Part 26

Kysymys koski Gäbbelchenstrassen kanavoimista. Vielä nyt, yhdeksännentoista vuosisadan lopulla, useassa talossa tämän kadun varrella oli vähemmän kehuttava lokakaivo, josta lähtevä höyry ajottaisin täytti koko tienoon. Käydessään "Viheriässä enkelissä" Diederich oli havainnut tämän. Ja niin hän kääntyi pontevasti vastustamaan maistraatinedustajan finanssiteknillisiä epäilyksiä. Kulttuurikunnian vaatimusten ei tarvinnut ottaa huomioon kaikkia pikkumaisuuksia. "Saksalaisuus merkitsee kulttuuria", huudahti Diederich. "Hyvät herrat! Sitä ei ole sanonut sen pienempi kuin Hänen Majesteettinsa keisari. Ja eräässä toisessa tilaisuudessa Hänen Majesteettinsa on lausunut: Sikamaisuuden täytyy loppua. Missä vain ikänänsä menetellään suurpiirteisesti, siellä loistaa meille Hänen Majesteettinsa ylevä esimerkki, ja siksi, hyvät herrat, --"

"Eläköön!" huusi jokin ääni vasemmalla, ja Diederichin vastassa oli Napoleon Fischerin irvistys. Silloin hän suoristautui ja salamoi.

"Aivan oikein!" hän lisäsi purevasti. "Minä en voi paremmin lopettaa. Eläköön Hänen Majesteettinsa keisari, eläköön, eläköön!"

Ällistynyt vaitiolo, -- mutta kun sosialidemokraatit nauroivat, niin jotkut oikealla huusivat hurraata. Tohtori Heuteufel huomautti, eikö siihen merkilliseen yhteyteen, mihin tohtori Hessling oli asettanut keisarin persoonan, sisältynyt majesteettirikos. Mutta puheenjohtaja soitti heti kelloaan. Sanomalehdissä kuitenkin väiteltiin tästä asiasta. "Kansan ääni" väitti, että herra Hessling toi valtuuston kokoukseen pahimman byzantinismin hengen, jotavastoin "Netziger Zeitung" merkitsi hänen puheensa teeskentelemättömän patriotismin virkistäväksi teoksi. Että oli tosiaankin kysymys tärkeästä tapahtumasta, selvisi vasta sitten, kun se ilmestyi "Berliner Lokal-Anzeigeriin". Hänen Majesteettinsa lehti ylisti rajattomasti Netzigin valtuusmiehen, tohtori Hesslingin rohkeata esiintymistä. Se pani tyydytyksellä merkille, että uusi, päättävästi kansallinen henki, jota keisari edusti, edistyi nyt myöskin maaseudulla. Keisarin kehoitusta seurattiin, porvari heräsi unestaan, alettiin tehdä ero niiden välillä, jotka häntä kannattivat, ja niiden välillä, jotka häntä vastustivat. "Kunpa monet kaupunkiemme edustajat seuraisivat tohtori Hesslingin esimerkkiä!"

Tätä Lokal-Anzeigerin numeroa Diederich oli kantanut povellaan viikon päivät, sitten hiipi hän hiljaisimpana aamupäivätuntina, karttaen Kaiser-Wilhelm-Strassea, takaoven kautta Klappschen oluttupaan, missä tapasi seuraa: Napoleon Fischerin ja puolueen taloudenhoitajan, Rillen. Vaikka huoneusto olikin tyhjä, niin nuo kolme vetäytyivät äärimmäisimpään nurkkaan; tuskin oli neiti Klappsch tuonut olutta, kun hänet jo lähetettiin pois; itse Klappsch, joka kuunteli ovella, kuuli vain puheen huminaa. Hän koetti käyttää hyväkseen laskuovea, jonka kautta hän ojensi lasit sisään silloin kun oli paljon vieraita; mutta Rille, joka tunsi asian, paiskasi sen kiinni aivan hänen nenänsä edessä. Kuitenkin isäntä oli huomannut, että tohtori Hessling oli ponnahtanut pystyyn ja näyttänyt olevan aikeissa poistua. Sitä hän, Diederich, ei kansallismielisenä miehenä tullut koskaan tukemaan!... Mutta myöhemmin neiti Klappsch luuli kuitenkin nähneensä, kun hänet kutsuttiin ottamaan vastaan maksua, paperin, joka oli kolmen henkilön allekirjoittama.

