Part 15

Holländerin tuottama suru synkensi koko juhla-ajan. Kuusituhatta markkaa uuden Maier-systemisen patenttiholländerin vuoksi! Rahaa ei ollut, ja olosuhteiden ollessa sellaisia kuin olivat, sitä ei ollut saatavissa. Tämä käsittämätön, kova kohtalo, tämä ihmisten ja asiain aiheuttama vastarinta sai Diederichin elämän karvaaksi. Kun Sötbier ei ollut saapuvilla, niin hän löi pöydänkantta ja heitteli kirjeenjärjestäjää nurkasta nurkkaan. Tälle uudelle herralle, joka oli ottanut ohjakset omiin käsiinsä, piti ilman muuta ilmetä uusia yrityksiä, hänen piti menestyä, tapausten piti sopeutua hänen persoonallisuutensa mukaisiksi!... Vihaa seurasi masennus, Diederich mietti keinoja onnettomuuden varalle. Hän oli suopea Sötbierille: kenties tuo vanhus saattoi vielä kerran auttaa. Hän nöyrtyi myöskin pastori Zillichin edessä ja pyysi häntä sanomaan ihmisille, ett'ei ollut sillä saarnallaan, josta kaikki puhuivat, tarkoittanut häntä. Pastori lupasi sen myöskin tehdä, siveellisesti katuen ja tuntien puolisonsa rankaisevan katseen, puolisonsa, joka vahvisti hänen lupauksensa. Sitten vanhemmat jättivät Käthchenin kahden kesken Diederichin kanssa, ja viimeksimainittu oli tästä heille niin kiitollinen, että oli vähällä kosia. Käthchenin suostumus, joka odotti hänen rakkailla, paksuilla huulillaan, olisi kuitenkin ollut yksi menestys, olisi tuottanut hänelle liittolaisen sodassaan vihamielistä maailmaa vastaan. Mutta tuo maksamatta jäävä Holländer! Se tulisi nielemään neljänneksen myötäjäisistä... Diederich huokasi, hänen täytyi rientää liikkeeseen, ja Käthchen puri huulensa yhteen tarvitsematta antaa suostumustaan.

Jokin päätös oli tehtävä, sillä holländerin saapuminen oli tulossa. Diederich sanoi Sötbierille: "Minä kehoitan noita ihmisiä toimittamaan sen päivälleen ja tunnilleen, tai muuten minä annan sen heille armotta takaisin". Mutta Sötbier huomautti tavanmukaisesta oikeudesta, joka myönsi tehtaille muutaman päivän viivytyksen. Diederichin kuvastumisesta huolimatta hän pysyi kannallaan. Muutoin kone saapui aikoinaan. Se ei ollut vielä purettu, kun Diederich jo kiroili. "Se on liian suuri! Nuo ihmiset vakuuttivat minulle, että sen piti olla pienempi kuin vanhan järjestelmän kone. Miksi minä sen sitten ostan, jollen minä sillä voi säästää tilaa!" Ja hän kulki, niin pian kuin se oli asetettu paikoilleen, sen ympäri metrimitta kädessä. "Se on liian suuri! Minä en anna petkuttaa itseäni. Todistakaa Tekin, Sötbier, että se on liian suuri!" Mutta Sötbier osoitti erehtymättömällä suoruudella Diederichin mittauksessa sattuneen virheen. Puhkuen vetäytyi Diederich pois, keksiäkseen uuden hyökkäyssuunnitelman. Hän huusi Napoleon Fischerin esiin. "Missä on sitten koneen pystyttäjä? Eivätkö ne olekaan lähettäneet mitään monttööriä?" Ja sitten hän suuttui. "Minä tilasin sen kuitenkin!" hän valehteli. "Ihmiset näyttävät ymmärtävän asiansa. Minua ei ihmetytä, jos minun täytyy päivittäin maksaa tuolle miehelle kaksitoista markkaa, ja hän loistaa poissaolollaan. Kuka panee nyt pystyyn tuon onnettoman?"

