Part 23

Wulckow sanoi armollisesti: "Te pystytte muuten myöskin yhteen ja toiseen. Meidän täytyy siitä kerran puhua." Hän kurkotti päätään, mikä oli ruskeapilkkuinen ja poskipäiltään slaavilainen, ja mulkoili Diederichiä silmillään, mitkä olivat täynnään lämminveristä, veitikkamaista väkivaltaisuutta, mulkoili niin kauan, että Diederich alkoi läähättää. Tämä menestys näytti tyydyttävän Wulckowia. Hän harjasi partansa peilin edessä, mutta sotki sen taas heti hännystakkipaitaansa vastaan, sillä hän piti päätään härän tavoin, ja sanoi: "Eteenpäin sitten! Tuo joutava loruhan on jo käynnissä." Ja Diederichin ja pormestarin välissä hän valmistautui painolla häiritsemään esitystä. Silloin kaikui ravintolasta käsin ohut ääni:

"Jumalani, Ottoseni!"

"No niin, siinä hän on", mörisi Wulckow ja meni vaimoaan vastaan. "Ajattelinkin jo, että kun tosi eteen tulee, niin hän pelkää. Enemmän rohkeutta, parahin Fridani!"

"Jumalani, Ottoseni, minua niin kovin pelottaa." Toisten herrojen puoleen kääntyen hän jaaritteli sujuvasti, joskin vavisten. "Minä tiedän kylläkin, että taisteluun olisi mentävä iloisin mielin."

"Semminkin", sanoi Diederich ketterästi, "kun jo etukäteen tietää voittavansa siinä." Ja hän kumarsi ritarillisesti. Rouva von Wulckow kosketti häntä viuhkallaan.

"Herra tohtori Hessling piti nimittäin minulle seuraa täällä ulkona jo ensi näytöksen aikana. Hänellä on kauneusaistia, antaapa vielä hyödyllisiä viittauksiakin."

"Olen sen huomannut", sanoi Wulckow; ja sillä välin kun Diederich kiitollisena kumarteli vuorotellen hänelle ja hänen rouvalleen, hän, presidentti, lisäsi: "Emmeköhän jää tänne ravintolan puolelle."

"Se oli myöskin minun taistelusuunnitelmani", jaaritteli rouva von Wulckow. "Sitäkin suuremmalla syyllä, kun olen huomannut, että täältä voidaan avata pieni ovi saliin. Siten voimme iloita siitä, että olemme erillämme tapahtumista, jota minä nyt kerta kaipaan, ja samalla olla _au fait_ (niiden tasalla)."

"Pikku pormestarimme", sanoi Wulckow ja maiskautti, "hummerisalaattia Teidän pitäisi myöskin ottaa." Hän veti tohtori Scheffelweisia korvasta ja lisäsi: "Maistraatti on taas näytellyt valitettavaa osaa siinä kunnallisessa työnvälitysasiassa."

Pormestari söi tottelevaisena ja kuunteli sillä välin kun Diederich tähysi rouva von Wulckowin kanssa näyttämölle. Siellä oli Magda Hessling paraikaa soittotunnillaan, ja opettaja, mustakiharainen soittomestari, suuteli häntä kiihkeästi, mitä tämä ei näyttänyt panevan pahakseen. "Kienastin ei pitäisi olla näkemässä tätä", ajatteli Diederich, mutta myöskin omasta puolestaan hän tunsi itsensä loukatuksi. Hän lausui:

"Eikös rouva kreivittärenkin mielestä soitonopettaja näyttele liian naturalistisesti?"

Kappaleentekijä vastasi oudoksuen: "Juuri noin oli minun tarkoitukseni."

"Minä arvelinkin vain", sanoi Diederich epävarmasti -- ja sitten hän pelästyi, sillä ovelle ilmestyi rouva Hessling tai joku hänen näköisensä nainen. Emmi tuli myöskin, pari yllätettiin, huudettiin, itkettiin. Sitä äänekkäämmin puhui Wulckow.

