Part 16

Mutta Magda, joka näki herra Kienastin ilmeen käyvän huolestuneeksi, johti keskustelun muualle. Hän kyseli hänen perheolojaan ja tiedusteli, oliko hän sitten aivan yksinään. Kienastin silmät tulivat liikutetuiksi, ja hän siirtyi lähemmäksi. Diederich istui siinä vieressä, joi ja pyöritteli peukaloitaan. Useampia kertoja hän yritti ottaa osaa noiden kahden keskusteluun, jotka, kuten näytti, tunsivat olevansa vain kahden kesken. "Niinpä niin, Te olette sitten onnellisesti suorittanut myöskin yksivuotisenne", hän sanoi suosijantapaisesti ja ihmetteli samalla niitä merkkejä, joita rouva Hessling teki hänelle noiden kahden selän takana. Vasta sitten, kun äiti pujahti ovesta ulos, hän käsitti, otti punssilasinsa ja meni viereiseen huoneeseen pianon luokse. Hän kosketteli hieman näppäimiä ja joutui huomaamattaan ylioppilaslauluihin ja lauloi värisevällä äänellä soiton mukana: "Sie wissen den Teufel, was Freiheit heisst." Päästyään loppuun hän kuunteli; mutta sisällä oli niin hiljaista, kuin olisi ollut syvässä unessa, ja vaikka hän olisikin kernaasti kaatanut itselleen jotakin tuosta punssipullosta, niin hän soitti kuitenkin velvollisuudentunteesta: "Im tiefen Keller sitz'ich hier."?

Silloin, keskellä säettä, jokin tuoli meni nurin ja sitä seurasi kaikuva ääni, jonka alkuperää ei voinut väärin ymmärtää. Yhdellä hyppäyksellä Diederich oli asuinhuoneessa. "No niin", hän sanoi voimakkaasti ja totisesti, "Teillähän näyttää olevan vakaita aikomuksia." Pari irtaantui toisistaan. "Sitä minä en kiellä", selitti Kienast. Diederich tuli äkkiä kovin liikutetuksi. Silmä silmää vastaan hän puristi Kienastin kättä, ja toisella hän veti Magdan esiin. "Mutta tämähän on yllätys! Herra Kienast, tehkää minun pikku sisareni onnelliseksi. Minussa Teillä on aina oleva hyvä veli, kuten sitä olen tähänkin asti ollut, sen voin sanoa."

Pyyhkien silmiään hän huusi: "Äiti! Jotakin on tapahtunut." Rouva Hessling seisoi heti oven takana, vaan ei voinut heti käyttää jalkojaan liian suuren mielenliikutuksensa vuoksi. Nojaten Diederichiin hän tuli horjuen sisään, lankesi herra Kienastin kaulaan ja puhkesi kyyneliin. Diederich koputti sillä välin Emmin ovelle, joka oli suljettu. "Emmi, tulepas ulos, jotakin on sattunut!" Emmi repäsi lopulla oven auki, vihanpuna kasvoillaan. "Miksi sinä häiritset untani? Minä osaan kyllä aatella, mitä on tapahtunut. Tehkää sopimattomat tekonne yksinänne!" Ja ovi olisi mennyt uudestaan kiinni, jos Diederich ei olisi pannut jalkaansa väliin. Ankarana hän osoitti sisarelleen, että tämä kylmäsydämisen käyttäytymisensä vuoksi ansaitsi jäädä kokonaan ilman miestä. Eikä hän edes sallinut Emmin pukeutua, vaan kiskoi hänet mukanaan, sellaisena kuin oli, aamunutussaan, hiukset hajallaan. Eteisessä sisko kääntyi veljensä puoleen: "Sinä teet meidät naurettaviksi", hän sihisi, -- ja vielä kihlautuneiden luona hän esiintyi Diederichin edessä, pää hyvin pystyssä, katse hyvin pilkallisen tutkivana. "Pitikö sen tapahtua niin myöhään yöllä?" hän kysyi. "No niin, onni ei kysy hetkeä, milloin saapuu." Kienast loi häneen katseensa: hän oli Magdaa suurempi, hänen kasvonsa, jotka olivat saaneet väriä, näyttivät täyteläisemmiltä pitkän, vahvan tukan ollessa hajallaan. Kienast piteli hänen kättään kauemmin kuin oli välttämätöntä; Emmi veti kätensä pois, silloin Kienast kääntyi hänestä Magdan puoleen, silminnähtävästi epäröiden. Emmi hymyili sisarelleen voitonriemuisesti, kääntyi ympäri ja hävisi, pää hyvin pystyssä -- sillä aikaa kuin Magda tarttui tuskallisesti Kienastin käteen. Mutta Diederich astui esiin, täysinäinen punssilasi kädessä, ja halusi juoda veljenmaljan uuden lankonsa kanssa.