Konemestari vakuutti osaavansa sen tehdä: Diederich osoitti hänelle äkisti suurta hyväntahtoisuutta. "Voitte uskoa: minä maksan Teille kernaammin ylitunneista kuin heitän rahani ventovieraalle. Loppujen lopuksi Te olette vanha työkumppani." Napoleon Fischer kohautti kulmakarvojaan, mutt'ei sanonut mitään. Diederich kosketti häntä olkapäähän. "Nähkääs, hyvä ystävä", hän sanoi puoliääneen, "minä olen nimittäin tuon holländerin suhteen pettynyt. Hintaluettelossa olleessa kuvassa se näytti toisenlaiselta. Veitsitelan piti toki olla leveämpi, missä on sitten se suurempi työkyky, jonka nuo ihmiset takasivat meille. Vai mitäs Te tuumitte? Pidättekö sen kulkua hyvänä? Minä pelkään, että aine jää paikoilleen." Napoleon Fischer katsahti Diederichiin tutkivasti, mutta jo ymmärtävästi. Siitä täytyi ottaa selvä, hän mainitsi epäröiden. Diederich vältti hänen katseensa ja oli tutkivinaan konetta. Samalla hän sanoi riemastuen: "Siis sillä lailla. Te panette koneen pystyyn, ja minä maksan Teille ylitunneista kahdenkymmenen viiden prosentin koroituksen, ja sitten Te panette Jumalan nimessä heti tavaraa menemään sen läpi. Sittenhän me saamme nähdä, millä lailla se leikkaa."

"Se saattaa leikata säntillisestikin", sanoi konemestari ilmeisen suopeasti. Diederich tarttui, ennenkuin sitä itsekään tiesi, hänen käsivarteensa, Napoleon Fischer oli ystävä, oli pelastaja! "Tulkaapas, ystäväni" -- hänen äänensä oli liikutettu. Hän vei Napolen Fischerin asuinrakennukseen, rouva Hesslingin täytyi kaataa hänelle lasin viiniä, ja Diederich pisti, eteensä katsomatta, viisikymmentä markkaa hänen käteensä. "Minä luotan Teihin, Fischer", hän sanoi. "Jos Teitä ei olisi, niin tehdas saattaisi minut mahdollisesti pulaan. Kaksituhatta markkaa minä olen jo heittänyt niiden ihmisten kitaan."

"Ne heidän täytyy antaa takaisin", sanoi konemestari suosiollisesti. Diederich kysyi hartaasti: "Niinkös Tekin sitten luulette?"

Ja jo seuraavana päivänä, päivällisloman jälkeen, jonka Napoleon Fischer oli käyttänyt Holländerin koettelemiseen, hän ilmoitti työnantajalleen, että uusi laitos ei kelvannut mihinkään. Raaka-aine jäi paikoilleen, sitä täytyi lavasimella auttaa, kuten kaikissa vanhemmissa holländereissa. "Siis ilmeistä petkutusta!" huudahti Diederich. Tuo holländer tarvitsi myöskin enemmän kuin kaksikymmentä hevosvoimaa. "Se on sopimuksen vastaista! Pitääkö meidän tyytyä siihen, Fischer?"

"Siihen ei meidän tarvitse tyytyä", päätti konemestari ja silitti kyhmyisellä kädellään mustapartaista leukaansa. Diederich katsahti häneen ensi kertaa kiinteästi.

"Te voitte silloin todistaa, että holländer ei täytä tilattaessa sovittuja ehtoja?"

Napoleon Fischerin harvaan partaan ilmestyi hymy. "Voinhan minä", hän sanoi. Diederich näki tämän hymyn. Sitä piukemmin hän kääntyi ympäri. "No niin, sitten saavat ihmiset oppia minut tuntemaan!" Heti hän kirjoitti pontevan kirjeen Büschli & Cielle Eschweileriin. Vastaus saapui ensi postissa. Hänen väitteitään ei ymmärretty, useammat paperitehtaat, joiden luettelo seurasi mukana, olivat jo ottaneet käytäntöön Maierin järjestelmän uuden patenttiholländerin ja huomanneet sen kelvolliseksi. Mikään palauttaminen ja vielä vähemmin mikään maksetun 2,000 markan takaisinsuorittaminen ei näin ollen voinut tulla kysymykseenkään, pikemmin oli loput sovitusta kauppasummasta heti suoritettava. Diederich kirjoitti tämän jälkeen vielä päättäväisemmin ja uhkasi nostaa oikeusjutun. Büschli & Cie koetti nyt rauhoittaa häntä kehoittamalla tekemään uusia kokeita. "He pelkäävät", sanoi Napoleon Fischer, jolle Diederich näytti kirjettä, ja irvisti. "Mitään kannetta he eivät voi nostaa, sillä heidän holländerinsa ei ole vielä tullut riittävästi tunnetuksi." "Hyvä", sanoi Diederich. "Ne herrat ovat meidän käsissämme!" Ja katkeran voitonvarmasti hän hylkäsi kaikki sovinnonhieromiset ja tarjotut hinnanvähennykset. Kun sitten useampaan päivään ei kuulunut enää mitään, niin hän tuli levottomaksi. Kenties he nyt odottivat hänen haastettaan? Kenties he ryhtyivät itse käräjöimään! Epävarmana tavoitteli hän useampia kertoja päivässä Napoleon Fischerin katsetta, joka vastasi hänelle altapäin. He eivät puhuneet enää keskenään. Mutta kun Diederich eräänä aamupäivänä kello yksitoista oli toisella aamiaisella, niin palvelustyttö toi käyntikortin: Friedrich Kienast, Büschli & Cien prokuristi, Eschweiler; ja sillä aikaa kun Diederich sitä katseli ja käänteli, vieras astui jo sisään, jääden ovensuuhun seisomaan. "Anteeksi", hän sanoi, "tässä täytyy olla erehdys. Minut neuvottiin tänne, mutta minä kuljen vain liikeasioissa."

