Part 22

Ja Diederich pelästyi; hirvittävällä henkilöllä hän oli tarkoittanut tuota sisarentytärtä. "Neiti sisarentyttärenne on vallan hurmaava", vakuutti hän nopeasti ja tirkisti ihastuneena noita paksuja, punaisia kasvoja, jotka olivat aivan olkapäissä kiinni -- Wulckowin olkapäissä! "Lahjoja hänellä on myöskin", hän lisäsi varmuuden vuoksi. Rouva von Wulckow kuiskasi: "Olkaapas nyt vain tarkkaavainen!" -- ja esiin astui kulissien takaa asessori Jadassohn. Mikä yllätys! Hänen housuissaan oli aivan uusi silitystaite ja hänen mahtavasti liehuvan hännystakkipukunsa täydennyksenä oli jättiläiskravatti, missä oli vastaavansuuri, punainen hohtokivi. Mutta niin kovin kuin tuo kivi loistikin, Jadassohnin korvat voittivat sen kuitenkin loistamisessa. Kun hänen tukkansa oli hiljan leikattu ja hänen päänsä hyvin laaka, niin hänen korvansa ulkonivat vapaasti ja valaisivat kahden lampun tavoin hänen juhlallista komeuttaan. Hän levitteli käsiään, joissa oli keltaiset kätimet, aivan kuin olisi ollut vaatimassa jollekin useampien vuosien kuritushuonerangaistusta; ja tosiasiallisesti hän sanoi tuolle sisarentyttärelle, joka oli suorastaan hämmentynyt, ja tuolle koomilliselle ulvovalle vanhukselle mitä tuskallisimpia asioita... Rouva von Wulckow kuiskasi: "Hän on kappaleen kehno luonne."

"Totisesti onkin", sanoi Diederich vakuuttavasti.

"Tunnetteko sitten minun näytelmäni?"

"Enpä kyllä, en. Mutta minä näen jo, mitä hän tahtoo."

Jadassohn, joka oli vanhan kreivi Kunzen poika ja perijä, oli nimittäin kuunnellut eikä mitenkään aikonut luovuttaa sisarentyttärelle puolta Jumalan hänelle suomasta omaisuudesta. Hän vaati käskevästi, että tytön piti heti kohta lähteä tiehensä; muussa tapauksessa hän, Jadassohn, tuli vangituttamaan hänet perinnöntavoittelijana ja toimittamaan Kunzen holhouksenalaiseksi.

"Se on kehnoa", huomautti Diederich. "Tyttö on kuitenkin hänen sisarensa." Kappaleentekijä selitti hänelle:

"No niin. Mutta toiselta puolen hän on oikeassa, jos hän tahtoo tehdä noista maatiloista fideikommissitilan. Hänhän työskentelee koko suvun hyväksi, joskin siinä silloin yksityinen jäisi liian vähille. Salakreivittärelle se on luonnollisesti traagillista."

"Jos sitä oikein ajattelee --." Diederich oli ylen iloinen. Tästä aristokraattisesta kannasta oli hänelle itselleenkin hyötyä, kun hänellä ei ollut mitään halua päästää Magdaa naimisiin mennessään osalliseksi liikkeeseen.

"Rouva kreivitär, Teidän kappaleenne on ensiluokkainen", hän sanoi liikutettuna. Mutta rouva von Wulckow tarttui silloin tuskallisesti hänen käsivarteensa: yleisössä oli syntynyt melua, kaapittiin permantoa, pärskyttiin ja hihitettiin. "Hän liioittelee", voihkasi kappaleentekijä. "Minä olen sen aina sanonut hänelle."