"Ei, pormestari. Vanhasta Buckista Te ette selviydy tällä kertaa puhumalla, kun hän kerta on ajanut läpi kunnallisen työnvälityksen. Mutta sovelluttamisesta riippuu kaikki, ja se on Teidän asianne."

Tohtori Scheffelweis tahtoi sanoa jotakin, mutta silloin Magda huusi, ett'ei ollenkaan aikonut mennä naimisiin tuon miehen kanssa, jolle palvelustyttökin kyllä riitti. Kappaleentekijä huomautti:

"Tuo hänen täytyy esittää vielä tavallisemmin. Hehän ovat nousukkaita."

Ja Diederich hymyili hyväksyvästi, vaikka häneen koskikin kipeästi nämä olosuhteet, jotka ilmenivät hänen omaa kotiaan niin suuresti muistuttavassa perheessä. Sisimmässään hän myönsi Emmin olevan oikeassa, kun tämä selitti, että häväistys oli heti poistettava maailmasta, ja huusi palvelustyttöä paikalle. Mutta kun palvelustyttö ilmestyi, niin saakeli soikoon, hän olikin salakreivitär! Hiljaisuudessa, mikä seurasi hänen esilletuloaan, kuului Wulckowin bassoääni.

"Pysykää poissa minun tieltäni noine houreinenne, joita Te sanotte sosiaalisiksi velvollisuuksiksenne. Maatalouden rappeutuminenko olisi sosiaalista?"

Yleisön joukossa useat kääntyivät ympäri; kappaleentekijä: "Ottoseni, Jumalan tähden!"

"Mitäs nyt on sitten tapahtunut?" Hän astui ovelle. "Koettakaatpahan nyt viheltää!"

Kukaan ei viheltänyt. Hän kääntyi jälleen pormestarin puoleen:

"Teidän työnvälityksellänne Te vedätte meikäläiseltä, jonka maatilat ovat idässä, kaikki työmiehet, se nyt on varma asia. Ja edelleen: Teillä on vielä työmiestenkin edustajia tuossa kurjassa työnvälityksessänne -- ja esiinnytte myöskin maatyönvälittäjänä. Mihin Te siis pyritte? Järjestämään maatyöläiset. Ettekö sitä huomaa, pikku pormestarini?" Hänen käpälänsä putosi tohtori Scheffelweisin mukaantuvalle olkapäälle. "Me pääsemme Teidän juonienne perille. Niitä ei tulla sallimaan!"

Näyttämöllä Wulckowin sisarentytär puhui yleisölle, sillä tehtailijan perheen ei pitänyt mitään kuulla.

"Miten? Minäkö, kreivintytär, naisin soitonopettajan? Se olkoon kaukana minusta. Jos nuo ihmiset lupaavatkin minulle myötäjäiset, niin alentakoot muut itsensä rahasta. Mutta minä tiedän, mihin minut minun jalo syntyperäni velvoittaa!"

Tässä kohden taputettiin käsiä. Rouva Harnischin ja rouva Tietzin nähtiin pyyhkivän kyyneliä, jotka kreivittären jalomielisyys oli nostattanut heidän silmiinsä. Mutta noiden pyyhittyjen tilalle tuli toisia, kun sisarentytär sanoi:

"Voi kuitenkin! Mistä minä palvelustyttönä keksin itselleni yhtä jalosyntyisen?"

Pormestari oli kaikesta päättäen uskaltanut sanoa jotakin vastaan, sillä Wulckow jyrisi: "Sen johdosta, että on olemassa vähemmän työttömiä, minä en tahdo kärsiä. Minun rahani on minun rahaani."

Silloin Diederich ei voinut enää pidättäytyä kumartamasta hänelle. Mutta kappaleentekijäkin sai syyllä kumarruksen osakseen.

"Minä tiedän", hän sanoi, itsekin liikutettuna, "onnistuneeni tässä paikassa."