Diederich oli tointunut. "Sen voin hyvin ymmärtää, mutta se ei tee mitään, astukaa vain lähemmäksi, olkaa hyvä. Minä olen tohtori Hessling, tässä on minun äitini ja sisareni Emmi ja Magda."

Herra astui lähemmäksi ja kumarsi naisille. "Friedrich Kienast", hän mutisi. Hän oli suuri, vaaleapartainen, ja hänen päällään oli ruskea, villainen kävelytakki. Kaikki kolme naista hymyili suosiollisesti. "Saanko asettaa herrallekin lautasen ja veitset?" kysyi rouva Hessling. Ja Diederich: "Luonnollisesti. Herra Kienast syö toki kanssamme aamiaista?"

"Minulla ei ole syytä kieltäytyä", vastasi Büschli & Cien edustaja ja hieroi käsiään. Magda pani hänen eteensä savustettua silliä, jota vieras kiitti jo silloin, kun palanen siitä oli hänen haarukassaan.

Diederich sanoi hänelle, harmittomasti nauraen: "Ettehän suinkaan tee kernaasti afäärejä selvällä päällä?" Herra Kienast nauroi myöskin. "Afäärejä minä teen aina selvällä päällä." Diederich muhoili. "No niin, sitten me tulemme hyvin sopimaan." "Saamme nähdä, miten" -- ja Magdaan suunnattu katse seurasi näitä Kienastin veitikkamaisen uhkamielisiä sanoja. Tyttö punastui.

Diederich kaatoi vieraalle olutta. "Teillä on muutoin jotain muutakin toimitettavana täällä Netzigissä?" Johon Kienast vastasi pidättyvästi: "Mahdotonta koskaan tietää."

Koetteeksi sanoi Diederich: "Klüsingillä Gausenfeldissä ei Teillä tule olemaan mitään tehtävätä, hänellä on laimea aika." Ja kun toinen vaikeni, niin Diederich ajatteli: "He ovat lähettäneet hänet vain tuon holländerin vuoksi, he eivät voi käyttää hyväkseen oikeusjuttua!" Silloin hän huomasi, että Magda ja Büschli & Cien edustaja joivat yhtä aikaa ja katsoivat toistensa silmiin lasiensa ylitse. Emmi ja rouva Hessling istuivat jäykkinä siinä vieressä. Diederich kumartui ähkyen lautasensa ylitse; -- mutta äkkiä hän alkoi ylistää perhe-elämää. "Te tulitte onnelliseen aikaan, hyvä herra Kienast, sillä toisen aamiaisen aika on meidän hauskin hetkemme. Kun vain keskeltä työtä tulee tänne ylös, niin huomaa toki kerran taas olevansa niinsanoaksemme ihminen. Niin, ja sitä me kaipaamme."

Kienast vakuutti, että sitä kaivattiin. Rouva Hesslingin kysymykseen, oliko hän jo naimisissa, hän vastasi kieltävästi, katsoen samalla Magdan päälakeen, sillä tämä oli painanut päänsä alas.

Diederich nousi ylös ja löi kantapäänsä yhteen. "Herra Kienast", hän sanoi värisevällä äänellä, "olen käytettävissänne."

