Part 25

Sitten hän jätti heti salin. Nuori Sprezius, joka ei ollut enää luutnantti, vaan ainoastaan viimeisen luokan kimnanisti, kuljetti juuri Kühnchenin kyttyräselkäistä tytärtä pois seinän luota. Hän otti nähtävästikin huomioonsa tytön isän. Guste Daimchen jäi istumaan... Diederich kulki sivuhuoneiden läpi, missä vanhemmat herrat pelasivat korttia, sai pitkän nenän Käthchen Zillichiltä, minkä hän yllätti erään oven takana erään näyttelijän seurasta, ja joutui ravintolaan. Siellä istui erään pöydän ääressä Wolfgang Buck ja piirteli muistikirjaansa niiden äitien kuvia, jotka odottivat salin seinillä.

"Hyvin taidokasta", sanoi Diederich. "Oletteko jo piirtänyt myöskin morsiamenne kuvan?"

"Tässä yhteydessä hän ei kiinnitä mieltäni", vastasi Buck niin välinpitämättömästi, että Diederich epäili, olisiko hänen elämyksensä Gusten kanssa rakkaudenkomerossa kiinnittänyt hänen sulhasensa mieltä.

"Teistä ei ylipäänsä saa selvää", hän sanoi pettyneenä.

"Mutta Teistä kyllä saa aina", sanoi Buck. "Silloin oikeudessa, suuren yksinpuhelunne aikana, minä olisin tahtonut piirtää Teidät."

"Teidän puolustuspuheenne miellytti minua; se oli onneksi epäonnistunut yritys saattaa minun persoonani ja toimintani mitä suurimpien piirien silmissä halveksituksi ja huonoon huutoon!"

Diederich salamoi, Buck huomasi sen ihmetellen. "Minusta tuntuu, että olette loukkaantunut. Ja minä puhuin kuitenkin niin siivosti." Hän liikutti päätään ja hymyili surevaisen ihastuneesti. "Emmeköhän tyhjentäisi yhdessä shamppanjapulloa?" hän kysyi.

Diederich lausui: "Voinko minä nyt juuri Teidän kanssanne --." Mutta hän suostui. "Oikeus totesi päätöksessään, että Teidän soimauksenne eivät kohdistuneet yksistään minuun, vaan kaikkiin kansallismielisiin miehiin. Sillä minä näenkin asian kuitatuksi."

"Siis Heidsieckiä?" kysyi Buck. Hän pakotti Diederichin kilistämään kanssaan. "Sen toki myönnätte, hyvä Hessling, että niin perin pohjin kuin minä ei kukaan ole Teitä vielä käsitellyt... Nyt minä voin sen Teille sanoa: Teidän roolinne oikeuden edessä miellytti minua enemmän kuin omani. Myöhemmin kotona, peilin edessä, minä sitä jäljittelin."

"Minun roolini? Tahdotte kai sanoa, että minun vakaumukseni. Tosin Teidän mielestänne aikamme edustavin tyyppi on näyttelijä."

"Sen minä sanoin -- erääseen toiseen henkilöön nähden. Mutta Te näette, miten paljon lähemmäksi minä olen havainnossani osunut... Jos minun ei olisi huomenna puolustettava pesumuijaa, jonka pitäisi olla varastanut alushousut Wulckowilta, niin kenties minä näyttelisin Hamletia. -- Kippis!"

"Kippis. Siinä Te ette ainakaan kaipaa mitään vakaumusta!"

"Jumalani, minullakin on jonkinlainen. Mutta ainako sama?... Te neuvoisitte minua siis menemään teatteriin?" kysyi Buck. Diederich oli jo avannut suunsa suositellakseen sitä hänelle, mutta silloin Guste astuikin sisään, ja Diederich punastui, sillä hän oli juuri ajatellut häntä. Buck sanoi uneksivasti: "Sillävälin minun keittopatani makkaroineen ja kaaleineen kiehuisi yli laitojen, ja se on kuitenkin niin hyvä ruokalaji." Mutta Guste lähestyi hiljaa, pani takaapäin kätensä sulhasensa silmille ja sanoi: "Arvaas kuka minä olen?" -- "Sinähän se olet", sanoi Buck ja taputti häntä.

