Part 21

Käthchen ja Jadassohn olivat hyvästijättäessään vaihtaneet keskenään jonkin merkin; Diederich oli vakuutettu siitä, että nämä tulivat heti tapaamaan uudestaan toisensa "Viheriässä enkelissä". Hän avasi talvitakkinsa napit, ylevä tunne paisutti häntä sen johdosta, että oli keksinyt pahan satimen ja täysin säännönmukaisesti vetäytynyt asiasta erilleen. Hän tunsi tiettyä kunnioitusta ja sympatiaa Jadassohnia kohtaan. Hän itsekin olisi toiminut sillä tavalla! Miehet kyllä ymmärsivät toisiaan. Mutta sellainen nainen! Käthchenin toiset kasvot, papintytär, jonka kasvoista oli aavistamatta tullut näkyviin kahleista vapautunut nainen, tämä salakavala kaksoisolento, joka oli niin kaukana vilpittömyydestä, minkä Diederich tunsi olevan oman sydämensä pohjalla: se kauhistutti häntä kuten pokattomuuteen osuva katse. Hän napitti uudelleen takkinsa. Porvarillisen maailman ulkopuolella oli muitakin maailmoita kuin se, missä nyt herra Lauer eli.

Läähättäen hän istuutui illallispöytään. Hänen mielialansa näytti niin uhkaavalta, että nuo kolme naista pysyivät äänettöminä. Rouva Hessling rohkaisi mielensä. "Rakas poikani, eikö sinua maita?" Vastauksen asemesta Diederich tiuskasi sisarilleen: "Käthchen Zillichin kanssa te ette saa enää seurustella!" Kun nämä katsahtivat häneen, niin hän punastui ja lausui uhkaavasti: "Hän on kelvoton!" Mutta siskot nyrpistivät vain nenäänsä, eikä ne hirveät viittauksetkaan, joita hän sitten jyristen teki, näyttäneet heitä enemmän kiihdyttävän. "Sinähän puhut Jadassohnista?" kysyi Magda lopulta, aivan rauhallisesti. Diederich perääntyi. He tunsivat siis tämän suhteen ja olivat salaliittolaisia: kaikki naiset todennäköisesti. Guste Daimchenkin! Tämä oli jo kerta alkanut siitä puhuakin. Diederichin täytyi pyyhkiä otsaansa. Magda sanoi: "Jos sinulla oli vakavia aikomuksia Käthchenin suhteen, niin olisit voinut kysyä meiltä", jonka johdosta Diederich, säilyttääkseen arvonsa, sysäsi pöytää niin voimakkaasti, että kaikki karkasivat. Diederich huusi ja pyysi päästä sellaisista huomautuksista. Toivottavasti sentään oli vielä siveitäkin tyttöjä. Rouva Hessling sanoi vavisten: "Sinun tarvitsee vain katsahtaa sisariisi, rakas poikani." Ja Diederich katsahti heihin todellakin, hän tirkisti ja mietti ensi kertaa, eikä ilman pelkoa, mitä nämä naisolennot, jotka olivat hänen sisariaan, elämässään olivat tähän asti oikein tehneet... "Mitä vielä", hän päätti ja suoristautui, "teidän suitsianne täytyy vain kiristää. Kun minulla on kerta vaimo, niin saa ihmetellä!" Kun tytöt hymyilivät toisilleen, niin hän pelästyi, sillä hän oli ajatellut Guste Daimchenia, ja kenties nämä ajattelivat hymyillessään Gustea? Kehenkään ei ollut luottamista. Hän näki Gusten edessään, vaaleana, paksu- ja punakasvoisena. Hänen lihakkaat huulensa avautuivat, hän osoitti hänelle kieltään. Niin teki äsken Käthchen Zillichkin, kun huusi hänelle "hyvästi lammas!" ja Guste, joka niin suuresti muistutti häntä, olisi näyttänyt ulospistettyine kielineen, puolihumalassa, aivan samanlaiselta.

Magda sanoi sitten: "Käthchen on aika tyhmä; mutta onhan se käsitettävää, kun on niin kauan saanut odottaa, eikä ketään kuulu."

Heti puuttui Emmi puheeseen: "Mitäs sinä tarkoitat, sanohan? Jos Käthchen olisi tyytynyt johonkin Kienastin kaltaiseen, niin hänen ei olisi tarvinnut niin kauan odottaa."