Sillä Jadassohn esiintyi tosiaankin kuulumattomalla tavalla. Hän sulki sisarentyttären ja tuon koomillisen vanhuksen pöydän taakse ja täytti koko näyttämön kreivillisen persoonallisuutensa pauhaavalla vakuuttamisella. Mitä enemmän yleisö häntä paheksi, sitä julkeammin hän esiintyi lavalla. Nyt jo vihellettiinkin; niin, useat kääntyivät ovea kohden, jonka takana rouva von Wulckow vapisi, ja vihelsivät. Kenties se johtui vain siitä, että ovi narahti -- mutta kappaleentekijä perääntyi, kadotti lornettinsa ja hapuili avuttomassa kauhussaan ilmaa, kunnes Diederich toi sen hänelle takaisin. Hän koetti häntä lohduttaa. "Ei se merkitse mitään, Jadassohn poistuu toki toivottavasti pian?" Rouva von Wulckow kuunteli suljetun oven läpi. "Niin, jumalankiitos", hän jaaritteli, ja hänen hampaansa kalisivat. "Nyt hän on valmis, nyt minun sisarentyttäreni pakenee tuon koomillisen vanhuksen kanssa, ja sitten tulee jälleen Kunze luutnantin kanssa, nähkääs."

"Luutnanttikin näyttelee mukana?" kysyi Diederich täynnä kunnioitusta.

"Niin, se tahtoo sanoa, hän käy vielä gimnaasia, hän on maakunnanoikeuden puheenjohtajan, Spreziuksen poika: tuo köyhä sukulainen, nähkääs, jonka vanha kreivi tahtoo antaa tyttärelleen mieheksi. Hän lupaa vanhukselle hakevansa salakreivittären vaikka maailman ääristä."

"Hyvin käsitettävää", sanoi Diederich. "Se on hänen omien etujensa mukaista."

"Te tulette näkemään, hän on jalo ihminen."

"Mutta Jadassohnia, jos saan luvan tehdä sellaisen huomautuksen, Teidän ei olisi pitänyt laskea näyttelemään", sanoi Diederich nuhtelevasti ja salaisella tyydytyksellä. "Korvienkaan vuoksi."

Rouva von Wulckow sanoi masentuneesti:

"Minä en luullut niiden vaikuttavan sillä lailla näyttämöllä. Luuletteko, että kappale tulee nyt epäonnistumaan?"

"Rouva kreivitär!" Diederich laski käden sydämelleen. "Sellaista kappaletta kuin 'Salakreivitärtä' ei ole niin helppo turmella!"

"Eikö totta? Teatterissahan kaikki riippuu taiteellisesta merkityksestä."

"Varmasti. Tosin tuollaisella korvaparilla on suuri vaikutuksensa" -- ja Diederich oli hyvin miettiväisen näköinen.

Rouva von Wulckow huusi rukoilevasti:

"Toinen näytös on kuitenkin paljon parempi! Se tapahtuu eräässä jäykässä tehtailijan perheessä, missä salakreivitär on sisäkkönä. Sitten on siellä eräs soitonopettaja, hän ei ole mikään hieno mies, on suudellut perheen yhtä tytärtä ja tekee nyt kreivittärelle naimatarjouksen, jonka tämä luonnollisesti jyrkästi torjuu. Soitonopettaja! Miten hän voisi!"

Diederich vahvisti, että sellainen ei voinut tulla kysymykseenkään.

"Mutta katsokaas, miten traagillista: tuo tytär, joka on antanut soitonopettajan suudella itseään, menee eräissä tanssiaisissa kihloihin erään luutnantin kanssa, ja kun tuo luutnantti tulee taloon, niin hän onkin sama luutnantti, joka --"

"Jumalani, rouva kreivitär!" Diederich ojensi kätensä puolustavasti, kokonaan liikutettuna niin monimutkaisten juonten vuoksi. "Miten Te osaatte kaikkia keksiäkin?"

Kappaleentekijä hymyili intohimoisesti.

"Niin, se siinä onkin mielenkiintoisinta: jälestäpäin sitä ei enää tiedä. Se tapahtuu niin salaisesti ihmisen sisimmässä! Usein minä ajattelen, että sen täytyy olla minussa perinnöllistä."