Saman päivän iltapäiväksi rouva von Wulckow oli kutsunut Emmin ja Magdan teelle, ja Diederich seurasi heitä. Pystyssäpäin sisarukset astuivat Kaiser-Wilhelm-Strassen yli, ja Diederich nosti silinteriään kylmästi herroille, jotka vapaamuurariyhdistyksen portailta katselivat hämmästyneinä, miten hän astui hallintorakennukseen. Vahtisotilasta hän tervehti leikillisellä kädenliikkeellä. Ylhäällä pukuhuoneessa kohdeltiin upseereita ja heidän naisiaan, jotka jo tunsivat Hesslingin molemmat neidit. Lyöden kannuksensa yhteen luutnantti von Brietzen veti viitan Emmin harteilta, joka kiitti olkansa yli, kuten joku kreivitär. Sitten hän astui Diederichin jalalle huomauttaakseen siten, miten kuumalle maaperälle tämä oli joutunut. Ja tosiaankin, kun hän nyt ensin oli kehoittanut herra von Brietzeniä menemään edellä saliin, oli toimittanut presidentin rouvan edessä ihastuneet kumarruksensa ja tullut esitetyksi kaikille, niin mikä kunniakas yhtähyvin kuin vaarallinenkin tehtävä esiintyikään hänelle, kun sai pienellä tuolillaan ja naisten hameenhelmojen välissä, pitää teekuppia tasapainossa leivoslautasta kuljetettassa eteenpäin, hymyillä kunnioittavasti kakkua tarjottaessa ja syödessä tuhlata riutumusta osottavia sanoja "Salakreivittären" onnistuneen esityksen ylistämiseksi ja lausua miehellinen tunnustus presidentin suurpiirteisestä hallintotoiminnasta sekä painava sana kumouksesta ja uskollisuudesta keisaria kohtaan -- ja kaiken tämän ohella ruokkia vielä Wulckowin kärttävää koiraa! Ratskellerin ja sotilasyhdistyksen huoletonta seuraa ei täällä saanut ajatella, vaan tuli tuijottaa kapteeni von Köckeritzin vedenkirkkaisiin silmiin, kapteenin, jonka kalju oli valkea, kasvot otsan keskivaiheilta alaspäin tulipunaiset. Ja kun jännityksestä kysymyksen johdosta, oliko palvellut, Diederichin pinnalle kohosi hiki, niin ei ollenkaan huomattu, että hänen vieressään oleva nainen, joka kampasi vaalean tukkansa sileästi päänsä yli ja jolla oli auringonpolttama nenä, alkoi puhua hevosista... Tällä kertaa Emmi pelasti Diederichin, sillä Emmi, herra von Brietzenin tukemana, jonka kanssa hän näytti suorastaan olevan luottamuksellisessa suhteessa, tarttui taitavasti hevoskeskusteluun, käytti ammattisanoja, niin, rohkenipa haaveilla ratsastuksestakin, johon hän tahtoi ryhtyä erään tätinsä maatilalla. Kun luutnantti tarjoutui sitten lähtemään hänen kanssaan ratsastamaan, niin Emmi esitti esteeksi rouva Hesslingin, joka ei tullut sitä sallimaan. Diederich ei enää tuntenut Emmiä. Hänen kauhistuttavat lahjansa jättivät täällä Magdan, jonka kuitenkin oli onnistunut päästä kihloihin, kokonaan varjoon. Peläten tuli Diederich ajatelleeksi, kuten silloin kun palasi "Viheriästä enkelistä", niitä arvaamattomia teitä, joita joku tyttö, kun kukaan ei nähnyt --. Silloin hän huomasi, ett'ei ollut kuullut erästä presidentinrouvan kysymystä ja että vaiettiin sen vuoksi, että hänen piti vastata. Hän haki apua ilmasta, mutta kohtasi vain erään suuren kuvan järkähtämättömän katseen, kuvan, joka esitti kalpeaa, kivettynyttä, husaarin uniformussa olevaa henkilöä, jonka toinen käsi oli lanteilla, viikset ulottuivat silmäkulmiin asti ja katse oli kylmä ja salamoitseva! Diederich vavahti, hän sai teetä vääräänkurkkuunsa, herra von Brietzen koputti häntä selkään.