Aamulla hän nouti hänet hotellista aamutuikulle. "Suvaitse hillitä naiskaipuutasi aina päivällisiin asti. Nyt meidän täytyy sanoa joku sana näin miesten kesken." Klappschen oluttuvassa hän teki hänelle selvää tilanteesta: kaksikymmentäviisituhatta puhdasta hääpäivänä -- todisteet siitä olivat joka hetki nähtävissä -- ja yhdessä Emmin kanssa neljäsosa tehdasta. -- "Siis vain kahdeksas osa", totesi Kienast, mihin Diederich vastasi: "Pitäisikö minun sitten ilmaiseksi raataa itseni uuvuksiin teidän tähtenne?" Syntyi vastenmielinen hiljaisuus.

Diederich saattoi mielialan entiselleen. "Kippis, Friedrich!" "Kippis Diederich!" sanoi Kienast. Silloin näytti jotakin juolahtaneen Diederichin päähän. "Sinusta itsestäsihän riippuu, tahdotko lisätä osuuttasi liikkeessä, nimittäin sijoittamalla siihen pääomia. Miten on sitten sinun säästöjesi laita? Sinulla kun on niin suurenmoinen palkka!" Kienast selitti, että hänellä periaatteessa ei ollut mitään sitä vastaan. Mutta, hänen sitoumuksensa Büscheli & Cien kanssa oli vielä voimassa. Myöskin oli hänellä tänä vuonna odotettavissa huomattava palkankorotus, joten olisi ollut rikos omaa itseään vastaan sanoa nyt itsensä irti. "Ja jos minä sijoitan teille rahani, niin minun täytyy itse tulla liikkeen jäseneksi. Kaikella luottamuksella, minkä minä tunnen sinua kohtaan, hyvä Diederich --"

Diederich ymmärsi sen. Kienast teki omasta puolestaan joitakin ehdotuksia. "Jos sinä yksinkertaisesti määräisit nuo myötäjäiset viideksikymmeneksituhanneksi markaksi! Magda tulisi silloin luopumaan liikkeessä olevasta osuudestaan." Tämä sai Diederichin nousemaan ehdottomaan vastarintaan. "Se olisi vastoin minun autuaan isävainajani viimeistä tahtoa, mikä on minulle pyhä. Ja niin suurpiirteisesti kuin minä teen työtä, Magdan osuus voi muutamissa vuosissa nousta kymmenen kertaa suuremmaksi sitä, mitä sinä nyt tahdot. Koskaan minä en nyt tule alentamaan itseäni siinä määrässä, että sillä lailla vahingoittaisin sisarraukkaani." Tähän lanko hieman myhäili. Diederichin perhetunto tuotti hänelle kunniaa, mutta suurpiirteisyydellä yksinään ei saavutettu tuota kymmenkertaisuutta. Diederich kiihtyi huomattavasti ja selitti, että oli, jumalankiitos, liikkeensä hoidosta Jumalaa lukuunottamatta vastuussa vain omalle itselleen. "Kaksikymmentäviisituhatta puhdasta ja kahdeksas osa puhtaasta tulosta, enempää ei ole saatavissa." Kienast rummutti pöytää. "Minä en vielä tiedä, voinko minä sillä ottaa sisartasi", hän selitti. Diederich kohautti olkapäitään, ja he joivat olutlasinsa pohjaan. Kienast tuli mukaan aterialle. Diederich oli pelännyt, että Kienast perääntyisi. Onneksi oli Magda laittanut itsensä vielä viettelevämmäksi kuin eilen --"aivan kuin olisi tiennyt, että kaikki oli kysymyksessä", ajatteli Diederich ihaillen sisartaan. Jauhoruokaa syötäessä Kienast oli jo niin lämminnyt, että toivoi häitä jo neljän viikon kuluttua. "Viimeinen sanasi?" kysyi Diederich veitikkamaisesti. Vastaukseksi Kienast veti sormukset taskustaan.

