Part 13

Diederich olisi, kuten parhaina uusteutoniaikoina, nukkumalla laiminlyönyt päivällisen, mutta Ratskellerin lasku tuli, ja se oli siksi huomattava, että hänen täytyi nousta ja mennä konttoriin. Hänen oli paha olla, ja hänelle tuotettiin vielä mielipahaa, jopa perheenkin puolelta. Sisaret vaativat kuukautista pukutarverahaansa, ja kun hän selitti, että hänellä ei sitä nyt ollut, niin he viittasivat vanhaan Sötbieriin, jolla aina oli ollut. Diederich nousi pontevasti tätä kapinayritystä vastaan. Korkealla kohmeloäänellä hän selitti tytöille, että näiden piti nyt tottua kokonaan toisenlaiseen komentoon. Sötbier tosin oli aina antanut pois ja saattanut liikkeen menemään alas. "Jos minun nyt pitäisi tänään maksaa teille osuutenne, niin te ihmettelisitte kirotusti sitä, miten vähän teille tulisi." Sitä sanoessaan hän tunsi sen läpeensä epäoikeutetulta, jos hänet joskus pakotettaisiin laskemaan nämä molemmat osallisiksi liikkeeseen. Se täytyi saada estetyksi, hän ajatteli. Nämä sen sijaan tulivat vielä vaativammiksi. "Me emme siis saata maksaa pukujamme, mutta herra tohtori juo shampanjaa sadallaviidelläkymmenellä markalla." Silloin Diederich muuttui hirvittävän näköiseksi. Hänen kirjeensä siis avattiin! Häntä vakoiltiin! Hän ei ollut herra talossaan, vaan apulainen, neekeri, joka raatoi naisten puolesta, jotta nämä saattoivat koko päivän laiskotella! Hän huusi ja polki jalkaa, niin että lasit helisivät. Rouva Hessling rukoili valittaen, sisaret vastustivat enää pelosta, mutta Diederich oli päässyt hyvään alkuun. "Mitä te uskallattekin? Sellaiset hanhet kuin te? Mistä te tiedätte, vaikka nämä sataviisikymmentä markkaa olisivatkin loistava pääomansijoitus. Niin juuri, pääomansijoitus! Luuletteko te, että minä juon shampanjaa idioottien kanssa, jos en minä heiltä mitään tahdo? Tästä te ette tiedä vielä mitään täällä Netzigissä, se on sitä uutta kurssia, se on --" Hän keksi sanan. "Se on suurpiirteisyyttä! Suurpiirteisyyttä!"

Hän paiskasi oven perässään kiinni. Rouva Hessling meni hänen perässään varovaisesti, ja kun tämä oli vaipunut asuinhuoneen sohvalle, niin hän otti Hänen kätensä ja sanoi: "Rakas poikani, minä olen sinun kannallasi." Samalla katsahti hän häneen aivan kuin olisi tahtonut "rukoilla sydämestään." Diederich vaati itselleen hapanta silliä; ja sitten hän valitti vihoissaan, miten vaikeata oli johtaa tuota uutta henkeä Netzigiin. Ainakaan täällä kotona ei pitänyt tehdä hänen työtään mahdottomaksi! "Minulla on suuria tekeillä teidän kanssanne, mutta jättäkää se suosiollisesti minun paremman tietoni ja taitoni varaan. Yhden tulee olla herrana. Yrittelijähenki ja suurpiirteisyys kuuluvat kaiketi hänelle. Sötbieriä ei siinä tarvita. Jonkun aikaa minä annan sen vanhuksen vielä hengähtää, sitten hän saa mennä menojaan."

Rouva Hessling vakuutti vienosti, että hänen poikansa tuli jo äitinsä tähden aina tarkoin tietämään, mitä hänen tuli tehdä -- ja sitten Diederich läksi konttoriin, missä kirjoitti Eschweileriin Büschlin konetehtaaseen kirjeen tilatakseen sieltä "uuden, Maier-järjestelmäisen patentti-kaksois-holländerin." Hän jätti kirjeen avoimeksi ja läksi ulos. Kun hän palasi takaisin, niin Sötbier seisoi kirjoituspöytänsä edessä, ja varmaa oli, että hän itki harmaan silmäsuojuksimensa alla: kyyneliä tippui kirjeelle. "Teidän täytyy kirjotuttaa se vielä kerran puhtaaksi", sanoi Diederich kylmästi. Silloin Sötbier alkoi:

"Nuori herra, meidän vanha holländerimme ei ole mikään patenttiholländer, mutta se polveutuu vanhan herran ensi ajoilta alkaen; sillä hän aloitti ja sillä hänestä tuli suuri..."