Erään naisen, joka tähän asti oli vain syönyt, piti nyt laulaa. Vieraat olivat ryhmittyneet musiikkihuoneeseen. Diederich, joka oli ovella, veti salaa kelloaan, silloin rouva von Wulckow yskähti hänen takanaan. "Minä tiedän kyllä, että Te ette uhraa aikaanne, joka kuuluu niin vakaville velvollisuuksille, meille ja meidän kevyelle, voisinpa sanoa liiankin kevyelle keskustelullemme. Minun mieheni odottaa Teitä, tulkaapas vain." Sormi suulla hän kulki erään käytävän poikki, sitten erään tyhjän eteishuoneen läpi... Aivan hiljaa hän koputti. Kun mitään vastausta ei kuulunut, niin hän katsahti tuskallisesti Diederichiin, jonka myöskään ei ollut hyvä olla. "Ottoseni", hän yritti, pitäen hennosti ovesta kiinni. Kun olivat jonkun aikaa kuunnelleet, niin sisältä kuului hirvittävä bassoääni: "Ottosesi ei ole täällä! Sano niille lampaanpäille, että saavat niellä yksinään teensä!" -- "Hänellä on niin kiireitä tehtäviä", kuiskasi rouva von Wulckow, hieman kalpeampana. "Väärämieliset turmelevat hänen terveytensä... Valitettavasti minun täytyy nyt omistautua vierailleni, palvelija on ilmoittava Teidät." Ja hän lensi tiehensä.

Diederich odotti palvelijaa monta pitkää minuuttia. Mutta silloin siihen ilmestyi Wulckowin koira, meni suuremmoisesti ja halveksivasti Diederichin ohi ja raapi ovea. Heti kaikui sisältä: "Schnaps! Tule sisään!" -- minkä jälkeen koira avasi oven. Kun se unhoitti vetää sitä perässään kiinni, niin Diederich uskalsi puikahtaa siitä sisälle. Herra von Wulckow istui savupilven keskellä kirjoituspöytänsä ääressä, suunnaton selkä oveenpäin käännettynä.

"Hyvää päivää, herra presidentti", sanoi Diederich, kumartaen samalla. "No, no, sinäkös siinä taas jaaritat, Schnaps?" kysyi Wulckow katsahtamatta taakseen. Hän taittoi erään paperin, sytytti hitaasti uuden sikaarin... "Nyt se sitten alkaa", ajatteli Diederich. Mutta silloin Wulckow alkoi kirjoittaa jotakin muuta. Vain koiran mielenkiinto kohdistui Diederichiin. Ilmeisesti sen mielestä vieras oli täällä vähemmän paikallaan, sen halveksunta muuttui vihamielisyydeksi; irvistävin hampain se nuuski Diederichin housuja, ja siinä pyrki jo olemaan muutakin kuin nuuskimista. Diederich tanssi niin äänettömästi kuin mahdollista toiselta jalalta toiselle, ja koira murisi uhkaavasti, mutta hiljaa, tietäen hyvin, ett'ei sentään saanut mennä perin pitkälle. Lopulta Diederichin onnistui saada tuoli itsensä ja vihollisensa väliin, ja turvautuneena siihen hän pyöri sen ympärillä, milloin hitaammin, milloin nopeammin, varoen aina Schnapsin syrjähyppyjä. Kerta hän näki Wulckowin kääntävän hieman päätään ja luuli nähneensä hänen naureskelevan. Sitten koira kyllästyi leikkiin, meni herransa luokse ja antoi hyväillä itseään; ja Wulckowin tuolin viereen paneutuneena se mittaili sitten kylmällä metsämiehen katseella Diederichiä, joka pyyhki hikeä.