Tietäen tosiasian olevan puolellaan Magda pullisti vain puseroaan ja vaikeni.

"Ylipäänsä", Emmi laski lautasliinan kädestään ja nousi. "Miten voit sinä heti uskoa, niitä miehet puhuvat Käthchenistä. Se on inhoittavata, pitääkö meidän sitten puolustamatta kuunnella häntä koskevia juoruja?" Suuttuneena hän painautui nurkkaansa ja alkoi lukea, Magda kohotti vain olkapäitään -- sillä välin kun Diederich tuskallisesti ja turhaan etsi sopivaa keskustelun käännettä kysyäkseen, oliko kenties Guste Daimchenkin --? Niin pitkänä kihloissaoloaikanaan --? "On tilanteita", hän lausui, "jotka eivät ole enää mitään juorua." Silloin Emmi paiskasi kirjansakin pois.

"Ja jos onkin! Käthchen tekee, mitä tahtoo! Meillä tytöillä on yhtä suuri oikeus kuin teilläkin elää yksilöllisten taipumustemme mukaisesti! Miehet saavat olla iloisia, jos he sitten jälestäpäin saavat meidät!"

Diederich ponnahti pystyyn. "Sellaista niinä en tahdo kuulla kotonani", hän sanoi ja salamoi Magdalle niin kauan, että tämä ei enää nauranut.

Rouva Hessling toi hänelle sikaarin: "Diederichistäni minä tiedän aivan varmaan, että mitään sellaista hän ei tule koskaan ottamaan vaimokseen", hän silitteli poikaansa lohduttavasti. Diederich lisäsi painavasti: "Minä en osaa ajatellakaan, äiti, että kukaan oikea saksalainen mies olisi sitä koskaan tehnyt."

Äiti imarteli: "No, kaikki eivät ole niin ihanteellisia kuin minun poikani. Monet ajattelevat aineellisemmin ja ottavat rahan ohella myös jotakin kaupanpäälliseksi, mistä ihmiset sitten puhuvat." Diederichin pyytävän katseen vaikutuksesta hän jatkoi. "Esimerkiksi Daimchen. Jumalani, nyt hän on kuollut ja hänen kannaltaan se on samantekevää, mutta siihen aikaan siitä puhuttiin paljon." Nyt katsoivat kaikki lapset häneen vaativasti. "No niin", hän jatkoi ujosti. "Rouva Daimchenista ja herra Buckista. Gustehan syntyi liian aikaisin."

Tämän lauseensa jälkeen rouva Hesslingin täytyi vetäytyä takaisin uuninvarjostimen taakse, sillä kaikki lapset tunkeutuivat samaan aikaan hänen luokseen. "Siinä on kaikkein uusinta!" huusivat Emmi ja Magda. "Miten tuo juttu sitten oli!" Jota vastoin Diederich pyysi jyristen lopettamaan koko naistenjuorun. "Koska me kerta kuuntelimme sinun miestenjuorujasikin!" huusivat sisaret ja koettivat karkottaa veljeä uuninvarjostimen luota. Äiti katseli käsiään väännellen tuota ottelua. "Minähän en ole mitään sanonut, lapset! Vain silloin siitä puhuivat kaikki, ja herra Buck antoi myötäjäisetkin rouva Daimchenille."

"Niin ollen siis!" huusi Magda. "Siltä näyttävät Daimchenin perheessä perintöenot! Siitä ne kultaiset kukkarot!"

Diederich puolusti Gusten perintöä. "Se tulee Magdeburgista."

"Entäs sulhanen?" kysyi Emmi. "Tuleeko hänkin Magdeburgista?"