"Onko Teidän kunnioitettavassa suvussanne sitten useampiakin runoilijoita?"

"Niitä ei. Mutta jos minun suuri esi-isäni ei olisi voittanut Kröchenwerdan taistelua, niin kuka tietää, olisinko minä kirjoittanut 'Salakreivitärtä'. Lopultakin kaikki riippuu aina verestä!"

Kuullessaan tuon taistelun nimen Diederich kumarsi eikä uskaltanut kysellä enempää.

"Esiripun täytyy nyt heti laskeutua", sanoi rouva von Wulckow. "Kuuletteko jotakin?"

Hän ei kuullut mitään; vain kappaleentekijälle ovet ja seinät eivät merkinneet mitään. "Nyt vannoo luutnantti tuolle kaukana olevalle kreivittärelle ikuista uskollisuutta", kuiskasi rouva von Wulckow. "Niin", ja kaikki veri katosi hänen kasvoiltaan. Heti sen jälkeen se palasi rajusti takaisin; käsiä taputettiin: ei myrskyisästi, mutta taputettiin. Ovi avattiin sisältäpäin. Taustalla kohosi esirippu uudestaan, ja kun nuori Sprezius ja Wulckowin sisarentytär astuivat esiin, niin suosionosoitukset kävivät vilkkaammiksi. Äkkiä kapsahti siihen kulissien takaa Jadassohn, asettui näiden molempien eteen ja yritti saada menestystä -- mihin vastattiin vihellyksellä. Rouva von Wulckow kääntyi pois suuttuneena. Pormestari Scheffelweisin anopille ja maakunnanoikeusneuvos Harnischin rouvalle, jotka häntä onnittelivat, hän sanoi: "Herra asessori Jadassohn on mahdoton yleiseksisyyttäjäksi. Minä tulen sanomaan sen miehelleni."

Nämä naiset tekivät heti tämän lausunnon tunnetuksi, ja se otettiin suosiollisesti vastaan. Äkkiä oli peilikäytävä täynnä ryhmiä, jotka soimasivat Jadassohnin korvia. "Rouva von Wulckowin kappale on hyvin kaunis; vain Jadassohnin korvat --?" Kun kuultiin, että Jadassohn ei tullut esiintymään toisessa näytöksessä, niin kuitenkin petyttiin. Wolfgang Buck tuli Guste Daimchenin kanssa Diederichin luokse. "Oletteko kuullut?" kysyi Buck. "Jadassohnin pitäisi ryhtyä toimenpiteisiin saadakseen korvansa takavarikoiduiksi." Diederich sanoi paheksivasti: "Minä en tee pilaa, jos jollekin käy huonosti." Samalla hän tarkasti kiihkeästi niitä silmäyksiä, jotka sattuivat Buckiin ja hänen seuralaiseensa. Kaikkien ilmeet kävivät eloisiksi; Jadassohn unhoitettiin. Professori Kühnchenin ohut, huutava ääni tunkeutui kaiken hälinän läpi, hän puhui jostakin "lihansaastutuksesta." Kun pastorska Zillich laski kätensä rauhoittavasti hänen käsivarrelleen, niin Kühnchen kääntyi, ja nyt saatiin kuulla selvästi: "Oikeata perinpohjaista lihansaastutusta se on!"

Guste katsahti taakseen; hänen silmänsä menivät sikkaraan. "Tuollakin puhutaan siitä", hän sanoi salaperäisesti.

"Mistä niin?" änkytti Diederich.

"Me tiedämme jo. Ja minä tiedän myöskin, kuka sen on pannut alulle."

Diederichin pinnalle nousi hiki. "Mikäs Teidän oikein on?" kysyi Guste. Buck, joka sivuoven kautta tirkisti ravintolanpuolelle, sanoi välinpitämättömästi:

"Hessling on varovainen poliitikko, hän ei kuule kernaasti sitä, että pormestari toiselta puolen on hyvä aviomies, mutta että hän toiselta puolen ei voi mitään kieltää anopiltaan."