"Alhainen nauta!" ajatteli Diederich -- ja äkkiä hänen sisimmässään kuohui. Suuttumus ja paksu tupakansavu sulkivat hänen hengityksensä, ja hän ajatteli, yskimistään pidätellen: "Kuka minä olen, kun minun täytyy kärsiä tällaista? Minun halvin konerasvaajani ei sallisi minun kohdella itseään tällä tavalla. Minä olen tohtori. Minä olen valtuusmies! Tämä sivistymätön tolvana tarvitsee minua pikemmin kuin minä häntä!" Kaikelle, mitä hän sinä iltapäivänä oli kokenut, hän antoi nyt pahimman tulkinnan. Häntä oli pilkattu, tuo luutnantin lurjus oli koputtanut hänen selkäänsä! Nuo sotilaspäät ja astelevat kalkkunat olivat koko ajan puhuneet typeristä asioistaan ja antaneet hänen kuunnella sitä tyhmän tavoin! "Ja kuka maksaa nuo nälkäkurjet? Me!" Mieliala ja tunteet, kaikki raukesi äkkiä Diederichin rinnassa, ja raunioista kohosi villinä vihan lieska. "Verenimijät! Sapelinkalskuttajat! Pystynenäinen roskaväki!... Jospa me kerta teemme lopun koko joukosta --!" Hänen kätensä muuttuivat itsestään nyrkeiksi, mykän raivon puuskassa hän näki kaikki kumotuksi, hajonneeksi: valtion herrat, armeijan, virkamiehistön, kaikki voimaliitot ja itse voimankin! Voiman, joka käy meidän ylitsemme ja jonka kavioita me suutelemme! Jota vastaan me emme voi mitään, koska me kaikki sitä rakastamme! Joka meillä on veressä, koska meillä on siinä alistuvaisuus! Me olemme sen atoomeja, jonkin katoava molekyyli, jonka se on sylkäissyt!... Tuolta seinältä, sinisten pilvien takaa sen kalpeat, rautaiset kasvot katsoivat alas, järkähtämättöminä, salamoiden. Mutta Diederich kohotti nyrkkinsä hurjassa itsensäunhoituksessa.

Mutta silloin Wulckowin koira murahti, presidentin alta kuului jyrisevä rojahdus, pitkäinen rätinä -- ja Diederich pelästyi kovasti. Hän ei ymmärtänyt, mikä hyökkäys tämä oli. Järjestyksen rakennus, joka oli jälleen pantu pystyyn hänen rinnassaan, vapisi enää vain hiljaa. Hallintoneuvoston herra presidentillä oli tärkeitä valtiotehtäviä toimitettavana. Paraikaa odotettiin, kunnes hän huomasi erään; ja silloin vakuutettiin hyvää mielialaa ja pidettiin huolta hyvistä afääreistä...

"No, pikku tohtorini?" sanoi herra von Wulckow ja kääntyi istuimellaan. "Mikäs Teidän on hätänä? Teistähän tulee sula valtiomies. Istuutukaapas tälle kunniapaikalle."

"Voin mielikseni sanoa", änkytti Diederich. "Jotakin olen jo saavuttanut kansallisen asian hyväksi."