Aterian jälkeen rouva Hessling meni varpaillaan ulos huoneesta, missä kihlautuneet istuivat, ja Diederich tahtoi myöskin vetäytyä pois, mutta nämä hakivat hänet kävelylle. "Mihin sitä sitten mennään, ja missä on äiti ja Emmi?" Emmi oli kieltäytynyt tulemasta mukaan, ja siksi rouva Hesslingkin jäi kotiin. "Koska muutoin näyttäisi pahalta, ymmärrättehän", sanoi Magda. Diederich käsitti tämän. Vieläpä hän ravisti tomunkin pois, mikä tehtaassa oli tarttunut Magdan turkkitakkiin. Hän kohteli sisartaan kunnioituksella, sillä tällä oli ollut menestystä.

Mentiin raatihuonetta kohden. Ei ollut vahingoksi, eihän, jos ihmiset näkivätkin. Ensimäinen, joka Meisestrassella tavattiin, oli tosin vain Napoleon Fischer. Hän virnisti morsiusparille ja nyökäytti Diederichille, ikäänkuin sanoakseen, että oli asiasta selvillä. Diederich oli tummanpunainen, hän olisi pysäyttänyt tuon miehen ja nostanut metelin avonaisella kadulla: mutta saattoiko hän? "Olipa suuri virhe, että ryhdyin tuon vaanivan proletaarin kanssa tutunomaisiin suhteisiin! Olisihan se käynyt ilman sitäkin! Nyt hiipii hän talon ympärillä, jotta minä ajattelisin sitä, että olen hänen käsissään. Minua tullaan vielä kiristämään." Mutta, jumalankiitos, kaikki oli tapahtunut hänen ja konemestarin välillä kahden kesken. Mitä Napoleon Fischer saattoi hänestä väittää, oli valetta. Diederich antoi vangita hänet yksinkertaisesti. Kuitenkin hän vihasi häntä hänen tietämisensä johdosta, niin että hänen tuli kuuma ja hiki kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Hän katsahti ympärilleen. Eikö nyt edes tulikivi pudonnut Napoleon Fischerin päähän?