"No niin, ja minä toivon puolestani tulevani suureksi omalla holländerillani", sanoi Diederich terävästi. Sötbier vaikeroi.

"Meidän vanha koneemme on aina meille riittänyt."

"Minulle ei."

Sötbier sanoi, että se oli yhtä työkykyinen kuin kaikkein uusimmatkin, jotka oli huijausreklaamin avulla saatu niin hyvään huutoon. Kun Diederich pysyi kovana, niin vanhus avasi oven ja huusi: "Fischer! Tulkaapas vähän tänne!" Diederich kävi levottomaksi. "Mitä Te tahdotte siltä mieheltä? Minä tahdon päästä siitä, että hän sekaantuu tähän!" Mutta Sötbier vetosi konemestarin todistukseen, mestarin, joka oli työskennellyt suurimmissa tehtaissa. "Nyt, Fischer, sanokaapas herra tohtorille, miten työkykyinen meidän holländerimme on!" Diederich ei tahtonut kuunnella, hän juoksi edestakaisin, vakuutettuna siitä, että tuo mies tuli käyttämään tilaisuutta suututtaakseen häntä. Sen sijaan Napoleon Fischer antoi ensin rajattoman tunnustuksen Diederichin asiantuntemukselle ja sanoi sitten vanhasta holländerista kaikkea sitä epäedullista, mitä siitä suinkin saatettiin ajatella. Kun Napoleon Fischeriä kuultiin, niin hän oli jo, ollut vähällä sanoa itsensä irti vain sen tähden, että vanha holländer ei miellyttänyt häntä. Diederich puhkui: hänelle oli tosiaankin tapahtunut onnellisesti siinä suhteessa, että oli saanut käyttää edelleen herra Fischerin arvokasta apua; mutta konemestari selitti hänelle, välittämättä hänen ivastaan, hintaluettelossa olleiden kuvien perusteella uuden patenttiholländerin hyviä puolia, semminkin sitä, että sitä oli mukava hoitaa. "Kunpa vain voisin huojentaa Teidän työtänne!" puhkui Diederich. "Muuta minä en toivo. Kiitoksia, saatte mennä."

Kun konemestari oli poistunut, niin Sötbier ja Diederich työskentelivät jonkun aikaa itsekseen. Äkkiä Sötbier kysyi: "Ja millä meidän pitäisi se maksaa?" Diederich lensi heti tulipunaiseksi: hänkään ei ollut koko aikana mitään muuta ajatellut. "Niin mitä!" hän huusi. "Millä maksaa! Ensiksi minä myönnän pitkän hankinta-ajan, ja sitten: kun minä tilaan itselleni niin kalliin holländerin, niin Te kenties luulette, että minä en tiedä, mihin minä sitä käytän? Ei, rakkaani, minulla täytyy silloin olla tarkat suunnitelmat liikkeen pikaiseksi laajentamiseksi -- joista minä en tänään vielä tahdo puhua mitään."

Samalla hän läksi konttorista, jäntevässä asennossa, vaikkakin sisimmässään epäillen. Tämä Napoleon Fischer oli poistuessaan katsahtanut vielä ympärilleen, silmissä sellainen ilme, kuin olisi houkutellut sopivasti, päämiehensä ansaan. "Vihollisten ympäröiminä", ajatteli Diederich ja piukensi vielä ryhtiään, "me olemme vasta oikein vahvoja. Minä tulen ne pian murskaamaan." Heidän piti saada kokea, kenen kanssa olivat tekemisissä; sitten hän pani täytäntöön ajatuksen, jonka oli saanut jo herätessään: hän meni tohtori Heuteufelin luokse. Tämä toimitti vastaanottonsa loppuun asti ja antoi hänen odottaa. Sitten otti hän hänet vastaan työhuoneessaan, missä kaikki hajut ja esineet muistuttivat Diederichin mieleen aikaisempia, kiusallisia käyntejä. Tohtori Heuteufel otti lehden pöydältä, naurahti ja sanoi: "No niin, Te tulette varmastikin tänne osoittamaan riemuanne. Kaksi menestystä yhdellä kertaa! Teidän shampanjauskollisuudenilmoituksenne on lehdessä -- niinpä niin, ja keisarin sähkösanoma vahtisotilaalle ei Teidän kannaltanne katsoen jätä tietenkään mitään toivomisen varaa."

