Part 24

"Minä kunnioitan taistelua ja tunnen sen liian hyvin vihatakseni ketään, joka taistelee minun omiani vastaan." Minkä jälkeen Diederich, peläten, että tämä veisi liian pitkälle, alkoi tehdä kaikkea tyhjäksi. Hän ei tiennyt itse mitään --. Asioihin saattoi joutua --. Vanhus auttoi häntä. "Minä tiedän: Te etsitte, ettekä ole vielä löytänyt itseänne."

Hän upotti valkean partansa silkkiseen kaulahuiviinsa. Kun hän sen jälleen veti ylös, niin Diederich käsitti, että jotakin uutta oli tulossa.

"Te ette olekaan vielä ostanut sitä taloa oman talonne takaa", sanoi herra Buck. "Te olette kai muuttanut suunnitelmianne?"

Diederich ajatteli: "Hän tietää kaikki", ja näki salaisimmat laskunsa paljastetuiksi.

Vanhus hymyili viekkaasti ja hyväntahtoisesti. "Ehkä Te tahtoisitte ensin siirtää tehtaanne ja sitten vasta laajentaa sitä? Minä voisin ajatella, että Te haluatte myydä kiinteimistönne ja vain odotatte sopivaa tilaisuutta -- minkä minäkin otan huomiooni", hän lisäsi, ja silmäten häntä: "Kaupungilla on aikomuksena lastenkodin perustaminen."

"Vanha koira", ajatteli Diederich. "Hän keinottelee parhaan ystävänsä kuolemalla!" Mutta samalla hänelle selvisi, mitä hänen oli ehdotettava Wulckowille Netzigin valtaamiseksi!... Hän läähätti.

"Enpä suinkaan, herra Buck. Isäni perintömaasta minä en luovu!"

Silloin vanhus tarttui uudestaan hänen käteensä. "Minä en ole mikään viettelijä", hän sanoi. "Teidän lapsenrakkautenne tuottaa Teille kunniaa."

"Aasi", ajatteli Diederich.

"Niin me tulemme etsimään itsellemme toista tonttimaata. Niin, kenties tulette auttamaan meitä siinä. Hyvä Hessling, me emme anna omaa etuaan tavoittelemattoman yhteistunteen kuolla itsessämme -- emme silloinkaan, kun se näyttää hetken toimivan väärään suuntaan."

Hän nousi ylös.

"Jos tahdotte tulla valtuusmieheksi, niin saatte minun kannatukseni."

Diederich jäykistyi, käsittämättä tätä. Vanhuksen silmät olivat siniset ja syvät, ja hän tarjosi Diederichille juuri sitä kunniavirkaa, josta Diederich oli toimittanut pois hänen lankonsa. Pitikö nyt sylkeä vai kätkeytyä? Diederich piti parempana lyödä kantapäänsä yhteen ja esittää virheettömästi kiitoksensa.

"Nähkääs", vastasi vanhus, "yhteistunne rakentaa sillan nuorista vanhoihin, vieläpä niihinkin asti, jotka eivät ole enää elossa."

Hän vei kätensä puolikaaressa seinien yli ja menneen sukupolven yli, mikä virttyneenä ja iloisena astui esiin maalatusta syvyydestään. Hän hymyili vannehameisille tytöille ja samalla myöskin eräälle veljensätyttärelle ja Meta Harnischille, jotka menivät siitä ohitse. Kun hän käänsi kasvonsa vanhaa pormestaria kohden, joka kukkien ja lasten keskitse astui esiin kaupungin portista, niin Diederich huomasi näiden molempien yhdennäköisyyden. Vanha Buck viittasi häneen ja noihin muihin maalatun kokouksen jäseniin.

"Hänestä minä olen paljon kuullut. Tämän naisen minä vielä tunsin. Eikös tuo pappismies näytä pastori Zillichiltä? Ei, meidän joukossamme ei voi ilmaantua mitään vakavaa vieraantumista, sillä me olemme jo kauan sitten olleet velvoitetut hyväntahtoisuuteen toisiamme kohtaan ja edistyksen kannattamiseen, jo niidenkin vuoksi, jotka jättivät meille 'Sopusoinnun'."

