehellä on, minun keisarille uskollisen mielialani täytyy olla kaiken epäilyn yläpuolella."

"No niin", sanoi Wulckow, sillä välin kuin Diederich vetäytyi pois, ylpeänä lopputuloksen johdosta, joskin sen tunteen masentamana, että presidentti liittolaisena ei sietänyt häntä sen paremmin kuin hän itse omaa konemestariaan.

Salissa hän tapasi Emmin ja Magdan kahdenkesken selailemasta erästä loistoteosta. Vieraat olivat poistuneet, rouva Wulckowkin oli jättänyt heidät, sillä hänen täytyi pukeutua eversti Haffken rouvan luona pidettävää illatsua varten. "Minun neuvotteluni presidentin kanssa kävi kumpaakin osapuolta läpeensä tyydyttävällä tavalla", vakuutti Diederich; ja ulkona kadulla: "Siitä sen näkee, mitä merkitsee, kun kaksi lojaalista miestä keskustelee keskenään. Meidän juutalaistuneessa liike-elämässämme sitä ei enää tunnet." Emmi, niin ikään kääntyneenä, selitti, että tuli ottamaan ratsastustunteja. "Jos minä annan sinulle siihen rahaa", sanoi Diederich, mutta vain järjestyksen vuoksi, sillä hän oli ylpeä Emmin puolesta. "Eikö luutnantti von Brietzenillä ole sisaria?" hän kysyi. "Sinun pitäisi tulla tutuksi ja hankkia meille kutsut everstinnan seuraaviin illatsuihin." Eversti meni juuri ylempänä ohitse. Diederich katseli pitkään hänen jälkeensä. "Kyllä minä tiedän", hän sanoi, "ettei pitäisi kääntyä; mutta tuo nyt on kuitenkin korkeinta, se vetää puoleensa!"

* * * * *

Wulckowin kanssa tehty sopimus oli vain lisännyt hänen surujaan. Talonmyynnin kouriintuntuvan velvoituksen vastikkeina oli vain toiveita ja näköaloja: utuisia näköaloja, aivan liian rohkeita toiveita... Oli jäätävän kylmä; Diederich meni sunnuntaina kaupungin puistoon, missä jo kävi pimeäksi, ja eräällä yksinäisellä polulla hän tapasi Wolfgang Buckin.

"Minä olen nyt tehnyt kuitenkin päätökseni", selitti Buck. "Minä menen teatteriin."

"Entäs Teidän porvarillinen asemanne? Teidän naimisenne?"

"Minä olen sitä yrittänyt, mutta teatteri tuntuu puoleensavetävämmältä. Siellä näytellään vähemmän komedioja, nähkääs, siellä ollaan asioissa rehellisempiä. Naisetkin ovat kauniimpia."

"Se ei ole minkäänlainen näkökanta", vastasi Diederich. Mutta Buck ei laskenut leikkiä. "Minun täytyy myöntää, että tuo Gustea ja minua koskeva huhu on minua huvittanut. Toiselta puolen: niin mieletön kuin se onkin, se on kuitenkin olemassa, tyttö kärsii sen johdosta, enkä minä voi kauemmin pitää häntä huonossa valossa."

Diederich loi häneen halventavan syrjäsilmäyksen, sillä hänestä tuntui siltä, kuin Buck olisi ottanut tuon huhun tekosyyksi vetäytyäkseen syrjään. "Tehän tiedätte kyllä", hän sanoi ankarasti, "mitä Te sillä saatte aikaan. Kukaan muu ei tietenkään, ota häntä enää helposti. Siihen tarvitaan jo, piruvieköön, koko joukon ritarillisuutta."

Buck vahvisti tämän.

"Todella uudenaikainen, suurpiirteinen mies", hän sanoi merkitsevästi, "tuntisi pakostakin erityistä tyydytystä saadessaan sellaisissa olosuhteissa pelastaa tytön ja puolustaa häntä. Tässä tapauksessa, missä myöskin on rahaa, jalomielisyys tulisi vasta viime kädessä kysymykseen. Ajatelkaapas jumalantuomiota Lohengrinissä."

