Part 14

Ylikaitsija Daimchenin rouva otti hänet ensiksi yksin vastaan vanhalla nukkaverkasohvallaan, mutta ruskeassa, ruusuilla koristetussa silkkipuvussa, kädet, nuo punaiset ja paisuneet pesijättären kädet, nostettuina vatsalle, niin että vieras saattoi aina nähdä hänen uudet sormuksensa. Neuvottomuudessaan Diederich tunnusti ihmettelynsä, minkä jälkeen rouva Daimchen kernaasti kertoi, miten hänellä ja Gustella nyt oli, jumalankiitos, rahaa kaikkeen. He eivät vain vielä tietäneet, pitikö heidän sisustaa huoneensa muinaissaksalaisesti, vaiko Ludvig XIV:n malliin. Diederich suositteli lämpimästi muinaissaksalaista; hän oli nähnyt sitä Berlinissä kaikkein hienoimmissa taloissa. Mutta rouva Daimchen oli epäileväinen. "Kuka tietää, oletteko Te koskaan käynyt niin hienojen ihmisten luona kuin meillä. Nähkääs, minä tiedän sen, kun ihmisten täytyy tehdä sillä lailla, kuin heillä olisi jotakin, eikä kuitenkaan ole." Tämän jälkeen Diederich vaikeni neuvottomana, ja rouva Daimchen löi rumpua vatsansa päälle tyydytyksellä. Onneksi Guste astui sisään kovin ihastuneena. Diederich lennähti ylös nojatuolistaan, sanoi narisevalla äänellä: "Armollisin neiti!" ja suuteli kädelle. Guste nauroi. "Älkää vain taittako jalkaanne!" Mutta hän lohdutti häntä jälleen. "Näkee heti, kuka on hieno mies. Herra luutnantti von Brietzen tekee myöskin samalla lailla."

"Niin, niin", sanoi rouva Daimchen, "meillä käyvät kaikki upseerit! Eilen minä sanoin Gustelle: 'Guste, minä sanoin, jokaiselle istuimelle me voisimme antaa tikata vapaaherran kruunun, sillä kaikkialle on jo joku istuutunut'."

Guste mutisti suutaan. "Mutta mitä perheisiin tulee ja muutenkin ylipäänsä, Netzig on kuitenkin hirveän huono. Minä luulen, että me muutamme Berliniin." Rouva Daimchen ei ollut tässä asiassa yhtämieltä. "Ihmisille ei pidä tuottaa sitä iloa", hän sanoi. "Harnischin vanha rouva oli eilen melkein haleta, kun näki minun silkkipukuni."

"Äiti on nyt kerta kaikkiaan sellainen", sanoi Guste. "Jos hän voi loistaa, niin kaikki on hyvin. Mutta minä ajattelen myöskin sulhaistani. Tiedättekö, että Wolfgang on suorittanut tutkintonsa? Mitäs hänellä täällä Netzigissä? Berlinissä hänestä tulee meidän runsailla rahoillamme jotakin." Diederich vakuutti; "Niin, hänhän tahtoi aina tulla ministeriksi tai sen sellaiseksi." Tuskin huomattavan pilkallisesti hän lisäsi: "Senhän pitäisi ollakin niin helppoa."

Guste asettui heti taisteluasentoon. "Vanhan herra Buckin poika ei olekaan sellainen kuin jokaikinen", hän sanoi terävästi. Mutta Diedrich selitti maailmanmiehen ylevämmyydellä, että nykyään tarvittiin jotakin, jossa vanhan Buckin vaikutus ei auttanut, tarvittiin persoonallisuutta, suuripiirteistä yritteliäisyyttä ja piukkaa kansallista mielialaa. Guste ei keskeyttänyt häntä enää, vieläpä katseli kunnioittavasti hänen uljaita viiksenkärkiään. Mutta tietoisuus siitä, että teki vaikutuksen, sai Diederichin menemään liian pitkälle. "Kaikesta tästä en ole huomannut mitään herra Wolfgang Buckissa", hän sanoi. "Hän filosofeeraa ja nurisee, ja ylipäänsä kuuluu verrattain runsaasti huvittelevan... Niinpä niin", hän lopetti, "hänen äitinsähän olikin näyttelijätär." Ja hän katsoi poispäin, vaikka tunsikin, että Gusten uhkaava katse haki häntä.