"Herroilla on hauskaa puheenaihetta? Pitääkö minun mennä tieheni?" kysyi Guste. Diederich riensi hakemaan hänelle tuolin; mutta itse asiassa hän olisi kernaammin ollut yksinään Buckin kanssa; kuumeinen kiilto Gusten silmissä ei luvannut mitään hyvää. Hän puhui tavallista luistavammin.

"Te sovittekin tosiaan mainiosti yhteen, olette vain liian muodollisia."

Buck sanoi: "Se johtuu molemminpuolisesta kunnioituksesta." Diederich kömmämystyi, ja sitten hän teki huomautuksen, minkä johdosta itsekin joutui hämilleen. "Oikeastaan -- joka kerta kun minä eroan Teidän sulhasestanne, minä tunnen vihaa häntä kohtaan; mutta iloitsen, kun tapaan hänet uudestaan." Hän suoristautui. "Jos minä nimittäin en olisi vielä kansallismielinen, niin hän tekisi minut siksi."

"Ja jos minä sitä olisin", sanoi Buck heikosti hymyillen, "niin hän vieroittaisi minut siitä. Siitä seurustelumme viehätys."

Mutta Gustella oli silloin nähtävästi muita huolia, hän oli kalpea ja nieleksi jotakin.

"Nyt minä sanon sinulle jotakin, Wolfgang. Lyömmekö vetoa, että menet kumoon?"

"Herra Rose, Hennessyänne!" huusi Buck. Sillä aikaa kuin hän sekotti konjakkia shamppanjaan Diederich tarttui Gusten käsivarteen; ja kun tanssimusiikki oli kovin äänekäs, hän kuiskasi rukoilevasti: "Älkäähän vain tehkö mitään tyhmyyksiä!" Guste sanoi torjuvasti. "Tohtori Hessling pelkää. Hän pitää tuota juttua halpamaisena, minusta se on vain narrimainen." Ja äänekkäästi nauraen: "Mitäs sinä sanot? Sinun isäsi olisi minun äitini kanssa: ymmärräthän. Ja niin ollen meidän pitäisi: ymmärrätkös sinä?"

Buck liikutti hitaasti päätään; sitten hän veti suutaan vinoon. "Joskin." Silloin Gustea ei enää naurattanut.

"Miten niin, joskin?"

"No niin, jos netzigiläiset jotakin sellaista uskovat, niin silloin sitä täytyy heidän keskuudessaan tapahtua joka päivä, ja silloin ei sillä ole mitään väliä."

"Tyhjillä sanoilla ei asiata auteta", huomautti Guste, Diederich uskoi olevansa pakotettu panemaan vastalauseensa.

"Kaikkialla voi sattua hairahduksia. Mutta kukaan ei voi olla piittaamatta lähimmäistensä mielipiteistä kärsimättä siitä rangaistusta."

Guste huomautti: "Hän luulee aina olevansa liian hyvä tähän maailmaan." Ja Diederich: "Tämä on ankara aika. Joka ei puolusta itseään, hänen täytyy uskoa siihen." Silloin Guste huusi haikean innostuneesti:

"Tohtori Hessling ei ole sinun kaltaisesi! Hän on puolustanut minua! Minä kuulin tämän Meta Harnischilta, jonka lopulta täytyi avata suunsa. Hän on muuten ainoa, joka on minua puolustanut. Sinun asemassasi hän vetäisi tilille ihmiset, jotka uskaltavat juoruta minusta!"

Diederich vahvisti tämän päännyökkäyksellä. Buck pyöritteli yhä lasiaan. Äkkiä hän laukasi kielensä.