"Miten niin, Lohengrinissä?"

Buck ei vastannut tähän mitään; kun he saapuivat Sachsentorille, niin hän kävi levottomaksi. "Tuletteko kanssani sisälle?" hän kysyi. -- "Minne sitten?" -- "Aivan lähelle, Schweinichenstrassen 77:ään. Minun täytyy se toki sanoa hänelle, Te voisitte kenties silloin..."

Diederich vihelsi hampaittensa välistä.

"Te olette tosiaankin --. Te ette ole vielä hänelle mitään sanonut? Sitä ennen Te kuulutatte sen kaupungilla? Teidän asianne, ystäväni, mutta jättäkää minut leikin ulkopuolelle, minulla ei ole tapana ilmoittaa toisten ihmisten morsiamille heidän kihlauksensa purkumista."

"Tehkää yksi poikkeus", pyysi Buck. "Minusta kaikki kohtaukset ovat elämässä niin raskaita."

"Minulla on periaatteita", sanoi Diederich. Buck palasi takaisin asiaan.

"Teidän ei tarvitse sanoa mitään. Teidän tulee vain mykässä roolissa tarjota minulle moraalista tukea."

"Moraalista?" kysyi Diederich.

"Tuon kohtalokkaan huhun niinsanoakseni edustajana."

"Mitäs Te sillä tahdotte sanoa?"

"Minä lasken leikkiä. Siinä me olemme, tulkaahan."

Ja Diederich, Buckin viimeisen puheenkäänteen satuttamana, meni äänettömästi mukaan.

Rouva Daimchen oli mennyt ulos, ja Guste antoi odottaa itseään. Buck meni katsomaan, mitä hän teki. Lopulta Guste tuli, mutta yksinään. "Eikö Wolfgangkin ollut täällä?" hän kysyi.

Buck oli karannut!

"Tätä minä en käsitä", sanoi Diederich. "Hänellä oli kuitenkin jotakin aivan tärkeätä asiata Teille."

Guste punastui näiden sanojen jälkeen. Diederich kääntyi ovea kohden. "Sitten minäkin sanon hyvästi."

"Mitä hän sitten tahtoi?" tiedusteli Guste. "Hänelle ei kuitenkaan usein tapahdu, että jotakin tahtoisi. Ja miksi hän toi Teidät mukanaan?"

"Sitä minäkään en käsitä. Vieläpä minä saan sanoa, että kokonaan paheksin sitä, että hän tällaisessa tilaisuudessa käyttää todistajia. Minun vikani se ei ole, hyvästi."

Mutta mitä neuvottomampana hän katsoi Gusteen, sitä ahdistavammaksi tämä muuttui.

"Minun täytyy kieltäytyä", hän ilmiantoi lopulta, "polttamasta suutani jonkun kolmannen henkilön asiassa, semminkin kun tuo kolmas lähtee karkuun ja vetäytyy syrjään kaikkein ensimäisistä velvollisuuksistaan."

Gusten aukireväistyt silmät näkivät noiden sanojen tulevan yksitellen Diederichin suusta. Kun viimeinen oli tullut ulos, niin hän pysyi silmänräpäyksen liikkumattomana, mutta sitten vei kädet kasvoilleen. Hän nyyhkytti, näkyi, miten hänen poskensa pullistuivat ja kyyneleet vuotivat hänen sormiensa välistä. Hänellä ei ollut nenäliinaa; Diederich lainasi hänelle omansa, liikutettuna hänen tuskansa johdosta. "Lopultakaan", arveli Diederich, "hänessä ei ole niin paljon menetettävää." Mutta silloin Guste suuttui. "Sen sanotte Te! Te, joka aina olette yllyttänyt minua häntä vastaan. Että hänen nimenomaan on täytynyt lähettää Teidät, se tuntuu minusta enemmän kuin kummalliselta."

"Mitäs Te sillä tarkoitatte, pyydän?" vastasi Diederich omasta puolestaan. "Teidän piti kylläkin tietää yhtä hyvin kuin minunkin, arvoisa neiti, mitä Teillä oli odotettavana tuolta puheenaolevalta herralta. Sillä missä mieliala on löyhä, siellä on kaikki löyhää."