Wulckow puhalsi hänen kasvoihinsa mahtavan savukeilan, sitten hän tuli aivan lähelle häntä lämminverisine, kyynillisine silmineen. "Te olette ensinnäkin saavuttanut sen, että olette joutunut valtuusmieheksi. Miten, sen voimme jättää sikseen. Joka tapauksessa voisitte Te käyttää hyväksenne asemaanne, sillä Teidän liikkeennehän kuuluu olevan aika kehno." Kun Diederich lyyhistyi kokoon, niin Wulckow nauroi kumisten. "Älkää olko millännekään, Te olette minun miehiäni. Mitäs luulette minun tähän kirjoittaneen?" Tuo suuri paperilehti katosi kämmenen alle, jonka hän pani sen päälle. "Tässä minä vaadin ministeriltä pientä muistomerkkiä eräälle tietylle tohtori Hesslingille tunnustukseksi siitä, mitä hän on tehnyt mielialan, muokkaamiseksi Netzigissä... Niin säädyllisenä Te ette ole tietenkään minua pitänyt?" hän lisäsi, sillä Diederich kumarteli edelleen tuolillaan aivan kuin sokaistuna ja huikaistuna. "Minä en tosiasiallisesti tiedä", hän lausui. "Minun vaatimattomat ansioni --"

"Alku aina hankala", sanoi Wulckow. "Sen pitäisi ollakin vain kehoitukseksi. Teidän ryhtinne Lauerin jutussa ei ollut huono. Niin, ja Teidän puheenne tuossa kanavoimiskiistassa on saanut koko antimonarkistisen lehdistön pois suunniltaan. Jo kolmella paikkakunnalla on sen johdosta nostettu kanne majesteettirikoksesta. Siitä täytyy meidän toki osoittaa Teille kiitollisuuttamme."

Diederich huudahti: "Minun kaunein palkintoni on siinä, että Lokal-Anzeiger on saattanut minun suoran porvarillisen nimeni Kaikkeinkorkeimpien silmien nähtäväksi!"

"No niin, ottakaapas sikaari", lopetti Wulckow, ja Diederich käsitti, että nyt alkoivat afäärit ja ylevien tunteiden keskellä hänessä oli herännyt arveluja, että Wulckowin armonosoituksella ennen kaikkea oli jokin erikoinen syynsä. Koetteeksi hän sanoi:

"Ratzenhauseniin vievää rataa varten tulee nyt kaupunkikin kyllä myöntämään avustuksensa."

Wulckow kurkotti kaulaansa. "Onneksenne. Meillä on muuten halvempi suunnitelma, joka ei ylipäänsä kosketa Netzigiä. Pitäkää siis niinmuodoin huolta siitä, että ihmiset tulevat järkiinsä. Sillä ehdolla saatte Te sitten Quitzinin ritaritilalle luovuttaa valoanne."

"Sitäkään ei maistraatti taas tahdo." Diederich pyysi käsillään armahdusta. "Kaupungille siitä koituu vahinkoa, eikä herra von Quitzin maksa sille mitään veroa... Mutta nyt minä olen valtuusmies, ja kansallismielisenä miehenä --"

"Siitä pyytäisin päästä. Minun serkkuni, herra von Quitzin rakentaa muuten itselleen yksinkertaisesti sähkölaitoksen, se tulee hänelle halvaksi, uskokaapas, kaksi ministeriä tulee hänen luokseen metsästämään -- ja sitten hän tarjoaa Teille valoa halvemmalla itse täällä Netzigissä."

Diederich suoristautui. "Minä olen päättänyt, herra presidentti, kaiken vihollisuuden vastakohdaksi pitää korkealla kansallisia lippua täällä Netzigissä." Sitten, hiljaisemmalla äänellä: "Yhdestä vihollisesta me voimme muutoin päästä, yhdestä hyvin vaarallisesta, niin tuosta vanhasta Gausenfeldin Klüsingistä."

"Hänestäkö?" Wulckow naurahti halveksivasti. "Hän elää minun armoillani. Hän hankkii paperin maaseutulehdilie."

"Tiedättekö, hankkiiko hän vielä väärille lehdille? Siitä minulla on toki, suokaa anteeksi, herra presidentti, paremmat tiedot."

"Netziger Zeitung on tullut kansallisessa suhteessa luotettavammaksi."