"Tämä on taidetta, mikä puhuu sydämelle", vakuutti Diederich. Kun Magda ja Emmi sulkivat pianon ja ovet, niin hän lisäsi: "Ja ylen draamallista." Sitten toiselle puolelle:

"Ensi viikolla valitaan valtuusmiehet Lauerin ja nuoremman Buckin tilalle. Hyvä, että hän menee omasta alotteestaan." Wulckow sanoi: "Pitäkääkin sitten huolta siitä, että säädyllisiä ihmisiä tulee valtuustoon. Teidän pitäisi olla hyvissä väleissä 'Netziger Zeitungin' kanssa."

Diederich hiljensi ystävällisesti ääntään. "Toistaiseksi minä pysyttäydyn syrjässä, herra presidentti. Kansalliselle asialle se on parempi."

"Katsokaapas", sanoi Wulckow; ja tosiasiallisesti hän katsoi terävästi Diederichiin. "Tehän voisitte hyvin valituttaa itsenne?" hän kysyi.

"Minä tekisin kyllä sen uhrauksen. Meidän kunnallisissa laitoksissamme on liian vähän jäseniä, jotka kansallisessa suhteessa ovat luotettavia."

"Ja mitä Te tahtoisitte tehdä valituksi tultuanne?"

"Huolehtia siitä, että työnvälitys taukoaa."

"No niin", sanoi Wulckow, "kansallisena miehenä."

"Upseerina", sanoi luutnantti näyttämöllä, "minä en voi sietää sitä, rakas Magda, että tätä tyttöä, vaikkapa hän onkin vain köyhä palvelustyttö, kohdellaan jollakin tavoin väärin."

Ensimäisen näytöksen luutnantti, tuo köyhä serkku, jonka piti naida salakreivitär, oli Magdan sulhanen! Katselijat tuntuivat vapisevan jännityksestä. Kappaleentekijä huomasi sen itse. "Kekseliäisyys on myöskin minun vahvimpia puoliani", hän sanoi Diederichille, joka tosiasiallisesti oli hämmästynyt. Tohtori Scheffelweisilla ei ollut aikaa antautua draamallisen runouden tunnelmien valtaan; hän näki olevansa vaarassa.

"Kukaan", hän vakuutti, "ei tulisi iloisemmin tervehtimään --" Wulckow keskeytti hänet.

"Tuon me tunnemme, pikku pormestarimme. Te osaatte kyllä iloisesti tervehtiä, jos Teiltä ei mitään vaadita."

Diederich lisäsi: "Mutta vetää selvä juopa keisarille uskollisten ja kumouksen välille!"

Pormestari kohotti rukoilevasti kätensä: "Hyvät herrat, älkää ymmärtäkö minua väärin, minä olen kaikkeen valmis! Mutta tuo juopa ei tässä auta, sillä meillä on asia niin, että melkein kaikki, jotka eivät äänestä vapaamielisiä, äänestävät sosialidemokraatteja."

Wulckow päästi raivoisan murinan, minkä jälkeen haki itselleen makkaran. Diederich ilmaisi rautaista luottamusta.

"Jos hyviä vaaleja ei saada itsestään, niin sitten ne on tehtävä sellaisiksi."

"Mutta miten?" kysyi Wulckow.

Wulckowin sisarentytär huusi omasta puolestaan yleisölle:

"Hänen täytyy toki nähdä, että minä olen kreivitär, hänen, joka on saanut alkunsa samasta jalosta suvusta!"

"Oh, rouva kreivitär!" sanoi Diederich. "Nyt minä olen todellakin utelias tietämään, huomaako hän sitä."

"Itsestäänymmärrettävästi", vastasi kappaleentekijä. "He tuntevat toki toisensa jo paremmista tavoista."

Tosiaankin luutnantti ja sisarentytär vaihtoivat keskenään silmäyksiä, sillä aikaa kuin Emmi ja Magda söivät juustoa veitsellä rouva Hesslingin kanssa. Diederich piti suutaan auki. Tuo tehtailijaperheen sivistymätön käyttäytyminen herätti mitä hilpeimmän mielialan yleisön joukossa. Buckin tyttäret, rouva Cohn, Guste Daimchen, kaikki riemuitsivat. Wulckowkin sen huomasi; hän imi rasvan sormistaan ja sanoi:

"Frieda, sinä olet päässyt pälkähästä, he nauravat."