"Sikaarin herra Kienast ottaa vielä," pyysi Magda. Kienast antoi tytön sytyttää sikaarinsa ja toivoi vielä kerran saavansa tervehtiä naisia, -- hymyillen samalla lupaavasti Magdalle. Mutta ulkona pihalla hän muutti täydellisesti äänensävyään. "No niin, nämähän ovat vanhoja, ahtaita paikkoja", hän huomautti kylmästi ja alentavasti. "Teidän pitäisi kerta nähdä meidän laitoksemme."

"Sellaisessa pesässä kuin Eschweilerissa", vastasi Diederich yhtä halveksivasti, "ei voi olla mitään taideteosta." Ja sitten hän huusi mitä käskevimmällä äänellä konemestaria, jotta tämä olisi pannut uuden holländerin käymään. Kun Napoleon Fischer ei heti ilmestynyt, niin Diederich raivosi. "Onkos teidän korvanne lukossa, herra?" Mutta niin pian kuin hän seisoi häntä vastapäätä, niin hänen huutonsa taukosi; hiljaisella, lentävällä äänellä, silmät auki reväistyinä, hän sanoi: "Fischer, minä olen miettinyt asiata, minä olen Teihin tyytyväinen, minä korotan Teidän palkkanne sataankahdeksaankymmeneen markkaan." Napoleon Fischer nyökkäsi siihen lyhyesti ja ymmärtäväisesti, ja he erkanivat. Heti kohta Diederich alkoi jälleen huutaa. Väki oli tupakoinut! Väki väitti, että se oli hänen oma sikaarinsa, jonka hän haistoi. Büschli & Cien edustajalle hän sanoi: "Muutoin minun liikkeeni on vakuutettu, mutta kuri pitää olla olemassa. Moitteeton liike, eikö niin?"

"Vanhentunut koneisto", vastasi herra Kienast, katsahtaen armottomasti koneisiin. Diederich lisäsi pilkallisesti: "Sen minä toki tiedän. Mutta aivan niin hyvä kuin Teidän holländerinne." Huolimatta Kienastin vastalauseista hän moitti kotimaisen teollisuuden työkykyä. Laitostensa uudistamisen hän tuli lykkäämään siihen asti, kun ennätti käydä Englannissa. Hän menetteli suurpiirteisesti. Siitä saakka kun hän itse oli liikkeen johdossa, liike oli alkanut mahtavasti paisua. "Ja se on yhä vieläkin laajentumiskykyinen." Hän koetti keksiä jotakin. "Nyt minulla on sopimukset kahdenkymmenen maaseutulehden kanssa. Berliniläiset kauppahuoneet saavat minut ylipäänsä mielettömäksi..." Kienast keskeytti hänet terävästi:

"Sitten Te olette nähtävästi antaneet pois kaikkenne, sillä minä en näe missään valmista tavaraa."

Diederich suuttui. "Hyvä herra, pitääkö minun sanoa Teille jotakin? Vasta eilen minä lähetin kiertokirjeen kaikille pienemmille liiketuttavilleni: ennen uutisrakennusteni valmistumista en voi enää toimittaa mitään lisätavaraa."

Konemestari haki herrat. Uusi patenttiholländer oli puoleksi täytetty, mutta raaka-aineen liikunta pysyi vielä hyvin heikkona, työmies sai auttaa sitä lavasimella. "No niin, Te väitätte, että Teidän holländerinne aina tarvitsee yhtä kiertoa varten kahdestakymmenestä kolmeenkymmeneen sekuntiin: minä olen jo päässyt viiteenkymmeneen... Konemestari, jättäkää sikseen... Mikäs siinä sitten on, sehän kestää ikuisesti!"

Kienast oli kumartunut astian yli. Hän nousi ylös ja hymyili viekkaasti. "Niin, kun vetoreiät ovat tukitut..." Ja katsahtaen terävästi Diederichin silmiin, jotka eivät pitäneet puoliaan: "Mitä muuta tälle holländerille on vielä tehty, en voi tässä kiireessä nähdä." Diederich ponnahti pystyyn, äkkiä ja kovin punastuen. "Tahdotteko Te kenties vihjata, että minä konemestarini kanssa --?"

"Minä en ole mitään sanonut", huomautti Kienast lujasti.