"Mitäs Te sillä tahdotte sanoa?" kysyi tyttö. Diederich tekeytyi hämmästyneeksi.

"Minä, en mitään. Minä vain sanoin, miten monet rikkaat nykyään elävät Berlinissä. Buckit ovat kuitenkin huomattuja ihmisiä."

"Sitä me toivomme", sanoi Guste lyhyesti. Rouva Daimchen, joka oli haukotellut, muistutti, että oli mentävä ompelijattarelle, Guste katsahti odottavasti Diederichiin, jolle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin nousta ja kumartaa. Ottaen huomioon tilanteen jännittyneisyyden hän jätti käden suutelematta. Mutta eteisessä Guste saavutti hänet. "Tahdotteko kenties nyt sanoa", hän kysyi, "mitä Te tuolla näyttelijättärellä tarkoititte?"

Diederich avasi suunsa, hätkähti ja sulki sen jälleen, kovasti punastuneena. Oli hiuskarvan varassa, ettei tullut ilmaisseeksi sitä, minkä oli sisariltaan kuullut. Hän sanoi säälivällä äänellä: "Neiti Guste, koska me olemme niin vanhoja tuttavia --. Minä tahdoin vain sanoa, että Buckista ei ole Teille. Hänellä on niin sanoakseni äitinsä, puolelta perinnöllisiä vikoja. Vanha Buck on myöskin ollut kuolemaan tuomittuna. Ja mitä on sitten vielä Buckista jälellä? Uskokaa minua, ei pitäisi naimisen kautta liittyä sukuun, joka menee alaspäin. Se on synti omaa itseään vastaan", hän lisäsi vielä. Mutta Guste oli nostanut kätensä lanteilleen.

"Alaspäin? Ja Te menette sitten ylöspäin? Siksikö, että Te juotte Ratskellerissä ja sitten toimitatte ihmisille ikävyyksiä? Koko kaupunki puhuu Teistä, ja sitten Te kuitenkin tahtoisitte herjata hyvin hienoa perhettä. Alaspäin! Joka saa minun rahani, se ei ylipäänsä mene alaspäin. Te olette vain kateellinen, luuletteko, ett'en sitä tietäisi?" -- ja hän katsahti Diederichiin silmät täynnä vihan kyyneliä. Diederichin rintaa ahdisti, hän olisi mielellään heittäytynyt polvilleen ja suudellut Gusten paksuja pieniä sormia ja silmissä olevia kyyneleitä -- mutta kävikö se sitten päinsä? Sillä välin tytön ihraisille, punaisille kasvoille oli ilmestynyt halveksiva ilme, ja hän itse kääntyi ympäri ja löi oven kiinni. Diederich seisoi siinä vielä hetkisen tuskaisin sydämin, sitten läksi hän tiehensä tuntien itsensä hyvin pieneksi.