Kappaleentekijä alkoi kukoistaa ihmeteltävästi. Hänen silmänsä loistivat lornetin takana, hän huokasi, hänen povensa aaltoili, hän ei pysynyt enää tuolillaan. Hän uskalsi lähteä puolittain ravintolahuoneesta; heti kääntyivät useat häneen päin uteliain katsein, ja pormestarin anoppi antoi hänelle merkin. Rouva von Wulckow huusi kuumeisesti olkapäänsä yli:

"Hyvät herrat, taistelu on voitettu!"

"Jospa se onnistuisi meillekin yhtä nopeasti", sanoi hänen puolisonsa. "No niin, tohtori, mitenkä Te tahtoisitte saada netzigiläisille kuolaimet suuhun?"

"Herra presidentti!" Diederich pani käden sydämelleen. "Netzigistä tulee keisarille uskollinen, sen takaan kaikella sillä, mitä minä olen ja mitä minulla on!"

"Hyvä", sanoi Wulckow.

"Sillä", Diederich jatkoi, "meillä on agitaattori, jota minä nimittäisin ensiluokkaiseksi: niin juuri, ensiluokkaiseksi", hän toisti ja käsitti tuolla sanalla kaikkea suurta; "ja se on Hänen Majesteettinsa itse!"

Tohtori Scheffelweis tointui nopeasti. "Persoonallisin persoonallisuus", hän lausui. "Omintakeinen. Impulsiivinen."

"No niin", sanoi Wulckow. Hän laski nyrkkinsä polvilleen ja mulkoili niiden välitse maahan, huolellisen ihmissyöjän asennossa. Yht'äkkiä nuo molemmat toiset huomasivat, että hän tarkasti heitä karsaasti kulmainsa alta.

"Hyvät herrat" -- hän pysähtyi jälleen -- "niin, minä tahdon sanoa Teille kerran jotakin. Minä luulen, että valtiopäivät tullaan hajoittamaan."

Diederich ja tohtori Scheffelweis kurkottivat päätään, he kuiskasivat. "Herra presidentti tietää --?"

"Sotaministeri oli hiljan minun kanssani metsästysretkellä, serkkuni von Quitzin luona."

Diederich kumarsi. Hän änkytti, ett'ei tiennyt mitään, mutta oli sitä ennustanut! Jo silloin kun hänet otettiin sotilasyhdistykseen, hän oli toistanut Hänen Majesteettinsa puheen, -- ja oliko hän vain toistanut sen? Siinä hän oli lausunut nimenomaan: "Minä tyhjennän koko hökkelin!" Ja nyt sen piti tapahtua, aivan sillä lailla, kuin toimittaisi sen itse. Se tuntui hänestä mystilliseltä... Wulckow sanoi sillä välin:

"Herrat Eugen Richter ja kumppanit eivät sovellu meille enää. Jos he eivät niele sotilaslakiehdotusta, niin sitten tulee loppu"; -- ja Wulckow pyyhkäsi nyrkillään suutaan, aivan kuin ahmiminen juuri alkaisi.

Diederich tointui. "Se on -- se on suurpiirteistä! Se lähtee aivan varmasti Hänen Majesteettinsa persoonallisesta alkuunpanosta!" Tohtori Scheffelweis oli kalvennut. "Sitten on taas tulossa valtiopäivämiesvaalit? Ja minä kun olin niin iloinen sen johdosta, että meillä oli meidän kelvolliseksi osoittautunut edustajamme..." Hän pelästyi vielä enemmän. "Asia on luonnollisesti niin, että Kühlemannkin on herra Richterin ystävä..."