"Kuka sanoo, että minäkin en kernaasti vetäisi kerta jotakin tilille -- jotakin ilman valikointia, koska kerta kaikki näyttävät olevan yhtä alhaisia ja yhtä tyhmiä?" Samalla hän nipisti silmänsä kiinni. Guste kohotti paljaita olkapäitään.

"Sellaista sitä jutellaan, mutta he eivät ole niin tyhmiä, he tietävät, mitä tahtovat... Tyhmempi on viisaampi", lopetti Guste taisteluun vaativasti, ja Diederich nyökäytti salaisen ivallisesti. Silloin Buck katsahti häneen, Diederichiin, silmillä, jotka yht'äkkiä näyttivät mielipuolisilta. Nyrkkejään hän pyöritti kaulansa ympäri suonenvedontapaisella vapinalla. "Mutta jos minä --" hänen äänensä oli äkkiä tullut käheäksi -- "jos minä saisin tuota jotakuta kauluksesta kiinni, tuota, josta minä tietäisin, että hän suunnittelee kaikki juonet ja yhdistää omaan persoonaansa kaiken, mikä kaikissa on inhoittavata ja pahaa. Jos minä saisin tuota kauluksesta kiinni, tuota, joka on kaiken epäinhimillisen ja ihmistä alentavan kokonaiskuva --." Kalpeana kuin hännystakin paita Diederich vetäytyi syrjään tuolillaan ja perääntyi taaksepäin. Guste huudahti, hän lennähti pakokauhuisesti seinää kohden. "Se johtuu konjakista!" huudahti Diederich Gustelle... Mutta Buckin katse, joka hirveätä tehoa täynnään oli pyörinyt heidän välillään, keskittyi odottamatta, tirkisti ja loisti iloiselta.

"Valitettavasti minä olen tähän sekotukseen tottunut", hän selitti.

Diederich asettui taas rennosti asemilleen. "Te olette sittekin vain näyttelijä", hän sanoi suuttuneesti. "Niinkös luulette?" kysyi Buck ja säteili vielä kirkkaammin. Guste nyrpisti nenäänsä. "No niin, huvitelkaahan sitten edelleen keskenänne", hän lausui ja aikoi mennä. Mutta maakunnanoikeusneuvos Fritzsche oli siinä, hän kumarsi Gustelle ja myöskin Buckille. Hän kysyi, salliko herra oikeusapulainen, että hän tanssi hänen morsiamensa kanssa kotiljongia. Hän puhui mitä kohteliaimmin, jossain määrin rauhoittavasti. Buck ei vastannut, hän rypisti kulmiaan. Guste oli jo sillä välin tarttunut Fritzschen käsivarteen.

Buck katseli heidän jälkeensä, kulmat rypyssä, unhoittaen itsensä. "Niin, niin", ajatteli Diederich, "hauskaa ei ole tavata herraa, joka sisaresi kanssa on tehnyt huvimatkan ja sitten tulee ja ottaa morsiamesi pöydästäsi, etkä voi mitään tehdä, koska muuten skandaali tulisi vielä suuremmaksi, koska nimittäin jo kihlauksesikin on skandaali..."

Pelättävästi Buck sanoi: "Tietäkääpäs, että nyt vasta minä saan oikein halun mennä naimisiin neiti Daimchenin kanssa. Minä en pitänyt asiata -- erittäin mielenkiintoisena; mutta Netzigin asukkaat ovat tehneet sen suorastaan pikantiksi, kutkuttavaksi."

Diederich jäykistyi tämän vaikutuksen johdosta. "Jos Teitä miellyttää", hän sanoi.

"Miksei sitten? Te ja minä, me kaksi vastakohtaa, me tuomme tänne toki moraalista vapaan aikakauden edistyneet tendenssit. Me teemme alkuunpanon. Ajan henki kulkee täällä kadun yli vielä huopakengissä."