Diederich kävi tummanpunaiseksi.

"Se on alhaista! Miten voi kukaan sellaista kuvitellakaan!"

Guste hihitti rajusti. Buck pysyi liikkumattomana. "Ensinnäkin se näyttää olevan totta, sillä pormestarinna on yllättänyt molemmat ja uskonut salaisuutensa eräälle ystävättärelleen. Mutta sitten sehän oli silmiinpistävätä."

Guste lisäsi: "No niin, Te, herra tohtori, ette olisi luonnollisestikaan sitä koskaan huomannut." Samalla vilkutti hän rakastuneesti silmää sulhaselleen. Diederich salamoi. "Vai niin!" hän sanoi jäykästi. "Nyt minä kyllä tiedän tarpeeksi." Ja hän käänsi heille selkänsä. He keksivät siis itsekin alhaisia juoruja, vieläpä itse pormestaristakin! Diederich saattoi pitää päänsä pystyssä. Hän lähestyi Kühnchenin ryhmää, joka liikkui ravintolaa kohden ja jätti jälkeensä siveellisen suuttumuksen vanaveden. Pormestarin anoppi vannoi punehtunein kasvoin, että "Buckien joukko" tuli vastaisuudessa näkemään hänen talonsa vain ulkoapäin, ja useammat naiset yhtyivät hänen päätökseensä, tavaratalonomistaja Cohnin neuvosta huolimatta, joka toistaiseksi pani kaikki epäilyksenalaiseksi, koska sellaista siveellistä hairahtumista ei näyttänyt voivan odottaa niin koetellulta vanhalta liberaalilta kuin herra Buckilta. Professori Kühnchen oli pikemminkin sitä mieltä, että liian pitkälle menevä radikalismi turmeli myöskin moraalin. Vieläpä tohtori Heuteufelkin, joka muuten järjesteli vapaiden miesten sunnuntaijuhlia, huomautti, että vanhalta Buckilta ei ollut koskaan puuttunut perhevaistoa, voihinpa sanoa taipumusta nepotismiin. "Teillä kaikilla on tiedossanne esimerkkejä tästä. Ja että hän nyt, säilyttääkseen rahat perheelle, valmistautuu naittamaan äpäränsä aviolapselleen, sen minä, hyvät naiset ja herrat, selittäisin lääketieteellisesti taipumukseksi, joka aikaisemmin on pidetty aisoissa, mutta nyt vanhalla ukolla on päässyt valloilleen." Naisten kasvot saivat tällöin pelästyneen ilmeen, ja pastorska Zillich lähetti Käthcheninsä hakemaan nenäliinaa vaatesäiliöstä.

Matkallaan Käthchen kulki Guste Daimchenin ohitse, mutta hän ei tervehtänyt häntä, vaan loi katseensa alas; silloin Gusten ilme kävi tyrmistyneeksi. Ravintolassa se huomattiin ja lausuttiin paheksuminen, mihin liittyi sääliä. Gusten piti nyt kokea, mitä merkitsi, kun ei välittänyt yleisestä moraalista. Hänen hyväkseen mahdettiin sentään myöntää, että oli petetty ja huonon vaikutuksen alaisena. Mutta ylikaitsija Daimchenin rouva, hän tunsi asian ja häntä oli varoitettu! Pormestarin anoppi kertoi käynnistään Gusten äidin luona ja turhista ponnistuksistaan saada kolkuttamalla tunnustamaan tuo paatunut vanha rouva, jolle laillinen yhteys Buck-suvun kanssa kylläkin merkitsi erään nuoruudenunelman täyttymistä!...