"Kyllä --" Diederich nyökkäsi tärkeästi, "siitä päivästä lähtien, kun vanha Klüsing antoi, herra presidentti, tarjota minulle osan paperinhankinnasta. Gausenfeldillä oli muka liiaksi työtä. Luonnollisesti hän pelkäsi, että minä olisin osallisena jossakin kilpailevassa kansallisessa lehdessä. Ja kenties hän myöskin pelkäsi sitä --" huomattava väliaika -- "että herra presidentti mieluummin tilaa paperin kansallisesta tehtaasta."

"Siis -- Te hankitte nyt paperin Netziger Zeitungille?"

"Koskaan minä en tule, herra presidentti, siinä määrässä kieltämään kansallista mielialaani, että hankkisin paperia jollekin sanomalehdelle, niin kauan kuin siinä on vapaamielisillä rahoja sijoitettuna."

"No hyvä." Wulckow laski nyrkkinsä reisilleen. "Nyt Teidän ei tarvitse sanoa enää mitään. Te tahdotte hankkia kaiken Netziger Zeitungille. Maaseutulehdet Te tahdotte myöskin. Luultavasti myöskin paperin hankinnan hallitukselle. Muuten vielä jotakin?" Ja Diederich asiallisesti:

"Herra presidentti, minä en ole Klüsingin kaltainen, kumouksellisten kanssa minä en tee afääreitä. Jos Te, herra presidentti, pipliaseuran esimiehenä tahtoisitte myöskin tukea minun liikeyritystäni, niin minä voin sanoa, että kansallinen asia siitä vain voittaisi."

"No hyvä", toisti Wulckow ja räpäytti silmäänsä. Diederich löi valttinsa pöytään.

"Herra presidentti! Klüsingin johdolla Gausenfeld on kumouksen hautomispaikka. Hänen kahdeksastasadasta työmiehestään kukaan ei äänestä muita kuin sosialisteja."

"Entäs Teidän oma väkenne?" Diederich löi rintoihinsa. "Jumala olkoon todistajanani, että kernaammin minä vielä tänä päivänä sulkisin liikkeeni ja laskisin itseni omaisteni kanssa kurjuuteen, kuin sietäisin työssäni ketään, jota en tietäisi keisarille uskolliseksi."

"Hyvin sopiva mieliala", sanoi Wulckow. Diederich katsahti häneen sinisin silmin. "Minä otan vain palvellutta väkeä, neljäkymmentä on ollut sodassa mukana. Nuorisoa minä en ota työhöni ollenkaan enää, sen jälkeen kun sattui tuo juttu tuon työmiehen kanssa, jonka vahtisotilas ampui kunnian kentällä, kuten Hänen Majesteettinsa suvaitsi siitä sanoa, sen jälkeen kun tuo työmies oli morsiamensa kanssa minun lumppujeni takana --"

Wulckow teki estävän viittauksen. "Teidän huolenpitonne, pikku tohtorini!"

Diederich ei antanut pilata suunnitelmaansa. "Minun lumppujeni keskellä ei saa ilmetä mitään kumouksellista. Teidän lumppujenne laita, minä tarkoitan politiikkaa, on kokonaan toinen. Siinä me voimme käyttää kumousta hyväksemme, jotta vapaamielisistä lumpuista saadaan keisarille uskollista paperia." Ja hän veti kasvoilleen hyvin merkitsevän ilmeen. Wulckow ei näyttänyt hämmästyvän, hän naurahti hirveästi.

"Pikku tohtorini, minä en ole myöskään niin yksinkertainen. Selittäkääpäs, mitä juonia olette punonut konemestarinne kanssa!"

Kun hän näki Diederichin horjuvan, niin hän jatkoi: "Hän on kai myöskin niitä vanhoja palvelleita, vai miten, herra valtuusmies?"