"Me tulemme antamaan sille kannukset", lupasi Diederich.

"Kippis!"

"Kippis! Mutta minun kannukseni" -- Diederich salamoi. "Teidän epäilyksenne ja hervoton mielialanne ei ole ajanmukaista. Hengellä" -- hän puhalsi nenänsä kautta -- "ei nykyään tehdä mitään. Kansallisille teoille" -- hän löi nyrkkiä pöytään -- "kuuluu tulevaisuus!"

Buck hymyili siihen anteeksiantavasti: "Tulevaisuus? Siinä se juuri erehdys onkin. Kansallisia tekoja on kerääntynyt vuosisatain kuluessa. Mitä me nyt koemme ja saamme vielä kokea, on niiden sykähdystä ja ruumiin hajua. Siitä ei lähde hyvää ilmaa."

"Teiltä minä en voinut muuta odottaakaan kuin kaikkeinpyhimmän lokaan viemistä."

"Pyhä! Koskematon! Sanokaamme yksin tein ikuinen! Eikö totta? Ilman teidän natsionalisminne ihanteita ei tulla, ei tulla enää koskaan uudestaan elämään. Aikaisemmin kenties, historian pimeinä aikoina, joka ei Teitä vielä tuntenut. Mutta nyt Te olette siinä, ja maailma on siihen saapunut. Kansojen viha ja omahyväisyys, siinä päämäärä, sitä pitemmälle se ei kanna."

"Me elämme ankarata aikaa", vahvisti Diederich vakavasti.

"Vähemmän ankaraa kuin kalkittua... Minä en usko, että ihmiset, jotka sattuivat elämään kolmikymmenvuotisen sodan aikana, olisivat uskoneet silloisten olosuhteiden muuttumattomuuteen, mitkä eivät olleet myöskään niin helliä. Enkä minä usko sitäkään, että ne, jotka olivat rokokomielivallan alaisina, olisivat uskoneet sitä kukistumattomaksi, sillä muutoin he eivät olisi tahtoneet vallankumousta. Missä on, historian tiloissa, joihin me voimme vielä hengessä mennä sisälle, se aika, joka olisi julistanut itsensä pysyväiseksi ja surullisine rajoituksineen riidellyt ikuisuuden kanssa, tai moittinut ennakkoluuloisesti jokaista, joka ei kokonaan kuulunut siihen. Olla olematta kansallismielinen herättää Teissä vielä enemmän kauhua kuin vihaa! Mutta isänmaattomat ovat teidän kantapäillänne. Tuolla salissa, näettekö heitä?"

Diederich valutti maahan shamppanjansa, niin äkisti hän kääntyi. Oliko sitten Napoleon Fischer tovereineen tunkeutunut sisään?... Buck nauroi mykästi ja sisäisesti. "Älkää vaivatko itseänne, minä tarkoitan vain tuota rauhallista kansaa noilla seinillä. Miksi he näyttävät niin iloisilta? Mikä oikeuttaa heidät kukkaisteihin, kevyeen astuntaan ja sopusointuun? Ah, te ystävät!" Buck heilutti lasiaan tanssijoiden yli. "Te ihmiskunnan ja kaiken hyvän tulevaisuuden ystävät, laajarintaiset, jotka ette tienneet mitään kansallisen serkusseuran synkästä itsekkyydestä! Te maailmansielut, palatkaa jälleen! Vieläpä meidänkin keskellämme jotkut odottavat teitä!"

Hän joi pohjaan, Diederich huomasi halveksuen, että Buck itki. Muuten viimeksimainittu sai heti viekkaan ilmeen kasvoilleen. "Mutta te, aikalaiset, ette tiedä, mitä tuolla pormestarilla, joka tuolla taustalla henkilökunnan ja paimentyttöjen keskellä ruusuisesti hymyilee, on nauharuusuna rinnassaan? Värit ovat kalvenneet, te ajattelette kai, että ne ovat meidän värimme? Mutta ne ovatkin Ranskan kolmivärit. Ne olivat silloin uusia, eivätkä kuuluneet millekään erityiselle maalle, vaan olivat yleisen aamunsarastuksen värit. Niiden pitäminen oli parasta mielialaa; oli ankaran korrektia, kuten te sanoisitte. Kippis!"