Gerichtsstrassella Magda huomasi, että kävely maksoi vaivan, sillä maakunnanoikeusneuvos Harnischilla Meta Harnisch ja Inge Tietz seisoivat erään ruudun takana, ja Magda tiesi varmasti, että he Kienastin nähtyään olivat käyneet kovin levottomiksi. Kaiser-Wilhelm-Strassella oli tänään valitettavasti vähän liikettä; korkeintaan sattui, että majuri Kunze ja tohtori Heuteufel, jotka olivat matkalla "Sopusointuun", kaukaa näyttivät uteliailta. Mutta Schweinichenstrassen kulmassa sattui jotakin sellaista, jota Diederich ei ollut osannut aavistaa: aivan heidän edellään kulki rouva Daimchen Gusten kanssa. Magda kiirehti heti askeleitaan ja jutteli eloisammin. Oikeaan aikaan Guste kääntyi ympäri, joten Magda saattoi sanoa: "Rouva ylikaitsija, saan esittää Teille sulhaseni, herra Kienastin." Sulhasta tarkastettiin, ja hän näytti tyydyttävän, sillä Guste, jonka kanssa Diederich jäi pari askelta jälelle, sanoi äänellä, josta ei puuttunut kunnioitusta: "Mistä Te sitten olette hänet saaneet?" Diederich laski leikkiä. "Niin, niin läheltä kuin Te ei jokainen löydä omaansa. Mutta sen sijaan vankemman." -- "Jokos Te taas alatte?" huusi Guste, mutta ilman vihamielisyyttä. Vieläpä hän hipaisi Diederichin katsetta ja huokasi samalla kevyesti. "Minun omani on aina, jumalaties, missä. Tuntuu aivan kuin olisin selvä leski." Ajattelevaisesta hän katseli Magdan jälkeen, joka riippui Kienastin käsivarressa. Diederich antoi miettimisen aihetta: "Joka kuollut on, voi sinä myöskin pysyä. Onhan niitä kylliksi eläviäkin." Samalla hän työnsi Gusten aivan seinänviereen asti ja katsoi häntä pyytävästi kasvoihin; ja tosiaankin Gusten rakkaat, paksut kasvot muuttuivat silmänräpäykseksi lupaaviksi.

Valitettavasti oli jo tultu Schweinichenstrassen 77:nnen kohdalle ja heitettiin hyvästit. Kun Sachsentorin takana kaikki loppui, niin sisarukset kääntyivät ympäri herra Kienastin kanssa. Magda, joka nojasi sulhasensa käsivarteen, sanoi rohkaisten Diederichille: "Niin, mitäs arvelet?" -- mikä sai veljen punastumaan ja läähättämään. "Mitäs siinä on arveltavaa", hän tokaisi, ja Magda nauroi.

Tyhjällä, hyvin hämärällä kadulla joku tuli heitä vastaan. "Eikös se ole --?" kysyi Diederich, olematta vakuutettu. Mutta haamu lähestyi: se oli paksu, ilmeisesti vielä nuori, pehmeä suuri hattu päässä, muuten siro, jalat sisäänpäin kääntyneet. "Totisesti, Wolfgang Buck!" Hän ajatteli pettyneenä: "Ja Guste tekeytyy sellaiseksi, kuin Wolfgang olisi maan äärissä asti. Minun täytyy opettaa hänet puhumaan totta!"

"Siinäpäs Te olette" -- nuori Buck ravisti Diederichin kättä. "Minua huvittaa tavata." "Minua myöskin", vastasi Diederich, huolimatta Gusten tuottamasta pettymyksestä, ja tutustutti lankonsa koulutoveriinsa. Buck esitti onnittelunsa ja jäi sitten Diederichin kanssa, hieman jälkeen. "Te aijotte varmastikin mennä morsiamenne luokse?" huomautti Diederich. "Hän on kotona, me saatoimme häntä." --"Niinkö?" tokasi Buck ja kohautti olkapäitään. "No niin, minä kyllä löydän hänet aina", hän sanoi välinpitämättömästi. "Ensi kädessä minä olen iloinen, että tapasin kerta Teidät. Meidän keskustelumme Berlinissä, meidän ainoa keskustelumme, eikö totta -- oli niin innostava."