Diederich nielasi, hän näki, että mikään kiertely ei auttanut. "Herra presidentti", hän sanoi päättävästi, ja sitten hiljaa ja nopeasti: "Tuo mies pyrkii valtiopäiville, ja kansalliselta kannalta hän on parempi kuin Heuteufel. Sillä ensinnäkin monet vapaamieliset tulevat pelosta muuttumaan kansallisiksi, ja toiseksi, jos Napoleon Fischer tulee valituksi, me saamme Netzigiin keisari Wilhelmin patsaan. Minulla on siitä kirjallinen lupaus."

Hän levitti erään paperin presidentin eteen, Wulckow luki, nousi sitten ylös, potkasi jalallaan tuolin tieltään ja astui lattian poikki puhaltaen savua suustaan. "Siis Kühlemann karkaa, ja hänen puolella miljoonallaan kaupunki ei rakenna mitään lastenseintä, vaan pystyttää keisari Wilhelmin patsaan." Hän pysähtyi. "Pankaa merkille, hyvä mies, omien etujenne nimessä! Jos Netzigillä tulee olemaan sosialidemokraatti valtiopäivillä, mutt'ei mitään keisari Wilhelm Suurta, silloin Te opitte minut tuntemaan. Minä teen viilokkia Teistä! Minä lyön Teidät niin pieneksi, että Teitä ei oteta enää vastaan lastenseimeenkään!"

Diederich oli vetäytynyt tuoleineen aina seinään saakka. "Herra presidentti! Kaikki mitä minussa on, minun tulevaisuuteni, minä asetan tämän suuren kansallisen asian palvelukseen. Minullekin voi sattua jotakin inhimillistä..."

"Jumala Teitä sitten armahtakoon!"

"Jos nyt sitten Kühlemannin sappikivet häviäisivät vielä kuitenkin?"

"Te olette vastuunalainen! Minun pääni on myöskin kysymyksessä!" Wulckow istuutui rutisten tuolilleen. Hän poltti raivoisasti. Kun pilvet hajosivat, niin hän oli tullut iloisemmalle tuulelle. "Mitä minä Teille sanoin 'Sopusoinnun' juhlassa, siinä minä pysyn. Nämä valtiopäivät eivät ole pitkäaikaiset, ryhtykää alustaviin toimiin kaupungissa. Auttakaa minua taistelussani Buckia vastaan, minä autan Teitä Klüsingiä vastaan."

"Herra presidentti!" Wulckowin hymy oli nostanut Diederichissä ylenpalttisia toiveita, hän ei voinut enää hillitä itseään. "Jos antaisitte salakättä tietää, että Te mahdollisesti riistätte häneltä tilaukset! Hän ei kuuluta sitä maailmalle, sitä Teidän ei tarvitse pelätä; mutta hän ryhtyy toimiin. Kenties hän neuvottelee --"

"Seuraajansa kanssa", lopetti Wulckow. Silloin täytyi Diederichin hypätä pystyyn ja vuorostaan kulkea lattian poikki. "Jospa Te tietäisitte, herra presidentti... Gausenfeld on niin sanoakseni tuhathevosvoimainen kone, ja siinä se seisoo ja ruostuu, koska virtaa puuttuu, minä tahdon sanoa, uudenaikaista, suurpiirteistä henkeä!"

"Sitä näyttää Teillä olevan", arveli Wulckow.

"Kansallisen asian palveluksessa", vakuutti Diederich. Hän palasi. "Keisari Wilhelmin patsaan komitea tulee tuntemaan itsensä onnelliseksi, jos meitä onnestaisi siinä suhteessa, että Te, herra presidentti, ilmaisisitte asiaa kohtaan arvossapidetyn mielenkiintonne ottamalla vastaan kunniapuheenjohtajan paikan."

"Tehty", sanoi Wulckow.

"Herra kunniapuheenjohtajansa uhrautuvaa työtä on komitea ymmärtävä pitää vastaavassa arvossa."

"Selittäkääpäs sitä puuhaa hieman lähemmin!" Wulckowin äänessä oli jotakin turmiota ennustavaa nurinaa, mutta kiihtyneisyydessään ei Diederich huomannut sitä.