Mutta Diederich oli salaa vetäytynyt pois tuoleineen ja kurkisteli ympärilleen, kuuliko kukaan. "Tehän olette humalassa", hän mutisi; ja pelastaakseen tilanteen hän huusi: "Herra Rose, vielä yksi pullo!" Sitten hän istuutui paikalleen arvokkaasti.

"Te ette näytä ajattelevan sitä, että Bismarck on sen jälkeen ollut olemassa!"

"Eikä vain yksi Bismarck", sanoi Buck. "Kaikilta puolilta on Europa ajettu tähän kansalliseen läpikäyntiin. Olettakaamme, että sitä ei voitu välttää. Sen jälkeen on tuleva parempia ketoja... Mutta oletteko edes seuranneet Bismarckianne, mikäli hän oli oikeassa? Te olette antaneet kiskoa itseänne sinne tänne, te olette eläneet hänen kanssaan riidoissa. Vasta nyt, kun teidän pitäisi olla jo irti hänen vaikutuksestaan, te riiputte kiinni hänen voimattomassa varjossaan! Sillä teidän kansallinen aineenvaihtonne on lamauttavan hidas. Ennen kuin te ennätätte käsittää, että joku suuri mies on olemassa, hän on jo lakannut olemasta suuri."

"Te tulette hänet vielä tuntemaan!" lupasi Diederich. "Veri ja rauta pysyy tehokkaimpana parannuskeinona. Voima käy oikeuden edellä!" Hänen päänsä paisui punaiseksi noiden uskonkappaleiden lausumisesta. Mutta Buck kiihtyi myöskin.

"Voima! Voima ei pysy aina painetin nenässä kuten vartaaseen pistetty makkara. Ainoa todellinen voima on nykyään rauha! Harjotelkaa vain väkivallan komediaa! Pöyhkeilkää kuviteltuja sisäisiä ja ulkonaisia vihollisia vastaan! Tekoja ei teidän ole onneksi sallittu tehdä!"

"Ei sallittu?" Diederich puhalsi, aivan kuin sammuttaakseen tulta. "Hänen Majesteettinsa on sanonut: Kernaammin me annamme meidän kaikkien kahdeksantoista armeijakunnan ja neljänkymmenen kahden miljoonan asukkaan --"

"Sillä missä Saksan kotka --!" huusi Buck äkkinäisellä lennolla; ja vielä rajummin: "Ei parlamentin päätöksiä! Ainoa tuki on armeija!"

Diederich ei antanut hänelle perään. "Te olette kutsutut suojelemaan minua ensi rivissä ulkonaista ja sisäistä vihollista vastaan."

"Maankavaltajajoukkoa vastaan!" huusi Buck. "Rosvojoukkoa vastaan --"

Diederich keskeytti: "-- joka ei ole saksalaisen nimen arvoinen!"

Ja molemmat yhteen ääneen: "Sukulaisia ja veljiä ampua!"

Tanssijat, jotka olivat nauttimassa virvokkeita, huomasivat heidän melunsa ja hakivat paikalle naisensakin näkemään tätä sankarillista innostusta. Yksinpä kortinpelaajatkin kurkottivat päitään sisään; ja kaikki katselivat hämmästyneinä Diederichiä ja hänen toveriaan, jotka tuolillaan heiluen, rynkämäisillään pöydällä, kiiluvine silmineen ja paljastettuine hampaineen singahduttelivat toisilleen vasten naamaa tuimia sanoja.

"Yhden vihollisen, ja se on minun viholliseni!"