"Niin, ja entäs sitten herra asianajaja Buck!" kähisi Kühnchen. Tosiaankin, kenenkä saattoi tuo herra saada uskomaan, ett'ei tarkoin tiennyt sitä uutta häpeää, mikä kohtasi hänen perhettään? Eikö hän sitten tiennyt Lauerin perheen rikoksia? Ja kuitenkaan hän ei epäröinyt, vaan levitti julkisesti oikeuden eteen sisarensa ja lankonsa likaisen pyykin, vain siksi, että hänestä puhuttaisiin! Tohtori Heuteufel, jonka mieli teki edelleen korjata silloista esiintymistään oikeudessa, selitti: "Se ei ole mikään asianajaja, se on näyttelijä!" Ja kun Diederich pyysi saada huomauttaa, että Buckilla nyt oli kuitenkin tietyt, joskin vastustettavat poliittiset ja moraaliset mielipiteet, niin hänelle vastattiin: "Herra tohtori, Te olette hänen ystävänsä. Että Te puolustatte häntä, on luettava Teille ansioksi, mutta käsitystämme Te ette voi muuttaa"; -- minkä jälkeen Diederich vetäytyi syrjään huolestunein ilmein, mutta pitäen samalla silmällä toimittaja Nothgroschenia, joka vaatimattomasti pureksi sianlihasämpylää ja kuuli kaikki. Yht'äkkiä syntyi hiljaisuus, sillä sisällä, lähellä näyttämöä, vanha herra Buck huomattiin nuorten tyttöjen seurassa. Kävi ilmi, että hän selitti heille seinillä olevia maalauksia, silloista elämää, mikä kalvenneena ja iloisena ympäröi koko salia, sekä kaupungin ympäristöä, millainen se oli ollut hävinneine niittyineen ja puutarhoineen ja kaikkine ihmisineen, jotka kerta tässä salissa olivat herroina melunneet, mutta nyt olivat vaipuneet syvyyteen sen polven tieltä, mikä täällä nyt melusi... Nyt näytti kokonaan siltä, kuin he, nuo tytöt ja tuo vanhus, olisivat jäljitelleet noita kuvia. Aivan heidän yläpuolellaan oli Burgtor kuvattuna, ja eräs herra astui esiin peruukkeineen ja virkavitjoineen, sama herra, joka marmoriin hakattuna seisoi portaiden päässä. Mutta siinä kukkia täynnään olevassa rakastettavassa metsikössä, mikä silloin oli kukoistanut tuolla Gausenfeldin tehtaan asemesta, tuli häntä vastaan kirkkaita lapsia tanssien, heitti seppeleen hänen päälleen ja tahtoi häntä sen avulla pyörittää. Punaisten, pienten pilvien heijastus lankesi hänen onnellisille kasvoilleen. Niin onnellisena hymyili myöskin vanha Buck tällä haavaa, antoi tyttöjen kulettaa itseään sinne tänne ja oli heidän piirittämänään kuin elävän seppeleen ympäröimänä. Hänen suruttomuutensa oli käsittämätöntä, se oli yllyttävää. Oliko hän jo siinä määrin tylsistyttänyt omantuntonsa, että hän aviottoman tyttärensä --. "_Meidän_ tyttäremme eivät olekaan toki mitään aviottomia", sanoi tavaratalonomistaja Cohnin rouva. "Minun Sidonieni Guste Daimchenin kanssa käsikoukussa!"... Buck ja hänen nuoret ystävättärensä eivät ollenkaan huomanneet, että olivat tyhjän huoneen päässä. Edempänä muodosti vihamielinen yleisö muurin; silmät alkoivat säihkyä ja rohkeus kasvoi. "Tuo suku on jo aikansa ollut arvossa! Yksi on jo vankilassa ja toinen joutuu sinne pian!"... "Siinä se on oikea rotanpyydystin!" muristiin, ja ylhäällä: "Minä en kärsi tätä enää kauempaa!" Äkkiä kaksi naista ponnistautui irti yleisestä ahdingosta, otti vauhtia ja ryntäsi tyhjän tilan läpi. Oikeusneuvos Harnischin rouva, joka punaisine samettilaahustimineen riensi eteenpäin, sattui Cohnin keltaisen rouvan kanssa täsmälleen samaan aikaan päämaaliin, valtasi Metansa samalla kun toinen otti pois Sidoniensa, ja mikä tyydytys, kun palasivat! "Olin vähällä mennä tainnuksiin", sanoi pastorska Zillich, kun nyt Käthchenkin saapui paikalle.

