Part 12

"Herra tehtailija Lauer, sallikaa minun kysyä, luetteko Te niihin ruhtinassukuihin, jotka Teidän persoonallisen mielipiteenne mukaan ovat juutalaistuneita, myöskin saksalaisia ruhtinassukuja."

Lauer vastasi rauhallisesti, melkein ystävällisesti: "Tottahan toki."

"Niinkö", sanoi Diederich, hengittäen syvään, toipuakseen saamastaan iskusta. Koko yleisön tarkatessa häntä hän kysyi:

"Ja niihin juutalaistuneisiin saksalaisiin ruhtinassukuihin Te luette myöskin sen, jota minun ei tarvitse tässä edes mainita?" Riemuiten sanoi Diederich tämän ja täysin varmana, että hänen vastustajansa sekaantuisi, menettäisi puhelahjansa ja vaipuisi pöydän alle. Mutta tämä muuttui odottamatta kyynilliseksi.

"No, no niin", sanoi Lauer.

Nyt oli Diederichin vuoro menettää ryhtinsä suuttumuksesta. Hän katsahti ympärilleen: oliko hän sitten kuullut oikein. Ihmisten kasvot saivat hänet siitä vakuutetuksi. Silloin hän mainitsi, että kyllä vielä tultiin näkemään, mitä seurauksia sellaisesta lausunnosta tuli olemaan herra tehtailijalle, ja vetäytyi mukiinmenevässä järjestyksessä ystävälliseen leiriin. Samaan aikaan sukeltautui Jadassohnkin esiin, oltuaan kadonneena jossakin tiettymättömissä.

"Minä en ole ollut sattuneessa tapauksessa läsnä", hän sanoi heti. "Minä sanon tämän nimenomaan, koska sillä saattaa olla merkitystä asian jatkuvalle kehittymiselle." Ja sitten hän antoi esittää sen itselleen juurta jaksain. Diederich teki sen kiihkeästi; hän piti sitä erityisenä ansionaan, että oli katkaissut viholliselta tien. "Nyt hän on käsissämme!"

"Kyllä" vahvisti Jadassohn, joka oli tehnyt muistiinpanoja.

Sisäänkäytävästä saapui paikalle jäykin askelin vanhemmanpuoleinen herra tuiman näköisenä. Hän kumarteli kummallekin puolelle ja valmistautui menemään kumouksen edustajain luokse. Mutta Jadassohn sai hänet pidätetyksi. "Herra majuri Kunze! Vain yksi sana!" Hän puhui hänelle puoliääneen ja viittaili samalla silmillään oikealle ja vasemmalle. Majuri näytti epäröivän. "Vakuutatteko kunniasanallanne, herra asessori, että sitä on tosiaankin väitetty?" hän kysyi. Kun Jadassohn paraikaa sitä vakuutti, niin herra Buckin veli astui esiin, solakkana ja sirosti puettuna, ja lupasi antaa herra majurille tyydyttävän selityksen. Mutta majuri valitti; sellaista puhetta ei yksinkertaisesti voitu selittää; ja hänen ilmeensä kävi pelottavan synkäksi. Siitä huolimatta hän loi valittavan, katuvan katseen vanhaan toveripöytäänsä. Silloin, ratkaisevalla hetkellä, Diederich kohotti shampanjapullon astiasta. Majuri huomasi sen ja seurasi velvollisuudentuntoaan. Jadassohn esitti: "Herra tehtailija tohtori Hessling."

Diederich ja majuri puristivat lujasti toistensa kättä. Kiinteästi ja vilpittömästi he katsoivat toistensa silmiin. "Herra tohtori", sanoi majuri, "Te olette osoittautunut saksalaiseksi mieheksi!" Tömisteltiin jaloilla, asetettiin tuoleja paikoilleen, esitettiin maljoja, ja sitten piti juoda. Diederich tilasi heti uuden pullon. Majuri tyhjensi lasinsa niin usein kuin se täytettiin, ja ryyppyjensä välissä hän vakuutti olevansa mies paikallaan, mikäli saksalainen uskollisuus oli kysymyksessä. "Joskin minun kuninkaani onkin jo vapauttanut minut vakinaisesta palveluksesta --"

"Herra majuri", selitti Jadassohn, "oli viimeksi täkäläisessä aluekomennuskunnassa."