"Yksi on vain herra valtakunnassa, ketään muuta minä en siedä!"

"Minä voin olla sangen paha!"

Äänet sekaantuivat toisiinsa.

"Väärää humanismia!"

"Jumalallisen maailmanjärjestyksen isänmaattomat viholliset!"

"Täytyy juurittaa pois viimeistä vesaa myöten!"

Pullo lensi seinää vastaan.

"Minä murskaan!"

"Saksalaisen tomun!... jaloistaan!... Ihania päiviä!"

Katselijain läpi tunkeutui tässä kohden eräs olento sidotuin silmin: Guste Daimchen, jonka tällä lailla piti etsiä itselleen jokin herra. Takaapäin hän tunnusteli Diederichiä ja koetti saada häntä nousemaan ylös. Tämä teki itsensä kankeaksi ja toisti uhkaavasti. "Ihania päiviä!" Guste repi liinan silmiltään, tuijotti häneen tuskallisesti ja haki hänen sisarensa. Buckkin huomasi, että oli viisasta nousta pöydästä. Huomiota herättämättä hän tuki ystäväänsä tämän poistuessa, mutt'ei voinut kuitenkaan estää Diederichiä kääntymästä vielä kerran ympäri ja huutamasta tanssijain töllistelevälle joukolle mahtavasti suoristautuen, joskin lasimaisin silmin, salamoimatta:

"Minä murskaan!"

Sitten hän joutui alas ja autettiin vaunuihin.

* * * * *

Kun hän keskipäivän lähestyessä kovin särkevin päin astui perhehuoneeseen, niin hän suuresti hämmästyi sen johdosta, että Emmi poistui sieltä suuttuneena. Mutta Magdan tarvitsi tehdä hänelle vain varovaisia viittauksia, niin hän tiesi jo, mistä oli kysymys. "Teinkö minä siten tosiaankin? No niin, minä myönnän, että naisia oli läsnä. On monia tapoja näyttää olevansa saksalainen mies: naisilla on taas omansa... Tällaisessa tapauksessa on luonnollista, että asia sovitaan virheettömimmällä ja lojaalisimmalla tavalla."

Vaikka hän tuskin saattoi nähdä mitään silmillään, hän oli selvillä siitä, mitä oli tapahtunut. Sillä välin kuin käytiin hakemassa kaksivaljakkoa, hän pukeutui käyntipukuun ja valkeaan kravattiin ja pani silinterin päähänsä; sitten hän ojensi kuskille Magdan laatiman luettelon ja ajoi tiehensä. Kaikkialla hän tahtoi tavata naisia, monet hän säikäytti näiden ollessa päivällisillä; -- ja tuntematta tarkkaan, oliko hänen edessään rouva Harnisch, rouva Daimchen tai rouva Tietz, hän sanoi karhealla kohmeloisen äänellä:

"Minä myönnän... Saksalaisena miehenä, naisten läsnäollessa... Lojaalisin ja virheettömin tapa..."

Kello puoli kaksi hän oli jälleen kotonaan ja istuutui huokaisten pöytään. "Asia on sovittu."

Iltapäivä kuului eräälle vaikealle tehtävälle. Diederich antoi Napoleon Fischerin tulla ylös yksityisasuntoonsa.

"Herra Fischer", hän sanoi ja osoitti hänelle erästä tuolia, "minä otan Teidät vastaan täällä enkä konttorissa, koska meidän asiamme eivät ollenkaan koske herra Sötbieriä. Kysymyksessä on nimittäin politiikka."

Napoleon Fischer nyökkäsi, ikäänkuin olisi jo sitä ajatellut. Hän näytti jo olevan tottunut sellaisiin tuttavallisiin keskusteluihin ja kävi Diederichin ensi viittauksesta heti käsiksi sikaarilaatikkoon, vieläpä hän nosti toisen jalkansa toisen päälle. Diederich ei ollut ollenkaan näin varma; hän läähätti -- ja sitten hän päätti ilman kiertoteitä pyrkiä päämääräänsä röyhkeällä rehellisyydellä. Bismarck oli myöskin menetellyt sillä tavalla.