Diederich huomasi sen nyt siksi -- vaikkakin silloin se oli vain suututtanut häntä. Hän aivan vilkastui jälleennäkemisen vuoksi. "Niin, minun vastavierailuni jäi silloin tekemättä. Tehän tiedätte, mitä kaikkia esteitä voi Berlinissä sattua. Täällä kyllä on aikaa. Autiota, vai mitä? Ajatella, että on pakotettu viettämään elämänsä täällä" -- ja Diederich viittasi edessä olevaan alastomaan taloriviin. Wolfgang Buck nuuski hieman kaarevalla nenällään ilmaa, näytti maistavan sitä lihaisilla huulillaan, samalla kun hänen silmänsä olivat syvämietteisinä. "Elää täällä Netzigissä". hän sanoi hyvin hitaasti. "No niin, siihen sitä tullaan. Meikäläinen ei ole siinä asemassa, että voisi elää vain sensatsiooneja varten. Muuten onhan niitä täälläkin." Hän hymyili arveluttavasti. "Tuo vahtisotilashan aiheutti kiihtymystä hyvin pitkäksi ajaksi."

"Vai niin --" Diederich pullisti esiin vatsansa. "Te tahdotte taas nurista. Minä vakuutan suoraan, että minä siinä asiassa olen kokonaan Hänen Majesteettinsa puolella."

Buck teki torjuvan liikkeen. "Jättäkää, jättäkää, minä tunnen hänet."

"Minä vielä paremmin", väitti Diederich. "Joka on seisonut häntä vastapäätä, katsellut häntä silmästä silmään, kuten minä helmikuun metelien jälkeen Tiergartenissa, ja nähnyt tämän silmän salamoivan, tämän Fritzensilmän, minä sanon Teille, hän uskoo meidän tulevaisuuteemme."

"Meidän tulevaisuuteemme -- siksi, että joku silmä on salamoinut." Buckin suu ja posket vaipuivat alas raskaan surullisesti. Diederich puhalsi ilmaa nenänsä kautta. "Minä tiedän jo, että Te ette nykyaikana usko mihinkään persoonallisuuteen. Muutoin Teistä olisikin tullut Lasalle tai Bismarck."

"Lopultakin minä voisin sen tehdä. Varmasti. Aivan yhtä hyvin kuin hänkin --. Joskin minua ulkonaiset olosuhteet vähemmän suosisivat."

Hänen äänensä kävi iloisemmaksi ja vakuutetummaksi. "Kenenkään yksityisen kannalta ei ole kysymys siitä, että me maailmassa todellisesti jotakin muuttaisimme, vaan siitä, että hankimme itsellemme sellaisen elämäntunnon, kuin tekisimme sen. Vain siihen tarvitaan kykyä, ja sitä on hänellä."

Diederich kävi levottomaksi, hän katsahti ympärilleen. "Me olemme tässä tosin kahden kesken, herrasväellä tuossa meidän edellämme on tärkeämpää puhuttavaa, mutta minä en kuitenkaan tiedä --"

"Te uskotte aina, että minulla on jotakin häntä vastaan. Hän ei ole minusta tosiaankaan sen vastenmielisempi kuin minä olen itse itselleni. Minä olisin hänen asemassaan ottanut korpraali Lückin ja meidän netzigiläisen vahtisotamiehemme yhtä vakavalta kannalta kuin hänkin. Olisiko sellainen mitään valtaa, joka ei olisi uhatussa asemassa. Vasta sitten kun sattuu kumous, se tunnetaan. Mitäs hänestä tulisi, jos hänen täytyisi sanoa, että sosialidemokratia ei tarkoita häntä, vain korkeintaan jotakin käytännöllisempää, jonkin sellaisen jakamista, jota ansaitaan."

"Ohoo!" huudahti Diederich.

"Eikö totta? Se suututtaisi Teitä, Ja häntä myöskin. Kulkea tapausten mukaan, olla hallitsematta kehityksen kulkua, vain olla sen kuletettavana: voiko sitä sietää?... Sisimmässään rajoittamaton! -- ja samalla kykenemätön synnyttämään edes vihaa muuta kuin sanoilla ja kädenliikkeillä. Sillä mihin nurisijat tarrautuvat? Mitä vakavaa on tapahtunut? Lückin, tapauskaan ei ollut mitään muuta kuin kädenliike. Kun käsi vaipuu, niin kaikki on ohitse: mutta esittäjällä ja yleisöllä on ollut sensatsiooninsa, mielenliikutuksensa. Ja vain siitä nyt on kysymys, hyvä Hessling. Hän itse, jonka me mainitsimme, olisi kaikkein hämmästynein, uskokaa minua, jos se sota, jonka hän aina maalaa seinälle, tai vallankumous, jota hän satoja kertoja on kuvitellut, todellakin puhkeaisi."