Äkkiä kaikki vaikenivat ja katsoivat toisiinsa, ikäänkuin huumaantuneina. Sitten Emmi palasi aivan hiljaa sohvalleen, ottipa kirjankin jälleen käteensä. Magda alkoi korjata pöytää. Diederich meni uuninvarjostimen luo, jonka takana rouva Hessling oli kumartuneena, ja sanoi: "Näetkös sinä nyt, äiti, mihin sitä tullaan, kun ei hillitä kieltä? Ethän vain tahdo väittää, että Wolfgang Buck nai oman sisarensa?" Valittaen tuli syvyydestä: "Minä en mahda sille mitään, poikani. Minä en ole pitkään aikaan ajatellut koko juttua, eikä se ole edes varma. Kukaan elävä ihminen ei tiedä enää mitään." Kirjastaan Emmi paiskasi siihen väliin: "Vanha herra Buck kyllä tietää, mistä hän nyt saa rahat pojalleen." Ja pöytäliinaan, jota pani kokoon, Magda sanoi: "Kaikkea sitä ilmaantuukin." Silloin Diederich kohotti kätensä, ikäänkuin olisi tahtonut huutaa taivaita avukseen. Ajoissa hän kuitenkin hillitsi suuttumuksensa, mikä aikoi vallata hänet. "Olenko minä sitten joutunut tänne ryövärien ja murhamiesten joukkoon?" hän kysyi asiallisesti ja meni jäykkänä ovelle. Sillä hän kääntyi ympäri. "Minä en voi luonnollisestikaan estää Teitä toitottamasta uutta hienoa tietoanne kaupungilla. Mitä minun tulee, niin minä selitän, että minulla ei ole enää mitään tekemistä teidän kanssanne. Minä tulen panemaan sen lehteen!" Ja hän poistui.

Hän vältti Ratskellerin ja mietti yksinään Klappschilla maailmaa, missä sellaisia kauhuja tapahtui. Säädyllisellä ensiintymisellä hän ei voinut sitä vastaan tehdä mitään. Joka aikoi Buckilta riistää heidän häpeällisen saaliinsa, ei saanut kammoa koviakaan keinoja. "Panssaroidulla nyrkillä", hän sanoi olutlasiinsa; ja ruukunkansi, jolla hän soitti neljännen olutlasinsa, kalisi kuin kalvan kalske... Jonkun hetken kuluttua hänen ryhtinsä hieman, höltyi. Epäilyksiä ilmeni. Hänen sekaantumisestaan tuohon asiaan johtuisi, että koko kaupunki osoittaisi Gustea sormellaan. Kukaan mies, jolla oli puoleksikin säädyllisyyttä, ei nainut sellaista tyttöä. Diederichin oma tunne sanoi sen, sen sanoi hänelle kasvatus, joka oli istuttanut häneen miehuutta ja idealismia. Vahinko! Sääli Gusten kolmeasataaviittäkymmentätuhatta, jotka nyt olivat vailla isäntää ja päämäärää. Tilaisuus olisi ollut suotuisa antaa näille sellainen... Diederich pudisti pois tämän ajatuksen suuttuneena. Hän täytti vain velvollisuutensa! Rikos oli estettävä. Nainen sai katsoa, minne joutui miesten taistellessa. Mitä häntä liikutti yhden sellaisen kohtalo, joka kuului olentoihin, jotka omasta puolestaan pystyivät, sen hän tiesi, millaisiin petoksiin tahansa. Hän tarvitsi vain viidennen lasinsa, ja hänen päätöksensä oli valmis ja luja.

Aamukahvilla hän osoitti suurta mielenkiintoa sisarien pukuihin, joita piti pidettävän "Sopusoinnun" juhlassa. Vain kaksi päivää jälellä, eikä mitään valmista! Kotiompelijatar oli harvoin saatavissa, hän neuloi nyt Buckeilla, Tietzillä, Harnischeilla ja kaikkialla. Tämän tytön suuri kysyntä näytti täyttävän Diederichin suorastaan ihailulla. Hän tarjoutui itse menemään hänen luokseen ja tuomaan hänet, maksoi mitä maksoi. Tämä onnistuikin hänelle, mutt'ei vaivattomasti. Toiselle aamiaiselle hän meni sitten niin hiljaisesti, että lähellä, asuinhuoneessa, keskustelu ei tullut häirityksi. Kotiompelijatar teki paraikaa viittailuja erääseen häväistysjuttuun, jonka piti saattaa kaikki tähänastinen varjoon. Sisarilla ei näyttänyt olevan aavistustakaan, ja kun lopulta nimet mainittiin, niin he tuntuivat aivan kauhistuvan ja epäilevän koko juttua. Rouva Hessling valitti mitä kuuluvimmin, että neiti Gehritz jotakin sellaista saattoi edes ajatella. Ompelijatar vakuutti sen sijaan, että koko kaupunki sen jo tiesi. Hän tuli juuri pormestarilta, jonka anoppi suorastaan oli vaatinut, että hänen vävypoikansa piti puuttua asiaan! Siitä huolimatta hänen oli vaikeata saada naiset vakuutetuiksi. Diederich oli odottanut, että asiain kulku olisi ollut päinvastainen. Hän oli tyytyväinen omaisiinsa. Mutta oliko sitten seinillä tosiasiallisesti ollut korvat? Teki melkein mieli uskoa, että suljetussa huoneessa syntynyt huhu nousi savun mukana uuninpiipusta ja levisi koko kaupungille.