"Nurisija!" puhkui Diederich. "Isänmaaton henkilö!" Hän pyöritti silmiään. "Herra presidentti! Tällä kertaa sellaisista ihmisistä ei tule mitään Netzigissä. Antakaa minun vain ensin tulla valtuusmieheksi, herra pormestari!" "Mitäs sitten?" kysyi Wulckow. Diederich ei sitä tiennyt. Onneksi salissa sattui välikohtaus, tuoleja siirrettiin, ja joku avautti itselleen suuren oven: se oli itse Kühlemann. Ukko laahusti raskaan, sairaan massansa nopeasti peilikäytävän läpi. Ravintolan puolella huomattiin, että hän oli Lauerin jutun jälkeen vielä enemmän riutunut.

"Hän olisi kernaammin julistanut Lauerin syyttömäksi, mutta toiset tuomarit äänestivät hänet kumoon", sanoi Diederich. Tohtori Scheffelweis arveli: "Sappikivet saavat toki lopulta ruumiin riutumaan." Mihin Wulckow humoristisesti: "Niinpä niin, ja valtiopäivillä me olemme hänen sappikiviään."

Pormestari nauroi suotuisasti. Mutta Diederich repäsi silmänsä auki. Hän lähestyi presidentin korvaa ja kuiskasi:

"Hänen testamenttinsa!"

"Mitäs siitä sitten?"

"Hän on määrännyt kaupungin perillisekseen", selitti tohtori Scheffelweis tärkeänä. "Todennäköisesti me rakennamme hänen rahoillaan lastenkodin."

"Rakennatte?" Diederich naurahti halveksivasti. "Mitään kansallisempaa tarkoitusta Te ette voi itsellenne keksiä?"

"Juuri niin." Wulckow nyökäytti tunnustavasti Diederichille. "Millainen panos hänellä sitten on?"

"Vähintään puoli miljoonaa", sanoi pormestari ja vakuutti: "Olisin onnellinen, jos saataisiin aikaan, että --"

"No se nyt saadaan", väitti Diederich.

Silloin kuului salista naurua, mikä helähti kokonaan toiselta kuin aikaisempi. Se oli hillitöntä ja ilmaisi varmasti vahingoniloa. Kappaleentekijäkin vetäytyi paeten ravintolanpuolelle; niin, hän näytti valmiilta hiipimään sisään. "Ikihyvä Jumala!" hän vaikeroitsi. "Kaikki on menetetty." "No niin?" sanoi hänen puolisonsa ja asettui uhkaavasti ovelle. Mutta tämäkään ei voinut enää estää ilomielisyyttä. Magda oli sanonut kreivittärelle: "Pidäpäs kiirettä, sinä tyhmä maalaistyttö, jotta herra luutnantti saa kahvia." Eräs toinen ääni korjasi: "teetä", Magda toisti "kahvia", tuo toinen pysyi väitteessään ja Magda myöskin. Yleisö käsitti, että jokin erehdys oli olemassa hänen ja kuiskaajan välillä. Muutoin luutnantti puuttui taitavasti asiaan, hän löi kannuksensa yhteen ja sanoi: "Pyydän saada molempia --" minkä jälkeen nauru muuttui suopeammaksi. Mutta kappaleentekijä oli kuohuksissa. "Yleisö! Se on nauta ja pysyy sinä!" hän kirkui.

"Nurinkurisesti voi käydä aina", sanoi Wulckow -- ja tirkisti Diederichiin.

Diederich vastasi yhtä merkitsevästi: "Jos ihmiset ymmärtävät toisiaan, niin silloin ei, herra presidentti." Tämän jälkeen hän piti parempana omistautua kokonaan kappaleentekijälle ja hänen tuotteelleen. Kunpa vain pormestari sillä välin pettäisi ystävänsä ja sitoutuisi vaaleissa noudattamaan kaikkia Wulckowin toivomuksia!

"Minun sisareni on hanhi", selitti Diederich. "Minä tulen sen hänelle sanomaan!"