Kun Guste tarkasti häntä pilkallisesti, niin hän sanoi ankarammin:

"Minä ennustin Teille tämän kaiken oikein."

"Siksi, että se Teille niin soveltuu", vastaa Guste myrkyllisesti. Ja Diederich sala-ivalla: "Hänhän on toimittanut niin, että minun pitäisi sekottaa hänen keittopataansa. Ja jos tuo pata ei olisi ollut käärittynä ruskeisiin lappuihin, niin hän olisi jo kauan sitten antanut sen kiehua yli laitojensa."

Silloin Gusten kieli vasta laukesi. "Onkos Teillä aavistustakaan! Sellaista se on, sitä minä en voi antaa hänelle anteeksi, sitä, että _kaikki_ oli hänestä aina samantekevää, vielä minun rahanikin!"

Diederich oli järkytetty, "Sellaisen kanssa ei pidä ryhtyä mihinkään", hän huomautti. "Sellaiset eivät osaa mihinkään pysähtyä, vaan luiskahtavat aina sormien välistä." Hän nyökäytti painavasti. "Jolle raha on samantekevää, se ei ymmärrä elämää."

Guste hymyili kalpeasti. "Te ymmärrätte sen loistavasti."

"Toivokaamme", sanoi Diederich. Guste tuli lähemmäksi, vilkutti hänelle viimeisten kyynelten lävitse.

"Oikeassapa olette ollut. Mitähän luulette, jos minä tekisin tästä lopun?" Hän väänsi suutaan. "Minä en ole kuitenkaan häntä ylipäänsä rakastanut. Olen vain odottanut tilaisuutta päästäkseni hänestä eroon. Nyt hän on niin alhainen ja menee itsestään... Silloin me teemme sen ilman häntä", hän lisäsi katsahtaen houkuttelevasti. Mutta Diederich otti vain nenäliinansa takaisin, kaikesta muusta hän näytti kiittävän. Guste käsitti, että Diederich ajatteli yhä vielä yhtä ankarasti kuin silloin rakkaudenkammiossa; sitä nöyremmin hän käyttäytyi.

"Te viittaatte siihen asemaan, missä minä nyt olen."

Diederich torjui. "Minä en ole mitään sanonut." Guste valitti hiljaa. "Jos ihmiset puhuvat minusta halpamielisesti, sille minä en mahda mitään!"

"Enkä minä."

Gusten pää painui. "No niin, täytyyhän minun se käsittää. Sellainen kuin minä ei ansaitse enää, että kukaan todella hieno mies, jolla on vakavat käsitykset elämästä, ottaisi häntä enää." Ja samalla hän tirkisti kulmainsa alta sanojensa vaikutusta.

Diederich läähätti. "Saattaa olla niinkin --", hän alotti ja pysähtyi. Guste pidätti henkeään. "Olettakaammepa kerta", sanoi Diederich terävän painokkaasti, "että jollakin on päinvastoin mitä vakavimmat käsitykset elämästä, että hän tuntee uudenaikaisesi ja suurpiirteisesti, on täysin tietoinen siitä vastuunalaisuudesta, mikä hänellä on itseään ja tulevia lapsiaan yhtä hyvin kuin keisaria ja isänmaatakin kohtaan, ja että hän ottaa suojellakseen tuota turvatonta naista ja kohottaa hänet rinnalleen."

Gusten ilme oli käynyt yhä hurskaammaksi. Hän pani kämmenensä yhteen ja katsoi pää kallellaan Diederichiin, sisimmässään rukoillen. Tämä ei näyttänyt vielä riittävän, Diederich vaati ilmeisesti jotakin aivan erikoista: ja niin Guste heittäytyi polvilleen. Silloin Diederich lähestyi häntä armollisesti: "Niin sen pitää olla", hän sanoi ja salamoi.

