Part 2

Diederich istui kaukana Agneksesta eikä voinut nähdä häntä kumartumatta -- mitä hän huolellisesti myöskin vältti. Kun hänen naapurinsa jätti hänet rauhaan, niin hän söi suuret määrät vasikanpaistia ja kukkakaalia. Hän kuuli, miten perinpohjaisesti keskusteltiin ruuasta, ja sai vakuuttaa, että se maistui hyvältä. Agnesta varoitettiin syömästä salaattia ja neuvottiin juomaan punaviiniä, ja hänen piti ilmoittaa, oliko sinä aamuna pitänyt kummikenkiä. Herra Göppel selitti, Diederichin puoleen kääntyen, että hän ja hänen sisarensa olivat, Jumala ties miten, joutuneet toisistaan erilleen Friedrichstrassella ja tavanneet toisensa vasta omnibussissa. "Jotakin sellaista ei teille voi tapahtua Netzigissä", huusi hän ylpeästi pöydän yli. Mahlmann ja Agnes puhuivat eräästä konsertista. Tyttö tahtoi varmasti päästä sinne ja isä tuli sen sallimaan. Herra Göppel teki hellätuntoisia esteitä ja tätien kuoro säesti häntä. Agneksen piti mennä aikaisin levolle ja pian raittiiseen ilmaan. Hän oli talvella ponnistellut liiaksi. Agnes väitti tätä valeeksi. "Te ette laske minua koskaan ulos huoneesta. Te olette hirveitä."

Sisimmässään Diederich asettui hänen puolelleen. Hänessä tapahtui sankarillinen kuohunta: hän olisi tahtonut laittaa niin, että Agnes olisi saanut kaikki, mitä halusi, että hän olisi ollut onnellinen ja että hän olisi saanut kiittää siitä häntä, Diederichiä... Silloin kysyi herra Göppel häneltä, halusiko hän mennä konserttiin. "En tiedä", sanoi hän halveksivasti ja katseli Agnekseen, joka kumartui eteenpäin. "Millainen se sitten on? Minä käyn usein konserteissa, missä minä saan juoda olutta."

"Hyvin järkevätä", sanoi herra Göppelin lanko.

Agnes oli vetäytynyt takaisin, ja Diederich katui lausuntoaan.

Mutta kermaa, jota kaikki odottivat, ei kuulunut. Herra Göppel neuvoi tytärtään menemään katsomaan. Mutta ennenkuin tämä oli ennättänyt panna syrjään hillolautastaan, oli Diederich ponnahtanut pystyyn -- hänen tuolinsa lensi seinää vastaan -- ja rientänyt vankoin askelin ovelle. "Marie! retaa!" hän huusi. Punaisena ja katsahtamatta kehenkään hän palasi paikalleen. Mutta hän huomasi hyvinkin, että muut iskivät silmää toisilleen. Vieläpä Mahlmann huokasi pilkallisesti. Lanko lausui keinotekoisen vaivattomasti: "Aina vain kohtelias! Niin sitä pitää." Herra Göppel hymyili lempeästi Agnekseen päin, joka ei kohottanut katsettaan hillosta. Diederich kosketti polvellaan pöydän lautaa, mikä alkoi kohota. Hän ajatteli: "Jumalani, jumalani, kunpa minä en olisi sitä tehnyt!"

Aterian jälkeen hän kiitti kaikkia kättelemällä, mutta Agneksen kohdalla hän teki kierroksen. Kahvilla, berliniläishuoneessa, hän asettui huolellisesti sellaiseen paikkaan, missä Mahlmannin leveä selkä esti tytön näkymästä. Eräs tädeistä tahtoi ottaa hänet hoteisiinsa.

"Mitäs te oikein opiskelette, nuori mies?" kysyi hän.

"Kemiaa."

"Ah niin, fysiikkaa?"

"Ei, vaan kemiaa."

"Ah niin."