"Komitean keskuudessa tuo ajatus on jo ollut pohdittavana. Patsas toivotaan saatavan pystytetyksi hyvin yleiseen paikkaan ja kansanpuistolla ympäröidyksi, jotta hallitsijan ja kansan välinen eroittamaton yhdistys tulisi aistin havaittavasti näkyviin. Silloin me olemme ajatelleet kaupungin keskuksessa erästä suurempaa tonttimaata; naapuritalotkin ovat saatavissa; se on Meisestrassella."

"Soso, Meisestrassella." Wulckowin silmäkulmat olivat vetäytyneet kokoon rajuilmaa uhkaavasti. Diederich pelästyi, mutta mitään pysähtymisen keinoa ei ollut enää olemassa.

"Sellainen ajatus on sukeltanut esiin, että meidän pitäisi, ennenkuin kaupunki tarttuu lähemmin asiaan, varata itsellemme kysymykseentulevat tontit ja siten ehkäistä epäoikeutettu keinottelu. Meidän herra kunniapuheenjohtajallamme olisi tietenkin ensimäinen oikeus..."

Tämän sanan jälkeen Diederich perääntyi, sillä rajuilma puhkesi. "Hyvä herra! Minäs Te minua pidätte? Olenko minä Teidän liikeagenttinne? Tämä on kuulumatonta, tällaista ei ole ennen tapahtunut! Tuollainen kamasaksa vihjaa kuninkaalliselle hallintoneuvoston presidentille, että tämän pitäisi ottaa osaa hänen likaisiin afääreinänsä!"

Wulckow jyrisi yli-inhimillisesti; hän kävi väkivaltaisine ruumiinlämpöineen ja persoonallisine tuoksuineen Diederichiä kohden, joka perääntyi. Koirakin oli noussut pystyyn ja valmistautui haukuskellen hyökkäämään. Koko huone täyttyi yht'äkkiä kauhulla ja pauhulla.

"Te teette itsenne vikapääksi raskaaseen virkamiehen loukkaukseen, hyvä herra!" huusi Wulckow, ja Diederich, joka kopeloi takanaan olevaa ovea, oli vain epätietoinen siitä, kumpi tuli tarttumaan ensimäisenä hänen kurkkuunsa, koirako vai presidentti. Hänen tuskallisesti harhailevat silmänsä sattuivat seinällä oleviin valkoisiin kasvoihin, jotka sieltä katsoivat alas uhkaavasti ja salamoiden. Nyt hän oli saanut sen kurkkuunsa, vallan! Hän oli uskaltanut antautua tuttavalliseen kanssakäymiseen vallan kanssa. Se oli hänen tuhonsa, valta nousi häntä vastaan maailmanlopun kauhulla... Kirjoituspöydän takana oleva ovi avautui, joku poliisinpukuinen henkilö astui sisään. Vapisevaa Diederichiä hän ei enää yllättänyt. Uniformun läsnäolo sai hirveän ajatuksen juolahtamaan Wulckowin päähän. "Minä voin tuossa tuokiossa antaa pidättää Teidät, ruikutusprinssin, virkamiehen lahjomisyrityksestä, virkakunnan lahjomisyrityksestä ja hallintopiirin korkeimman virkakunnan lahjomisyrityksestä! Minä toimitan Teidät kuritushuoneeseen, minä tuhoan koko Teidän elämänne!"

Poliisilaitoksen virkailijaan tämä viimeinen tuomio ei näyttänyt tekevän minkäänlaista vaikutusta Diederichiin verrattuna. Hän pani tuomansa paperin pöydälle ja meni tiehensä. Muutoin Wulckowkin kääntyi äkkiä, hän sytytti sikaarin, Diederich oli häneen nähden lakannut olemasta. Ja Schnapskin jätti hänet kuin minkäkin mitättömän. Silloin Diederich uskalsi panna kätensä ristiin.