"Siitä minä myöskin pyydän pontevasti päästä." Diederich salamoi. Kienastiin se ei näyttänyt millään lailla vaikuttavan, hänen katseensa pysyi kylmänä ja hänen virnistyksensä yhtä piintyneenä kuin ennenkin. Jos hän olisi ajanut partansa ja kääntänyt viiksiensä kärjet silmiä kohden, niin hän olisi tullut Diederichin näköiseksi! Hän oli eräs voima! Sitä uhkaavammin Diederich esiintyi: "Minun konemestarini on sosialidemokraatti: on naurettavaa olettaa, että hän tekisi minulle mieliksi. Muutoin minä reserviupseerina kiinnitän Teidän huomionne lausuntojenne seurauksiin!"

Kienast astui ulos pihalle. "Jättäkää se, herra tohtori", hän sanoi kylmästi. "Liikeasioissa minä kuljen selvällä päällä, senhän minä jo sanoin Teille aamiaispöydässä. Nyt tarvitsee minun vain toistaa Teille, että me olemme toimittaneet Teille holländerin moitteettomassa kunnossa ja että me emme ajattele ottaa sitä takaisin." -- Se saatiin nähdä, vastasi Diederich. Büschli & Cie piti kai oikeusjuttua erittäin sopivana keinona uuden tuotteensa esittelemiseen? "Minä tulen ammattilehdissä antamaan vielä aivan erikoisen suosituksen!" Siihen vastasi Kienast, ett'ei tullut myöntymään mihinkään pakotusyrityksiin. Siihen huomautti Diederich, että hyvitykseen kykenemätön moukka potkittiin yksinkertaisesti pois. -- Silloin ilmestyi Magda talon ovelle.

Hänellä oli päällään joulunaikainen turkkitakki, ja hän hymyili ruusunpunaisena. "Herrat eivät ole vielä saaneet asioitaan valmiiksi?" hän kysyi veitikkamaisesti. "Ilma on niin kaunis, että täytyy toki mennä hieman ulos ennen päivällistä. _A propos_", hän sanoi kerkeästi. "Äiti pyysi kysymään, tuleeko herra Kienast illallisille." Kun Kienast selitti, että hänen täytyi valitettavasti kiittää, niin Magda hymyili kiihkeämmin. "Ja minun pyyntööni olisitte myöskin suostumatta?" Kienast nauroi katkerasti. "Minä en olisi, neiti. Mutta tiedänkö minä sitten, mitä Teidän veljenne --?" Diederich läähätti, Magda katsoi häneen rukoilevasti. "Herra Kienast", sanoi Diederich. "Se on tuottava minulle iloa. Kenties tapahtuu niinkin, että saamme asiamme sovituksi." Kienast sanoi toivovansa sitä, minkä jälkeen hän pyysi, maailmanmiehen tavalla, saada hieman saattaa neitiä. "Jos minun veljelläni ei ole mitään sitä vastaan", sanoi Magda siveästi ja iroonisesti. Diederich salli vielä tämänkin; -- ja sitten katseli hän hämillään sisarensa jälkeen, miten tämä poistui Büschli & Cien prokuristin kanssa. Mihin kaikkeen Magda pystyikään!

Kun hän palasi päivällisille, niin hän kuuli sisartensa puhuvan terävällä äänellä asuinhuoneessa. Emmi syytti Magdaa siitä, että tämä käyttäytyi häpeämättömästi. "Sillä lailla ei sentään menetellä." -- "Ei!" huusi Magda. "Minä tulen pyytämään sinulta luvan."

-- "Siitä ei olisi ollenkaan vahinkoa. Ylipäänsä minun vuoroni on ensiksi!" -- "Oletko muuten huolissasikin?"

-- Ja Magda purskahti ivanauruun. Kun Diederich astui sisään, niin hän taukosi heti. Diederich pyöritteli tyytymättömänä silmiään, mutta rouva Hesslingin ei olisi tarvinnut tytärtensä takana väännellä käsiään: Diederichin arvonmukaista ei ollut sekaantua akkain riitoihin.

Päivällisillä puhuttiin tuosta vieraasta. Rouva Hessling ylisti sitä vankkaa vaikutusta, jonka hän teki. Emmi selitti, että sellainen kauppa-apulainen ei nyt kerta kaikkiaan ollut mitään, ei osannut edes puhella naisen kanssa. Magda väitti kokonaan päinvastaista. Ja kun kaikki odottivat Diederichin ratkaisua, niin hän teki päätöksensä. Hänen mielestään tuolla herralla ei näyttänyt tosin olevan liiaksi käyttäytymistapoja. Akadeemista sivistystä ei voitu noin vain korvata. "Mutta vankaksi liikemieheksi minä hänet huomasin." Emmi ei voinut enää pidättää itseään.