-- "minulla on vielä vanha sotilaansydän" - hän koputti sormellaan sydäntään -- -- "ja epäisänmaallisia pyrkimyksiä minä tulen aina vastustamaan. Tulella ja miekalla!" hän huusi ja löi nyrkillään pöytään. Samassa silmänräpäyksessä tavaratalon omistaja Colin painoi hattunsa syvään päähänsä ja poistui kiireesti. Herra Buckin veli pyörähti ensin käymälässä, jotta hänen katoamisensa ei olisi näyttänyt niin pakomaiselta. "Ahaa!" sanoi Jadassohn sitä äänekkäämmin. "Herra majuri, vihollinen on hävinnyt." Pastori Zillich oli yhä vielä levoton.

"Heuteufel on jäänyt. Minä en luota häneen."

Mutta Diederich, joka tilasi kolmannen pullon, katsahti pilkallisesti Laueriin ja Heuteufeliin, jotka kahdenkesken jääneinä tuijottivat häpeissään olutlaseihinsa.

"Meillä on valta", hän sanoi, "ja nuo herrat tuolla tietävät sen. He eivät enää kapinoi, kun vahtisotilas ampui. He näyttävät siltä kuin pelkäisivät itse joutuvansa kiikkiin. Ja he joutuvatkin!" Diederich selitti, että hän tuli noiden äskeisten lausuntojen vuoksi tekemään ilmoituksen yleisellesyyttäjistölle herra Laueria vastaan. "Ja minä tulen pitämään siitä huolen", vakuutti Jadassohn, "että tuo kantelu otetaan huomioon. Minä tulen itse esiintymään pääkäsittelyssä. Herrat tietävät, että minä en tule todistajana kysymykseen, koska en ollut läsnä itse tapauksessa."

"Me tulemme täällä kuivaamaan suon", sanoi Diederich ja alkoi puhua sotilasyhdistyksestä, johon kaikkien uskollisten saksalaisten ja keisarillismielisten miesten piti turvautua. Majuri sai kasvoilleen virkamiehen ilmeen. Totta kaiketi, hän kuului sotilasyhdistyksen johtokuntaan ja palveli yhä vielä kuningastaan niin hyvin kuin voi. Hän oli myöskin valmis ehdottamaan Diederichiä jäseneksi, jotta kansalliset ainekset olisivat vahvistuneet. Sillä tähän asti, sitä oli mahdoton kieltää, kiusalliset demokraatit olivat vielä enemmistönä. Majurin mielestä viranomaiset ottivat liiaksi huomioon Netzigissä vallitsevat olosuhteet. Hän itse tulisi, jos joutuisi nimitetyksi aluepäällikön virkaan, pitämään silmällä herrojen reserviupseerien valintaa, sen hän takasi. "Mutta kun minun kuninkaani valitettavasti on ottanut minulta mahdollisuuden --" Diederich täytti hänen lasinsa lohduttaakseen häntä. Majurin juodessa Jadassohn kumartui Diederichin puoleen ja kuiskasi: "Älkää usko sanaakaan siitä, mitä hän sanoo! Hän on luppakorva koira ja ryömii vanhan Buckin edessä. Meidän täytyy vaikuttaa häneen."

Diederich teki sen heti: "Minä olen nimittäin jo hallintoneuvoston presidentin, herra von Wulckowin kanssa tehnyt muodollisen sopimuksen." Ja kun majurin silmät suurenivat:

"Ensi vuonna meillä on, herra majuri, valtiopäivämiesvaalit. Sitten on meillä oikeamielisillä oleva raskas työ tehtävänä. Taistelu alkaa jo."

"Työhön käsiksi!" sanoi majuri katkerasti. "Kippis!"

"Kippis!" sanoi Diederich. "Mutta, hyvät herrat, olivatpa kumoukselliset pyrkimykset maassa miten vahvat tahansa, me olemme vahvempia, sillä meillä on agitaattori, joka vastustajilta puuttuu, ja se on Hänen Majesteettinsa."

"Hyvä!"