Hän ajatteli, että hänellä ei täällä ollut mitään tehtävätä; asia ei liikuttanut häntä, Guste oli kaikkine rahoineen vain lihava hanhi, -- ja se rauhoitti häntä. Kun sitten eräänä iltana Jadassohn ilmoitti hänelle, mitä oli saanut tietoonsa Magdeburgista, niin Diederich riemuitsi. Viisikymmentätuhatta markkaa, siinä kaikki! Tyttö, joka oli käyttäytymiseltään niin huikentelevainen, sopi toki paremmin rappeutuneelle Buckille kuin ytimekkäälle ja mieleltään niin uskolliselle miehelle kuin Diederichille! Silloin oli Käthchen Zillich sopivampi. Ulkonaisesti Gusten kaltaisena ja melkein yhtä viehättävänä hänellä oli sitäpaitsi luonnetta, hän oli olennoltaan sellainen, joka täytti toiveet. Diederich alkoi käydä Zillichillä useammin kahvilla ja hakkaili innokkaasti talon tytärtä. Tämä varoitti häntä Jadassohnin suhteen, minkä Diederich oli pakotettu myöntämään oikeutetuksi. Käthchen puhui myöskin mitä paheksivimmin rouva Lauerista, joka maakunnanoikeusneuvos Fritzschen kanssa --. Mitä Lauerin oikeusjuttuun tuli, niin Käthchen Zillich oli ainoa, joka kokonaan oli Diederichin puolella.

Sillä tämä asia alkoi käydä Diederichille uhkaavaksi. Jadassohn oli saanut aikaan sen, että yleinensyyttäjäkunta antoi erään tutkintotuomarin kuulustella tuon yöllisen tapauksen todistajia; ja niin pidättyvästi kuin Diederich puhuikin tuomarin edessä, muut pitivät häntä syypäänä heidän omaan neuvottomuuteensa. Herrat Cohn ja Fritzche väistivät häntä, herra Buckin veli, joka muutoin oli niin kohtelias, vältti hänen tervehdyksensä, Heuteufel piteli häntä julmasti, mutta kieltäytyi kaikesta yksityiskeskustelusta. Sinä päivänä, jolloin tuli tunnetuksi, että tehtailija Lauer oli saanut haasteen, Diederich havaitsi pöytänsä Ratskellerissä tyhjäksi. Professori Kühnchen veti juuri takkia selkäänsä, Diederich saattoi vain tarttua hänen kaulukseensa. Mutta Kühnchenillä oli kiire, hänen täytyi puhua vapaamielisten valitsijayhdistyksessä uutta sotilasehdotusta vastaan. Hän hävisi; ja Diederich ajatteli pettyneenä tuota voittoisaa yötä, jolloin ulkona kadulla oli vuotanut sisäisen vihollisen veri ja täällä sisällä Shampanja ja jolloin Künhchen oli ollut sotaisin kaikista kansallismielisistä. Nyt hän puhui meidän mainehikkaan armeijamme lisäämistä vastaan!... Diederich katseli, yksinäisenä ja hyljättynä, lasiinsa; silloin majuri Kunze ilmestyi.

"No niin, herra majuri", sanoi Diederich pakotetun iloisesti, "Teistä ei saa kuulla enää mitään."

"Teistä sitä enemmän." Majuri nurisi, jäi seisomaan, hattu päässä, viitta harteilla, ja katsahti ympärilleen kuin erämaassa. "Ei ketään ihmisiä!"

"Saanko luvan tarjota Teille lasin viiniä" -- uskalsi Diederich sanoa, mutta sai huonon vastauksen. "Kiitän, Teidän shampanjanne ei ole vielä lähtenyt vatsastani." Majuri tilasi olutta ja istui siinä mykkänä ja peloittavan näköisenä. Lopettaakseen vain tuon hirveän vaitiolon Diederich päästi suustaan: "No niin, kuinkas on sen sotilasyhdistyksen laita, herra majuri? Minä olen luullut, että saisin joskus jotakin kuulla jäseneksiotostani."

Majuri vain katsoi häneen pitkään, aivan kuin olisi tahtonut ahmaista hänet. "Vai niin Te olette luullut. Te olette nähtävästi myöskin luullut, että minulle tuottaisi kunniaa se, että sotkette minut häväistysjuttuunne?"