"Mikä sähkösanoma?" kysyi Diederich. Tohtori Heuteufel näytti sen hänelle; Diederich luki. "Sinun kunnian kentällä, sisäisen vihollisen edessä osoittamasi rohkeuden vuoksi minä ilmaisen Sinulle keisarillisen tunnustukseni ja nimitän sinut korpraaliksi." Sellaisena kuin se oli siinä painettuna, se teki häneen täysin väärentämättömän vaikutuksen. Vieläpä hän joutui sen valtaan; miehellisellä pidättäväisyydellä hän sanoi: "Se on jokaiselle kansallismieliselle sydämestä lähtenyttä puhetta." Kun Heuteufel vain kohautti olkapäitään, niin Diederich veti henkeään. "En ole tullut tänne tämän tähden, vaan järjestämään meidän molemminpuolisia suhteitamme." Heuteufelin mielestä ne olivat jo järjestyksessä. "Ei, ei ollenkaan." Diederich vakuutti haluavansa kunniakasta rauhaa. Hän sanoi olevansa valmis vaikuttamaan oikeinymmärretyn liberalismin hengessä, jos vain hänen kireästi kansallista ja keisarille uskollista vakaumustaan pidettiin arvossa. Tohtori Heuteufel selitti tämän kaiken olevan vain tyhjiä lauseita. Silloin Diederich menetti käsityskykynsä. Tämä mies piti häntä kädessään, hän saattoi erään paperin avulla todistaa hänet pelkuriksi! Tuo ivallinen nauru hänen keltaisilla kiinalaiskasvoillaan, tuo suuremman voimansa tunteva ryhti oli jatkuvana viittauksena. Mutta hän ei puhunut, hän antoi miekkansa heilua Diederichin pään päällä. Tilanteen täytyi loppua! "Minä vaadin Teitä", sanoi Diederich käheänä mielenliikutuksesta, "antamaan minulle minun kirjeeni takaisin." Heuteufel tekeytyi hämmästyneeksi. "Minkä kirjeen?" -- "Sen, jonka minä kirjoitin Teille asevelvollisuuden vuoksi, kun minun piti palvella." Sen jälkeen lääkäri mietti.

"Vai niin: silloin kun Te tahdoitte päästä täyttämästä velvollisuuksianne!"

"Minä ajattelin jo silloin, että Te tulisitte selittämään minun varomattomat lausuntoni minua loukkaavalla tavalla. Minä vaadin Teitä vielä kerran antamaan minun kirjeeni takaisin." Ja Diederich astui esiin uhkaavana. Heuteufel ei väistynyt.

"Jättäkää minut rauhaan, minulla ei ole enää Teidän kirjettänne."

"Minä vaadin siitä Teidän kunniasananne."

"Sitä minä en anna käskystä."

"Sitten minä kiinnitän Teidän huomionne lainvastaisen menettelynne seurauksiin. Jos Te vain minun kirjeeni avulla tahdotte jossakin tilaisuudessa tuottaa minulle ikävyyksiä, niin silloin tapahtuu ammattisalaisuuden ilmoittamisrikos. Silloin minä ilmiannan Teidät lääkäriyhdistykselle, haastan Teidät oikeuteen ja käytän kaiken vaikutusvaltani tehdäkseni Teidät mahdottomaksi!" Mitä suurimman liikutuksen vallassa, melkein äänettömänä: "Te näette minut valmiina vaikka mihin! Meidän välillämme on taistelu elämästä ja kuolemasta!"

Tohtori Heuteufel katsahti häneen uteliaasti, hän ravisti päätänsä, hänen kiinalaisviiksensä keikkuivat, ja hän sanoi:

"Teillä on ähky."

Diederich peräytyi, hän änkytti: "Mitäs se Teitä liikuttaa?"