Tässä kohden rouva Daimchen astui sisään. "No no", hän huomautti, "mitäs nyt on tekeillä?" Ja Guste nopeaneuvoisesti: "Jumalani, me etsimme minun sormustani, äiti", -- minkä jälkeen rouva Daimchenkin laskeutui lattialle. Diederich ei tahtonut olla huonompi. Jonkun aikaa kestäneen mykän etsiskelyn jälkeen Guste huusi: "Jo löytyi!" Hän nousi päättäväisesti ylös.

"Tiedäkin äiti, että minä olen muuttanut mieltäni."

Rouva Daimchen, joka vielä oli hengästyksissään, ei käsittänyt heti. Guste ja Diederich koettivat yhteisvoimin selittää hänelle asiata. Viimein hän tunnusti, että oli itsekin, kun ihmiset nyt kerta juorusivat, jotakin sellaista jo ajatellut. "Wolfgang oli niinkuin hieman nurisevainen, paitsi silloin kun oli jotakin juonut. Vain tuo perhe, sen vertaiseksi Hesslingit eivät kohoa."

Sen tuli rouva Daimchen näkemään, väitti Diederich; ja hän julisti, että mitään ei ollut lopullisesti päätetty, niin kauan kun ei oltu sovittu kaikista käytännöllisistä seikoista. Gusten myötäjäisten määrä oli näytettävä toteen asiakirjoilla, sitten hän vaati omaisuuden yhteisyyttä -- ja mitä hän myöhemmin teki rahoilla, siihen ei kukaan saanut sekaantua! Jos esitettiin jokin vastaväite, niin hän tarttui ovenripaan, ja joka kerta Guste sanoi äidilleen hiljaa ja tuskaisesti: "Pitääkö sitten huomenna koko kaupungin venähyttää suunsa sen johdosta, että olen päässyt irti toisesta ja toinenkin on taas heti tipotiessään?"

Kun kaikki oli sovittu, niin Diederich oli rattoisalla tuulella. Hän jäi Daimchenille illallisille ja tahtoi jo, muitta mutkitta, lähettää palvelustytön hakemaan kihlajaisshamppanjaa. Tämä loukkasi rouva Daimchenia, sillä luonnollisesti hänellä oli sitä jonkunverran kotona, sillä herrat upseerit, joiden kanssa he seurustelivat, kaipasivat sitä. "Ylipäänsä Teillä on enemmän onnea kuin ymmärrystä, sillä herra luutnantti von Brietzenin Guste olisi myöskin saanut." Siihen Diederich nauroi hyväntuulisesti. Kaikki kävi hyvin. Hänelle rahat ja luutnantti von Brietzen Emmille!... Tultiin hyvin iloiselle tuulelle; toista pulloa juotaessa morsiuspari horjui toisiaan vastaan tuoleillaan, heidän jalkansa olivat toisiinsa kietoutuneet polvia myöten, ja Diederichin kädet askartelivat siellä päin. Ylempänä rouva Daimchen pyöritteli peukaloitaan. Äkkiä Diederich päästi jyrisevän rojahduksen ja selitti, että otti siitä niskoilleen täyden vastuunalaisuuden, että se oli aristokraattisissa piireissä tavallista, hän kun seurusteli Wulckowien kanssa.

Mikä yllätys, kun Netzig sai kuulla tapausten käänteen! Onnittelijain tiedustelun, mitä hän nyt tuli tekemään vaimonsa puolellatoista miljoonalla, Diederich vastasi, että hän ei sitä vielä ollenkaan tiennyt. Hän tuli kenties muuttamaan Berliniin, suurisuuntaisille yrityksille se oli viisainta. Tehtaansa hän aikoi tilaisuuden sattuessa myydä. "Paperiteollisuus käy paraikaa kriisin läpi; tällä, keskellä Netzigiä sijaitsevalla latopahasella ei ole mitään merkitystä minun olosuhteissani."