Siitä huolimatta Diedrich ei ollut vielä rauhoittunut. Hän sanoi itselleen, että työkansan terve vaisto oli erinäisissä tapauksissa tekijä, joka oli hyväksyttävä ja jota voitiin käyttää hyväksi. Aina päivällisiin asti hän pyöri Napoleon Fischerin ympärillä: silloin -- kello soi jo -- kuului silityskoneen luota kimeä huuto, ja Diederich ja konemestari, jotka samanaikaisesti ryntäsivät paikalle, irroittivat yhdessä erään nuoren työläisnaisen käsivarren, joka oli tarttunut erääseen terästelaan. Siitä vuoti mustaa verta, ja Diederich antoi heti soittaa kaupungin sairashuoneelle. Hänestä tuntui pahalta katsella tuota kättä, mutta jäi kuitenkin siihen, kun tytölle pantiin hätäkääre. Hiljaisesti voivottaen tyttö katseli toimitusta, kalpeana kauhusta, kuten nuori eläin, jota on satutettu. Diederichin ihmisystävällisiä, hänen kotiolojaan koskevia kysymyksiä hän ei ymmärtänyt. Napoleon Fischer vastasi hänen puolestaan. Tyttö oli vasta neljäntoista vuotias. -- Diederich arveli, että niin ei ollut ulkomuodosta päättäen ja että työläisnaisia oli kyliksi usein varotettu tuon koneen suhteen. "Hän saa lukea onnettomuuden omaksi viakseen, minulla ei ole mitään velvoituksia. No niin", hän sanoi lempeämmin, "tulkaapas hieman tänne, Fischer!"

Konttorissa hän täytti kaksi konjakkilasia. "Tätä voi käyttää pelästykseen... Sanokaapas rehellisesti, Fischer, luuletteko Te, että minun täytyy maksaa? Koneen ympärillä olevat turvalaitteet ovat toki mielestänne riittäviä?" Ja kun konemestari kohautti olkapäitään: "Te tahdotte sanoa, että minä voin antaa asian mennä oikeuteen? Mutta sitä minä en tee, minä maksan heti."

Napoleon Fischer näytti käsittämättömän suurta, keltaista hammasriviään, ja Diederich jatkoi: "Niin, sellainen minä olen. Te ajattelitte kai, että siihen pystyi vain herra Lauer? Mitä häneen tulee, niin Tehän olette omasta puoluelehdestänne lukenut selityksen hänen työläisystävällisyyteensä. Minä en tosin anna vangita itseäni majesteettirikoksen vuoksi, enkä tee siten työmiehiäni leivättömiksi; minä etsin käytännöllisempiä keinoja yhteiskunnallisen mielialani ilmaisemiseksi." Hän vaikeni hetkeksi hyvin juhlallisesti. "Ja siksi minä olen päättänyt maksaa tuolle tytölle palkan koko siltä ajalta, minkä hän tulee olemaan sairashuoneessa. Minkä verran hän sitten saa?" hän kysyi nopeasti.

"Markka viisikymmentä," sanoi Napoleon Fischer.

"No niin... Maatkoon nyt vaikka kahdeksan viikkoa, maatkoon nyt vaikka kaksitoista... ikuisesti sitä nyt ei kuitenkaan kestä."

"Hän on vasta neljäntoista vuotias", sanoi Napoleon Fischer kulmainsa alta. "Hän voi vaatia vahingonkorvausta." Diederich pelästyi, hän läähätti.

Napoleon Fischer oli saanut takaisin määrittelemättömän irvistyksensä ja katsahti työnantajansa nyrkkiä, joka tuskallisesti oli muodostunut tämän taskussa. Diederich veti sen esiin. "Tehkää nyt väelle tiettäväksi minun jalomielinen päätökseni! Ei sovellu Teille? Kapitalistien kehnoja tekoja Te kerrotte luonnollisesti kernaammin. Kokouksissanne Te nyt todennäköisesti pidätte jyriseviä puheita herra Buckista."