"Minunko juttuuni?" änkytti Diederich. Majuri pauhasi ukkosena. "Niin juuri, herra, Teidän juttuunne! Herra tehtailija Lauerilta pääsi tosin joku sana liikaa, mutta sellaista voi sattua jopa vanhoille sotilaillekin, jotka ovat antaneet kuninkaansa puolesta ampua itsensä raajarikoiksi. Mutta Te houkuttelitte pirullisella tavalla herra Lauerin käyttämään noita ajattelemattomia sanoja. Sen olen valmis ilmaisemaan tutkintatuomarille. Lauerin minä tunnen: hän oli Ranskassa ja kuuluu meidän sotilasyhdistykseemme. Te, herra, kukas Te olette? Tiedänkö minä, oletteko ylipäänsä edes palvellut? Esittäkää paperinne!"

Diederich tarttui lompakkoonsa. Hän olisi seisonut piukkana, jos majuri olisi vaatinut. Majuri piteli sotilaspassia kädessään, matkan päässä. Äkkiä singahdutti hän sen takaisin Diederichille ja nauroi julmasti. "No niin, nostoväkeä. Enkös minä ole sitä sanonut? Lautajalka todennäköisesti." Diederich kalpeni, vapisi jokaisesta majurin sanasta ja ojensi vannoen kätensä. "Herra majuri, minä vakuutan kunniasanallani, että olen palvellut. Erään onnettomuuden johdosta, joka minulle tuottaa vain kunniaa, täytyi minun kolmen kuukauden kuluttua lähteä palveluksesta..."

"Sellaiset onnettomuudet me kyllä tunnemme... Tuokaa laskuni!"

"Muutoin minä olisin kokonaan jäänyt väkeen", sanoi Diederich äkkinäisellä äänellä. "Minä olin sotilas sielultani ja ruumiiltani, sen minun esimieheni todistavat."

"Hyväs..." Majurilla oli jo viitta harteilla. "Minä tahdon vielä vain sanoa Teille, herra: sillä, joka ei ole palvellut, ei piru vieköön ole mitään tekemistä muiden ihmisten majesteettirikosten kanssa. Majesteetti ei pane mitään arvoa sellaiselle herrasväelle, joka ei ole palvellut... Grützmacher", hän sanoi isännälle, "Teidän pitäisi paremmin pitää silmällä yleisöänne. Erään vieraanne vuoksi, joka täällä istuu liiaksi, on nyt herra Lauer melkein niinkuin pidätetty ja minun täytyy kankealla jalallani mennä oikeuteen todistajaksi ja turmella se kaikkien ihmisten kanssa. Sopusoinnun tanssiaiset on peruutettu, minä olen vailla tointa, ja kun minä tulen tänne" -- hän loi taas katseen erämaahan -- "niin täällä ei ole ketään. Paitsi, luonnollisesti, tuo ilmiantaja!" hän huusi vielä portailla.

"Kunniasanani, herra majuri" -- Diederich juoksi alas, "minä en ole tehnyt mitään ilmiantoa, kaikki on pelkkää väärinkäsitystä." Majuri oli jo kadulla, Diederich huusi hänen jälkeensä: "Ainakin minä pyydän Teitä olemaan hienotunteinen!"

Hän pyyhki otsaansa. "Herra Grützmacher, Teidän täytyy toki ymmärtää" -- hän sanoi kyynelöivällä äänellä. Kun hän tilasi viiniä, niin isäntä ymmärsi kaikki.

Diederich joi ja ravisti surullisesti päätään. Hän ei käsittänyt näitä hairauksia. Hänen aikomuksensa olivat olleet puhtaat, vain hänen vihollisensa juonet pimittivät ne... Silloin ilmestyi maakunnanoikeusneuvos, tohtori Fritzsche, katsahti epäröiden ympärilleen, -- ja nähtyään Diederichin aivan yksinään, tuli hänen luokseen. "Herra tohtori Hessling", hän sanoi ja ojensi kätensä, "Tehän näytätte sellaiselta, jonka laihon rakeet ovat tuhonneet." Suuressa liikkeessä, mutisi Diederich, oli aina vastuksia. Mutta kun hän näki toisen osanottavan katseen, niin hän heltyi kokonaan. "Teille minä voin sen sanoa, herra maakunnanoikeusneuvos, herra Lauerin asia on minusta kirotun vastenmielinen."