"Soman sopusoinnun", ajatteli Diederich ja katsahti ympärilleen, miettien, miten pääsisi tiehensä. Vanhus oli tapansa mukaisesti siirtynyt liikeasioista sentimentaaliseen jaaritukseen. "Hänestä tulee aina oppinut esiin", ajatteli Diederich.

Juuri silloin Guste Daimchen ja Inge Tietz menivät siitä ohitse. Guste riippui Ingen käsikoukussa, ja tämä kehui kovasti sitä, mitä oli kokenut kulissien takana. "Meidän tuskamme, kun he yhä sanoivat: teetä, kahvia, kahvia, teetä." Guste väitti: "Seuraavaksi kerraksi Wolfgang kirjoittaa paljon kauniimman kappaleen, ja minä näyttelen silloin mukana." Silloin Inge irtaantui, hänen ilmeensä kävi aran torjuvaksi. "Niinkö?" hän kysyi, ja Gusten kasvoilta hävisi äkkiä niiden harmiton into. "Miksei sitten?" hän kysyi surkean suuttuneena. "Mikäs sinun on taas?"

Diederich, joka häneltä olisi saattanut tätä kysyä, kääntyi jälleen valeen vanhan Buckin puoleen. Tämä jaaritteli edelleen.

"Samat ystävät silloin kuin nytkin, ja myöskin samat viholliset ovat siinä. Jo kovin himmentyneenä tuo rautainen ritari, tuo lasten pelätin tuossa portinkomerossaan. Don Antonio Manrique, julma ratsukenraali, sinä joka kolmikymmenvuotisessa sodassa meidän köyhältä Netzigiltämme kiskoit pakkoveroa. Jos nyt Riekestrasse ei olisi saanut sinulta nimeään, niin mihin olisi sitten viimeinenkin kaiku sinusta hävinnyt?... Myöskin yksi, jota ei meidän vapaudenhenkemme miellyttänyt ja joka aikoi hävittää sukupuuttoon."

Hiljainen hihitys pudisti äkkiä vanhusta. Hän tarttui Diederichin käteen.

"Eikös hän muistuta meidän herra von Wulckowiamme?"

Diederichin ilme muuttui vielä virheettömämmäksi, mutta vanhus ei sitä huomannut, hän oli nyt kerta kaikkiaan hyvällä tuulella, ja hänen päähänsä pälkähti jotakin. Hän viittasi Diederichiä tulemaan erään kasviryhmän taakse ja näytti hänelle seinällä kahta olentoa, erästä nuorta lammaspaimenta, joka kaihoten avasi käsivartensa, ja erään puron takana olevaa paimentyttöä, joka valmistautui hyppäämään tuon puron yli. Vanhus kuiskasi: "Luuletteko, että nuo pääsevät toistensa luokse? Sitä eivät monet enää tiedä. Minä sen tiedän vielä." Hän katsahti ympärilleen, näkikö kukaan häntä, ja avasi äkkiä erään pienen oven, jota kukaan ei olisi koskaan löytänyt. Ovessa oleva paimentyttö liikkui rakastajaa kohden. Hieman vielä, ja oven takana pimeässä tytön täytyi kylläkin olla sylissä... Vanhus viittaa huoneeseen, minkä oli paljastanut. "Tämän nimenä on rakkaudenkammio." Jostakin pihamaalta tunkeutui verhottoman ikkunan läpi lyhdynvalo tähän huoneeseen ja valaisi peilin ja hoikkajalkaisen sohvan. Vanhus veti sisäänsä ummehtunutta ilmaa, mikä virtasi esiin ties miten menneiltä päiviltä, ja hymyili ajatuksissaan. Sitten hän sulki tuon pienen oven.