Hyväntuulisuus palasi, laskettiin leikkiä tuosta vanhasta syntisestä, häntä verrattiin rouva von Wulckowin kappaleessa olevaan kreiviin. Tosin Guste ei ollut mikään salakreivitär; runoudessa voitiin, kirjailijan mieliksi tuntea myötätuntoa sellaisia olosuhteita kohtaan. Ylipäänsä ne olivat siinä vielä siedettäviä, sillä kreivittären piti naida vain serkkunsa, kun sen sijaan Gusten --!

Vanha Buck, joka ei enää nähnyt ympärillään muita kuin poikansa tulevan vaimon ja erään veljensä tyttären, sai kasvoilleen kysyvän ilmeen; niin, hän joutui hämilleen niiden katseiden alaisena, jotka häntä tarkastivat hänen hyljätyssä tilassaan. Se huomattiin -- vieläpä Diederich kysyi itseltään, oliko sitten rouva Hesslingin vanha häväistysjuttu ollenkaan tosi? Kun hän nyt näki sen kummituksen, minkä itse oli päästänyt maailmaan, ruumiillistuvan ja käyvän yhä uhkaavammaksi, niin häntä itseään ahdisti. Tällä kertaa ei ollut kysymys mistään Lauerista, vaan vanhasta herra Buckista, Diederichin lapsuusaikaan kaikkein kunnioitetuimmasta olennosta, kaupungin suurmiehestä, sen kansalaishengen ruumiillistumasta, tuosta, joka oli tuomittu kuolemaan vuonna neljäkymmentäkahdeksan! Omassa sydämessään Diederich tunsi pöyristystä oman yrityksensä johdosta. Se näytti myöskin mielettömältä; sellainen sivallus ei tuhonnut suinkaan tuota vanhusta. Mutta jos kävi selville, kuka oli alkuunpanija, niin Diederich sai olla varma siitä, että kaikki kääntyivät häntä vastaan... Yhtä kaikki se oli isku, joka oli sattunut. Nyt ei ollut kysymyksessä vain perhe, joka mureni ja oli vanhukselle kuormaksi: veli vararikon partaalla, vävypoika vankilassa, tytär matkoilla rakastajansa kanssa, yksi pojista talonpoikaistunut ja toisen mieliala ja elämäntavat epäilyksenalaiset, -- nyt horjui hän, ensi kertaa, itse. Alas Buck, jotta Diederich saattoi nousta! Siitä huolimatta häntä ahdisti sisintä myöten, hän nousi ylös mennäkseen sivuhuoneisiin.

Hän riensi, sillä toiseen näytökseen soitettiin jo: siinä hän törmäsi yhteen pormestarin anopin kanssa, jolla oli eräästä toisesta syystä yhtä kova kiire. Hän ennätti kuitenkin ajoissa estää vävypoikansa, jota hänen rouvansa saattoi, lähestymästä vanhaa Buckia ja verhoamasta häntä arvovallallaan. "Sinun arvovallallasi pormestarina, sellaista häväistystä!" Hänen äänensä oli käheä kiihtymyksestä. Mutta rouva väitti kimakalla, pienellä äänellään, että Buckit olivat sittenkin hienointa väkeä, ja mainitsi, että vielä eilen Milli Buck oli antanut hänelle satumaisen leikkuumallin. Salaisin sysäyksin kumpikin ajoi pormestaria omalle puolelleen; hän antoi vuorotellen kummallekin perään, hänen kalpea poskipartansa kääntyi oikealle ja vasemmalle, ja hänen silmänsä olivat kuin jäniksen. Ohikulkijat nyhkäsivät toisiaan ja toistivat leikkinä sen, minkä Diederich oli kuullut Buckilta. Näin tärkeiden tapausten johdosta Diederich unhoitti tuskansa, pysähtyi ja teki taisteluun vaativan kumarruksen. Pormestari suoristautui, jätti naisensa ja ojensi Diederichille kätensä. "Hyvä herra tohtori Hessling, hauska tavata, eikös tämä ole kerta kaikkiaan onnistunut juhla?"