Rouva von Wulckow hymyili torjuvasti. "Tyttö rukka, hän tekee mitä voi. Mutta yleisön puolelta se on totisesti sietämätöntä julkeutta ja kiittämättömyyttä. Vielä äsken sen mieliala oli kohotettu ja ihanteelle innostutettu!"

Diederich sanoi liikutettuna: "Rouva kreivitär, tätä katkerata kokemusta Te ette tee yksinänne. Niin on aina asianlaita julkisessa elämässä." Sillä hän ajatteli niitä yleviä tunteita, jotka olivat vallalla hänen ja Lauerin välisen kiistan jälkeen, ja niitä koettelemuksia, mitä siitä seurasi. "Lopulta voittaa kuitenkin hyvä asia!" hän vakuutti.

"Eikö totta?" sanoi rouva von Wulckow hymyllä, mikä tuntui puhjenneen kuin pilvistä. "Hyvä, tosi, kaunis."

Hän ojensi hänelle kapean oikean kätensä; "minä luulen, ystäväni, me ymmärrämme toisiamme" -- ja Diederich, oivaltaen hetken merkityksen, painoi sille rohkeasti huulensa, kumartaen. Hän pani käden sydämelleen ja sanoi syvyydestä: "Luottakaa minuun, rouva kreivitär..."

Sisarentytär ja nuori Sprezius olivat nyt jääneet kahden kesken, olivat tunteneet toisensa alennetuksi kreivittäreksi ja köyhäksi serkuksi, tiesivät nyt kuuluvansa toisilleen ja haaveksivat yhdessä tulevasta loistosta, kun he kullatuissa puvuissa muiden arvohenkilöiden kanssa saivat paistattaa itseään, nöyrän ylväinä, Hänen Majesteettinsa auringossa... Silloin Diederich kuuli kappaleentekijän huokailevan.

"Teille minä vain sen sanon", hän huokaili. "Minä kaipaan täällä toki kovin hovia. Kun ihminen, kuten minäkin, syntyään kuuluu hoviaateliin --. Ja nyt --."

Hänen lornettinsa takana Diederich näki kyynelparin kimaltelevan. Tämä suuren traagillisen näkeminen järkytti häntä siinä määrässä, että hän seisoi jäykkänä. "Rouva kreivitär!" hän sanoi sysäyksittäin ja pidätetysti. "Salakreivitär olette myöskin --" Hän pelästyi ja vaikeni.

Pormestarin kalpea ääni antoi paraikaa ilmi presidentille, että Kühlemann ei tullut enää esiintymään ehdokkaana ja että vapaamieliset tahtoivat asettaa ehdokkaakseen tohtori Heuteufelin. Hän oli Wulckowin kanssa yhtä mieltä siitä, että vastatoimiin oli ryhdyttävä, niin kauan kun kukaan ei vielä osannut odottaa valtiopäivien hajottamista...

Diederich uskalsi lopulta jälleen hiljaa ja varovasti: "Mutta, rouva kreivitär, eikö totta, kaikki päättyy hyvin? He saavat toki toisensa?"

Rouva von Wulckow, noudattaen tahtia ja itsehillintää, rajoitti jälleen tunteensa tuttavallisuutta. Kevyellä jaaritteluäänellä hän selitti:

"Jumalani, hyvä tohtori, minkäs sille mahdatte, surkea rahakysymys! Onhan mahdotonta, että nuo nuoret tulisivat onnellisiksi."

"He voivat toki nostaa oikeusjutun!" huusi Diederich, tuntien oikeudentunteensa loukatuksi. Mutta rouva von Wulckow nyrpisti nenäänsä. "_Fi donc!_ (hyi olkoon!) Siitä olisi seurauksena, että nuori kreivi, siis Jadassohn, toimittaisi isänsä holhouksenalaiseksi. Kolmannessa näytöksessä, jonka tulette vielä näkemään, hän uhkaa luutnanttia sillä eräässä kohtauksessa, jota pidän onnistuneena. Pitääkö luutnantin ottaa tämä niskoilleen? Ja sukutilan pirstominen? Teidän piireissänne se kävisi kenties päinsä. Mutta meidän piireissämme on paljon sellaista, joka juuri on mahdotonta."