Ja niin mahtipontisesti kuin hän oli aloittanutkin, niin sitä pitemmälle hän ei päässyt. Diederich nimitti häntä itsekseen tyhmäksi hanheksi. Koko seurue ei sopinut hänelle. Täynnä vihamielistä raskautta hän katseli niitä kaikkia, kunnes viimeiset sukulaiset olivat menneet. Agnes ja hänen isänsä olivat saattaneet heitä ovelle asti. Herra Göppel palasi takaisin ja oli ihmeissään sen johdosta, että tapasi vielä tuon nuoren miehen huoneesta. Hän tarkasti häntä vaieten, koskettipa kerta taskuaankin. Kun Diederich heitti hyvästit ilman muuta, pyytämättä vipata rahaa, niin Göppel ilmaisi suurta sydämellisyyttä. "Minä tulen sanomaan tyttärelleni terveisenne", sanoi hän päälliseksi, ja sitten ovella, mietittyään hieman: "Tulkaahan taas ensi sunnuntaina!"

Diederich oli lujasti päättänyt olla enää koskaan menemättä tähän taloon. Kuitenkin hän antoi seuraavana päivänä kaiken olla alallaan voidakseen mennä erääseen kauppaan kysymään, mistä saattoi ostaa Agnekselle konserttipiletin. Sitä ennen hänen täytyi siellä olevista listoista löytää sen taiteilijan nimi, jonka Agnes oli maininnut. Oliko se kaikunut sellaiselta? Diederich teki päätöksensä. Kun hän sitten sai kuulla, että pääsylippu maksoi neljä markkaa viisikymmentä penniä, niin hänen silmänsä menivät hämmästyksestä selko selälleen. Niin paljon rahaa sellaisen näkemisestä, joka soitti! Kunpa olisi yksinkertaisesti voinut poistua! Kun hän oli maksanut ja päässyt ulos, niin hän kiukutteli kovasti sellaisen huijauksen johdosta. Sitten hän muisti, että se oli tapahtunut Agneksen vuoksi, ja tuli järkytetyksi oman itsensä vuoksi. Se oli ensimäinen raha, jonka hän oli kuluttanut toisen ihmisen hyväksi.

Hän pisti lipun erääseen kuoreen, mihin ei pannut mitään muuta, ja kirjoitti osoitteen kaunokirjoituksella, jottei olisi tullut ilmaisseeksi itseään. Kun hän sitten oli panemassa kirjettä laatikkoon, niin Mahlmann osui siihen ja nauroi pilkallisesti. Diederich tunsi tulleensa yllätetyksi; hän tarkasti kättään, jolla oli pudottanut kirjeen laatikkoon. Mutta Mahlmann ilmaisi vain aikomuksensa tulla katsomaan Diederichin kojua. Hänestä tuntui kuin olisi se ollut sisustettu jotakin vanhempaa naista varten. Vieläpä kahvikannunkin oli Diederich tuonut kotoaan! Diederich oli kuumissaan häpeästä. Kun Mahlmann ylenkatseellisesti selaili hänen kemiankirjojaan, niin Diederich häpesi alaansa. Mecklenburgilainen heittäytyi sohvaan ja kysyi: "Mitä Te sitten pidätte neiti Göppelistä? Soma kovakuoriainen, eikö niin? Nyt tulee hän taas punastumaan! Hakkailkaa häntä vain! Minä vetäydyn syrjään, jos pidätte sitä suotavana. Minulla on kierroksessa viisitoista muuta."

Kun Diederich veltosti torjui:

"Neiti Agnes, hänessä on jotakin. Muutoin minä en ollenkaan ymmärtäisi naisia. Punaset hiukset! -- ja ettekö ole huomannut, miten hän katselee, kun luulee, että sitä ei huomata?"

"Minua ei hän ole ainakaan katsellut", sanoi Diederich vielä halveksivammin, "enkä minä siitä sitten rahtuakaan välitä."