Mutta Diederich, jonka mieltä tämä kiinnitti vain kohtalaisesti, näki jonkun tulevan, joka lupasi paljon enemmän mielenliikutusta. Se oli maakunnanoikeusneuvos Fritzsche: sillä hän oli siinä. Hänen lomansa oli loppunut, hän oli palannut etelästä ja tullut juhlaan, joskin hieman myöhästyneenä ja myöskin ilman Judith Laueria, jonka loma kesti vielä, aina siihen asti kun hänen miehensä pääsi vankilasta. Mistä Fritzsche meni ohitse vartalonvääntein, mitkä eivät vaikuttaneet luonnollisilta, siinä kuiskailtiin, ja jokainen, jota hän tervehti, kurkisti salaa herra Buckiin. Fritzsche huomasi kylläkin, että hänen piti tehdä jotakin, hän antoi itselleen sysäyksen ja läksi. Vanhus, joka ei aavistanut mitään, huomasi hänet äkkiä edessään. Hän kalpeni kerta kaikkiaan, Diederich pelästyi ja ojensi jo kätensä. Mutta mitään ei tapahtunut, vanhus oli tointunut. Hän seisoi siinä niin jäykkänä, että hänen selkänsä kovertui, ja katsoi kylmästi ja vieraasti mieheen, joka oli vietellyt hänen tyttärensä.

"Olette jo palannut, herra maakunnanoikeusneuvos?" hän sanoi kuuluvasti.

Fritzsche koetti nauraa iloisesti. "Siellä etelässä oli ilma kauniimpi, herra kaupunkineuvos. Niin, ja entäs sitten taide!"

"Siitä meillä on täällä vain kajastus" -- ja vanhus viittasi, hellittämättä katsettaan Fritzschestä, seiniin. Hänen ryhtinsä teki vaikutuksen useimpiin, jotka tuolta takaapäin vaanivat hänessä heikkoutta. Hän piti puolensa tässä tukalassa asemassa, hän edusti vanhaa arvoa, hän yksin koko hajoavan perheen puolesta, seurueen puolesta, joka puuttui. Tällä hetkellä hän sai osakseen monen myötätunnon, jota hän oli jo niin paljon kadottanut... Diederich kuuli hänen vielä sanovan: "Minä olen saanut aikaan sen, että meidän uusi katujonomme sai toisen suunnan, vain siksi, että tämä talo ja nämä maalaukset saattoivat säilyä. Niillä saattaa olla arvoa vain kuvauksina, mutta sellainen kuva, joka saattaa antaa omalle ajalleen ja sen tavoille kestävyyttä, voi toivoa itsekin kestävänsä ja säilyvänsä." Silloin Diederich painui pois, hän häpesi Fritzschen puolesta.

* * * * *

Pormestarin anoppi kysyi häneltä, mitä vanhus oli sanonut "Salakreivittärestä". Diederich mietti, ja hänen täytyi tunnustaa, että hän ei ollut edes maininnut siitä mitään. Molemmat olivat pettyneitä.

Sillä välin hän huomasi, että Käthchen Zillich katseli pilkallisesti, ja hänelle se juuri oli kaikkein vähimmin luvallista. "No niin, neiti Käthchen", sanoi Diederich hyvin kuuluvasti, "mitäs Te ajattelette viheriästä enkelistä?" Käthchen vastasi vielä kuuluvammin: "Viheriästä enkelistä? Oletteko Te se?" Ja hän nauroi hänelle vasten naamaa. "Teidän pitäisi totisesti olla varovaisempi", arveli Diederich rypistellen otsaansa. "Minä tunnen itseni suorastaan velvoitetuksi huomauttamaan siitä isällenne."

"Isälleni!" huudahti Käthchen heti. Diederich pelästyi. Onneksi pastori Zillich ei ollut kuullut.

"Luonnollisesti minä kerroin isälleni aivan tuoreeltaan meidän pienen retkemme. Mitäs siitä sitten, sehän olitte vain Te."