"Jos Magda aikoo naida tuon miehen, niin minä selitän, etten tule seurustelemaan kanssanne. Hän söi marjahillon veitsen kanssa!"

"Sinä valehtelet!" Magda alkoi nyyhkyttää. Diederichin kävi sääliksi; hän tiuskasi Emmille:

"Nai sinä sitten joku hallitseva herttua ja jätä sitten meidät rauhaan."

Silloin Emmi laski veitsen ja haarukan käsistään ja poistui. Illalla ennen liikkeen sulkemista Kienast ilmestyi konttoriin. Hän oli käyntipuvussa, ja hänen olentonsa muistutti enemmän seura- kuin liikemiestä. Molemmat pidättäytyivät, hiljaisen yhteisymmärryksensä mukaisesti, keskustelusta siihen asti, kun vanha Sötbier pani kamppeensa kasaan. Kun hän oli poistunut epäilevin katsein, niin Diederich sanoi:

"Tuon vanhuksen minä olen asettanut riutumistilaan. Tärkeämmät asiat minä päätän yksinäni."

"Niin, ja oletteko sitten tuuminut meidän asiaamme?" kysyi Kienast.

"Entäs Te?" vastasi Diederich. Kienast räpytti silmiään tutunomaisesti.

"Minun valtuuteni eivät ulotu oikeastaan niin pitkälle, mutta minä otan sen omalle vastuulleni. Antakaa herrannimessä tuo holländer takaisin. Ainahan siinä nyt vian keksii."

Diederich käsitti. Hän lupasi: "Te tulette sen löytämään." Kienast sanoi asiallisesti.

"Hyvittääksenne meitä Te tietysti sitoudutte vastaisuudessa tilaamaan kaikki koneenne vain meiltä. Odottakaahan hieman!" hän pyysi, kun Diederich hypähti pystyyn. "Sitä paitsi Te korvaatte meidän turhat kulumme ja minun matkani viidelläsadalla markalla, minkä me vähennämme Teidän etumaksustanne."

"Mutta kuulkaahan, se on kiskomista!" Diederichin oikeudentunto kapinoi ääneen. Kienastkin kohotti jo taas äänensä: "Herra tohtori!..." Diederich hillitsi itsensä väkisin, hän laski kätensä prokuristin olalle. "Menkäämme nyt vain ylös, naiset odottavat." "Me ymmärrämme toisiamme jo vallan hyvin siihen asti", huomautti Kienast leppyneenä. "Tuo pieni erimielisyys on kyllä myöskin haihtuva", ennusti Diederich.

Ylhäällä oli juhlatuoksu. Rouva Hessling loisti mustassa atlaspuvussaan. Magdan pitsipuseron läpi häämötti enemmän kuin oli tavallista näin perheen piirissä. Vain Emmin puku ja ilme oli harmaa ja jokapäiväinen. Magda osoitti vieraalle hänen paikkansa ja istuutui hänen oikealle puolelleen; ja kun siinä sitten istuttiin ja vielä yskittiin, niin Magda sanoi, silmät kuumeisen eloisina: "Mutta nyt ovat herratkin saaneet nuo tyhmät asiat selvitetyiksi." Diederich vakuutti, että he olivat loistavasti saaneet ne sovituiksi. Büschli & Cie oli mukaantuvata väkeä.

"Meidän jättiläisliikkeessämme", selitti prokuristi. "Tuhatkaksisataa työmiestä ja virkailijaa, kokonainen kaupunki, missä on oma hotelli liiketuttavia varten." Hän kutsui Diederichin käymään siellä. "Tulkaapas vain, meillä Te saatte elää isoisten tavalla ja ilmaiseksi." Ja kun Magda hänen vieressään roikkui hänen huulillaan, niin hän kehui asemaansa, toimivaltaansa, sitä huvilaa, jonka toisessa päässä hän asui. "Jos minä menen naimisiin, niin minä saan haltuuni tuon toisenkin pään."

Diederich nauraa hetkotti. "Silloin olisi yksinkertaista naida. Niin, kippis!"