"Neiti Agneksen vahinko!" Mahlmann nauroi hillittömästi -- minkä jälkeen hän ehdotti pientä retkeilyä kaupungilla. Siitä seurasi olutretki. Ensimäiset kaasulyhdyt näkivät heidät molemmat humalassa. Hieman myöhemmin sai Diederich Mahlmannilta ilman aihetta aimo korvapuustin, Leipzigerstrassella. Hän sanoi: "Ai, mutta se oli --" Hän oli sanoa "hävytöntä", mutta jätti sen kuitenkin tekemättä. Mecklenburgilainen koputti häntä olalle. "Kaikessa ystävyydessä, pienokaiseni! Kaikki vain ystävyydestä!" -- ja päälle päätteeksi hän vippasi Diederichiltä tämän viimeiset kymmenen markkaa... Neljä päivää myöhemmin hän tapasi hänet nälkiintyneenä ja jakoi hänelle siitä, mitä jostakin muualta oli lainannut, jalomielisesti kolme markkaa. Sunnuntaina Göppelin luona -- täyteläisemmällä vatsalla Diederich ei olisi kenties mennyt sinne -- Mahlmann kertoi, että Hessling oli kevytmielisesti tuhlannut kaikki rahansa ja että nyt hänen täytyi syödä tarpeekseen. Herra Göppel ja hänen lankonsa nauroivat ymmärtäväisesti, mutta Diederich olisi kernaammin tahtonut olla koskaan syntymättä kuin joutua sillä lailla Agneksen tarkastettavaksi niin surullisesti. Tyttö halveksi häntä! Epätoivoisena hän lohdutti itseään. "Saman tekevää, sitä hän on aina tehnyt!" Silloin Agnes kysyi, oliko tuo konserttipiletti kenties häneltä. Kaikki kääntyivät Diederichiin päin.

"Mieletöntä! Miten se olisi pälkähtänyt päähäni", hän vastasi niin tylysti, että he uskoivat häntä. Agnes epäröi hetken, ennenkuin käänsi pois katseensa hänestä. Mahlmann tarjosi naisille makeisia ja asetti loput Agneksen eteen. Diederich ei välittänyt hänestä. Hän söi vielä enemmän kuin edellisellä kerralla. Koska kerta kaikki luulivat, että hän sitä varten oli tullutkin. Kun mainittiin, että kahvi tultaisiin juomaan Grünewaldissa, niin Diederich keksi heti kohta sopimuksen. Vieläpä hän lisäsi: "Se on sellaisen kanssa, jonka minä en voi antaa odottaa." Herra Göppel laski hänen olalleen vantteran kätensä, tirkisti häntä silmiin pää kallellaan ja sanoi puoliääneen: "Älkää peljätkö, Te olette luonnollisesti kutsuvieras." Mutta Diederich sanoi järkytettynä, että se ei ollut syynä. "No niin, tulkaa ainakin silloin taas tänne, kun Teillä on siihen halua", lopetti Göppel ja Agnes nyökkäsi siihen päällään. Vieläpä näytti tyttö tahtovan sanoa jotakin, mutta Diederich ei jäänyt sitä odottamaan. Loput päivästä hän maleksi kaupungilla itsetyytyväisen murheellisena, ikäänkuin suuren uhritoimituksen jälkeen. Illalla hän istui ahdinkoon asti täytetyssä oluttuvassa, pää käsien varassa, nyökyttäen päällään silloin tällöin alas lasiin, ikäänkuin olisi nyt ymmärtänyt kohtalon oikut.

Mitä olisi voinut tehdä sitä väkivaltaisuutta vastaan, millä Mahlmann oli vienyt hänen rahansa? Sunnuntaina oli sitten Mahlmannilla kukkavihko Agnekselle, ja Diederich, joka tuli tyhjin käsin, olisi voinut sanoa: "Se on oikeastaan minulta, neiti." Kuitenkin hän vaikeni, ollen vihaisempi Agnekselle kuin Mahlmannille. Sillä Mahlmann herätti pakosta ihmettelyä, kun hän yöllä riensi erään tuntemattoman jälessä, lyödäkseen lyttyyn hänen silinterinsä -- vaikka Diederich ei ollutkaan tuntematta sitä varoitusta, mikä sellaiseen tapaukseen häneen itseensäkin nähden sisältyi.