Mutta Diederich ei ollut suinkaan taipuvainen antautumaan mitättömiin sydämellisyydenosoituksiin, joista tohtori Scheffelweis niin kovin piti. Hän ojentautui suoraksi kuin kohtalo ja salamoi.

"Herra pormestari, en katso itseäni oikeutetuksi olemaan ilmaisematta Teille eräitä asioita, joita --"

"Mitä asioita?" kysyi pormestari ja kalpeni.

"Asioita, joita sattuu", sanoi Diederich kovanpuoleisesti. Pormestari pyysi armoa. "Minähän tiedän jo tuon meidän kaikkein kunnioittaman vanhan Buckin kohtalokkaan historian -- sikamaisuuden, minä tahdoin sanoa", hän kuiskasi tutunomaisesti. Diederich pysyi kylmänä.

"Nyt on kysymys enemmästä. Teillä ei ole syytä kauempaa pettää itseänne, herra pormestari: asia koskee Teitä itseänne."

"Nuori mies, minun täytyy pyytää..."

"Olen käytettävissänne, herra pormestari!"

Tohtori Scheffelweis erehtyi, kun luuli, että tämä mies oli johdettavissa pois aineesta paremmin vaativalla esiintymisellä kuin pyytelemällä! Hän oli Diederichin kädessä; peilikäytävä oli tyhjentynyt, nuo molemmat naisetkin olivat hävinneet tungoksen mukana.

"Buck ja kumppanit tähtäävät vastaiskua", hän sanoi asiallisesti. "Naamari on riistetty heidän kasvoiltaan, he kostavat."

"Minulleko?" Pormestari ponnahti pystyyn.

"Parjausta, minä toistan: hävytöntä parjausta tullaan syytämään Teitä vastaan. Kukaan ihminen ei niitä uskoisi, mutta tällaisina poliittisten taisteluiden aikana --"

Hän ei lopettanut, vaan kohotti olkapäitään. Tohtori Scheffelweis oli silminnähtävästi pienentynyt. Hän tahtoi katsahtaa Diederichin, mutta osui syrjään. Silloin Diederich sai saman äänen, joka hänellä oli ollut oikeudessa.

"Herra pormestari! Te muistatte meidän ensimäisen keskustelumme Teidän luonanne, herra asessori Jadassohnin kanssa. Minä valmistin Teitä jo silloin siihen, että meidän kaupunkiimme on saatava uusi henki. Löyhä demokraattinen mieliala on kulunut köyhäksi! Tänään on oltava piukan kansallisia! Te saitte varotuksen!"

Tohtori Scheffelweis teki tiliä.

"Minä olen aina ollut sisimmässäni Teidän puolellanne, hyvä ystävä: sitäkin suuremmalla syyllä, kun olen Hänen Majesteettinsa erityinen ihailija. Meidän jalo nuori keisarimme on niin omintakeinen ajattelija... impulssiivinen... ja..."

"Persoonallisin persoonallisuus", täydensi Diederich lujasti.

Pormestari puhui perässä: "Persoonallisuus... Mutta minä minun asemassani, joka ottaa huomioon molemmat puolet, voin vain tänäänkin toistaa: Hankkikaa uusia tosiasioita!"

"Entäs minun oikeusjuttuni? Minä suorastaan murskasin Hänen Majesteettinsa viholliset!"

"Minä en ollut Teille siinä millään lailla esteenä. Vieläpä minä onnittelinkin Teitä."

"Siitä minä en tiedä mitään."

"Ainakin äänettömästi."