Hän meni liian pitkälle. Diederich läähätti. "Niin, ja kauniimpien korvien ihailijaa varten Jadassohnkin oli siellä." Nähtyään, että sanat sattuivat, hän lisäsi. "Seuraavalla kerralla Viheriässä enkelissä me maalaamme nuo korvat vihreiksi, se synnyttää tunnelmaa."

"Jos luulette, että se riippuu korvista." Samalla Käthchenin katse ilmaisi niin rajatonta halveksimista, että Diederich päätti kaikin keinoin puuttua asiaan. He olivat tuon kasviryhmän luona. "Mitäs luulette?" kysyi Diederich. "Tuleeko tuo paimentyttö hyppäämään tuon puron yli ja tekemään tuon paimenen onnelliseksi?"

"Lammas", sanoi Käthchen. Diederich ei kuullut sitä, vaan meni eteenpäin ja kopeloi seinää. Hän oli löytänyt oven. "Näetkös nyt? Hän hyppää."

Käthchen lähestyi ja kurkotti kaulaansa tuohon salaiseen huoneeseen. Silloin hän sai työnnön ja joutui kokonaan sisälle. Diederich veti oven kiinni ja hyökkäsi äkkiä Käthchen'in kimppuun, läähättäen hurjasti.

"Päästäkää minut pois, minä raapin!" huusi Käthchen ja tahtoi kirkua. Mutta hänen täytyi nauraa, mikä lamasi hänen puolustuskykynsä ja saattoi hänet yhä lähemmäksi sohvaa. Taistelu Käthchenin paljaiden käsivarsien ja olkapäiden kanssa sai Diederichin kokonaan pois suunniltaan. "Kas niin", hän yski, "nyt tästä tulee jotakin." Päästyään askeleen eteenpäin hän toisti: "Nyt tästä tulee jotakin. Vieläkös minä olen lammas? Niin, kun joku ajattelee, että tyttö on sievä, ja hänellä itsellään on rehelliset aikomukset, silloin hän on lammas. Nyt tästä tulee jotakin." Viime sysäyksellä hän työnsi häntä eteenpäin. "Ah", sanoi Käthchen, ja naurusta tukehtumaisillaan: "Mitäs tästä sitten tulee?"

Äkkiä hänen puolustautumisensa muuttui vakavaksi. Kaasuvalon kaistale, mikä tunki sisään verhottomasta akkunasta, valaisi hänen epäjärjestystään, ja hänen ponnistuksista ikäänkuin paisuneet kasvonsa olivat käännetyt ovea kohden. Diederich käänsi päätään: Guste Daimchen seisoi siinä. Guste tuijotti älyttömänä eteensä, Käthchenin silmät pullistuivat, ja Diederich, polvillaan sohvalla, väänsi kaulaansa... Lopulta Guste veti oven kiinni ja lähestyi päättävästi Käthcheniä.

"Sinä saastainen lutka!" hän sanoi sydämensä syvyydestä.

"Itse sinä olet niitä!" sanoi Käthchen nopeasti tointuen. Silloin Guste vain läähätti ja katsoi Käthchen'istä Diederichiin neuvottomana ja niin suuttuneena, että hänen silmiinsä ilmestyi kostea kiilto. Diederich vakuutti: "Neiti Guste, tämä oli vain pelkkää pilaa"; mutta hän sai huonon vastaanoton, sillä Guste rähähti: "Minä tunnen Teidät, Teiltä tätä saattoi odottaa."

"Niin, sinä tunnet hänet", huomautti Käthchen pilkallisesti. Hän nousi ylös, samalla kun Guste tuli yhä lähemmäksi. Diederich puolestaan käytti tilaisuutta hyväkseen, otti arvokkaan asennon ja poistui, antaakseen naisten järjestää tuon asian keskenään.

"Että minun piti tuollaista nähdäkin!" huusi Guste; ja Käthchen: "Sinä et nähnyt mitään! Ja mitäs se muuten sinua liikuttaa?"