Diederich kumarsi. "Tuolla ylhäällä on luonnollisesti vallalla käsitteet, joita me emme pysty arvostelemaan. Yhtä vähän kuin oikeuskaan", hän lisäsi. Kappaleentekijä hymyili lempeästi.

"Nähkääs, ja niin luutnantti luopuu asiaankuuluvasti salakreivittärestä ja nai tehtailijantyttären."

"Magdan?"

"Niin juuri. Ja salakreivitär soitonopettajan. Niin tahtoivat korkeammat voimat, hyvä herra tohtori, joiden tahtoon --" hänen äänensä synkkeni hieman -- "meidän nyt kerta täytyy taipua."

Diederichillä oli vielä yksi epäilys jälellä, muttei maininnut sitä. Luutnantin olisi pitänyt naida salakreivitär ilman rahaakin, se olisi syvästi tyydyttänyt Diederichin pehmeää ja idyllistä sydäntä. Mutta voi, tämä ankara aika ajatteli toisin!

Esirippu laski, yleisö vapautui hitaasti mielenliikutuksesta, osoitti sitten sitä lämpimämpää myötätuntoa palvelustyttöä ja luutnanttia kohtaan, joiden täytyi vielä kauemmin, se nähtiin valitettavasti, kestää kovaa kohtaloaan olla kykenemättömänä ottamaan osaa hovielämään.

"Todellakin surkeata!" huokasi rouva Harnisch ja rouva Cohn.

Ravintolanpuolella sanoi Wulckow pormestarille keskustelun lopulla:

"Me opetamme sille joukolle vielä oikeata mieltä!"

Sitten hän laski rohkeasti käpälänsä Diederichin olalle. "No niin, pikku tohtorini, onko minun rouvani jo kutsunut Teitä teelle?"

"Tietysti, ja tulkaa sitten pian!" Presidentinrouva ojensi kätensä suudeltavaksi, ja Diederich poistui onnellisena. Wulckow itse tahtoi nähdä hänet jälleen! Yhdessä Diederichin kanssa hän tahtoi valloittaa Netzigin!

Sillä välin kun rouva von Wulckow ylläpiti piiriä peilikäytävässä, Diederich muokkasi maaperää. Heuteufel, Cohn, Harnisch ja vielä muutamat muut herrat vaikeuttivat hänen työtään, sillä he antoivat, vaikkakin varovaisesti, ymmärtää, että pitivät tätä kaikkea tyhjänä höpinänä. Diederich oli pakotettu, saadakseen heidät vaikenemaan, tekemään viittailuja suurpiirteiseen kolmanteen näytökseen. Toimittaja Nothgroschenille hän saneli perinpohjin sen, mitä oli tekijältä kuullut, sillä Nothgroschenin täytyi lähteä, lehden kun piti joutua painoon. "Jos vain kirjoitattekin mielettömyyksiä, niin minä paiskaan töherryksenne vasten silmiänne!" -- minkä jälkeen Nothgroschen kiitti ja sulkeutui suosioon. Professori Kühnchen, joka puolestaan oli kuunnellut, tarttui Diederichin takinnappiin ja kirkui: "Te, rakkaani! Yhden seikan olisitte vielä voinut mainita meidän juorutirehtöörillemme!" Toimittaja, joka kuuli nimeään mainittavan, palasi takaisin, ja Kühnchen jatkoi: "Nimittäin sen, että jo kerran ennemmin on aavistettu meidän kaikkein kunnioittaman presidentinrouvan ihana taidekuva, vielä sellaisen vanhan mestarin kuin Goethen 'Äpärätytössä'. Niin, ja tämä onkin sitten korkeinta, mitä voidaan sanoa tekijättären ylistykseksi!"