"Sitä ei Teidän tarvitse kauan odottaa!" huudahti Diederich. "Ja silloin saatte nähdä, että kaikki kansallismieliset tulevat pysymään lujina ja uskollisina keisarille!"

"Varmasti." Buck kohautteli yhä useammin olkapäitään. "Se on se tavallinen käänne, jonka hän on itse määrännyt. Te annatte hänen panna sanat suuhunne, eikä mieliala ole koskaan ollut niin hyvin säädetty ja määrätty kuin nykyään. Mutta teot? Meidän aikamme, paras aikalaiseni, ei ole valmis tekoihin. Harjoittaakseen elämisentaitoaan täytyy ihmisen ennen kaikkea elää, ja teko on niin vaarallista elämälle."

Diederich suoristautui. "Tahdotteko Te kenties syyttää pelkuruudesta --?" "Minä en ole lausunut mitään vaarallista arvostelua. Minä olen maininnut erään aikamme sisäisen historian tosiasian, mikä liikuttaa meitä kaikkia. Muutoin meille täytyy antaa anteeksi. Näyttämöllä toimivalta on kaikki toiminta päättynyt, sillä hän on sen jo suorittanut. Mitä vielä todellisuus vaatii häneltä? Te ette nähtävästi tiedä, kenenkä historia on sanova tämän ajan edustavaksi tyypiksi?"

"Keisarin!" sanoi Diederich.

"Ei", sanoi Buck. "Näyttelijän."

Silloin Diederich rähähti sellaiseen nauruun, että edellä kulkeva morsiuspari erkani ja kääntyi ympäri. Mutta he olivat teatteriaukiolla, siinä tuuli jäätävästi; he jatkoivat matkaansa.

"No niin", huomautti Diederich, "minä olisin heti voinut sanoa, miten Te olette tähän hulluun aineeseen joutunut. Tehän olette teatterin kanssa tekemisissä." Hän koputti Buckin olalle. "Lopultakin Te itse kuulutte siihen?"

Buckin silmät kävivät rauhattomiksi; kädestä, joka oli hänen olkapäällään, hän vapautui käännöksellä, jota Diederich piti epätoverillisena. "Minäkö? Enpä suinkaan", sanoi Buck; ja oltuaan kumpikin tyytymättömänä vaiti aina Gerichtsstrasselle asti: "Niinpä niin, Te ette vielä tiedä, miksi minä nyt olen Netzigissä."

"Todennäköisesti morsiamenne vuoksi."

"Senkin vuoksi. Mutta ennen kaikkea siksi, että minä olen ottanut puolustaakseni lankoani Laueria."

"Te olette --? Lauerin jutussa --?" Diederichin henkeä ahdisti, hän pysähtyi.

"No niin", sanoi Buck ja kohautti olkapäitään. "Ihmetyttääkö se Teitä? Joku aika sitten minut otettiin Netzigin maakunnanoikeuteen oikeusapulaiseksi. Eikös minun isäni ole siitä mitään maininnut?"

"Minä näen Teidän isänne harvoin... Minä liikun vähän ulkona. Minun ammattivelvollisuuteni... Tämä kihlaus..." Diederich sekaantui ja änkytti. "Silloinhan täytyy Teidän usein --. Asutteko kenties jo kokonaan täällä?"

"Vain toistaiseksi -- niin luulen."