"Ei liikutakaan", sanoi Heuteufel. "Se huvittaa minua vain menneiltä päiviltä lähtien, koska minä aina olen sitä Teille ennustanut."

"Mitä sitten? Olkaa niin suosiollinen ja sanokaa." Mutta Heuteufel torjui pyynnön. Diederich katsoi häneen salamoiden. "Minun täytyy pontevasti vaatia Teitä täyttämään velvollisuutenne lääkärinä!"

Heuteufel vastasi, ett'ei ollut hänen lääkärinsä. Silloin Diederichin mahtava ilme hävisi ja hän tiedusteli valittavasti. "Usein minulla on kipuja kaulassa. Uskotteko sitten, että se tulee pahemmaksi? Onko minulla jotakin pelättävänä?"

"Minä neuvon Teitä kääntymään jonkun spesialistin puoleen."

"Te olette täällä kuitenkin ainoa asiantuntija! Jumalan tähden, herra tohtori, Te teette itsenne syntiin vikapääksi, sillä minulla on perhe ylläpidettävänä."

"Sitten Teidän pitäisi vähemmän polttaa, juoda myöskin vähemmän. Eilisiltana sitä tuli liiaksi."

"Vai niin." Diederich suoristautui. "Te ette suo minulle shampanjaa. Ja vain tuon uskollisuusadressin vuoksi."

"Jos Te oletatte minulla olevan kehnoja vaikuttimia, niin sitten Teidän ei tarvitse kysyä minun neuvojani."

Mutta Diederich rukoili edelleen. "Sanokaapas minulle edes, voinko minä saada syöpätaudin."

Heuteufel pysyi lujana. "Niin Te olitte aina risa- ja riisitautinen. Teidän olisi pitänyt vain palvella, silloin ette olisi noin paisunut."

Lopulta hän antautui toimittamaan tutkimuksen ja ryhtyi pensselöimään kurkunpäätä; Diederich tukehtui, pyöritti tuskallisesti silmiään ja takertui lääkärin käsivarteen. Heuteufel veti pois pensselinsä. "Sillä lailla minä en luonnollisesti pääse perille." Hän nauroi nenäänsä. "Te olette vielä sellainen kuin ennenkin."

Niin pian kun Diederich oli saanut ilmaa sisäänsä hän läksi tästä kauhujen kamarista. Talon edustalla, silmät vielä kyynelissä, hän törmäsi yhteen asessori Jadassohnin karissa. "No niin?" sanoi Jadassohn. "Eikö juominki soveltunutkaan Teille? Ja varta vasten menette Heuteufelille?"

Diederich vakuutti, että hänen terveytensä oli hyvä, loistava. "Mutta tuo mies sai minut kiihtymään! Minä menin hänen luokseen, koska pidin velvollisuutenani vaatia tyydyttävää selitystä tuon herra Lauerin eilisten lausuntojen johdosta. Ei ole minun kaltaiselleni miehelle, jolla on oikea mieliala, mitään houkuttelevata keskustella itse Lauerin kanssa."

Jadassohn ehdotti mentäväksi Klappschen oluttupaan.

"Minä menin siis sinne", jatkoi Diederich esitystään kapakan seinien sisällä, "siinä tarkoituksessa, että olisin sopinut koko jutun myöntämällä sen aiheutuneeksi päihtymyksestä, pahimmassa tapauksessa tilapäisestä mielenhäiriöstä. Mitäs luulette sen sijaan tapahtuneen? Heuteufel kävi hävyttömäksi. Esiintyy ylevämmyyttä osoittaen. Arvostelee kyynillisesti meidän uskollisuusadressiamme ja, tuskin voitte uskoa, Hänen Majesteettiinsa sähkösanomaakin."

"Niin, ja entäs sitten?" kysyi Jadassohn, jonka käsi kopeloi neiti Klappschia.

"Minun mielestäni tässä ei tarvita enää mitään jatkoa. Minä olen kerta kaikkiaan katkaissut välini sellaisen herran kanssa!" huudahti Diederich, vaikka tiesikin kipeästi, että taas keskiviikkona oli pakotettu menemään pensselöitäväksi. Jadassohn lisäsi terävästi:

"Mutta minä en." Ja kun Diederich katsahti häneen: "On nimittäin olemassa eräs virkakunta, mikä nimittää itseään yleiseksisyyttäjäkunnaksi ja mistä sellaiset herrat kuin Lauer ja Heuteufel ovat hyvinkin mielenkiintoisia." Samalla hän päästi neiti Klappschin vapaaksi ja antoi hänelle merkin poistua.

"Mitäs te sillä tarkoitatte?" kysyi Diederich, kamalasti liikutettuna.

"Minä aion nostaa kanteen majesteettirikoksesta."

"Tekö?"

"Niin juuri, minä. Yleisellä syyttäjällä, Feiferillä, on sairaslomaa, minä olen hänen tilallaan. Ja, kuten minä heti eilisen tapauksen jälkeen todistajain läsnäollessa totesin, kun minä en ollut läsnä rikoksen tapahtuessa, niin mikään ei voi minua estää edustamasta syyttäjäviranomaisia."

"Mutta jos kukaan ei tee ilmiantoa!"

Jadassohn hymyili julmasti. "Jumalankiitos, sitä ei tarvita... Muutoin minä muistutan Teitä siitä, että eilisiltana itse tarjouduitte meille todistajaksi."

"Siitä minä en tiedä mitään", sanoi Diederich nopeasti.

Jadassohn taputti häntä olkapäähän. "Te tulette vielä kaikki muistamaan, minä toivon, kun Teitä kuulustellaan valallisesti." Silloin Diederich suuttui. Hän kävi niin äänekkääksi, että Klappsch kurkisti salaa huoneeseen.

"Herra asessori, minun täytyy ihmetellä sitä, että Te yksityisiä lausuntoja minun puoleltani --. Teillä on ilmeisesti aikomuksena poliittisen jutun avulla tulla yleiseksi syyttäjäksi. Mutta minä tahtoisin tietää, mitä minua Teidän virkauranne liikuttaa."

"Niin, ja mitä minua Teidän uranne?" kysyi Jadassohn.

"Niin, sitten me olemme toistemme vastustajia?"

"Minä toivon, että se voidaan välttää." Ja Jadassohn selitti hänelle, että hänellä, Diederichillä, ei ollut mitään syytä pelätä oikeudenkäyntiä. Kaikki Ratskellerissä sattuneen tapauksen todistajat tulivat pakosta sanomaan samaa kuin hän itsekin, myöskin Lauerin ystävät. Diederich ei tullut mitenkään menemään liian pitkälle... Diederich vastasi, että oli jo valitettavasti sen tehnyt, sillä lopultakin hän oli ollut se, joka oli saanut aikaan tuon jupakan Lauerin kanssa. Mutta Jadassohn rauhoitti häntä. "Kukas sitä kysyy. Kysymys on siitä, lausuiko herra Lauer nuo soimaavat sanat. Te annatte todistuksenne, kuten muutkin herrat, varovaisesti, jos tahdotte."

"Suurella varovaisuudella!" vakuutti Diederich. Ja nähdessään Jadassohnin pirullisen ilmeen: "Miten minä saattaisin toimittaa Lauerin kaltaisen säädyllisen miehen vankilaan? Niin, säädyllisen miehen! Sillä poliittinen vakaumus ei ole minun mielestäni mikään häpeä!"

"Semminkään, kun on kysymyksessä vanhan herra Buckin lanko, Buckin, jota Te toistaiseksi vielä tarvitsette", lopetti Jadassohn -- ja Diederichin pää painui alas. Tämä juutalainen kiipijä käytti häntä hävyttömästi hyväkseen, eikä hän voinut tehdä mitään! Piti sitten vielä uskoa ystävyyteen. Hän sanoi vielä kerran itselleen, että kaikki, jotka olivat häntä itseään raaempia ja väkevämpiä, menivät paremmin eteenpäin. Suuri kysymys oli: miten saattoi tulla energiseksi. Hän suoristautui ja salamoi. Enempään hän ei kernaasti ryhtynyt; herrasta, joka kuului yleiseensyyttäjäkuntaan, ei koskaan saattanut tietää... Muutoin Jadassohn johti keskustelun jonnekin muualle.

"Tiedättekö jo, että hallituksessa ja oikeusviranomaisten kesken kiertelee perin omituisia huhuja -- Hänen Majesteettinsa rykmentinkomentajalle lähettämän sähkösanoman johdosta? Eversti kuuluu nimittäin väittävän, ettei ollut mitään sähkösanomaa saanutkaan."

Diederich säilytti, sisäisestä järkytyksestään huolimatta, äänensä kiinteänä. "Mutta sehän oli kuitenkin lehdessä!" Jadassohn nauraa virnotti kaksimielisesti! "Niissä on liian paljon." Hän antoi Klappschen, joka oli taas pistänyt kaljuisen päänsä ovesta sisään, tuoda "Netziger Zeitungin". "Katsokaapas, tässä lehdessä ei ole ylipäänsä mitään, mikä ei jollain lailla koskisi Hänen Majesteettiaan. Johtava kirjoitus koskettelee kaikkeinkorkeinta ilmoitususkon tunnustamista. Sitten tulee everstille saapunut sähkösanoma, sitten paikalliset uutiset, jossa kerrotaan vahtisotilaan sankarityöstä, ja sitten sekalaista, jonka joukossa on kolme keisarillista perhettä koskevaa pikkujuttua."

"Täällä on totisesti liikuttavia asioita", huomautti Klappsch ja muljahutti silmiään.

"Epäilemättä", vakuutti Jadassohn; ja Diederich: "Vieläpä sellaisen vapaamielisen kiihoituslehdenkin täytyy tunnustaa Hänen Majesteettinsa merkitys!"

"Mutta siinä kiitettävässä innossa on kuitenkin saattanut olla mahdollista, että toimitus on julkaissut tuon kaikkeinkorkeimman sähkösanoman yhtä päivää liian aikaisin -- ennen sen lähettämistä." "Mahdotonta!" päästi Diederich. "Hänen Majesteettinsa stiili on silminnähtävä." Klappschkin tahtoi sen tuntea siksi. Jadassohn myönsi: "Niin no... Koska on mahdoton koskaan tietää, siksi me emme myöskään peruuta mitään. Jos eversti ei ole saanut mitään, niin lehti on saattanut saada sen suoraan Berlinistä. Wulckow kutsui toimittajan luokseen, mutta tämä kieltäytyi ilmoittamasta mitään; hän sylkäsi ja tuli meidän luoksemme, jotta ryhdyttäisiin toimenpiteisiin Nothgroschenin pakottamiseksi todistamaan. Lopuksi me kuitenkin jätimme ryhtymättä mihinkään ja odotamme kernaammin peruutusta Berlinistä -- koska on mahdotonta mitään tietää."

Kun Klappsch kutsuttiin taas kyökkiin, niin Jadassohn lisäsi: "Koomillista, vai miten? Juttu näyttää kaikista epäiltävältä, mutta kukaan ei tahdo mennä ensimäisenä mitään väittämään, koska tässä tapauksessa -- tässä aivan erikoisessa tapauksessa" -- sanoi Jadassohn juonikkaalla äänenpainolla, ja koko hänen ilmeensä, vieläpä hänen kasvonsakin näyttivät juonikkailta, "juuri sillä, mikä on uskomatonta, on suurin mahdollisuus tulla tositapahtumaksi."

Diederich oli jähmetyksissä: hän ei ollut uneksinutkaan koskaan niin törkeästä petoksesta. Jadassohn huomasi hänen kauhistuksensa, hämmentyi ja alkoi väännellä itseänsä: "Niin, sillä miehellä on heikkoutensa -- sanon sen Teille." Diederich iski: "Eilisiltana Te ette näkynyt vielä tietävän niistä mitään." Jadassohn puolusteli itseään: Shampanja teki luonnollisesti epäkriitilliseksi. Tokko sitten herra tohtori Hesslingkään oli ottanut muiden herrain haltioitumista niin vakavalta kannalta. Majuri Kunzea suurempaa nurisijaa tuskin oli ollenkaan olemassa... Diederich vetäytyi tuoleineen taaksepäin, häntä värisytti, aivan kuin olisi äkisti joutunut ryövärien luolaan. Mitä pontevimmin hän sanoi: "Minä toivon voivani luottaa noiden muiden herrain kansalliseen mielialaan kuin omaanikin, minkä epäilemisestä minä pyydän päästä mitä jyrkimmin."

Jadassohn oli saanut takaisin purevan äänensä. "Jos tähän pitäisi sisältyä jokin epäily minun persoonaani nähden, niin minä torjun sen asianmukaisella suuttumuksella." Kähisten, niin että Klappsch kurkisti ovesta: "Minä olen kuninkaallinen asessori, tohtori Jadassohn, ja olen tarvittaessa käytettävissänne."

Siihen täytyi Diederichin mutista, että hän ei ollut sillä sitä tarkoittanut. Mutta sitten hän maksoi. Ero oli kylmä.

Kotimatkalla Diederich puhkui. Eikö hänen olisi pitänyt käyttäytyä Jadassohnia kohtaan myöntyväisemmin? Siltä varalta, että Nothgroschen puhuisi! Jadassohn tarvitsi häntä kyllä kipeästi Laueria vastaan nostettavassa jutussa! Kaikkien tapausten varalta oli hyvä, että Diederich nyt tiesi tämän herran oikean luonteen! "Hän näytti minusta heti epäiltävältä! Sellaisilla korvilla ei voi kuitenkaan tuntea täysin ja tosikansallisesti."

Kotona hän tarttui heti "Berliner Lokal-Anzeigeriin". Siellä oli jo senaamuisen "Netziger Zeitungin" keisaria koskevat pikku jutut. Kenties ne tulivat vasta ylihuomenna, kaikella ei ollut siellä tilaa. Mutta hän haki edelleen; hänen kätensä vapisivat... Tuossa! Hänen täytyi istuutua. "Mikäs sinun on, poikani?" kysyi rouva Hessling. Diederich tuijotti kirjaimiin, oli kuin olisi lukenut satua, mistä oli tullut tosi. Siinä se oli muiden varmojen asioiden joukossa siinä ainoassa lehdessä, jota Hänen Majesteettinsa itse luki! Sielunsa sisimmässä, niin syvällä, että tuskin itsekään sitä kuuli, Diederich mutisi: "Minun sähkösanomani." Tuskaisa onni oli melkein pakahduttaa hänet. Saattoiko niin olla? Oliko hän oikein edeltäpäin tuntenut, mitä keisari tuli sanomaan? Ulottuiko hänen korvansa tänne kauas? Toimiko hänen aivonsa yhdessä --? Kaikkein kuulumattomimmat salaperäiset suhteet valtasivat hänet... Mutta peruutus saattoi vielä tulla, hän saattoi tulla painetuksi mitättömyyteensä! Diederich vietti tuskaisan yön, ja aamulla varhain hän kävi "Lokal-Anzeigerin" kimppuun. Pikku jutut. Patsaan paljastus. Puhe. "Netzigistä." Siinä mainittiin ne kunnianosoitukset, jotka olivat tulleet korpraali Emil Pacholken osaksi, hänen sisäisen vihollisen edessä osoittamansa rohkeuden vuoksi. Kaikki upseerit, eversti etunenässä, olivat puristaneet hänen kättään. Hän oli saanut rahalahjoja. "Kuten tunnetaan, keisari ylensi jo eilen sähkösanomalla tuon kunnon sotilaan korpraaliksi." Siinä se oli! Ei mitään peruutusta: vaan vahvistus! Hän otti Diederichin sanat omikseen ja pani täytäntöön sen, minkä Diederich oli hänen tehtäväkseen jättänyt!... Diederich levitti lehden niin leveäksi kuin mahdollista; hän näki itsensä siinä kuin peilistä, ja hänen harteillaan oli kärpännahka.

Tätä Diederichin voittoa ja pyörryttävää ylennystä ei mikään sana saanut valitettavasti ilmaista, mutta hänen olentonsa tyytyi kiinteyteen puheessa ja ryhdissä, hallitsijan silmän käyttämiseen. Perhe ja tehdas mykistyivät hänen ympärillään. Itse Sötbierinkin täytyi tunnustaa, että tutkiskeleva piirre oli tullut liikkeeseen. Ja Napoleon Fischer hiipi, mitä suorempana ja kirkkaampana Diederich seisoi, sitä apinamaisemmin ohitse, kädet riipuksissa eteenpäin, kaitoine katseineen, irvistävine hampaineen, ohuine mustine partoineen: hillityn kumouksen henkenä... Nyt oli aika mennä tapaamaan Guste Daimchenia. Diederich läksi vierailulle.