Diederichistä tämä alkoi tuntua kummalliselta, semminkin kun Guste vaikeni. Käthchen pääsi ilmeisesti voitonpuolelle. Hän heitti niskansa taaksepäin ja satoi: "Sinun puoleltasi minä pidän tätä muuten merkillisenä. Sinun, jota vastaan voidaan niin paljon sanoa!"

Guste kävi heti hyvin levottomaksi. "Minua?" hän kysyi pitkään. "Mitäs minä sitten teen?"

Käthchen keimaili äkkiä -- samalla kuin Diederichin valtasi pelko.

"Sen sinä toki tiedät itsekin. Minusta se on liian kiusallista."

"Minä en tiedä ollenkaan mitään", sanoi Guste valittaen.

"Ei olisi voinut luullakaan, että mitään sellaista olisi edes olemassakaan", sanoi Käthchen ja nyrpisti nenäänsä. Guste menetti malttinsa. "Annapas vain kuulua! Mitäs Teillä kaikilla oikein on?"

Diederich ehdotti: "On toki sentään parempi, jos jätämme tämän huoneen." Mutta Guste polki jalkaa.

"Minä en astu askeltakaan, ennenkuin saan tietää. Koko illan olen huomannut, että minua mulkoillaan, aivan kuin olisin niellyt kuolleen kalan."

Käthchen kääntyi pois. "Siitä sen näet. Saat olla iloinen sen johdosta, että sinua ei ole paiskattu ulos velipuolesi Wolfgangin kanssa."

"Kenen kanssa?... Velipuoleni... Miten niin velipuoleni?"

Syvässä hiljaisuudessa Guste yski hiljaa ja katseli kaikkialle. Yht'äkkiä hän käsitti. "Sellaista halpamaisuutta!" hän huusi kauhuissaan. Käthchenin kasvoille levisi tyydytyksen hymy. Diederich puolestaan teki torjuvan liikkeen. Guste kohotti sormensa Käthcheniä kohden. "Sen Te tytöt olette keksineet! Te kadehditte minun rahojani!"

"Pöh", päästi Käthchen. "Sinun rahoistasi me emme välitä, jos niitä sitten onkaan."

"Se ei ole totta!" kirkasi Guste. Äkkiä hän kaatui sohvalle ja voivotti. "Jumalani, Jumalani, mitäs me sitten olemme saaneet aikaan."

"Näethän sen kyllä", sanoi Käthchen säälistä. Guste nyyhkytti yhä kovemmin; Diederich kosketti hänen olkapäätään. "Neiti Guste, ettehän toki tahdo, että ihmiset tulisivat tänne." Hän etsi jotakin, millä olisi lohduttanut Gustea. "Sellaista ei voi koskaan tietää. Toistenne näköisiä Te ette ole."

Mutta tuo lohduttaminen vaikuttikin Gusteen kiihoittavasti. Hän hyppäsi pystyyn ja muuttui hyökkääväksi. "Sinä -- sinä olet ylipäänsä hieno numero", hän kähisi Käthchenille. "Minä tulen kertomaan mitä sinusta näin!"

"Ja sinun puheitasi sitten uskottaisiin! Sellaisen puheisiin ei kukaan enää usko. Minusta tietää jokainen, että olen siveä."

"Siveä! Silitä nyt edes vaatteesi!"

"Niin saastainen kuin sinä --"

"Olet vain sinä!"

Tämän johdosta molemmat pelästyivät, keskeyttivät ja seisoivat vastapäätä toisiaan, vihaa ja tuskaa oli heidän paksuissa kasvoissaan, jotka niin kovin muistuttivat toisiaan; yläruumis eteenpäin kumarassa, olkapäät pystyssä, kädet lanteilla, he näyttivät siltä, kuin heidän tuoksuavat tanssiaispukunsa ratkeaisivat. Guste otti vielä hyökätäkseen.

"Minä kerron sen kuitenkin!"

Silloin Käthcheniltä hävisi viimeisetkin pidäkkeet. "Mutta teekin se sitten pian, taikka minä muuten ennätän ennemmin ja kerron kaikille, ett'et sinä, vaan minä avasin tämän oven ja yllätin teidät molemmat."