Diederich kokosi voimansa. "Minun täytyy sanoa: minä en ole usein aikaisemmin aivan kokonaan ymmärtänyt Teitä -- mutta niin vähään se ei ole koskaan jäänyt kuin tänään, jolloin olemme kulkeneet Netzigin toisen puolen läpi."

Buck vilkutti hänelle silmää. "Vaikka minä huomenna olenkin puolustajana ja Te päätodistajana, niin sehän on vain sattuma. Osat voisivat olla toisinkin jaettuina."

"Pyydän anteeksi!" Diederich suuttui. "Jokainen seisoo paikallaan. Jos Te ette ollenkaan kunnioita ammattianne --"

"Kunnioittaa ammattiaan? Mitäs se merkitsee? Minua huvittaa puolustaminen, sitä en kiellä. Minä tulen alkamaan, jotakin täytyy kokea. Teille, herra tohtori, minulla tulee olemaan vastenmielisiä asioita sanottavana; toivottavasti ette pane mitään pahaksenne, se kuuluu minun virkaani."

Diederichiä alkoi pelottaa. "Sallikaa minun kysyä, herra asianajaja, tunnetteko Te sitten minun todistukseni? Se ei ole Lauerille niinkään epäedullinen."

"Jättäkää se asia minun huolekseni." Buckin ilme kävi kiusoittavan ivalliseksi.

Ja niin he olivat saapuneet Meisestrasselle. "Tuo juttu!" ajatteli Diederich läähättäen. Viime päivien kuohunnassa hän oli sen unhoittanut, nyt tuntui siltä, kuin tulisi häneltä huomenna leikattavaksi molemmat jalat poikki. Guste, tuo petollinen vintiö, ei ollut sanonut hänelle mitään sulhasestaan, viime hetkessä hänen, Diederichin, piti joutua pelon valtaan!...Diederich jätti hyvästi Buckille, ennenkuin olivat tulleet kotiin. Kunpa vain Kienast ei mitään huomaisi! Buck esitti mentäväksi vielä jonnekin. "Teillä ei ole mitään erikoista vetovoimaa morsiantanne kohtaa?" kysyi Diederich. -- "Tällä hetkellä konjakki viehättää minua enemmän." -- Diederich nauroi pilkallisesti. "Se näyttää Teitä aina viehättävän." Jotta Kienast ei olisi mitään huomannut, hän kääntyi vielä kerran ympäri Buckin kanssa. "Nähkääs", alkoi Buck odottamatta, "minun morsiameni: hän kuuluu myöskin minun kohtaloani koskeviin kysymyksiini." Ja kun Diederich kysyi "miten niin": "Jos minä nimittäin tosiaankin olen Netzigissä oikeusapulaisena, silloin on Guste minulle täysin paikallaan. Mutta tiedänkö minä sitä? Sillä -- toisten tapausten varalta, joita minun elämässäni saattaisi sattua, minulla on Berlinissä vielä toinen suhde..."

"Olen kuullut: joku näyttelijätär." Diederich punastui Buckin puolesta, joka sen niin kyynillisesti tunnusti. "Tällä", hän änkytti, "minä en tahdo kuitenkaan mitään sanoa."

"Te siis tiedätte", lopetti Buck. "Nyt on asianlaita sellainen, että minä toistaiseksi olen sinne sidottu enkä voi pitää Gustesta sitä huolta kuin pitäisi. Ettekö Te sitten voi ottaa tuota hyvää tyttöä hieman niinkuin hoivataksenne?" kysyi hän huolettomasti ja tyynesti.

"Minun pitäisi --"

"Niin sanoaksemme sekottaa hieman silloin tällöin pataa, jossa minun on pidettävä makkara ja kaali tulella -- sillä välillä kun minä olen ulkona toimessa. Mehän olemme myötätuntoisia toisillemme."