"Minä tahdon nimittäin tulla valtuusmieheksi", hän selitti, "ja siinä minä tarvitsen Teitä."

Konemestari loi häneen katseen kulmainsa alta. "Minä myöskin Teitä", hän sanoi. "Sillä minä tahdon myöskin tulla valtuusmieheksi."

"No, no, kuulkaahan! Minä olen valmis käyttämään..."

"Teillä oli kai jo pari kultarahaa kädessä?" -- ja tuo proletaari näytti keltaisia hampaitaan. Hän ei enää ollenkaan peittänyt irvistystään. Diederich käsitti, että vaaliasioista oli hänen kanssaan vaikeampi puhua kuin jostakin loukkaantuneesta työläisnaisesta. "Nimittäin, herra tohtori", aloitti Napoleon, "minun puolueeni saa toisen noista kahdesta paikasta aivan varmasti. Toisen saavat todennäköisesti vapaamieliset. Jos Te tahdotte paiskata heidät pellolle, niin Te tarvitsette meitä."

"Sen minäkin oivallan", sanoi Diederich. "Tosin vanha Buckkin kannattaa minua, mutta hänen väkensä ei ole kauttaaltaan niin luottavaista, että äänestäisi minua, jos asettautuisin vapaamielisten ehdokkaaksi. Varmempaa on, että olen hyvissä väleissä Teidänkin kanssanne."

"Minä jo aavistankin, miten voitte tämän tehdä", selitti Napoleon. "Koska minä nimittäin jo kauan olen ajatellut tohtori Hesslingistä, että eiköhän hän jo pian astu poliittiselle taistelutantereelle."

Napoleon puhalteli ympyröitä, siinä määrin hän tunsi asemansa korkeaksi!

"Teidän oikeusjuttunne, herra tohtori, ja sitten tuo tuolla sotilasyhdistyksessä, tuo kaikki oli hyvää reklaamiksi. Mutta poliitikon on aina ajateltava: miten monta ääntä minä saan."

Napoleon selitteli kokemuksiaan! Kun hän puhui "kansallisesta melusta", niin Diederich tahtoi panna vastalauseensa; mutta Napoleon selviytyi hänestä pian.

"Mitäs Te sitten tahdotte. Me meidän puolueessamme tunnemme jossain määrin jotakin kunnioitusta kansallista melua kohtaan. Parempia afäärejä sillä aina tekee kuin vapaamielisyydellä. Porvarillinen demokratia ajaa kohta tiehensä yksillä ainokaisilla ajurinrattailla."

"Ja ne me vielä kalustamme sille ylellisesti!" huusi Diederich. Liittolaiset nauroivat hyvillään. Diederich toi lasin olutta.

"Mu-utta", sanoi sosialidemokraatti, ja hän esitti ehtonsa: kaupungin oli autettava ammattiyhdistyksen talonrakentamista!... Diederich hypähti tuoliltaan. "Ja sitä Te julkeattekin vaatia kansallismieliseltä mieheltä?"