Kun Guste tähän vain räpytteli silmiään, niin Käthchen lisäsi, äkkiä selvenneenä: "Niinpä niin, sen minä olen velkapää tekemään. Sinulle se ei ole enää mahdollista."

Mutta Diederichin katse oli kohdannut Gusten katseen, tuli ymmärretyksi ja siirtyi alemmaksi, kunnes kohtasi Gusten pikkusormessa olevan hohtokiven, minkä olivat yhdessä vetäneet esiin lumppujen joukosta. Silloin Diederich hymyili ritarillisesti, ja Guste kovin punastuneena tuli niin lähelle häntä, että melkein nojasi häneen. Käthchen hiipi ovelle. Kumartuneena Gusten olkapään yli Diederich sanoi hiljaa: "Mutta Teidän sulhasennepa jättää Teidät pitkäksi aikaa yksikseen." -- "Ah hän", vastasi Guste. Diederich alensi vielä hieman kasvojaan ja painoi ne hänen olkapäälleen. Guste pysyi aivan hiljaa. "Vahinko", sanoi Diederich ja vetäytyi pois niin odottamatta, että Guste horjahti. Guste käsitti yht'äkkiä, että hänen asemansa oli oleellisesti muuttunut. Hänen rahansa ei ollut enää valttia, se oli menettänyt arvonsa, Diederichin kaltainen mies oli arvokkaampi. Gusten katse muuttui äkkiä nartun katseeksi. Diederich sanoi harkitusti: "Teidän sulhasenne asemassa minä kyllä menettelisin toisella tavalla."

Käthchen veti jälleen oven kiinni mitä suurimmalla varovaisuudella ja tuli takaisin, sormi suulla.

"Tiedättekös mitä? Näytös on jo alkanut -- luullakseni jo kauan sitten."

"Jumalani!" sanoi Guste; ja Diederich: "No niin, sitten me olemme satimessa." Hän tunnusteli seiniä keksiäkseen ulospääsyn, vieläpä hän työnsi sohvankin paikoiltaan. Kun ei löytänyt mitään, niin hän suuttui.

"Tämä on todellakin ansa. Ja tämän vanhan hökkelin tähden vanha Buck siirsi koko katujonon suunnan. Hän tulee vielä näkemään, että minä tämän hajotan. Tulla vain ensin valtuusmieheksi!"

Käthchen hihitti. "Miksi Te niin kerskutte? Täällähän on aika mukavata. Nyt voimme me tehdä, mitä tahdomme." Ja hän hyppäsi sohvalle. Silloin Guste ponnahti ja tahtoi myöskin päästä sille. Mutta hän jäi roikkumaan. Diederich sieppasi hänestä kiinni: Käthchenkin tarttui häneen. Diederich iski silmää kumpaisellekin. "Mitäs me sitten teemme?" Käthchen sanoi: "Teidän pitää se tietää. Me tunnemme nyt toisemme kaikki kolme." -- "Ja mitään menetettävää ei meillä liioin enää ole", sanoi Guste. Silloin he kaikki päästivät kielensä valloilleen.

Mutta Käthchen tyrmistyi. "Lapset! Tuossa peilissä minä näytän kuolleelta isoäidiltäni."

"Se on vallan musta."

"Ja kokonaan likainen."

Hallahtavassa kaasuvalossa he ryhtyivät ottamaan selvää niistä julistuksista ja hyväilynimistä, joita oli vanhojen vuosilukujen ohella kirjailtujen vaasien ja amorettien kupeisiin piirrettyjen, toisiinsa kietoutuneiden sydänten kehyksissä. "Tässä ruukussa täällä alhaalla, eikös olekin jotakin!" sanoi Käthchen. "'Vasta nyt pitää meidän kärsiä'... Miksi? Koska he olivat täällä sisällä? Ne olivat toki hulluja."