Kotona paistoi turhamielisyyden aurinko. Sisaret saivat lisää taskurahoja, ja äidilleen hän, Diederich, soi niin monta liikuttavaa kohtausta ja syleilyä kuin tämä vain suinkin saattoi toivoa; niin, hän otti mielellään vastaan hänen siunauksensa. Niin usein kuin Guste tulikin, hän esiintyi aina hyvän haltiattaren osassa: kädet täynnä kukkia, makeisia, hopeaisia kukkaroita. Hänen rinnallaan Diederich näytti kulkevan kukkien päällä. Päivät haihtuivat taivaallisen helposti ostoksiin, shamppanja-aamiaisiin ja morsiusparin vieraissakäynteihin, jonne mentäessä ylevä kuski istui ajajan istuimella ja sisällä vaunuissa kihlautuneet olivat innostavassa keskinäisessä puuhassa.

Iloinen oikku, joka leikitteli heidän kanssaan, vei heidät eräänä iltana Lohengriniin; molempien äitien oli täytynyt ymmärtää jäädä kotiin. Morsiusparin luja tahto oli ollut säädyllisyyden uhmaamiseksi istua kahden kesken näyttämöaitiossa. Seinällä oleva punainen, leveä plyyssisohva, jolla saattoi istua kenenkään näkemättä, oli litistynyt ja tahrainen, siinä oli jotakin viehättävän kysymyksenalaista. Guste oli tietävinään, että tämä aitio kuului herroille upseereille ja että he ottivat siellä näyttelijättäriä vastaan.

"Me olemme onnellisesti näyttelijättärien yläpuolella", selitti Diederich ja antoi kuitenkin ymmärtää, että hän tosin joku aika sitten jonkin teatterinaisen kanssa, jonka nimeä hän luonnollisesti ei voinut mainita --. Gusten kuumeiset kysymykset keskeytti oikeaan aikaan orkesterinjohtajan koputus. He asettuivat paikoilleen.

"Hähnisch on tullut vielä kuvottavammaksi", huomautti Guste heti, ja hän nyökäytti johtajaa kohden, joka teki Diederichiin ylen taiteellisen, joskin sairaan vaikutuksen. Mustat, hajalliset hiussuortuvat keikkuivat, sillä aikaa kun hän löi tahtia kaikkine jäsenineen, hänen kasvoillaan, minkä ihrat keikkuivat myöskin mukana; ja hänen hännystakissaan ja housuissaan kävi aaltomainen liike. Orkesterissa oli touhua, Diederich antoi kuitenkin ymmärtää, että hän ei pannut suurta arvoa alkusoitolle. Ylipäänsä, arveli Guste, kun oli nähnyt Lohengrinin Berlinissä! Esirippu nousi, ja hän jo hihitti halveksivasti. "Jumalani, Ortrud! Hän on yöpuvussa ja kureliiveissä!" Diederich piti kiinni enemmän tammen alla olevasta kuninkaasta, joka ilmeisesti oli huomatuin persoonallisuus. Hänen esiintymisensä ei vaikuttanut erittäin terävältä; Wulckow sai bassonsa ja täyspartansa paremmin täyteen arvoonsa; mutta mitä hän sanoi, oli kansalliselta kannalta tervehdittävää. "Valvoa valtakunnan kunniaa, idässä ja lännessä." Hyvä! Niin usein kun hän sen saksaksi lauloi, hän ojensi kätensä, ja musiikki vahvisti sitä omalta osaltaan. Muutoin se korosti myöskin ytimekkäästi kaikkea sitä, mitä yleisön piti kuulla. Ytimekkäästi, se oli oikea sana. Diederich toivoi, että hänellä olisi ollut kanavoimiskiistassaan tällainen musiikki säestäjänään. Torventoitottaja teki hänet sensijaan alakuloiseksi, sillä hän muistutti hiuskarvalleen paksua Delitzschiä kaikessa menneessä olutkunniallisuudessaan. Sen johdosta Diederich tarkasti lähemmin vasallien kasvoja ja huomasi kaikkialla uusteutooneja. He olivat saaneet suuremmat mahat ja parrat ja olivat läkkipeltinä varustaneet itsensä kovaa aikaa vastaan. Kaikki eivät myöskään näyttäneet olevan suotuisissa olosuhteissa; aatelismiehet näyttivät keskiajan keskinkertaisilta virkamiehiltä nahkaisine kasvoineen ja notkupolvineen, aatelittomat vielä vähemmän loistavilta; mutta seurustelu heidän kanssaan olisi luistanut moitteettoman muodonmukaisesti. Ylipäänsä Diederich huomasi, että tässä oopperassa tunsi olevansa kuin kotonaan. Kilpiä ja miekkoja, paljon rätisevää läkkipeltiä, keisarille uskollinen mieliala, tervehdyksiä ja onnitteluja, korkealle kohotettuja lippuja ja saksalainen tammi: olisi saattanut olla mukana näyttelemässä.