Toinen pysyi rauhallisena ja ivallisena. "Jos me emme auta tuota kansallismielistä miestä vaaleissa, niin minne hän sitten jäisi?" -- Ja suuttui sitten Diederich tai pyysi armoa, hänen täytyi antaa kirjallinen sitoumus siitä, ett'ei tullut vain äänestämään tuon ammattiyhdistyksen talon hyväksi, vaan myöskin muokkaamaan lähimmät valtuusmiestoverinsa asialle suosiollisiksi. Sitten hän selitti korkeasti keskustelun päättyneeksi ja otti olutlasin konemestarin kädestä. Mutta Napoleon Fischer vilkutti silmäänsä. Herra tohtori sai olla ylipäänsä iloinen, että oli tekimisissä hänen eikä puoluepukari Rillen kanssa. Sillä Rille, joka agiteerasi oman vaalinsa hyväksi, ei ollut taivutettavissa mihinkään kompromissiin. Ja puolueessa mielipiteet olivat jakautuneet; Diederichillä oli siis syytä itseään lähellä olevassa lehdessä tehdä jotakin Fischerin ehdokkuuden hyväksi. "Herra tohtori, Teillä on syytä pyytää päästä vapaaksi siitä, että vieraat ihmiset, kuten esim. Rille, saisivat pistää nenänsä Teidän asioihinne. Meidän molempien kesken on asianlaita kokonaan toinen. Me olemme jo yhdessä kahlanneet yhdessä jos toisessakin loassa."

Sitten hän meni ja jätti Diederichin tunteittensa valtaan. "Yhdessä kahlanneet yhdessä ja toisessakin loassa!" ajatteli Diederich, ja tuskan ja vihan väreet risteilivät hänessä. Ja tuon tuo koira uskalsi sanoa hänelle, hänen oma kulinsa, jonka hän saattoi joka hetki potkaista kadulle! Kuitenkaan se ei valitettavasti käynyt päinsä, sillä totta oli, että he olivat kahlanneet liassa. Tuo holländeri! Tuo loukkaantunut työläisnainen! Toinen tuttavallisuudenosoitus johti toiseen: nyt oli Diederich joutunut proletaarinsa kanssa ei vain liikettäkoskeviin, vaan myöskin poliittisiin suhteisiin Kernaammin olisi Diederich ollut tekemisissä puoluepukari Rillen kanssa, mutta silloin olisi ollut pelättävissä, että Napoleon Fischer olisi kostoksi saattanut ilmi, mitä tiesi. Diederich näki vielä itsensä pakotetuksi auttamaan häntä Rilleä vastaan. "Mutta" -- hän pui nyrkkiään -- "me puhumme tästä vielä. Ja jos tätä kestää kymmenen vuotta, niin tilitys tulee!"

Tämän jälkeen hänen täytyi käydä vanhan herra Buckin puheilla ja kuunnella antautumuksella hänen kaunohenkistä puhettaan. Siitä hyvästä hänet otettiin vapaamielisten ehdokkaaksi... "Netziger Zeitungissa", mikä lämpimässä kirjoituksessa suositteli valitsijoille herra tohtori Hesslingiä ihmisenä, kansalaisena ja poliitikkona, arvosteltiin heti tuon artikkelin alapuolella, joskin pienemmillä kirjaimilla, hyvin ankarasti työmies Fischerin asettamista ehdokkaaksi. Sosialidemokraattisella puolueella oli, niin sanottiin tuossa kirjoituksessa, käytettävänään, se täytyi valitettavasti myöntää, riittävästi itsenäisiä ammatinharjoittajia, sen ei tarvinnut vaatia porvarillisilta valtuusmiehiltä kollegiaalista kanssakäyntiä jonkun tavallisen työmiehen kanssa. Pitikö herra tohtori Hesslingin tavata kunnallisten laitosten sydämessä juuri oma konemestarinsa?

Tämä porvarillisen lehden hyökkäys sai aikaan täyden yksimielisyyden sosiaalidemokraattien kesken; Rillenkin täytyi selittää kannattavansa Napoleonia -- joka loistavasti meni maaliin. Diederich sai siltä puolueelta, joka hänet oli asettanut ehdokkaaksi, vain puolet sen äänistä, mutta toverit pelastivat hänet. Molemmat valitut esitettiin yhdessä valtuustolle. Pormestari tohtori Scheffelweis lausui heidät tervetulleiksi viittamaalla, että toiselta puolen toimelias porvari, toiselta puolen eteenpäinpyrkivä työmies --. Ja jo ensi istunnossa Diederich puuttui keskusteluun.