"Hänen Majesteettinsa on asettanut valtakuntansa kaikille osille, siis myöskin Netzigille, sen vaatimuksen, että kansalaisten pitää lopultakin herätä! Ja sen mekin tahdomme tehdä!"

Jadassohn, majuri ja pastori Zillich ilmaisivat valveillaolonsa siten, että löivät pöytään, huusivat hyväksymistään ja joivat toistensa maljoja. Majuri huusi: "Meille upseereille on Hänen Majesteettinsa sanonut: Tässä ne herrat, joihin minä voin luottaa!"

"Ja meille hän on sanonut", huusi pastori Zillich, "että jos kirkko tulee tarvitsemaan ruhtinaita --"

Ei tarvinnut enää mistään välittää, sillä ravintola oli jo aikoja sitten tyhjentynyt, Lauer ja Heuteufel olivat poistuneet huomaamatta ja valot oli sammutettu takimmaisissa kaariholveissa.

"Hän on myöskin sanonut --" Diederich pullisti poskensa, viiksenkäret ulottuivat silmiin asti, mutta hän salamoi kuitenkin peloittavasti. "Me elämme liikkeen merkeissä! Ja niin se onkin! Hänen ylevän johtonsa alaisina me olemme lujasti päättäneet harjottaa liiketoimintaa!"

"Ja nousta virkauralla!" kähisi Jadassohn. "Hänen Majesteettinsa on sanonut, että ne, jotka tahtovat auttaa häntä, ovat tervetulleita. Luuleeko kenties joku, että tämä ei koskisi minua myöskin?" kysyi Jadassohn taisteluunvaativasti, samalla kun hänen korvansa olivat veripunaiset ja kiiltävät. Majuri mylvi taas:

"Ja minun kuninkaani voi totta totisesti luottaa minuun. Hän päästi minut palveluksesta liian aikaisin, sen minä sanon hänelle rehellisenä saksalaisena vasten naamaa. Hän tulee minua vielä kipeästi kaipaamaan, jos leikki alkaa. Minä en aio loppua ikääni vain paukkukaramellejä heitellä yhdistyksen tanssiaisissa. Minä olin Sedanissa!"

"Herrjemersch, ja minä kanss'!" lausui ohut, kirkuva ääni jostakin näkymättömästä syvyydestä, ja holvien varjoista astui esiin pieni ukko valkeine, liehuvine hiuksineen. Hän hoiperteli esiin, hänen silmälasinsa kipinöivät, hänen poskensa hehkuivat, ja hän huusi: "Herra majuri Kunze! No niin! Vanha sotatoveri, Te jaksatte yhtä hyvin kuin silloin Ranskassa. Minä sanon sen aina: hyvin eletty ja kernaasti sitä olisi eletty pari vuotta kauemmin!" hän sanoi murtaen ja katkonaisesti. Majuri esitti hänet. "Gymnaasinopettaja, herra professori Kühnchen." Mistä johtui, että hänet oli jätetty sinne pimeään, hän koetti selittää ja lausui siitä mitä eloisimpia arveluita. Aikaisemmin hän oli ollut eräässä seurassa. "Niin, minun on kaikesta päättäen täytynyt hieman nukahtaa, ja sitten nuo kirotut koiranleuat ovat minut jättäneet", hän sanoi, murtaen vielä pahemmin. Uni ei ollut yhtään vähentänyt hänen humalaansa, hän muistutti majurille, kerskaavaisesti kirkuen, heidän yhteisiä töitään tuona rautaisena vuotena. "Ranskan vapaaehtoiset!" hän huudahti, ja hänen hampaattomasta, poimuisesta suustaan huokui kosteutta. "Oli sekin joukkoa! Kuten herrat näkevät, on minulla tässä jäykkä sormi, siihen puri eräs ranskalainen, vain siksi, että minä aioin sapelillani hieman leikata sen kurkkua. Sellainen lurjus miehekseen!" hän sanoi, murtaen entistä enemmän. Hän näytteli sormeaan pöydän ympärillä ja sai aikaan ihmettelyhuutoja. Diederichin innostuneisiin tunteisiin sekaantui tosin pelkoa, hänen täytyi ajatella olevansa tuon ranskalaisen asemassa: tuo pieni kiihkeä ukko lankesi hänen rinnalleen ja pani miekan lappeen hänen kaulalleen. Hän oli pakotettu poistumaan hetkeksi.