Napoleon Fischer näytti sellaiselta, joka ei ymmärtänyt, mitä Diederich ei ollut huomaavinaan. "Minäkään en pidä sitä juuri kauniina", hän jatkoi, "jos joku tahallaan antaa poikansa naida sellaisen tytön, jonka äidin kanssa hän on ollut tekemisissä, ja vielä ennen tuon tytön syntymistä... Mutta --"

"Mutta!" toisti Diederich vahvasti. "Minä en pitäisi sitä ollenkaan oikeana, jos minun väkeni sen tähden vääntäisi suunsa sijoiltaan ja jos Te, Fischer, nyt kenties kiihoittaisitte työmiehiä kaupungin viranomaisia vastaan sen johdosta, että jokin maistraatin jäsen on tehnyt jotakin, jota kukaan ei voi hänestä todistaa." Hänen nyrkkinsä iski suuttuneesti ilmaa. "Minustakin on selän takana kerrottu, että minä olisin aiheuttanut tuon jutun Laueria vastaan. Minä en tahdo tehdä itseäni mihinkään syypääksi, minun väkeni saa olla rauhassa."

Hänen äänensä kävi tuttavallisemmaksi, hän lähestyi tuota toisia. "No niin, koska minä tunnen Teidän vaikutusvaltanne, Fischer..."

Äkkiä hänen nyrkkinsä avautui, ja hänen kämmenellään makasi kolme suurta kultarahaa.

Napoleon Fischer näki ne ja väänsi kasvojaan, aivan kuin olisi nähnyt itse pirun. "Ei!" hän huusi, "ja vielä kerran ei! Vakaumustani minä en voi pettää! En koko maailman mammonan tähden!"

Hänen silmänsä veristivät ja hän itse kihisi. Diederich perääntyi, koskaan ennen hän ei ollut katsonut kumousta niin läheltä kasvoihin. "Totuus on saatava päivänvaloon!" kihisi Napoleon Fischer. "Siitä me köyhälistö pidämme huolen. Sitä Te ette voi estää, herra tohtori! Omistavien luokkien häpeälliset teot..."

Diederich kaatoi hänelle nopeasti uuden lasillisen konjakkia. "Fischer", hän sanoi hartaasti, "tämän rahan minä antaisin Teille siksi, että minun nimeäni ei tässä asiassa mainittaisi." Mutta Napoleon Fischer torjui, hänen ilmeissään oli korkeata ylpeyttä.

"Todistamispakkoa me emme käytä, herra tohtori. Emme me. Joka hankkii meille agitatsioniaiheita, saa olla kaikelta rauhassa."

"Sitten on kaikki järjestyksessä", sanoi Diederich keventyneesti. "Minä tiesin sen, että Te olette suuri poliitikko. Ja sen tähden, tuon tytön tähden, minä tarkoitan tuota loukkaantunutta työläisnaista --. Minä olen juuri tehnyt Teille palveluksen kertomalla Buckien sikamaisuuksista..."

Napoleon Fischer irvisti hyvillään. "Koska herra tohtori sanoo, että minä olen suuri poliitikko... Minä en tahdo puhua enää tuosta vahingonkorvauksesta. Likeisemmät tuttavuudet ensimäisten piirien kanssa ovat meille toki tärkeämpiä --"

"-- Kuin tuollainen tyttö", täydensi Diederich. "Te ajattelette aina poliitikkona."

"Aina", vahvisti Fischer. "Hyvästi, herra tohtori." Hän vetäytyi pois -- sillä välin kun Diederich pani merkille, että köyhalistöpolitiikalla oli etunsakin.

Hän pisti kolme kultarahaansa jälleen taskuunsa.

Seuraavan päivän iltana oli talon kaikki peilit kasattu asuinhuoneeseen. Emmi, Magda ja Inge Tietz kääntelivät itseään hiiden välissä, kunnes heidän kaulojaan alkoi pakottaa; sitten he heittäytyivät hermostuneina tuolin reunalle. "Jumalani, nythän on jo aika!" Mutta Diederich oli lujasti päättänyt olla saapumatta liian aikaisin, kuten Lauerin jutussa. Persoonallisuuden koko vaikutus meni penkin alle, kun tuli liian aikaisin. Kun he lopultakin läksivät, niin Inge Tietz pyysi vielä kerran rouva Hesslingiltä anteeksi sitä, että anasti hänen paikkansa vaunuissa. Vielä kerran rouva Hessling sanoi: "Jumalani, mielelläni. Minä vanha rouva olen liian heikko mihinkään sellaiseen suurenmoiseen. Nauttikaa nyt Te vain, lapset!" Ja hän syleili itkien tyttäriään, jotka vastasivat kylmästi. Sillä he tiesivät, että äiti vain pelkäsi, koska nyt ei missään puhuttu mistään muusta kuin tuosta hirvittävästä juorujutusta, jonka syntymiseen hän itse oli syypää.