Mitä seurueen naiselliseen puoleen tulee, niin siinä oli toivomisen varaa. Guste teki pilkallisia kysymyksiä: kuka nyt oli sitten tuokin, jonka kanssa tuokin --. "Kenties kuttu riippuvaatteissa? Tai tuo paksu lehmä, jolla on kultaiset renkaat sarvien välissä?" Ja Diederich oli vähällä hyväksyä tuon tumman, kureliivillä varustetun naisen, kun kuitenkin ajoissa huomasi, että hänkään ei ollut koko tärkeässä asiassa virheetön. Hänen puolisonsa Telramund näytti lähinnä omaavan siedettävät tavat, mutta tässäkin hyvin ilkeällä juorulla oli osansa. Valitettavasti uhkasi saksalaista uskollisuutta, sielläkin, missä se tarjosi niin loistavan kuvan, tummatukkainen juutalaisrotu.

Elsan esiintyessä oli ilman muuta selvää, millä puolella luokan saatettiin olettaa olevan. Kunnon kuninkaan ei olisi tarvinnut käsitellä asiata siinä määrin objektiivisesti: Elsan ilmeisesti germaanilainen tyyppi, hänen lainehtivat, vaaleat hiuksensa, hänen hyvärotuinen käyttäytymisensä tarjosivat etukäteen tietyt takeet. Diederich kiinnitti häneen katseensa, tämä katsahti ylös ja hymyili rakastettavasi! Diederich tarttui teatterikiikariin, mutta Guste riisti sen häneltä. "Siis se on Merée?" sähisi Guste; ja kun Diederich hymyili paljonpuhuvasti: "Sinulla on hieno maku, voin tuntea itseni siitä imarrelluksi. Loppuunkulunut juutalainen!" -- "Juutalainen?" -- "Itse hän nimittää itseään Meréeksi, mutta hänen nimensä on kuitenkin Meseritz, ja neljänkymmenen ikäinen hän on." Nolona Diederich tarttui kiikariin, jonka Guste pilkallisesti tarjosi hänelle, ja tuli itsekin vakuutetuksi. No niin, näkyjen maailma. Pettyneenä Diederich nojasi taaksepäin. Kuitenkaan ei hän voinut estää sitä, että Elsan siveä, naisellisen hyväntuntemuksen aavistus liikutti häntä aivan yhtä hyvin kuin kuningasta ja aatelisia. Jumalantuomio näytti Diederichistäkin mainiolta, käytännölliseltä ratkaisutavalta, mikä ei saattanut ketään huonoon valoon. Tosin nähtiin etukäteen, että aateliset eivät tulleet sekaantumaan tuohon mätään asiaan. Täytyi jo ottaa laskiessa huomioon jokin tavallisuudesta poikkeava; musiikki teki tehtävänsä, se sai ennakolta arvaamaan kaiken. Diederichin suu oli auki ja silmät niin tyhmänantavat, että Guste sai salaa naurutaudin. Nyt oli Diederich niin kaukana, kaikki olivat niin kaukana, että Lohengrin saattoi tulla. Hän tuli, säihkyt, lähetti pois taikajoutsenen, säihkyi vielä hurmaavammin. Vasallit, aateliset, kuningas, kaikki joutuivat saman hämmästyksen valtaan kuin Diederichkin. Turhaan ei ollut olemassa korkeampia voimia!... Niin, kaikkein korkein voima ruumiillistui täällä ja salamoi tenhoavasti. Joutsenen- tai kotkankypärä: Elsa kyllä tiesi, miksi hän heittäytyi hänen edessään polvilleen. Diederich puolestaan salamoi Gustea kohden, tältä hävisi nauru. Gustekin oli kokenut, miltä tuntui, kun oli joutunut kaikkien juorun esineeksi, kun oli vapautunut ensimäisestä eikä voinut enää missään näyttää itseään ja olisi ylipäänsä ollut pakotettu lähtemään tiehensä: ja sitten tuli sankari ja pelastaja, joka ei välittänyt koko jutusta mitään, vaan otti omansa! "Niin sen pitää olla!" sanoi Diederich ja nyökkäsi polvistuneeseen Elsaan päin -- sillä välin kun Guste, luomet luotuina alas, vaipui katuvassa alamaisuudessa hänen olkapäätään vastaan.