Kuukauden lopulla, syntymäpäiväkseen, hän sai odottamatta rahasumman, minkä hänen äitinsä oli säästämällä pannut kokoon, ja ilmestyi Göppelille kukkavihko kädessä, mikä vihko ei tosin ollut liian suuri, siksi, ettei olisi paljastanut itseänsä ja ettei olisi Mahlmannista näyttänyt uhkamieliseltä. Tytön kasvot näyttivät, niin hänestä tuntui, liikutetuilta, ja Diederich hymyili ystävällisen nöyrästi ja samalla hämillään. Tämä sunnuntai tuntui hänestä kuulumattoman juhlalliselta. Hän ei hämmästynyt, kun haluttiin lähteä eläintarhaan.

Seurue läksi liikkeelle, kun Mahlmann oli ensin laskenut, että heitä oli yksitoista. Kaikki vastaantulevat naiset olivat, kuten Göppelin sisaretkin, toisin puettuja kuin viikolla, ikäänkuin olisivat silloin kuuluneet korkeampaan luokkaan tai saaneet perinnön. Miehillä oli päällään kävelytakki, mihin harvoilla yhtyi mustat housut, kuten Diederichilläkin, mutta useilla oli olkihattu päässä. Kun mentiin syrjäkadun poikki, niin se oli yksitoikkoinen ja tyhjä, vaikka oli leveäkin. Kerta kuitenkin tanssi ryhmä pieniä tyttöjä valkeissa vaatteissa ja mustissa sukissa, kimakasti laulaen, piiritanssia. Heti sen jälkeen, eräällä raitiotiellä, hikoilevat vaimot hyökkäsivät erään omnibussin kimppuun, ja kauppa-apulaisten kasvot, apulaisten, mitkä siekailematta kilvoittelivat heidän kanssaan paikoista, näyttivät heidän tulipunaisiin naamoihinsa verraten kuolemankalpeilta. Kaikki ryntäsi eteenpäin, päämäärää kohden, missä nautinnon lopultakin piti alkaa. Kaikkien eleet sanoivat päättävästi: "Remutaan nyt, on sitä tehty työtäkin!"

Diederich maksoi naisten puolesta Berlinerin. Kaupunkiradalla hän valtasi heille useampia paikkoja. Erään herran, joka aikoi anastaa yhden niistä, hän esti siitä siten, että astui pahasti hänen jalalleen. Herra huudahti: "Tolvana!" Diederich vastasi samalla mitalla. Sitten osoittautui, että herra Göppel tunsi hänet, ja tuskin oli Diederich ja tuo toinen esitetty toisilleen, kun he jo käyttäytyivät mitä ritarillisimmin. Kumpikaan ei olisi tahtonut istua, jotta toisen ei olisi tarvinnut seisoa.

Pöydässä, eläintarhassa, Diederich joutui Agneksen viereen -- miksi kaikki kävikin sinä päivänä niin onnellisesti? -- ja kun neiti tahtoi heti kahvin jälkeen päästä eläimiä katsomaan, niin hän tuki häntä raivokkaasti. Hän oli täynnään yrittämishalua. Petoeläinten häkkien välisen ahtaan käytävän edessä naiset kääntyivät ympäri. Diederich tarjoutui Agneksen oppaaksi ja seuralaiseksi. "Ottakaa sitten mieluummin minut mukaanne", sanoi Mahlmann. "Jos tosiaankin joku tanko sattuisi pääsemään irti --"

"Silloin ette Tekään sitä kiinnittäisi", vastasi Agnes ja astui sisään Mahlmannin purskahtaessa nauruun. Diederich pysyttäytyi tytön takana. Häntä ahdisti: eläinten vuoksi, jotka oikealta ja vasemmalta hyökkäsivät häntä kohden päästämättä muuta ääntä kuin syviä huokauksia, joita ne puhalsivat hänen päälleen -- ja tuon nuoren tytön vuoksi, jonka kukkasten tuoksu kulki hänen edellään. Aivan takapäässä Agnes kääntyi ympäri ja sanoi:

"Minä en pidä kerskumisesta!"

"Ettekö todellakaan?" kysyi Diederich ilon liikuttamana.

"Tänään te olette kerta säädyllinen", sanoi Agnes; ja Diederich:

"Minä tahtoisin sitä oikeastaan olla aina."

"Todellako?" -- Ja Agneksen äänessä oli tällä kertaa epävarmuutta. He katsahtivat toisiinsa ilmeellä, joka sanoi, että tästä ei kannattanut enempää puhua. Nuori tyttö sanoi valittaen:

"Mutta nämä eläimethän löyhkäävät hirveästi."

Ja he kääntyivät takaisin.

Mahlmann otti heidät vastaan. "Minä tahdoin vain nähdä, tulitteko pääsemään sieltä ehjin nahoin." Sitten vei hän Diederichin hieman syrjään. "No niin, mitäs sille tyttöselle kuuluu? Luonnistuuko se Teillekin? Olenhan sen sanonut, että se ei ole mikään konsti."

Kun Diederich pysyi mykkänä:

"Tepäs olette käynyt suoraan asiaan! Tiedättekös mitä? Minä viivyn vielä lukukauden Berlinissä: sitten te voitte minut periä. Mutta niin kauan te saatte suosiollisesti odottaa" -- hänen suunnattoman vartalonsa jatkona hänen pieni päänsä näytti äkkiä salavihaiselta -- "ystäväiseni!"

Ja Diederich pääsi rauhaan. Häntä oli alkanut hirveästi pelottaa, eikä hän uskaltanut enää lähestyä Agnesta. Tyttö ei kuunnellut perin tarkkaavaisesti Mahlmannia, huusi taaksepäin: "Isä! Tänäänpäs on kaunista ja tänäänpäs käy minulle kaikki hyvin."

Herra Göppel otti hänen käsivartensa käsiensä väliin ja näytti kuin olisi tahtonut puristaa sitä, mutta tuskin kosketti sitä. Hänen kirkkaat silmänsä nauroivat ja olivat kosteat. Kun sukulaiset olivat heittäneet hyvästit, niin hän keräsi tyttärensä ja molemmat nuoret miehet ympärilleen ja selitti heille, että päivä oli vietettävä juhlallisesti; heidän piti kulkea lehmuksia pitkin ja syödä jossakin myöhemmin.

"Isä käy kevytmieliseksi!" huusi Agnes ja katsahti ympärilleen Diederichiin päin. Mutta tämä loi katseensa maahan. Asemalla hän käyttäytyi niin taitamattomasti, että joutui muista kauaksi erilleen; ja Friedrichstadtin luona sattuneessa ahdingossa hän jäi kahden kesken herra Göppelin kanssa. Äkkiä Göppel pysähtyi, tunnusteli pelästyneenä vatsaansa ja kysyi:

"Missäs minun kelloni on?"

Se oli poissa perineen. Mahlmann kysyi:

"Miten kauan olette jo ollut Berlinissä, herra Göppel?"

"Niinpä niin!" -- ja Göppel kääntyi Diederichin puoleen. "Kolmekymmentä vuotta olen minä ollut täällä, eikä mitään tällaista ole ennen sattunut." Ja ylväänä tästä kaikesta huolimatta: "Katsokaapas, tällaista ei ylipäänsä voi tapahtua Netzigissä!"

Aterioimisen asemesta heidän täytyi nyt mennä poliisiasemalle ja kestää kuulustelu. Ja Agnes yski. Göppelin jäseniä tempoi. "Me taidamme nyt olla liian väsyneitä", hän mutisi. Keinotekoisen iloisella sydämellisyydellä hän hyvästeli Diederichiä, joka ei ollut näkevinään Agneksen kättä, vaan kohotti kömpelösti hattuaan. Yhdellä hyppäyksellä ja hämmästyttävän taitavasti hän heittäytyi erääseen ohikulkevaan omnibussiin, ennenkuin Mahlmann käsitti, mitä tapahtui. Hän oli päässyt pakoon! Ja loma oli tulossa! Hän oli kaikesta vapaa! Kotona hän tietysti heitti kaikki raskaimmat kemiankirjansa kolinalla maahan. Vieläpä hän piteli jo kahvikannuakin kädessään. Mutta erään oven narahtaessa hän alkoi heti panna kaikkea järjestykseen. Sitten hän vetäytyi sohvan nurkkaan, tuki päätään käsillään ja itki. Kunpa ei tätä ennen olisi ollut niin ihanata! Hän oli mennyt Agneksen ansaan. Siten menettelivät tytöt: he menettelivät usein siten ja tahtoivat toisen miehen avulla tehdä toisen miehen narriksi. Diederich oli syvästi vakuutettu siitä, että hän itse ei voinut kohdella ketään sillä lailla. Hän vertasi itseään Mahlmanniin eikä käsittänyt, miten joku tyttö olisi heistä kahdesta valinnut hänet, Diederichin. "Mitäs minä olenkaan kuvitellut?" hän ajatteli. "Sellaisen tytön, joka minuun rakastuu, täytyy tosiaankin olla tyhmä." Hän pelkäsi kovin, että mecklenburgilainen saattoi tulla ja uhata häntä vielä kovemmin. "Minä en välitä enää koko tytöstä. Kunpa jo olisin poissa!" Seuraavina päivinä hän oli kuolettavassa jännityksessä lukittujen ovien takana. Tuskin oli hän saanut rahojaan, kun hän jo matkusti.

Hänen äitinsä kysyi, hämillään ja mustasukkaisena, mikä Diederichiä vaivasi. Niin pienen ajan perästä hän ei ollut enää mikään nuorukainen. "Niin, sitä ne tekevät ne Berlinin kadut!"

Kun äiti toivoi, että poikaa ei enää lähetettäisi Berliniin, vaan johonkin pienempään yliopistoon, niin Diederich oli valmis käyttämään tilaisuutta hyväkseen. Isän mielestä asialla oli hyvät ja huonotkin puolensa. Diederichin piti kertoa hänelle paljon Göppelin perheestä ja tehdä selvää siitä, oliko käynyt tehtaassa ja muiden liiketuttavien luona. Herra Hessling toivoi, että Diederich olisi isänsä verstaassa oppinut tuntemaan paperinvalmistuksen. "Minä en ole enää nuorimpia, eikä minun kranaatinsiruni ole pitkään aikaan minua niin pahasti vaivannut."

Diederich livisti tiehensä, niin pian kuin saattoi, päästäkseen kävelemään Gäbbelchenin metsään tai pitkin Gohsen ohi juoksevan Ruggebachin rantaa ja voidakseen antautua siellä luonnon helmaan. Sillä hän kaipasi sitä nyt. Ensi kertaa hän huomasi, että tuolla taustalla olevat kukkulat näyttivät surullisilta, tai joltakin suurelta kaipaukselta, ja että se, mikä auringosta tai sateesta sattuu maahan, oli Diederichin kuumaa rakkautta ja kyyneleitä. Sillä hän itki kovasti. Vieläpä hän koetti rukoillakin.

Kun hän kerta meni Leijona-apteekin ohitse, niin pöydän takana seisoi hänen koulutoverinsa Gottlieb Hornung. "Niin, minä näyttelen täällä kesän yli hieman apteekkaria", selitteli hän. Olipa hän jo erehdyksessä itsensä myrkyttänytkin ja silloin mennyt selälleen kuin ankerias. Koko kaupunki oli siitä puhunut! Mutta syksyllä hän tuli menemään Berliniin perehtymään asiaan tieteellisesti. Tokko siellä tuli olemaan mitään erikoista. Ylen iloisena suuremman pääkaupungin tuntemuksensa johdosta Diederich alkoi kehua berliniläisiä kokemuksiaan. Apteekkari lupasi: "Me tulemme yhdessä kääntämään koko Berlinin ylösalaisin."

Ja Diederich oli kyllin heikko antaakseen lupauksensa. Pieni yliopisto hyljättiin. Kesän lopulla -- Hornungilla oli vielä harjoitusajasta joitakuita päiviä jälellä -- Diederich palasi Berliniin. Hän vältti entistä huonettaan Tieckstrassella. Mahlmannin ja Göppelien vuoksi hän pakeni aina Gesundbrunneniin asti. Siellä odotti hän Hornungia. Mutta Hornungia, joka oli ilmoittanut lähdöstään, ei kuulunut; ja kun hän viimein saapui, niin hänen päässään oli viheriänkeltainen ja punainen lakki. Hänet oli joku virkaveli heti kohta ajanut erääseen yhdistykseen. Diederichinkin piti liittyä siihen. Ne olivat uusteutoneja, perin hieno yhdistys, sanoi Hornung; vain kuusi farmaseuttia kuului siihen. Diederich kätki pelästyksensä halveksunnan naamariin, mutta se ei auttanut. Hänen ei tullut saattaa häpeään Hornungia, joka oli hänestä puhunut; vähintään kerran hänen piti käydä siellä.

"Mutta vain kerran", hän sanoi lujasti.

Hornung kesti aina siihen asti, kun Diederich luisui pöydän alle ja hänet kuljetettiin pois. Kun hän oli nukkunut tarpeekseen, niin hänet haettiin aamutuikulle. Diederichistä oli tullut juomaseuran jäsen.

Ja tähän paikkaan hän tunsi itsensä sidotuksi. Hän huomasi joutuneensa ihmisten joukkoon, joista kukaan ei tehnyt hänelle mitään eikä vaatinut häneltä mitään muuta kuin sitä, että joi. Kiitollisena ja hyväntahtoisena hän kohotti lasinsa jokaista kohden, joka häntä siihen kehoitti. Juominen ja juomatta-oleminen, istuminen, seisominen, puhuminen tai laulaminen ei useimmiten riippunut hänestä itsestään. Kaikki tapahtui äänekkään komennuksen mukaisesti, ja jos sitä silloin seurasi, niin eli itsensä ja maailman kanssa rauhassa. Kun Diederich ensi kertaa salamanderissa ei seurannut paukuttamista, niin hän hymyili ympärilleen, melkein hämillään oman täydellisyytensä johdosta.

Eikä tämä ollut vielä mitään siihen varmuuteen verraten, jota hän saattoi osoittaa laulussa! Diederich oli koulussa kuulunut parhaimpiin laulajiin ja jo ensimäisessä lauluvihossa tiennyt ulkoa kaikki sivut, miltä mikin laulu voitiin löytää. Nyt tarvitsi hänen vain ylioppilaslaulukirjassa, mikä sijaitsi suurilla vaarnoilla olutlätäkön keskellä, siirtää sormeaan löytääkseen ennen kaikkea ne numerot, jotka piti laulettaman. Usein oli hän koko illan kunnioittavasti presidentin huulilla, joka tahtoi tietää, tuliko hänen lempilaulunsa esiin. Silloin hänen äänensä julisti urhoollisesti: "Sie wissen den Teufel, was Freiheit heisst", ja hän kuuli paksun Delitzschin vieressään murisevan ja tunsi olevansa onnellisesti kätkettynä tuon matalan muinaissaksalaisen huoneuston puolihämärään, missä lakit riippuivat seinällä, vastapäätä avattujen suiden piiriä, suiden, jotka joivat samaa ja lauloivat samaa, oluen ja olutta hikoilevien ruumiiden tuoksussa. Myöhemmällä hänestä tuntui siltä, kuin olisi hikoillut kaikkien muiden kanssa yhtenä ja samana ruumiina. Hän oli hukkunut yhdistykseen, mikä ajatteli ja tahtoi hänen puolestaan. Ja hän oli mies, hän saattoi pitää itseään suuressa arvossa, hänellä oli kunniansa, koska kuului tuohon yhdistykseen! Kukaan ei voinut häntä siitä eroittaa eikä tehdä hänelle yksityisesti mitään! Yrittäisipä vain Mahlmannkin sitä kerran: kaksikymmentä miestä nousisi häntä vastaan Diederichin asemasta! Diederich suorastaan toivoi hänen ilmestymistään, niin peloton hän oli. Jos hän mahdollisesti saapui Göppelin kanssa, niin silloin tulivat näkemään, mitä Diederichistä oli tullut, ja silloin hän tuli saaneeksi heille kostetuksi!

Yhtä kaikki hänessä herätti syvintä myötätuntoa hänen naapurinsa, paksu Delitzsch, joka oli heistä kaikkein lauhkein ja suruttomin. Jotakin syvästi rauhoittavaa, luottamusta herättävää asusti tässä muhkeassa, valkeassa ja humoristisessa rasvamassassa, mikä alhaalla paisui kauas yli tuolinsyrjien, useampina kuhmuina kohosi pöydänreunalle ja jäi siihen rynkämäisilleen, aivan kuin korkein päämäärä olisi ollut siinä saavutettuna, tekemättä mitään muita liikkeitä kuin niitä, joita syntyi olutlasin kohottamisesta ja paikalleen laskemisesta. Delitzsch oli paremmin kuin kukaan muu paikallaan; se, joka näki hänet siinä istumassa, ei ajatellut ollenkaan sitä, että koskaan olisi nähnytkään häntä seisoallaan. Hän oli kerta kaikkiaan luotu istumaan olutlasin ääressä. Hänen housunpersustimensa, mikä kaikissa muissa tilaisuuksissa riippui niin syvän melankoolisesti, sai nyt oikean muotonsa ja paisui mahtavasti. Vasta hänen peräpuolensa ohella hänen etupuolensakin pääsi täyteen kukoistukseensa. Elämän ilo loisti siitä, ja hän tuli pilapuheiseksi.

Syntyi oikea draama, kun eräs nuori keltanokka piloillaan korjasi pois hänen olutlasinsa. Delitzsch ei liikuttanut mitään jäsentään, mutta siihen ilmeeseen, millä hän seurasi ryöstettyä lasiaan, sisältyi äkkiä koko olemassaolon rajusti liikutettu vakavuus, ja hän huusi saksilaisella kirkuvalla tenorillaan: "Keltanokka, etkös sinä aijokaan minulle mitään tiputtaa? Vai onkos sinun tarkoitukseksi riistää minulta koko elämän ylläpitäjä? Tämä on alhaista, halpamaista vahingontuottamusta, ja minä voin suoraan irvistää sinulle!"

Kun pilaa kesti liian kauan, niin Delitzschin valkeat, ihraiset posket painuivat, ja hän rukoili ja nöyrtyi. Mutta niin pian kun hän oli jälleen saanut olutta, niin mikä kaikkisisältävä sovitus hänen hymyssään, mikä kirkastus! Hän sanoi: "Sinä olet kuitenkin aika raato, kippis!" -- joi pohjaan ja koputteli ruukkunsa kannelle, huutaen: "Herra ylijuomanlaskija!"

Jonkun ajan perästä sattui sillä lailla, että tuoli kääntyi Delitzschin mukana ja hän itse pisti päänsä vesijohtotorven hanan alle. Vesi roiskui, Delitzsch kirkui karkeasti tukahtuneella äänellä, ja pari muuta syöksyi pesulaitoksen luokse hänen äänensä innostamana. Jonkun verran vielä jurona, mutta tuoreen veitikkamaisena palasi Delitzsch jälleen pöytään.