Vaunuissa Inge Tietz alkoi heti siitä. "Niinpä niin, Buckit ja Daimchenit! Minä odotan vain kiihkeästi nähdäkseni, onko heillä ollut ylevää julkeutta tullakseen juhlaan." Magda sanoi rauhallisesti: "Heillä täytyy sitä olla, sillä muutoin he myöntäisivät tuon huhun oikeaksi." -- "Joskin", selitti Emmi. "Minä pidän sitä heidän asianaan. Minä en kiihoita mieltäni sen johdosta." -- "Liioin en minä", lisäsi Diederich. "Ja Teiltä, neiti Tietz, minä sen vasta tänä iltana kuulinkin."

Tämän johdosta Inge Tietz joutui pois suunniltaan. Niin helpolta kannalta tuota juttua ei saanut ottaa. Luuliko sitten Diederich, että hän, Inge Tietz oli tuon kaiken keksinyt. "Buckit ovat jo kauan sitten olleet huolissaan tämän asian tähden: sen tietävät heidän omat palvelijansa." -- "Siis palvelijain juoruja", sanoi Diederich ja vastasi pieneen sysäykseen, jonka Magda oli antanut hänelle polvellaan. Sitten heidän täytyi astua alas vaunuista ja laskeutua portaita pitkin, jotka yhdistivät Kaiser-Wilhelm-Strassen uuden osan syvällä sijaitsevaan vanhaan Riekestrasseen. Diederich kiroili, sillä alkoi sataa ja tanssikengät kastuivat; juhlahuoneuston edessä oli myöskin proletaareja, jotka töllistelivät. Eikö nyt olisi voitu, kun kerta koko kaupunginosa korotettiin, tätäkin romua repiä maahan? Historiallisen "Sopusoinnun" talon oli täytynyt jäädä pystyyn -- aivan kuin kaupungilla ei olisi ollut varoja rakentaa keskeiseen paikkaan uudenaikaista, ensiluokkaista seurataloa. Tuossa vanhassa arkussahan haisi homeelle! Ja aivan heti sisäänkäytävässä naiset aina hihittivät, koska siinä oli ystävyyden patsas, jolla tosin oli peruukki päässä, mutta muuten ei mitään päällään. "Varokaa", sanoi Diederich rappusissa, "taikka muuten me syöksymme sisään." Sillä portaiden molemmat ohuet kaaret koukistuivat kahden vanhuudesta laihtuneen käsivarren tavoin. Niiden puuaineksen ruskeanpunainen väri oli vaalennut. Mutta ylhäällä, siellä missä ne yhtyivät, käsinojan päällä, palmikkopäinen pormestari hymyili valkeilla marmorikasvoillaan, pormestari, joka kaiken tämän oli jättänyt kaupungille ja joka oli ollut Buck-sukua. Diederich katsoi vihaisesti tuon patsaan ohi.