Kun hän palasi, niin majuri ja professori kuvasi, huutaen toistaan paremmin, erästä villiä taistelua. Kummankaan puhetta ei voinut ymmärtää. Mutta Kühnchen kimitti yhä terävämmin majurin mylvinän läpi, kunnes sai tämän vaikenemaan ja saattoi esteettömästi lörpötellä. "Niin, vanha ystävä, heillä mahtaa olla sukkela pää. Kun he suistuvat portaista, niin he eivät jätä astumatta millekään portaalle. Mutta sen tulen silloin siihen rakennukseen, missä ranskalaiset istuivat, sen sytytti Kühnchen, eikä siitä jäänyt mitään jälelle. Minä käytin kuitenkin sotajuonta ja tekeydyin kuolleeksi, eikä nuo raadot huomanneet mitään. Ja kun se sitten paloi, niin, ymmärrettävästi kyllä, heillä ei ollut mitään halua puolustaa isänmaata, vaan pyrkivät ulos, minkä taisivat! Mutta silloin heidän olisi pitänyt olla katsomassa meitä saksalaisia. Muurilta me ammuimme, kun he tahtoivat kontata portaita alas! Ilmahyppyjä he tekivät kuin kaniinit!"

Kühnchenin täytyi keskeyttää keksintönsä, hän hihitti kovasti, samalla kun pöydän ympärys nauroi jymisevästi.

Kühnchen tointui. "Nuo väärät raadot saivat meidät myöskin salakavaloiksi! Ja entäs naiset! Niin, hyvät herrat, jotakin niin pahanilkistä kuin ranskalaiset naiset, ei ole ylipäänsä enää olemassa. Kuumaa vettä ne valoivat meidän päähämme. Nyt minä kysyn Teiltä, tekeekö sellaista jokin nainen? Kun oli tulipalo, niin he heittivät lapsensa ikkunasta ja tahtoivat, että meidän olisi pitänyt ottaa ne vastaan. Se ei ole mitään somaa, vaan tyhmää! Paineteillamme me otimme nuo pienet raadot vastaan. Mutta nuo naiset!" Kühnchen piti luuvaloista sormeaan käyränä, aivan kuin kiväärin liipasimessa ja katseli samalla ylös, ikäänkuin siellä olisi ollut jokin vartaaseen pistettävä. Hänen silmälasinsa kipinöivät, hän valehteli edelleen. "Lopuksi tuli hyvin paksu nainen, joka ei päässyt etuperin ikkunasta ja koetti sentähden takaperin. Silloin hän ei ollut ottanut Kühncheniä lukuun. Minä en ollut mikään hullu, minä kiipesin kahden toverin olkapäille ja kutitin painetillani hänen paksua ranskalaista --"

Enempää ei voitu kuulla, hyväksymyshuudot olivat liian äänekkäitä. Professori sanoi vielä: "Jokaiselle Sedanissa olleelle minä kerron tämän jutun luokkani jaloja sanoja käyttäen. Nuorten pitää tietää, millaisia sankari-isiä heillä on ollut."

Oltiin yhtä mieltä siitä, että tämä saattoi nuoren polven kansallistuntoa kehittää, ja kilistettiin Kühnchenin kanssa. Haltioituneita kun olivat, niin kukaan ei ollut huomannut, että uusi vieras oli ilmestynyt pöytään. Jadassohn näki äkisti tuon vaatimattoman, harmaan miehen, jolla oli hohenzollern-viitta päällä, ja iski hänelle silmää suosiollisesti. "No niin, osutaan aina paikalle, herra Nothgroschen!" Diederich tiuskasi hänelle ylevästi: "Kukas Te sitten olette?"

Vieras kumarteli.

"Nothgroschen, Netziger Zeitungin toimittaja."

"Siis nälkäkandidaatti", sanoi Diederich ja salamoi. "Rappiolle joutuneet gymnasistit, ylioppilaskokelasproletaarit merkitsevät meille vaaraa!"