"Me emme ole hulluja", väitti Diederich. "Neiti Guste, Teillähän on hohtokivi." Hän piirsi sillä kolme sydäntä, varusti sen allekirjoituksella ja antoi tyttöjen selittää, mitä tuo kaikki merkitsi. Kun nämä kääntyivät kirkuen pois, niin hän sanoi uljaasti: "Miksi sitten tämän nimenä on rakkaudenkammio."

Äkkiä Gustelta pääsi hätähuuto. "Joku katselee meitä!"

Peilin takaa pisti esiin kuolonkalpea pää!...Käthchen oli jo ovella. "Tulkaapas takaisin", huusi Diederich. "Se on vain pään kuva."

Peili oli toiselta syrjältä irtaantunut seinästä, sitä voitiin vielä enemmän kääntää: silloin tuli koko kuva näkyviin.

"Sehän on se paimentyttö, joka tuolla ulkona hyppää puron yli!"

"Nyt se on hänelle tapahtunut", sanoi Diederich; sillä paimentyttö istui siinä ja itki. Mutta peilin takapuolella paimen poistui.

"Ja täältä päästään ulos!" Diederich viittasi erääseen valaistuun rakoon, hän kopeloi sitä, seinäverho avautui.

"Tämä on uloskäytävä", huomautti Diederich ja meni edellä. Aivan hänen selkänsä takana Käthchen sanoi pilkallisesti:

"Minulle ei tapahtunut mitään."

Ja Guste surumielisesti: "Eikä minulle."

* * * * *

Diederich ei ollut kuulevinaan tätä, hän pani merkille, että olivat eräässä pienessä salissa ravintolan takana. Kiirehtimällä hän ennätti peilikäytävään ja hukkui huomaamatta yleisöön, jota juuri tuli ulos tulvimalla salista. Katsojat olivat täynnään liikutusta salakreivittären traagillisen kohtalon johdosta, kreivittären, joka nyt kuitenkin meni naimisiin soitonopettajan kanssa. Rouva Harnischilla, rouva Cohnilla, pormestarin anopilla, kaikilla oli itkeytyneet silmät. Jadassohn, joka tuli keräämään laakereita, sai naisten puolelta huononlaisen vastaanoton. "Teidän syynne on, herra asessori, että niin kävi! Lopultakin hän oli kuitenkin Teidän oikea sisarenne." -- "Anteeksi, hyvät naiset!" Ja Jadassohn puolusti kantaansa kreivillisten tilojen laillisena perijänä. Silloin Meta Harnisch sanoi:

"Mutta niin uhmaavalta ei Teidän olisi tarvinnut näyttää."

Heti suuntautuivat kaikkien katseet Jadassohnin korviin; hihitettiin; Jadassohn kirkui itsekseen, mitä nyt sitten oli tapahtunut; silloin Diederich tarttui hänen käsivarteensa. Koston suloinen sykintä sydämessä Diederich vei hänet sinne, missä rouva von Wulckow jätteli hyvästi majuri Kunzea lausuen elävän tunnustuksensa siitä työstä, minkä tämä oli tehnyt hänen kappaleensa hyväksi. Mutta tuskin oli kappaleentekijä nähnyt Jadassohnin, kun hän käänsi hänelle selkänsä. Jadassohn oli kuin maahan naulattu, Diederich ei vienyt häntä pitemmälle. "Mikäs nyt sitten on?" hän kysyi ulkokultaisesti. "Ah niin, kappaleentekijä. Te ette ole häntä miellyttänyt. Teistä ei pidä tulla yleistä syyttäjää. Teidän korvianne katseltiin liiaksi."

Oli nyt Diederich odottanut sitten mitä tahansa, niin ei ainakaan sitä mitätöntä, teeskenneltyä irvettä, mikä näkyi Jadassohnin kasvoilla. Missä oli nyt se ylpeä purevuus, jolle tuo mies oli omistanut elämänsä? "Minä sanon sen kyllä", hän lausui vain hyvin hiljaa; mutta hänen sanansa tuntuivat hirvittävältä huudolta... Sitten hän joutui liikkeeseen, tanssi paikallaan ja puhui. "Te voitte nauraa, hyvä mies! Te ette tiedä, mitä Teillä on kasvoissanne. Teidän kasvonne, niissä ei ole mitään, mutta kymmenessä vuodessa minusta tulee ministeri."