Jatko voitiin sitten arvata. Telramund teki itsensä yksinkertaisesti mahdottomaksi. Voimaa vastaan ei tietenkään voitu mitään. Sen edustajaan, Lohengriniin, kuningaskin suhtautui korkeintaan kuten paremmanpuoleinen liittolaisruhtinas. Hän lauloi esimiehelleen voitonhymniä. Oikeamielisyyden juhlaa vietettiin lennokkaasti, kumoukselliset saivat pudistaa saksalaisen tomun jaloistaan.

Toinen näytös -- Guste söi edelleen makeisia, melkein alttiiksiantautuneena -- toi kohottavalla tavalla esiin sen vastakohdan, mikä oli oikeamielisten loistavan juhlan välillä, mitä vietettiin ilman mitään soraääntä palatsin ylevästi valaistuissa suojissa, ja toiselta puolen niiden kahden kapinoitsijan välillä, jotka kovin masennettuina makasivat kivilattialla. Diederich arveli jo sopivassa tilaisuudessa itsekin käyttäneensä sanoja: "nouse, toverini, häpeästäni." Hän johtui Ortrudista henkilökohtaisiin muistoihinsa; vallan tavallinen luuska, siitä ei ollut mitään sanottavaa, mutta jotakin liikahti hänessä, kun Ortrud takertui mieheensä ja valtasi hänet. Hän uneksi... Elsaan, tuohon tyhmään hanheen nähden, jolle hän teki mitä tahansa, Ortrudilla oli joitakin avuja, jotka ovat ominaisia ponteville ja ankaroille naisille. Elsa voitiin tosin naida. Diederich tirkisti Gusteen. "On olemassa onnea ilman katumusta," huomautti Elsa, ja Diederich Gustelle: "Toivokaamme sitä."

Tarpeekseen nukkuneille aatelisille ja vasalleille ilmoitti sitten paksu Delitzsch, että he Jumalan armosta olivat saaneet itselleen uuden ruhtinaan. Vielä eilen he olivat olleet uskollisia ja vilpittömiä Telramundia kohtaan, tänään he olivat Lohengrinin uskollisia ja vilpittömiä alamaisia. He eivät sallineet itselleen mitään mielipidettä ja nielivät jokaisen ehdotuksen. "Valtiopäivät me saatamme vielä samanlaisiksi," lupasi Diederich.

Mutta kun Ortrud lupasi Elsalle mennä luostariin, niin Guste suuttui. "Se on hänelle tarpeetonta, siitä minä vihastun aina, kun hänellä ei kuitenkaan enää ole mitään, ja ylipäänsä." -- "Juutalaista röyhkeyttä," mutisi Diederich. Muutoin hän ei voinut olla huomaamatta Lohengrinia, lievästi sanoen, liian varomattomaksi, kun hän jätti kokonaan Elsan ratkaistavaksi, pitikö hänen ilmaista nimensä ja sen kautta saattaa koko asia kysymyksenalaiseksi, vai ei. Niin paljon ei pitänyt vaatia naisilta. Ja miksi? Vasalleillehan hänen ei tarvinnut todistaa, että hänen kätensä ja liivinsä olivat tahrattomat, nurisija Telramundista huolimatta: heidän kansallista mielialaansa ei voitu millään lailla epäillä.