Magda loi katseensa alas, ja Kienast siirtyi puhumaan muista asioista. Tiesikö sitten Diederich, miksi hän oli niin helposti mukautunut? "Teistä, herra tohtori, minä näin heti, että Teidän kanssanne voi myöhemmin tehdä suuria afäärejä, -- joskin täällä vielä olosuhteet ovat pieniä", lisäsi hän sitten rukoilevasti. Diederich tahtoi vakuuttaa suurpiirteisyyttään ja yrityksensä laajenemismahdollisuuksia, mutta Kienast ei antanut katkaista ajatustensa juoksua. Ihmistuntemus oli nimittäin hänen erikoisalansa. Liiketuttavaa oli ennen kaikkea käytävä katsomassa myöskin hänen kotonaan. "Jos siellä kaikki on niin hyvin järjestettyä kuin täällä --"

Juuri tällä hetkellä alettiin tarjota tuoksuavaa hanhea, jota rouva Hessling jo useasti oli salaa silmäillyt. Nopeasti hän otti sellaisen ilmeen, kuin hanhi olisi ollut heillä aivan tavallinen ilmiö. Herra Kienast otti siitä huolimatta kunnioittavan loman. Rouva Hessling kysyi itseltään, kohdistuiko hänen katseensa todellakin hanheen, vaiko sen suloisen tuoksun taakse Magdan reikäiseen puseroon. Nyt Kienast tempautui irti kaikesta muusta ja tarttui lasiinsa. "Ja sentähden Hesslingin perheen, arvoisan äidillisen rouvan ja hänen kukoistavien tyttäriensä malja!" Magda kohotti rintaansa saadakseen tuon kukoistuksen huomattavammaksi, ja sitä litteämmältä Emmi näytti. Herra Kienast kilisti myöskin ensiksi Magdan kanssa.

Diederich vastasi hänen maljanesitykseensä. "Me olemme saksalainen perhe. Sen, jonka me kutsumme taloomme, me otamme myöskin sydämellisesti vastaan." Hänen silmissään oli kyyneliä, kun Magda sen sijaan uudestaan punastui. "Ja joskin tämä meidän talomme onkin vaatimaton, niin sydämet ovat uskollisia." Hän toivotti vieraille menestystä ja pitkää ikää, ja vieras vastasi puolestaan, että oli aina pitänyt vaatimattomuudesta "semminkin perheissä, missä on nuoria tyttöjä."

Rouva Hessling puuttui puheeseen. "Eikö totta? Mistä muusta sitten nuoren miehen pitäisi saada luottamusta --? Minun tyttäreni ompelevat itse kaikki." Tästä sai herra Kienast aiheen kumartua Magdan puseron yli voidakseen arvostella sitä lähemmin.

Jälkipöydässä Magda kuori hänelle appelsiinin ja maisteli hänen kunniakseen tokaieria. Kun sitten mentiin asuinhuoneeseen, niin Diederich jäi, käsivarret kiedottuna kummankin sisaren vyötäisille, seisomaan ovelle. "Niin, niin, herra Kienast", hän sanoi syvällä äänellä. "Tämä on kotirauhaa, katsokaahan, herra Kienast!" Magda nojasi, pelkän antaumuksen vallassa, hänen olkapäähänsä. Kun Emmi pyrki riistäytymään irti, niin hän sai sysäyksen takaapäin. "Näin meillä eletään aina", jatkoi Diederich. "Minä teen kaiken päivää työtä omaisteni hyväksi, ja ilta yhdistää meidät sitten lampun valossa. Sivullisista ihmisistä ja meidän niinsanotun yhteiskuntamme kermasta me välitämme niin vähän kuin mahdollista, meillä on kylliksi omassa itsessämme."

Tässä onnistui Emmin päästä irti; kuultiin, miten hän veti oven perässään kiinni. Sitä hempeämmän kuvan tarjosi Diederich ja Magda, kun he laskeutuivat vienostivalaistun pöydän ääreen. Herra Kienast katseli miettivästi punssipulloa, jota rouva Hessling toi sisään, yhä nauraen. Sillä välin kun Magda täytti vieraan lasia, Diederich selitti, että hän sen vuoksi, että he rajoittautuivat elämään tällaista hiljaista perhe-elämää, kerta saattoi naittaa sisarensa hyvin. "Sillä liikkeen paisuminen koituu sisarten hyväksi, sillä tehdas kuuluu osittain myöskin heille, puhdasta myötäjäissummaa lukuunottamatta; niinpä niin, ja jos sitten joku minun tulevista lankomiehistäni tahtoo vielä sijoittaa pääomansa liikkeeseen --"