Syvässä peilikäytävässä oli aivan hiljaista, vain yksi ainoa nainen oli siellä jälellä ja näytti eräästä oven raosta kurkistelevan juhlasaliin -- ja äkkiä tytöt kauhistuivat: esitys oli alkanut! Magda ryntäsi käytävän poikki ja purskahti itkuun. Silloin tuo nainen pyörähti ympäri, sormi suulla. Se oli rouva von Wulckow, kappaleen kirjoittaja. Hän hymyili liikutettuna ja kuiskasi: "Hyvin käy, kappaleeni miellyttää. Te tulette juuri oikeaan aikaan, menkäähän vain pukeutumaan." Niinhän se olikin! Emiirillä ja Magdalla oli tehtävää vasta toisessa näytöksessä. Diederichkin oli joutunut päästään pyörälle. Sillä välin kun sisaret Inge Tietzin kanssa, jonka piti auttaa heitä, riensivät sivuhuoneiden läpi pukuhuoneeseen, hän asettui rouva von Wulckowin eteen ja jäi siihen neuvottomana seisomaan. "Nyt Te ette saa mennä sisään, se häiritsisi", sanoi armollinen rouva. Diederich änkytti anteeksipyyntöjä ja pyöritti silmiään, jolloin kohtasi puolittain häikäisevissä seinäpeileissä oman salaperäisenkalpean kuvansa. Hennonkeltaisessa seinämaalissa oli oikullisia, äkkinäisiä muutoksia, ja seinälaudoituksessa olevien kukkien ja muotokuvien värit olivat riutuneita... Rouva von Wulckow sulki erään pienen oven, jonka läpi joku näytti kulkeneen, joku lammaspaimen nauhoilla koristettuine sauvoineen. Hän sulki tuon oven hyvin varovasti, jotta esitys ei olisi häiriytynyt, mutta kuitenkin hieman tomua läksi liikkeelle, aivan kuin puuderia tuon maalatun paimenettaren tukasta.

"Tämä talo on niin romanttinen", kuiskasi rouva von Wulckow. "Eikö Teistäkin, herra tohtori? Kun täällä näkee itsensä peilistä, niin luulee, että vannehame on päällä" -- minkä jälkeen Diederich, yhä neuvottomampana, katsahti hänen hameeseensa. Rouva von Wulckowin paljaat olkapäät olivat ontot ja eteenpäin kääntyneet, hiukset slaavilaisen vaaleat, ja hänellä oli lornetti.

"Te sovellutte loistavasti tänne, rouva von Wulckow... rouva kreivitär", hän korjasi ja sai hymyn palkinnokseen rohkeasta liehakoimisestaan. Jokamies ei olisi niin sattuvasti muistuttanut rouva von Wulckowille, että tämä oli syntyään kreivitär Züsewitz!

"Tosiaankin", huomautti rouva, "on vaikea uskoa, että tätä taloa ei aikoinaan rakennettu todella ylevälle seurapiirille, vaan ainoastaan hyville Netzigin porvareille." Hän hymyili rukoilevasti.

"Niin, se on koomillista", vahvisti Diederich kumartaen. "Mutta tänään voi epäilemättä vain rouva kreivitär tuntea olevansa täällä vallan kuin kotonaan."

"Teillä on varmasti kauneusaistia", päätteli rouva von Wulckow; ja kun Diederich vahvisti tämän, niin rouva selitti, että hänen, Diederichin, ei silloin pitänyt kokonaan olla näkemättä ensimäistä näytöstä, vaan piti katsella oven raosta. Hän itse oli jo kauan muutellut jalkojaan ja viittasi nyt viuhkallaan näyttämölle päin. "Herra majuri Kunze tulee pian poistumaan. Hän ei olekaan erikoisen hyvä, mutta minkäs sille mahtaa, hän kuuluu 'Sopusoinnun' johtokuntaan ja on tehnyt ihmisille ymmärrettäväksi kappaleeni taiteellisen merkityksen." Sillä välin kun Diederich vaivatta tunsi majurin, joka ei ollut ollenkaan muuttanut muotoaan, kappaleentekijä selitti hänelle lentävällä nopeudella tapaukset. Tuo nuori talonpoikaistyttö, jonka kanssa. Kunze keskusteli, oli hänen avioton tyttärensä, siis kreivin tytär, minkä vuoksi kappaleen nimenäkin oli "Salakreivitär." Paraikaa Kunze selitti hänelle, karkeasti kuten aina, tätä asiaintilaa. Hän ilmaisi myöskin hänelle naittavansa hänet eräälle köyhälle serkulle ja jättävänsä hänelle puolet omaisuudestaan perinnöksi. Tämän johdosta, kun hän oli mennyt, tuo tyttö ja hänen hoitajaäitinsä, kunnon vuokraviljelijän vaimo, iloitsivat äänekkäästi.

"Kukas on sitten tuo hirvittävä henkilö?" kysyi Diederich mitään ajattelematta. Rouva von Wulckow hämmästyi.

"Hänhän on kaupunginteatterin vanha koomillisten osain esittäjä. Meillä ei ollut muuten ketään sopivata siihen osaan; mutta minun sisarentyttäreni näyttelee kernaasti hänen kanssaan."