"Hänestä itsestään vielä vastenmielisempi", sanoi Fritzsche, eikä hänen äänestään puuttunut ankaruutta. "Jos ei oltaisi varmoja siitä, että hän ei yritä paeta, niin meidän olisi pitänyt heti tänään pidättää hänet." Hän näki Diederichin kalpenevan ja lisäsi: "Mikä meistä tuomareistakin olisi ollut tuskallista. Lopultahan me olemme ihmisiä ja elämme ihmisten keskuudessa. Mutta luonnollisesti --." Hän korjasi silmälasejaan ja kävi kuivakiskoiseksi. "Lakia on noudatettava. Jos Lauer tuona sanottuna iltana -- minä itse olin silloin jo poistunut -- tosiaankin teki itsensä syypääksi sellaiseen majesteettirikokseen, josta häntä syytetään ja jonka päätodistajaksi Teidät on ilmoitettu --."

"Minut?" Diederich jatkoi epäröivästi: "Minä en ole kuullut mitään! En sanaakaan!"

"Toista puhuu Teidän lausuntonne, jonka annoitte tutkintotuomarille."

Diederich sekaantui. "Ihmisen on niin vaikea heti tietää, mitä pitäisi sanoa. Mutta kun minä nyt ajattelen tuota kysymyksessä olevaa tapahtumaa, niin minusta tuntuu, kuin me kaikki olisimme olleet huomattavasti humalassa. Semminkin minä sitä olin."

"Semminkin Te", toisti Fritzsche.

"Niin, ja sitten minä kylläkin tein ärsyttäviä kysymyksiä herra Lauerille. Mitä hän minulle sitten vastasi, sitä en voisi mennä vannomaan. Tuo kaikkihan oli ylipäänsä vain pilaa."

"Niinpä niin: pilaa." Fritzsche hengitti syvään. "Niin, mutta mikä estää Teitä sitten sanomasta tätä yksinkertaisesti tuomarille?" Hän kohotti sormensa. "Minä en sano tätä vaikuttaakseni millään lailla Teidän todistukseenne."

Diederich kohotti äänensä. "Jadassohnille minä en anna anteeksi tätä kepposta!" Ja hän teki selkoa tämän herran tekosista, joka tahallaan poistui kohtauksen ajaksi, jottei olisi voinut tulla todistajana kysymykseen, ja sitten heti keräsi aineksia kannetta varten, väärinkäyttäen läsnäolijain syyntakeetonta tilaa ja määräten kullekin etukäteen, miten hänen piti todistaa. "Herra Lauer ja minä, me pidämme toisiamme kunnian miehinä. Miten sellainen juutalainen osaakin meitä kiihoittaa!"

Fritzsche selitti vakavana, että tässä ei tullut kysymykseen Jadassohnin persoonallisuus, vaan ainoastaan yleisensyyttäjistön menettely. Tosin oli myönnettävä, että Jadassohn oli kenties liiaksi intoileva. Hillityllä äänellä hän lisäsi: "Nähkääs, juuri siinä se syy, minkä vuoksi me emme kernaasti työskentele tuon juutalaisen herran kanssa. Sellainen herra ei kysy itseltään, minkä vaikutuksen asia on tekevä kansaan, jos sivistynyt mies, työnantaja, tuomitaan majesteettirikoksesta. Hänen radikalisminsa jättää huomioonottamatta asiallisen aprikoimisen."

"Hänen juutalainen radikalisminsa", täydensi Diederich.

"Hän saattaa itsensä arvelematta etualalle -- millä minä en mitenkään tahdo sanoa sitä, että hän ei uskoisi myöskin ottavansa huomioon virallisia ja kansallisia etuja."

"Miten niin sitten?" huudahti Diederich. "Alhainen kiipijä, joka keinottelee meidän pyhimmillä arvoillamme!"

"Jos tahdomme käyttää ankarata kieltä --." Fritzsche hymyili tyytyväisesti. Hän tuli lähemmäksi. "Olettakaammepas, että minä olisin tutkintatuomari: on tapauksia, jolloin on tavallaan syytä jättää virkansa."

"Te olette Lauerin kanssa läheisissä ystävyyssuhteissa", sanoi Diederich ja nyökkäsi merkitsevästi, Fritzsche katsahti häneen maailmanmiehen tavallaan. "Mutta Tehän käsitätte, että minä sillä nimenomaan vahvistaisin tiettyjä huhuja."

"Se ei sovellu", sanoi Diederich. "Se sotisi sopivaisuutta vastaan."

"Minulle ei jää muuta neuvoksi kuin tehdä velvollisuuteni, rauhallisesti ja asiallisesti."

"Olla asiallinen on samaa kuin olla saksalainen", sanoi Diederich.

"Semminkin, kun saan olettaa, että herrat todistajat eivät tule tarpeettomasti vaikeuttamaan minun tehtävääni." Diederich vei käden sydämelleen. "Herra maakunnanoikeusneuvos, ihminen voi innostua, kun on suuri asia kysymyksessä. Minä olen luonteeltani kiihkeä. Mutta minä muistan aina olevani kaikesta vastuussa Jumalalleni." Hän loi katseensa alas. Miehellisellä äänellä: "Minä osaan myöskin katua." Tämä näytti tyydyttävän Fritzscheä, sillä hän maksoi laskunsa. Herrat puristivat toistensa kättä vakavasti ja ymmärtäväisesti.

Jo seuraavana päivänä Diederich kutsuttiin tutkintotuomarin eteen ja joutui Fritzschen kuulusteltavaksi. "Jumalankiitos", hän ajatteli ja lausui todistuksensa vilpittömän asiallisesti. Myöskin Fritzschen ainoana huolenpitona näytti olevan totuuden ilmisaaminen. Yleinen mielipide tosin piti jatkuvasti syytetyn puolta. Puhumattakaan sosialidemokraattisesta "Kansan äänestä", joka eksyi kuvaamaan mitä pilkallisimmin Diederichin yksityiselämää ja jonka tiedoittajana oli varmaankin Napoleon Fischer. Mutta tuo muutoin niin rauhallinen "Netziger Zeitungkin" painatti nyt uudestaan erään herra Lauerin työmiehilleen pitämän puheen, missä tuo tehtailija osoitti, että hän jakoi liikkeensä tuottaman voiton rehellisesti kaikille niille, jotka olivat olleet sitä tuottamassa, yhden neljäsosan virkailijoille, yhden neljäsosan työmiehille. Kahdeksassa vuodessa nämä olivat saaneet palkkojensa ja virkapalkkojensa lisäksi jakaa keskenään 130,000 markkaa. Tämä teki laajoihin piireihin mitä suotuisimman vaikutuksen. Diederich kohtasi paheksuvia kasvoja. Vieläpä Nothgroschenkin, jota hän vaati vastaamaan kirjoituksistaan, hymyili loukkaavasti ja puhui jotakin yhteiskunnallisesta edistyksestä, jota ei voitu pidättää kansallisilla korulauseilla. Erittäin kiusallisia olivat liikettä kohdanneet seuraukset. Tilaukset, joihin Diederich oli luottanut, jäivät tulematta. Tavaratalonomistaja Cohn ilmaisi nimenomaan, että hän piti parempana hankkia paperin joulukataloogiaan varten Gausenfeldin paperitehtaasta, koska hänen täytyi liiketuttaviensa vuoksi noudattaa poliittista pidättäytyväisyyttä. Diederich ilmestyi nyt hyvin aikaisin toimistoonsa voidakseen siepata sellaiset kirjeet, mutta Sötbier oli siellä jo ennen häntä, ja vanhan prokuristin moittiva vaikeneminen kohotti hänen vihaansa. "Minä potkin ulos kaiken kaman!" hän huusi. "Te ja koko väki saatte silloin nähdä, minne joudutte. Minä minun tohtorinarvollani saan huomenna tirehtöörin paikan ja 40,000 markkaa!" -- "Minä uhraan itseni Teidän hyväksenne!" hän huusi työmiehille, kun nämä joivat olutta vastoin työjärjestystä. "Minä maksan Teille vain siksi, ett'en saisi sanoa ketään irti."

Joulun edellä hänen täytyi kuitenkin sanoa irti kolmas osa työväestään; Sötbier näytti hänelle numerojen avulla, että muutoin ei voitu vuoden alussa olla laiminlyömättä maksuaikoja, koska nyt kerta täytyi suorittaa ensi maksuksi 2000 markkaa uuden holländerin vuoksi, ja jäi siihen, vaikka Diederich tarttuikin mustepulloon. Jälelle jääneiden ilmeissä hän näki epäluuloa ja halveksuntaa. Niin usein kuin useampia joutui yhteen, hän luuli kuulevansa "ilmiantaja"-sanan. Napoleon Fischerin kyhmyiset, mustakarvaiset kädet eivät roikkuneet enää niin alhaalla, ja siltä näytti, kuin hän olisi tullut värikkäämmäksi.

Viimeisenä adventtisunnuntaina -- maakunnanoikeus oli juuri päättänyt pääkäsittelyn alettavaksi -- pastori Zillich saarnasi Mariankirkossa aiheesta: "Rakastakaa lähimmäisiänne." Diederich pelästyi ensi sanoista. Pian hän tunsi, miten myöskin seurakunta kävi rauhattomaksi. "Minun on kosto, sanoo Herra": pastori Zillich huusi sen silminnähtävästi Hesslingien penkkiä kohden. Emmi ja Magda vaipuivat kokonaan kasaan, rouva Hessling nyyhkytti. Diederich vastasi uhkaavasti niihin katseisiin, jotka olivat tähdätyt häneen. "Mutta se, joka puhuu kostosta, on tuomion oma!" Silloin kaikki kääntyivät, ja Diederich kupsahti kokoon.

Kotona panivat sisaret toimeen kohtauksen. Heitä kohdeltiin huonosti seuroissa, he selittivät. Ei koskaan enää pantu nuorta yliopettaja Helierichiä Emmin viereen, hän piti vain huolta Meta Harnischista, ja tämä tiesi kylläkin miksi. "Koska sinä olet tuolle opettajalle liian vanha", sanoi Diederich. "Ei, vaan siksi, että sinä saatat meidät vihatuiksi." -- "Herra Buckin veljen viisi tytärtä ei tervehdä meitä enää!" huusi Magda. Ja Diederich: "Minä annan heille viisi korvapuustia!" -- "Jätä se! Yhdessä oikeusjutussa on meille jo kylliksi." Silloin Diederich menetti malttinsa. "Te? Mitä minun poliittiset taisteluni teitä liikuttaa?"

"Meistä tulee vielä vanhojapiikoja sinun poliittisten taistelujesi johdosta!"

"Niitä teistä nyt ei tarvitse tulla. Te makaatte täällä kotona hyödyttömästi, minä raadan itseni näännyksiin teidän vuoksenne, ja te tahdotte vielä nurista ja saada minut inhoamaan pyhimpiä tehtäviäni? Sitten saatte suosiollisesti pudistaa tomut jaloistanne! Minun puolestani saisitte ruveta lapsenpiioiksi!" Ja hän löi oven kiinni, huolimatta siitä, että rouva Hessling väänteli käsiään.

Niin tuli sitten surullinen joulu. Sisarukset eivät puhuneet mitään toistensa kanssa, rouva Hessling ei lähtenyt koskaan suljetusta huoneesta, missä hän koristi kuusta, muuten kuin itkun punertamin silmin. Ja aatto-iltana, viedessään lapsiaan sisään, hän lauloi aivan yksinään, vapisevalla äänellä, "Hiljaista yötä." "Tämän lahjoittaa Diederich rakkaille sisarilleen!" hän sanoi pyytävin ilmein, jotta Diederich ei olisi väittänyt häntä valehtelijaksi. Emmi ja Magda kiittivät veljeään hämillään, tämä tarkasteli yhtä hämillään lahjoja, jotka ilmoituksen mukaan olivat heiltä. Diederichistä tuntui pahalta, että oli estänyt, Sötbierin hartaasta neuvosta huolimatta, työmiesten tavanmukaisen kuusenjuhlan, rangaistakseen siten tuota tottelematonta joukkoa. Muuten hän olisi nyt voinut istua noiden ihmisten parissa. Täällä perheen keskuudessa oli keinotekoista, vanhan, kuluneen mielialan elvyttämistä. Oikeata se olisi ollut vain, jos yksi henkilö, Guste, olisi ollut saapuvilla... Sotilasyhdistys oli häneltä suljettu, Ratskellerissä hän ei olisi tavannut ketään, ei ainakaan ketään ystävää. Diederich tunsi olevansa laiminlyöty, väärinymmärretty ja vainottu. Miten kaukana olivatkaan Uusteutonian suruttomat ajat, jolloin laulettiin pitkissä, hyväntahtoisissa riveissä ja juotiin olutta. Nykyään, tässä raa'assa elämässä, mitkään reippaat toverit eivät enää tuottaneet toisilleen kunniakkaita arpia, vaan pelkät petolliset kilpailijat tahtoivat käydä toistensa kurkkuun. "Minä en sovellu tähän ankaraan aikaan", ajatteli Diederich, söi marsipaania ja uneksi joulukuusen valoista. "Minä olen varmastikin hyvä ihminen. Miksi he sotkevat minut sellaisiin asioihin kuin tuohon oikeusjuttuun ja vahingoittavat minua sen kautta myöskin taloudellisesti, niin että, hyvä Jumala! minä en pysty maksamaan holländeria, jonka olen tilannut." Häntä jääti ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Ja jotta äiti, joka aina tarkasti hänen surullista ilmettään, ei olisi huomannut tätä, hän pujahti pimeään, viereiseen huoneiseen. Hän nojasi kyynärpäällään pianoon ja nyyhkytti käsiinsä. Ulkona Emmi ja Magda riitelivät kinnasparista, eikä äiti uskaltanut ratkaista, kummalle se oli lahjoitettu. Diederich nyyhkytti. Kaikki oli mennyt myttyyn, politiikassa, liikkeessä ja rakkaudessa. "Mitä minulla on sitten enää jälellä?" Hän avasi pianon. Häntä hyristytti, hän oli niin kamalan yksinäinen, että pelkäsi aiheuttaa mitään hälyä. Säveleet syntyivät itsestään, hänen kätensä sitä tuskin tiesivät. Hämärässä kaikui kansanlauluja, Beethovenia ja ylioppilaslauluja, hämärässä, mikä siitä herttaisesti lämpeni, niin että Diederich tunsi päässään suloista huumausta. Kerta hänestä tuntui siltä, kuin joku olisi sivellyt hänen päätään. Oliko tämä vain unta? Ei, sillä pianolla oli äkkiä täysinäinen olutlasi. Tuo hyvä äiti! Schubert, notkea vilpittömyys, kodin sydämellisyys... Kaikki kävi hiljaiseksi, eikä hän tiennyt, että kokonainen tunti oli kulunut -- ennenkuin seinäkello löi! "Se oli minun jouluni", sanoi Diederich ja meni ulos toisten luokse. Hän tunsi saaneensa lohdun ja voimia. Kun sisaret yhä vielä mököttivät kintaiden vuoksi, niin hän selitti heidät tunteettomiksi ja pisti ne taskuunsa, vaihtaakseen niillä itselleen toiset.