"Tänään täytyy ratkaista kantansa avoimesti, herra pormestari. Hänen Majesteettinsa on itse sanonut: joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan! Kansalaistemme täytyy lopultakin herätä unestaan ja ottaa itse osaa taisteluun kumouksellisia aineksia vastaan!"

Tässä tohtori Scheffelweis loi katseensa maahan. Sitä vaativammin Diederich ojentautui.

"Mutta missä oikein viivyttelee pormestari?" hän kysyi, ja hänen kysymyksensä kaikui uhkaavassa hiljaisuudessa niin kauan, että tohtori Scheffelweis päätti tirkistää häneen. Puhumaan hän ei lauennut; Diederichin olemus, salamoiva, pörröttynyt, hieman pöyhkeä, sulki hänen puheensa. Nopeassa hämmennyksessään hän ajatteli: "toiselta puolen -- toiselta puolen" -- ja tirkisti edelleen tuohon uuden nuorison kuvaan, nuorison, joka tiesi mitä tahtoi, tulossa olevan ankaran ajan edustajaan!

Alaslasketuin suupielin Diederich otti tämän kunnianosoituksen vastaan. Hän nautti taas silmänräpäyksen niistä hetkistä, jolloin hän merkitsi omaa itseään enemmän ja toimi erään korkeamman hengessä. Pormestari oli häntä pitempi, mutta Diederich katsoi alas häneen aivan kuin valtaistuimelta. "Lähinnä meillä on kaupungin valtuusmiesvaalit: silloin kaikki riippuu Teistä", hän sanoi armollisesti ja tiukasti. "Lauerin juttu on saanut aikaan muutoksen yleisessä mielipiteessä. Ihmiset pelkäävät minua. Joka minua tahtoo auttaa, on tervetullut, joka asettuu minua vastaan --"

Tohtori Scheffelweis ei odottanut jälkilauseen loppumista. "Olen kokonaan samaa mieltä kuin Tekin", hän kuiskasi hartaasti, "herra Buckin ystäviä ei pidä enää valita."

"Se on Teidän omien etujenne mukaista. Väärämielisten seurassa Te menetätte hyvän maineenne, herra pormestari! Voisitteko Te elää tämän päivän jälkeen, jos oikeamieliset eivät enää vastustaisi noita kauheita parjauksia?" Syntyi äänettömyys, jonka kestäessä tohtori Scheffelweis vapisi; sitten Diederich toisti rohkaisevasti: "Kaikki riippuu Teistä." -- Pormestari mutisi: "Teidän tarmonne ja sopiva mielialanne --"

"Minun ylensopiva mielialani!"

"Kyllä... Mutta Te olette poliittinen tuittupää, nuori ystäväni. Kaupunki ei ole vielä valmis vastaanottamaan Teitä. Miten Te aijotte saada sen valmiiksi?"

Vastauksen asemasta Diederich vetäytyi äkkiä takaisin ja kumarsi. Wulckow seisoi sisäänkäytävässä.

Hän astui esiin vatsan hyllyessä joustavasti, laski mustan käpälänsä tohtori Scheffelweisin olalle ja sanoi kumisten: "Kas niin, pikku pormestarini, näin yksinänne täällä? Teidän valtuusmiehennehän ovat potkaisseet Teidät pois seurastaan?" -- mihin tohtori Scheffelweis vastasi kalpealla hymyllä. Mutta Diederich katsahti hyvin levottomasti salinoveen päin, mikä vielä oli auki. Hän astui Wulckowin eteen, niin että viimeksimainittua ei voitu salista käsin nähdä, ja kuiskasi hänelle jotakin, minkä johdosta tämä kääntyi ympäri ja järjesti vaatteitaan. Sitten hän sanoi Diederichille: "Te olette totisesti hyvin sopiva, pikku tohtorini."

Diederich hymyili hyvillään. "Teidän tunnustuksenne, herra presidentti, tekee minut onnelliseksi."