"No, no", sanoi Diederich, ja sitten hän lisäsi: "koko kasvojanne Te ette tarvitsekaan siinä: vain korvat."

"Ettekö ottaisi myydäksenne niitä?" kysyi Jadassohn ja katsahti Diederichiin, niin että tämä pelästyi. "Käykö se päinsä?" hän kysyi epävarmasti. Jadassohn kääntyi jo, kyynillisesti nauraen, Heuteufelin puoleen. "Tehän olette korvaspesialisti, herra tohtori..."

Heuteufel selitti hänelle, että tosiaankin, vaikka tähän asti vain Pariisissa, oli toimitettu leikkauksia, joiden avulla korvat oli saatu puolta pienemmiksi. "Miksei samalla oteta pois kaikkea?" kysyi Heuteufel. "Tuon toisenkin puolen Te voitte pitää rauhassa." Jadassohn oli saanut ryhtinsä takaisin. "Suurenmoinen sutkaus! Kerron sen oikeudessa. Olette aika veijari!" Ja hän taputti Heuteufelin vatsaa.

Sillä välin Diederich oli kääntynyt sisartensa puoleen, jotka tanssipukuun puettuina tulivat pukuhuoneesta. He saivat kaikilta puolin suosiota osakseen ja tekivät selvää näyttämöltä saamistaan vaikutuksista. "Teetä -- kahvia: Hyvä Jumala, miten kiihoittavaa se oli!" sanoi Magda. Veljenä Diederich otti vastaan onnitteluja. Hän kulki heidän välissään, Magda oli ripustautunut hänen käsikoukkuunsa, mutta Emmin käsivarresta hänen täytyi pitää kiinni väkisin. Emmi kähisi: "Jätä koko komedia"; Diederich puhkui hänelle naurun ja tervehdysten välissä: "Sinulla oli vain pieni osa, mutta ole iloinen, jos saat joskus jotakin näytellä. Katsopas Magdaa!" Sillä Magda taipui suosiollisesti veljensä kainaloon, hän näytti olevan valmis näyttelemään perheen onnea niin kauan kuin veli sitä vain tahtoi. "Siskoseni", sanoi Diederich hennon kunnioittavasti, "sinulla oli menestystä. Mutta minä voin vakuuttaa sinulle, että minulla myöskin." Vieläpä hän imartelikin siskoaan. "Sinä näytät tänään suloiselta. Kienastille se on melkein vahinko." Kun sitten vielä presidentinrouva, joka oli poismenossa, nyökäytti heille armollisesti, niin sisarukset kohtasivat kulkiessaan vain mitä ystävällisimpiä kasvoja. Sali oli tyhjennetty; palmuryhmän takana alettiin soittaa poloneesia. Diederich kumarsi mitä virheettömimmin Magdalle ja läksi hänen kanssaan tanssimaan, riemuiten, heti majuri Kunzen jälkeen, joka johti. Niin he kiitivät Guste Daimchenin ohitse, joka istui siinä, istui kyttyräselkäisen neiti Kühnchenin vieressä ja katseli heidän jälkeensä sen näköisenä, kuin olisi saanut selkäänsä. Hänen näkemisensä koski Diederichiin melkein yhtä kamalasti kuin Lauerin näkeminen linnan pihalla.

"Guste rukka!" sanoi Magda. Diederich rypisti kulmakarvojaan. "Niinpä niin, se johtuu siitä."

"Mutta oikeastaan" -- ja Magda katsoi kulmainsa alta, "mistä se sitten johtuu?"

"Se on samantekevä, lapseni, mutta niin se vain on."

"Diedel, sinun pitäisi myöhemmin pyytää häntä valssiin."

"Sitä minä en saa. Täytyy tietää, mitä on velkaa omalle itselleen."