"Kiitän", sanoi Diederich kylmästi. "Niin pitkälle minun myötätuntoni ei kuitenkaan ulotu. Antakaa jonkun muun huoleksi. Minä otan elämän sentään hieman vakavammalta kannalta." Ja hän jätti Buckin siihen seisomaan.

Lukuunottamatta tuon miehen siveettömyyttä häntä suututti myöskin hänen arvoton luottamuksellisuutensa, sitten kun he juuri olivat kerta osoittautuneet toistensa vastustajiksi sekä katsantotavoissa että käytännössä. Tuollainen oli sietämätön, hänen suhteensa ei osannut olla tarpeeksi varuillaan! "Mitä hänellä onkaan huomenna minua vastaan sanottavana?"

Kotona hän hengähti. "Oikea limasko miehekseen! Ja sellainen henkinen omahyväisyys! Jumala varjelkoon meidän taloamme sellaiselta kaikkihävittävältä vakaumuksen puutteelta; se on jossakin perheessä varma merkki alaspäinmenosta!" Hän tuli vakuutetuksi siitä, että Kienastin piti tosiaankin vielä sinä iltana matkustaa. "Mitään kiihoittavaa ei Magdalla tule olemaan sinulle kirjoitettavana", hän sanoi oikopäätä ja nauroi. "Minun puolestani saa kaupungilla sattua murha ja tulipalo, minä pysyn konttorissani ja perheeni keskuudessa."

Mutta tuskin oli Kienast mennyt, kun hän asettui rouva Hesslingin eteen. "Niin, missä on haaste, jonka olen saanut ja jolla minut kutsutaan huomenna oikeuteen?" Äidin täytyi tunnustaa, että oli anastanut tuon uhkaavan kirjeen. "Rakas poikani, minä ajattelin, että sen ei pitänyt saada hävittää sinun juhlatunnelmaasi." Mutta Diederich ei sallinut mitään kaunisteluja. "Kuinkas muuten: rakas poikani. Rakkaudestanne minua kohtaan ruoka käy aina huonommaksi, paitsi silloin, kun on vieraita; ja talousrahat menevät teidän mielettömiin hepeniinne. Luuletteko te, että minä uskon teidän uskottelujanne, että Magda olisi itse tehnyt pitsipuseronsa? Sellaista voitte kertoa tuolle aasille!" Magda pani vastalauseensa sellaista hänen sulhasensa loukkaamista vastaan, mutta se ei häntä auttanut. "Parempi kuin vaikenet! Sinun turkislakkisikin on puoleksi varastettu. Te olette piian kanssa samassa juonessa. Kun minä lähetän hänet hakemaan punaviiniä, niin hän tuo halvempaa, ja loput pidätätte itsellenne..."

Nuo kolme naista suuttui, minkä jälkeen Diederich huusi vielä kovemmin. Emmi väitti, että veli oli niin villi vain siksi, että tuli huomenna koko kaupungin edessä saattamaan itsensä häpeään. Diederich saattoi silloin heittää vain yhden lautasen maahan. Magda nousi ylös, meni ovelle ja huusi: "Jumalankiitos, minä en tarvitse sinua enää!" Diederich oli heti hänen kintereillään. "Pidä varasi sen suhteen, mitä puhut! Jos sinä lopultakin saat jonkun miehen, niin sinä saat kiittää siitä yksistään minua ja niitä uhrauksia, jotka minä teen. Sinun sulhasesi hieroi kauppaa sinun myötäjäisilläsi tavalla, joka ei ollut suinkaan sopivata. Sinä olet ylipäänsä vain kaupanpäällinen!" Tässä hän tunsi saaneensa ankaran korvapuustin, ja ennenkuin hän ennätti tointua, Magda oli jo huoneessa ja suljetun oven takana. Diederich raapi poskeaan äkisti mykistyneenä. Sitten hän kuohahti vielä kerran; mutta eräänlainen sovitus sai hänessä vallan. Kriisi oli ohitse.

* * * * *