Diederich epäili Kühnchenin keksintöä tähän tarkoitukseen sopivaksi, mutta piti tarpeettomana ilmoittaa sitä hänelle. Tuo pieni ukko riensi jo tungoksen läpi liehuvin hiuksin; ja pian nähtiin, mitenkä hän rouva von Wulckowin edessä hassasi jalkojaan ja esitti hänelle vertailevan tutkimuksensa tulokset. Diederich ei ollut osannut aavistaa, miten nolosti Kühnchenille tuli käymään. Kappaleentekijä sanoi jääkylmästi. "Herra professori, sen mitä Te nyt mainitsette, täytyy perustua erehdykseen. Onko tuo Äpärätytär muutoin Goethen kirjoittama?" hän kysyi ja nyrpisti nenäänsä. Kühnchen vakuutti, mutta se ei häntä ollenkaan auttanut.

"Joka tapauksessa olette lukenut aikakauskirjasta 'Das traute Heim' (Armas koti) erään kirjoittamani romaanin, ja sen minä olen nyt dramatisoinut. Minun teokseni ovat kaikki alkuperäisiä. Nämä herrat --" hän tarkasti piiriä -- "tulevat kyllä kumoamaan kaikki ilkeämieliset huhut."

Sillä sai Kühnchen mennä; hän poistui ja huohotti. Diederich huomautti hänelle, halveksivan armahtavaisella äänellä, Nothgroschenista, joka vaarallisine tietoineen oli jo ennättänyt mennä tiehensä; ja Kühnchen syöksyi hänen jälkeensä estääkseen pahimman tapahtumasta.

Kun Diederich käänsi päänsä, niin salissa oli tapahtunut muutos: Ei vain presidentinrouvalla, vaan vanhalla Buckillakin oli piirinsä. Oli ihmeteltävää, mutta siinä sitä sai oppia tuntemaan ihmisiä. He eivät kestäneet sitä, että äsken olivat päästäneet vaistonsa valloilleen; vakuuttavin kasvoin tuli toinen toisensa jälkeen vanhuksen eteen ja tahtoi näyttää, ettei ollut sitä tehnyt. Niin suuri oli kaikkien raskaiden järkytystenkin jälkeen kaiken sen valta, mikä oli olemassaolevaa ja vanhuudesta tunnustettua! Vieläpä Diederichkin huomasi sopimattomaksi olla seuraamatta silmiinpistävällä tavalla enemmistön esimerkkiä. Otettuaan varman selvän siitä, että Wulckow oli jo poissa, hän läksi kunniatervehdykselle. Vanhus istuikin yksin tyynytuolillaan, joka oli asetettu häntä varten aivan näyttämön eteen. Hän antoi valkean kätensä levätä merkittävän hennosti käsinojalla ja silmäsi ylös Diederichiin.

"Siinähän Tekin olette, minun hyvä Hesslingini. Minä olen usein valittanut sitä, että Te ette itse käy meillä" -- hän sanoi teeskentelemättömästi ja lempeästi. Diederich tunsi taas kyynelten kihoavan silmiinsä. Hän ojensi kätensä, iloitsi siitä, että herra Buck piti sitä hieman kauemmin omassaan, ja änkytti jotakin liikeasioista ja suruista ja ollakseen rehellinen, kuten hän lisäsi -- sillä hänet valtasi äkillinen rehellisyyden kaipuu -- epäilyistä ja esteistä.

"On kaunista Teidän puoleltanne", sanoi siihen vanhus, "että ette anna minun sitä vain arvata, vaan että sen tunnustatte minulle. Te olette nuori ja toimitte niiden vaikutteiden alaisena, joita nykyajan henget seuraavat. Vanhuuden suvaitsemattomuuteen minä en tahdo vaipua."

Silloin Diederich loi katseensa maahan. Hän oli ymmärtänyt: Tämä merkitsi sen oikeusjutun anteeksiantamista, joka oli riistänyt vanhuksen langolta kansalaiskunnian; ja hänestä tuntui tukalalta niin suuren lempeyden -- ja niin suuren halveksimisen johdosta. Vanhus sanoi tosin: