Part 18

Diederich, jonka olotila kävi yhä paremmaksi, oli todennäköisesti ainoa, joka vielä seurasi puheenjohtajan ja tutkintotuomarin välistä keskustelua. Tämä Fritzsche! Kenellekään ei asia alun pitäen voinut olla hyvällä syyllä kiusallisempi, ei edes Diederichille. Eikö hän ollut vaikuttanut Diederichiin todistajana tavalla, joka melkein soti hänen velvollisuuttaan vastaan? Ja Diederichin pöytäkirjaan pantu todistus oli sittenkin kovin raskauttava, ja Fritzschen oma todistus vallan kokonaan. Hän ei ollut esiintynyt vähemmän mistään välittämättä kuin Jadassohnkaan. Hänen läheiset ja erikoiset suhteensa Lauerin perheeseen eivät olleet voineet mitenkään vieroittaa häntä tehtävästään, vallan suojaamisesta. Mikään inhimillinen ei voinut sotia valtaa vastaan. Mikä opetus Diederichille... Myöskin Wolfgang Buck havaitsi sen, omalla tavallaan. Alhaaltapäin hän tarkasteli Fritzscheä sellaisella ilmeellä, kuin olisi ollut oksentamaisillaan.

Kun tutkintotuomari väkinäisiltä näyttävin käännähdyksin suuntasi kulkunsa ovea kohden, niin salissa kuiskailtiin äänekkäämmin. Pormestarin anoppi sanoi, viitaten lornetillaan syytetyn rouvaa kohden: "Siivoa väkeä!" Häntä ei vastustettu. Yleisö oli alkanut jättää Lauerit kohtalonsa varaan. Guste Daimchen puri huultaan, Käthchen Zillich loi kulmainsa alta nopean silmäyksen Diederichiin. Tohtori Scheffelweis kumartui Buckin perheen päämiehen puoleen, puristi hänen kättään ja sanoi suloisesti: "Rakas ystävä ja hyväntekijä, minä toivon, että kaikki käy vielä hyvin."

Puheenjohtaja huusi oikeudenpalvelijalle: "Kutsukaapas todistaja Cohn esille!" Vastaajan hyväksi todistavien vierasmiesten vuoro oli esiintyä! Puheenjohtaja nuuski ilmaa. "Mutta täälläpäs on paha löyhkä", hän huomautti. "Krecke, avatkaapas joku ikkuna siellä takana!" Ja hän tarkasti katseellaan keskinkertaista yleisöä, joka tuolla ylhäällä istui yhteen sulloutuneena. Alemmilla penkeillä oli sitävastoin tilaa, ja eniten sitä oli hallintoneuvoston presidentin von Wulckowin ympärillä, hänen hikeentyneessä jahtitakissaan... Avattu ikkuna, minkä kautta virtasi sisään jäätävää ilmaa, aiheutti nurinaa vieraiden sanomalehtimiesten keskuudessa, jotka istuivat tuolla takana mitä suurimmassa ahtaudessa. Mutta Sprezius ojensi vain nokkaansa heitä kohden, ja he vetäytyivät takinkaulustensa sisään.

Jadassohn istui voitonvarmana vastapäätä todistajaa. Sprezius antoi hänen hetken aikaa puhua, silloin Jadassohn yskäsi, hänellä oli eräs asiapaperi kädessä. "Todistaja Cohn", hän aloitti, "Te olette ollut samannimisen tavaratalon omistajana vuodesta 1889 lähtien?" Ja heti sen jälkeen: "Myönnättekö, että juuri siihen aikaan eräs Teidän hankkijoistanne, joku Lehmann, päätti päivänsä ampumalla itsensä Teidän huoneustossanne?" Ja pirullisella tyydytyksellä hän katsahti Cohniin, sillä hänen sanojensa vaikutus oli ääretön. Cohn alkoi väännellä itseään ja huohottaa. "Tuo vanha panettelu!" kähisi hän. "Hän ei tehnyt sitä kuitenkaan minun vuokseni! Hän oli onnettomassa avioliitossa! Tuolla jutulla ovat ihmiset minut jo kerran repineet, ja nyt tuo mies alkaa uudestaan!" Myöskin puolustaja pani vastalauseensa. Sprezius huomautti Cohnille, että herra yleinensyyttäjä ei ollut mikään "mies" ja että panettelusanan käyttämisestä häntä, Cohnia, tultiin sakottamaan viidelläkymmenellä markalla järjestysrikkomuksesta. Sillä oli Cohnista suoriuduttu. Herra Buckin veli kutsuttiin kuulusteltavaksi. Häneltä Jadassohn kysyi suoraa päätä: "Todistaja Buck, Teillä on tunnetusti huonosti tuottava liike, millä Te elätte?" Tässä syntyi sellainen nurina, että Sprezius tarttui nopeasti asiaan: "Herra yleinensyyttäjä, kuuluuko tämä tosiaankin asiaan?" Mutta Jadassohn pystyi mihin vain. "Herra puheenjohtaja, syyttäjäviranomaisilla on syytä saada todistetuksi, että todistaja on taloudellisesti riippuvainen sukulaisistaan, semminkin langostaan, syytetystä. Todistajan luotettavuus on sen mukaan mitattavissa." Pitkä, siro herra Buck seisoi siinä allapäin. "Se riittää", sanoi Jadassohn; ja Sprezius päästi tämän todistajan menemään. Hänen viisi tytärtään lyyhistyi kokoon penkillään joukon katseiden alaisena, kuten lammaslauma rajuilmalla. Ylempien tuolirivien keskinkertainen yleisö nauroi vihamielisesti. Sprezius pyysi hyväntahtoisesti yleisöä asettumaan ja, antoi kutsua todistaja Heuteufelin esille.

Kun nyt Heuteufel kohotti kätensä vannoakseen, niin Jadassohn paiskasi omansa sitä vastaan dramaattisella liikkeellä.

"Minä tahtoisin ensin kysyä todistajalta, myöntääkö hän noita lausuntoja, jotka sisälsivät majesteettirikoksen, hyväksymisellään suosineensa tai vielä vahvistaneensa niitä." Heuteufel vastasi: "Sitä minä en ollenkaan myönnä", -- minkä johdosta Jadassohn asetti hänen todistuksen esikuulustelun alaiseksi. Korotetulla äänellä: "Minä vaadin oikeudenpäätöstä siitä, että tämän todistajan vannottaminen on jätettävä, koska häntä on epäiltävä osalliseksi rikokseen." Vielä terävämmin: "Todistajan mielialaa on pidettävä oikeudelle tunnettuna. Todistaja kuuluu niihin, joita Hänen Majesteettinsa keisari syystä nimittää isänmaattomiksi ihmisiksi. Sitä paitsi hän käy säännöllisesti kokouksissa, joita hän nimittää vapaiden ihmisten sunnuntaijutuiksi, ja levittää törkeintä ateismia, mikä ilman muuta määrää hänen suhtautumisensa kristilliseen monarkkiin nähden." Ja Jadassohnin korvat hehkuivat tulta, aivankuin olisivat ilmaisseet kokonaisen uskontunnustuksen. Wolfgang Buck nousi, hymyili skeptillisesti ja huomautti, että herra yleisensyyttäjän uskonnolliset vakaumukset näyttivät ilmeisesti olevan munkkimaisen ankaria ja että hän ei voinut pitää muita kuin kristittyjä todistajia uskottavina. Mutta oikeus oli oleva toista mieltä ja hylkäävä yleisensyyttäjän ehdotuksen. Silloin Jadassohn hyökkäsi ylös ja vaati persoonansa pilkkaamisesta puolustajaa sakotettavaksi järjestysrikkomuksesta sadalla markalla! Oikeus vetäytyi neuvottelemaan. Heti puhkesi salissa kiihkeä mielipiteiden vaihto. Tohtori Heuteufel työnsi kätensä housuntaskuihin ja mittasi pitkillä silmäyksillä Jadassohnia, joka, kun oli vailla oikeuden suojaa, joutui pelon valtaan ja vetäytyi seinää vastaan. Diederich tuli silloin hänen avukseen, sillä hänellä oli tehtävänä tärkeä ilmoitus hiljaa herra yleisellesyyttäjälle... Jo palasivat tuomaritkin. Todistaja Heuteufel määrättiin ensiksi vannotettavaksi. Puolustajaa sakotettiin herra yleisensyyttäjän persoonan pilkkaamisesta järjestysrikkomuksesta kahdeksallakymmenellä markalla.

Heuteufelin jatkuvassa kuulustelussa puolustaja puuttui puheeseen. Hän halusi saada kuulla, miten tämä syytetyn läheisenä tuttavana arvosteli hänen perhe-elämäänsä. Heuteufel liikahti, läpi salin kävi kohina: oli ymmärretty. Mutta salliko Sprezius tätä kysymystä? Hän oli jo avannut suunsa kieltääkseen sen, mutta ymmärsi ajoissa, ett'ei voinut riistää yleisöltä sensatsioonia -- minkä jälkeen Heuteufel ylisti Lauerin kotona vallitsevia mallikelpoisia olosuhteita. Jadassohn ahmi todistajan sanat kärsimättömyydestä vapisten. Lopulta sai hän esitetyksi kysymyksensä sanomaton riemu äänessään. "Tahtooko todistaja mainita, mitä laatua ne naiset ovat, joiden tuttavuudesta hän persoonallisesti ammentaa tietonsa perhe elämästä, ja seurusteleeko hän eräässä tietyssä talossa, mitä kansa nimittää Pikku-Berliniksi?" Ja vielä puhuessaan hän sai varman vakuutuksen siitä, että yleisön joukossa olevat naiset ja heidän tavallaan tuomarit saivat syvästi loukkaantuneen ilmeen kasvoilleen. Syytetyn päätodistaja oli tehty mitättömäksi! Heuteufel koetti vielä vastata: "Herra yleinensyyttäjä on sen tietävä. Mehän olemme kohdanneet siellä toisemme." Mutta tämä vaikutti vain sen, että Sprezius saattoi sakottaa häntä järjestysrikkomuksesta viidelläkymmenellä markalla. "Todistajan on jäätävä istuntosaliin", päätti puheenjohtaja lopulta. "Oikeus tarvitsee häntä vielä asianhaarain lisäselvittelyyn." Heuteufel lausui: "Minä puolestani olen jo saanut selvän asiainkäsittelystä täällä ja pitäisin parempana jättää tämän huoneuston." Viisikymmentä markkaa muuttui heti sadaksi.

Wolfgang Buck katsahti levottomasti ympärilleen. Hänen huulensa näyttivät maistavan salissa vallitsevan mielialan, ne vääntyivät, aivan kuin tuo mieliala olisi ilmennyt siinä hajussa, joka ikkunan suljettua oli jälleen asettunut saliin. Buck näki sen myötätunnon, joka oli häntä seurannut tähän asti, hälvenneen ja hajaantuneen ja huomasi taisteluvälineensä hukkaankäytetyiksi; eikä nälän venyttämien kasvojen haukottelu ja kelloa kurkistelevien tuomarien kärsimättömyys luvannut hänelle mitään hyvää. Hän nousi ylös, oli pelastettava, mitä pelastettavissa oli! Ja hän teki äänensä pontevaksi vaatiakseen kutsuttavaksi lisätodistajia iltapäiväistuntoon. "Koska kerta herra yleinensyyttäjä on ottanut järjestelmällisesti epäilläkseen meidän todistajiemme luotettavuutta, niin me olemme valmiit Netzigin ensimäisten miesten todistusten avulla osoittamaan, että syytetyllä on hyvä maine. Niin huomattava mies kuin herra pormestari, tohtori Scheffelweis on todistava oikeudelle syytetyn ansiot kansalaisena. Hallintoneuvoston presidentti herra von Wulckow ei voi olla vahvistamatta hänen valtiolle ystävällistä ja keisarille uskollista mielialaansa."

"No -- noo", sanoi kumajava basso hänen takanaan. Buck jännitti ääntään.

"Mutta syytetyn yhteiskunnalliset hyveet tulevat kaikki hänen työmiehensä takaamaan."

Ja Buck istuutui kuultavasti köhien. Jadassohn huomautti kylmästi: "Herra puolustaja vaatii kansanäänestystä." Tuomarit keskustelivat keskenään kuiskaten, ja Sprezius julisti, että oikeus myöntyi vain siihen puolustajan esitykseen, mikä koski pormestarin, tohtori Scheffelweisin kuulustelemista. Koska pormestari oli salissa, niin hänet kutsuttiin heti esille.

Hän raivasi itselleen tien. Rouva ja anoppi pitelivät häntä lujasti ja esittivät hänelle kiireesti vaatimuksia, joiden täytyi olla ristiriitaisia, sillä pormestari saapui oikeuspöydän luo silminnähtävästi hämmentyneenä. Millaista mielialaa syytetty osoitti julkisessa elämässä? Tohtori Scheffelweis tiesi kertoa siitä hyvää. Niinpä oli syytetty kaupungin virastoissa kannattanut kuuluisan pappilan korjausta, pappilan, missä säilytettiin niitä karvoja, jotka tohtori Martti Luther oli tunnetusti kiskonut pirun hännästä. Tosin hän oli myöskin tukenut "Vapaan seurakunnan" salinrakennusta ja siten kieltämättä herättänyt paljon pahennusta. Liike-elämässä sitten syytetty nautti yleistä kunnioitusta; niitä yhteiskunnallisia uudistuksia, jotka hän oli pannut toimeen tehtaassaan, ihailtiin suuresti -- joskin kyllä toiselta puolen väitettiin, että ne kohottivat työläisten vaatimukset suunnattomiksi ja sitten olivat kenties omiaan edistämään kumousta. "Pitäisikö herra todistaja mahdollisena", kysyi puolustaja, "että syytetty olisi saattanut tehdä tuon hänen tekemäkseen väitetyn rikoksen?" -- "Toiselta puolen", vastasi Scheffelweis, "varmastikaan en pidä --." "Mutta toiselta puolen?" kysyi yleinensyyttäjä. Todistaja vastasi: "Toiselta puolen varmastikin pidän."

Tämän vastauksen jälkeen sai pormestari vetäytyä takaisin paikalleen; hänen molemmat naisensa ottivat hänet vastaan yhtä tyytymättöminä kumpikin; ja puheenjohtaja valmistautui keskeyttämään istunnon, mutta Jadassohn yskäsi. Hän vaati uudestaan kuultavaksi todistaja tohtori Hesslingiä, joka tahtoi täydentää todistustaan. Sprezius räpytti pahantuulisesti silmiään, yleisö, joka jo oli lähtövalmiina, murisi äänekkäästi; -- mutta Diederich oli jo astunut esiin varmoin askelin ja alkanut puhua kirkkaalla äänellä. Kypsemmän harkinnan jälkeen hän oli tullut siihen tulokseen, että saattoi valmistavassa kuulustelussa antamansa todistuksen vakuuttaa täysin oikeaksi; ja hän toisti sen, mutta kiristetyssä ja laajemmassa muodossa. Hän alkoi tuon työmiehen ampumisesta ja esitti uudestaan herrojen Lauerin ja Heuteufelin arvostelevat huomautukset. Kuulijat, jotka olivat unhoittaneet poislähdön, seurasivat mielialain välistä taistelua verentahrimaa Kaiser-Wilhelm-Strassea pitkin aina Ratskelleriin asti, näkivät siellä vihollisrivien järjestyvän ratkaisevaan otteluun, Diederichin ryntäävän esiin, miekkaa heiluttaen, gootilaisen kattokruunun alle ja vaativan syytettyä taisteluun elämästä ja kuolemasta.

"Sillä, herrat tuomarit, minä en kiellä sitä enää kauemmin, minä manasin hänet esiin! Tuleeko hän lausumaan sellaista, johon minä voin tarttua kiinni? Hän lausui, ja, herrat tuomarit, minä tartuin siihen ja täytin sillä vain velvollisuuteni ja täyttäisin sen vielä tänään uudestaan, vaikkapa minulle siitä koituisikin yhteiskunta- ja talouselämässä vielä suurempia ikävyyksiä, kuin mitä tähän asti olen saanut kestää! Omaa etuaan katsomaton idealismi on, herrat tuomarit, saksalaisen etuoikeus, ja hän noudattaa sitä horjumatta, vaikkapa tilapäisesti hänen rohkeutensa lannistuisikin vihollisten monilukuisuuden vuoksi. Kun minä aikaisemmin todistuksessani epäröin, niin ei se johtunut vain tutkintotuomarin mitä hyväntahtoisimmin myöntämästä muistin hämmennyksestä, vaan se oli, minä myönnän sen, kenties käsitettävää perääntymistä sen raskaan taistelun edessä, joka minun piti ottaa suorittaakseni. Mutta minä otan sen suorittaakseni, sillä sellainen henkilö kuin Hänen Majesteettinsa, meidän ylevä keisarimme vaatii sitä minulta..." Diederich jatkoi sujuvasti ja sellaisella lennolla, mikä pani hengästymään. Jadassohn huomasi, että todistaja alkoi siirtyä hänen tehtäviensä alalle, ja silmäsi levottomana puheenjohtajaan. Mutta Sprezius ei ilmeisestikään ajatellut keskeyttää Diederichiä. Liikkumattomalla korppikotkannokallaan hän katseli, silmiään räpäyttelemättä, Diederichin rautaista ilmettä, mikä salamoi uhkaavasti. Vanha Kühlemannkin antoi huulensa roikkua ja kuunteli. Mutta Wolfgang Buck, kumartuneena eteenpäin tuolillaan, tarkasteli Diederichiä, jännittyneenä, silmät täynnä vihamielistä viehätystä. Se oli kansanpuhe! Se oli esiintymistä, jolla oli pomminkaltainen vaikutus! Puhuja oli näkijä! "Herätkööt vihdoinkin meidän kansalaisemme", huusi Diederich, "siitä unesta, missä ovat niin kauan olleet, älkööt jättäkö vain valtion ja sen laitosten tehtäväksi kumouksellisten ainesten vastustamista, vaan tottukoot työhön omin käsin! Se on Hänen Majesteettinsa käsky, ja herrat tuomarit, pitäisikö minun tässä aikailla? Kumous nostaa päätään, joukko ihmisiä, jotka eivät ole saksalaisen nimen arvoisia, uskaltaa vetää lokaan monarkin pyhän persoonan..."

Keskinkertaisessa yleisössä joku nauroi. Sprezius ärähti ja uhkasi saattaa naurajan rangaistukseen. Jadassohn huokasi. Nyt ei ollut enää Spreziukselle mahdollista keskeyttää todistajaa.

Netzigissä, Diederich jatkoi, oli keisarillinen sotahuuto valitettavasti saanut liian vähän vastakaikua! Siellä suljettiin silmät ja korvat vaaran uhatessa, pysyttiin noissa poroporvarillisen demokratian ja humanismin vanhentuneissa katsantokannoissa, jotka tasoittivat tietä jumalallisen maailmanjärjestyksen isänmaattomille vihollisille. Voimakasta kansallista mielialaa ja suurpiirteistä imperialismia ei vielä käsitetty. "Uudenaikaisesti ajattelevien miesten tehtävänä on voittaa myöskin Netzig tämän uuden hengen puolelle, meidän jalon keisarimme tarkoittamassa mielessä, keisarimme, joka on kutsunut jokaisen mieleltään uskollisen, aatelisen niin hyvin kuin aatelittomankin, ylevän tahtonsa täyttäjäksi!" Ja Diederich lopetti: "Siksi minä, herrat tuomarit, olin oikeutettu astumaan syytettyä vastaan kaikella päättäväisyydellä, kun hän tahtoi nurista. Minä toimin ilman mitään persoonallista vihankaunaa, vain asian vuoksi. Olla asiallinen on samaa kuin olla saksalainen! Ja omasta puolestani" -- hän salamoi Laueria kohden -- "minä tunnustan tekoni, sillä ne saavat alkunsa moitteettomasta elämänvaelluksesta, joka myöskin kotonaan pitää kunnian arvossa eikä tunne valetta eikä siveettömyyttä!"

Suurta kiihtymystä salissa. Diederich, lausumansa jalon mielialan innostamana ja sen vaikutuksen huumaamana, loi edelleen salamoivia silmäyksiä syytettyyn. Mutta sitten hän perääntyi: nojaten penkkinsä käsipuuta vasten syytetty nousi ylös, huojuen ja vapisten; hänen silmänsä veristivät ja pyörivät, ja hänen leukansa vääntyivät, aivan kuin halvaus olisi niitä kohdannut. "Ooh!" huusivat naisäänet, täynnänsä odottavaa väristystä. Mutta syytetty ennätti vain päästää muutamia käheitä ääniä Diederichiä kohden: hänen puolustajansa oli tarttunut hänen käsivarteensa ja rauhoitti häntä. Sillä välin puheenjohtaja ilmoitti, että herra yleinensyyttäjä tuli kello neljältä pitämään syytöspuheensa, ja poistui oikeudenjäsenten kanssa. Puoleksi huumaantuneena Diederich huomasi olevansa yht'aikaa Kühnchenin, Zillichin ja Nothgroschenin piirittämänä, jotka onnittelivat häntä. Vieraat ihmiset puristelivat hänen kättään: syylliseksi julistaminen oli yhtä varmaa kuin kuoleminenkin, Lauer sai panna pillit pussiin. Majuri Kunze muistutti voittoisaa Diederichiä siitä, että heidän välillään ei ollut koskaan ollut erimielisyyksiä. Käytävässä meni vanha Buck hyvin läheltä Diederichin ohi, jonka joukko naisia oli ympäröinyt. Hän veti mustia kintaita käsiinsä ja katsoi samalla tuota nuorta miestä kasvoihin, vastaamatta kumarrukseen, jonka Diederich vasten tahtoaan teki, katsoi niin tutkivasti ja surullisesti, että Diederichkin, keskellä riemuaan, katsoi surullisesti hänen jälkeensä.

Äkkiä hän huomasi, että Buckin viisi tytärtä ilkesi ladella hänelle kohteliaisuuksia. He hepakoivat, melusivat ja kysyivät, miksi hän ei sitten tähän jännittävään käsittelyyn ollut tuonut sisariaan. Silloin hän mittasi katseellaan noita viittä koristettua hanhea vuoron perään, ylhäältä alas, ja selitti heille, ankarasti ja torjuvasti, että oli olemassa asioita, jotka toki olivat vakavampia kuin teatteriesitys. Hämmästyneinä neitoset jättivät hänet siihen seisomaan. Käytävä tyhjeni; lopuksi ilmestyi vielä Guste Daimchen. Hän teki liikkeen Diederichiä kohden, mutta Wolfgang Buck pidätti hänet, hymyillen, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut; ja hänen kanssaan oli syytetty rouvineen. Guste loi nopeasti Diederichiin katseen, mikä vetosi hänen hellätuntoisuuteensa. Diederich vetäytyi erään pylvään taakse ja antoi, sydämensä tykyttäessä, voitettujen kulkea ohitse.

Kun hän aikoi poistua, niin hallintoneuvoston presidentti, herra von Wulckow tuli virkahuoneesta. Diederich asettui tien viereen, hattu kädessä, löi oikeaan aikaan kantapäänsä yhteen, ja tosiaankin, Wulckow pysähtyi. "No niin!" hän sanoi syvällä bassollaan ja taputti Diederichiä olalle. "Se oli kilpajuoksua. Hyvin sopiva mieliala. Me puhelemme vielä keskenämme." Ja hän meni eteenpäin likaisissa saappaissaan, hylkytti vatsaansa hikeentyneissä jahtihousuissaan ja jätti jälkeensä entistä voimakkaampana tuota väkivaltaisen miehuullisuuden hajua, mikä sen jälkeen, mitä tapahtunut oli, oli vallannut oikeussalin.

Pormestari seisoi vielä ovella rouvansa ja anoppinsa kanssa, jotka molemmilta puolilta ahdistivat häntä ja joiden vaatimuksia hän, kalpeana ja toivottomana, koetti saattaa sopusointuun.

Kotona tiedettiin jo kaikki. He kaikki kolme olivat odottaneet eteishuoneessa käsittelyn päättymistä ja antaneet Meta Harnischin käydä katsomassa, mitä tapahtui. Rouva Hessling syleili poikaansa äänettömästi itkien. Sisaret seisoivat siinä hieman noloina, sillä vielä eilen he olivat halveksineet Diederichin osaa tuossa jutussa, osaa, mikä nyt oli osoittautunut niin loistavaksi. Mutta Diederich, voiton aiheuttamassa kauniissa unhottavaisuudessa, antoi aterian jälkeen tuoda viiniä pöytään ja selitti heille, että tämä päivä vakuutti kaikiksi ajoiksi heidän yhteiskunnallisen asemansa Netzigissä. "Buckin viisi tytärtä saa varoa katsomasta toiselle kadulle. Saavat olla iloisia, jos vastaatte heidän tervehdykseensä!" Lauerin tuomitseminen, niin Diederich vakuutti, oli nyt enää vain muodollisuus. Se oli ratkaistu asia ja samalla myöskin Diederichin keskeytymätön kohoaminen! "Tosin" -- ja hän nyökäytti lasiinsa -- "olisi asia voinut käydä hullustakin huolimatta täydestä velvollisuuden täyttämisestä, ja silloin, rakkaani, myöntäkäämme se itsellemme, minä olisin todennäköisesti mennyt myttyyn ja samalla myöskin Magdan avioliitto!" Kun Magda kalpeni, niin hän kosketti hänen käsivarttaan. "Nyt me olemme selviytyneet loistavasti." Ja lasi kohotettuna, miehellisellä juhlallisuudella: "Mikä käänne Jumalan sallimasta!" Hän määräsi, että kummankin piti koristautua ja tulla mukaan. Rouva Hessling neuvoi olemaan varovaisia, hän pelkäsi liiaksi kiihtymystä. Tällä kertaa Diederich saattoi odottaa, sisaret saivat tuhlata pukeutumiseensa niin paljon aikaa kuin vain tahtoivat. Kun he sitten astuivat istuntosaliin, niin se oli jo täynnänsä väkeä, mutt'ei samaa yleisöä. Kaikki Buckit puuttuivat ja heidän mukanaan Guste Daimchen, Heuteufel, Cohn, koko vapaamuurariyhdistys ja vapaamielinen vaaliyhdistys. He tunnustivat itsensä voitetuiksi! Kaupunki tiesi sen, rynnättiin esiin, katsomaan heidän kukistumistaan; keskinkertainen yleisö oli tunkeutunut aivan ensi rivin penkeille asti. Entisestä kermasta oli jälellä vain Kühnchen ja Kunze, ja he pitivät huolta siitä, että heidän kasvoiltaan saatettiin lukea oikein hyvä mieliala. Myöskin muutamia epäiltävännäköisiä olentoja istui tosin siinä välissä: nuoria miehiä, joilla oli väsyneet, mutta ilmehikkäät kasvot, sekä useampia silmiinpistäviä tyttöjä, joilla oli kauniiksi maalatut kasvot. Kaikki nämä vaihtoivat tervehdyksiä Wolfgang Buckin kanssa. Kaupunginteatteri! Buck oli iljennyt kutsua sen kuulemaan puolustuspuhettaan!

Syytetty käänsi nopeasti päätään niin usein kuin joku astui sisään. Hän odotti rouvaansa! "Hän luulee siis rouvansa vielä tulevan!" ajatteli Diederich. Mutta siinä hän jo tulikin: vielä kalpeampana kuin aikaisemmin hän tervehti miestään katseella, joka oli rukoileva, istuutui erään penkin päähän ja suuntasi katseensa suoraan tuomarin pöytää kohden, mykkänä ja uljaana, kuten kohtaloon... Oikeusto oli astunut sisään. Puheenjohtaja avasi istunnon ja antoi puheenvuoron herra yleisellesyyttäjälle.

Jadassohn alotti heti mitä rajuimmin; muutamien lauseiden jälkeen hän ei pystynyt enää kohoamaan ja vaikutti heikosti; kaupunginteatterin jäsenet naureskelivat keskenään halveksivasti. Jadassohn huomasi sen, hän alkoi heilutella käsivarsiaan, niin että hänen takkinsa liehui; hänen äänensä langettui, hänen korvansa leiskuivat. Maalatut tytöt lyhistyivät penkkiensä rintanojia vastaan, niin hillittömästi he hihittivät. "Eikö nyt sitten Sprezius huomaa mitään?" kysyi pormestarin anoppi. Mutta oikeusto nukkui. Diederich iloitsi sydämessään; hän oli saanut kostetuksi Jadassohnille! Jadassohn ei saanut esitetyksi mitään, mitä hän ei olisi jo tullut maininneeksi! Asia oli ratkaistu, sen tiesi Wulckow, ja Sprezius tiesi sen myöskin, siksi hän nukkui silmät selällään. Jadassohn itse tunsi sen parhaiten. Kun hän lopulta vaati kahden vuoden vankeutta, niin kaikki pitivät sitä vääränä, tuomaritkin, kuten näytti. Vanha Kühlemann säikähti ja heräsi kuorsauksestaan. Sprezius räpytteli silmiään virkistyäkseen ja sanoi sitten: "Herra puolustajalla on puheenvuoro."