Kaikki nauroivat; toimittaja hymyili nöyrästi.

"Hänen Majesteettinsa on pannut Teidät merkille", sanoi Diederich. "No niin, istuutukaa!"

Hän kaatoi hänelle shampanjaa, ja Nothgroschen joi kiitollisen ryhdikkäästi. Selvänä ja hämillään hän katseli ympärilleen tässä seurassa, jonka itsetuntoa monet tyhjät, lattialla seisovat pullot olivat kovasti kohottaneet. Hänet unhoitettiin jälleen pian. Hän odotti kärsivällisenä, kunnes joku kysyi häneltä, miten hän sitten oli keskellä yötä päässyt siihen tuiskahtamaan. "Minun täytyi toki laittaa lehti valmiiksi", selitti hän siihen, tärkeänä kuten pikku virkamies. "Herrat saavat aamulla aikaisin lukea, miten tuo työmiehen ampuminen oikein tapahtui."

"Sen me tiedämme paremmin kuin Te", huusi Diederich. "Te hankitte tietonne vain omista nälkäisistä käpälistänne!"

Toimittaja hymyili anteeksipyytävästi ja kuunteli mukautuvasti, miten kaikki sekaisin kuvasivat hänelle illan tapahtumia. Kun melu asettui, niin hän sanoi: "Tuo herra tuolla --"

"Tohtori Hessling", sanoi Diederich terävästi.

"Nothgroschen", mutisi toimittaja. "Koska Te äsken mainitsitte keisarin nimen, niin Teitä tulee huvittamaan se seikka, että taas on annettu julistus."

"Pyydän päästä kaikesta moitiskelusta!" vaati Diederich. Toimittaja kumarsi ja laski käden sydämelleen. "Kysymys on keisarin kirjeestä."

"Se on taas joutunut Teidän pöydällenne jonkin ilkeän petoksen kautta?" kysyi Diederich. Nothgroscher, ojensi kätensä vakuuttavasti. "Sen on keisari itse määrännyt julkaistavaksi. Huomenna varhain saatte lukea sen lehdestä. Tässä on korrehtuurivedos!"

"Hellittäkää, tohtori", pyysi majuri. Diederich huusi: "Miten niin, tohtori? Oletteko Te tohtori?" Mutta vain kirje kiinnitti läsnäolijain huomiota, ja paperiliuska siepattiin toimittajan kädestä. "Hyvä!" huusi Jadassohn, joka vielä joltisenkin vaivattomasti pystyi lukemaan. "Hänen Majesteettinsa tunnustaa positiivista kristinuskoa." Pastori Zillich ilakoitsi niin perinpohjaisesti, että häntä alkoi nikottaa. "Siinä on jotakin Heuteufelille! Lopultakin sellainen julkea luonnontieteilijä, huk, saa, mitä hänelle kuuluu. He käyvät ilmestyskysymyksen kimppuun. Tuskin sitä minäkään ymmärrän, huk, ja minä olen tutkinut jumaluusoppia!" Professori Kühnchen heilutteli paperiliuskoja ilmassa. "Hyvät herrat, jollen minä luetuta tätä kirjettä luokalla ja anna kirjoittaa siitä ainetta, niin minun nimeni ei ole enää Kühnchen!" hän sanoi pahasti murtaen.

Diederich oli syvästi vakava. "Niin juuri, Hammurabi oli Jumalan ase! Minä tahtoisin kerta nähdä jonkun, joka sen kieltää!" Ja hän salamoi ympärilleen. Nothgroschen koukisti olkapäitään. "Niin, ja keisari Wilhelm Suuri!" jatkoi Diederich. "Hänestä minä väitän sitä aivan pontevasti! Jos hän ei ollut Jumalan ase, niin silloin Jumala ei ylipäänsä tiedä, mikä ase on!"

"Olen aivan samaa mieltä", vakuutti majuri. Onneksi kukaan ei väittänyt vastaan, sillä Diederich oli valmis mihin tahansa. Pitäen pöydästä kiinni hän ponnistautui ylös tuoliltaan. "Mutta meidän jalo, nuori keisarimme?" kysyi hän uhkaavasti. Kaikilta puolin vastattiin: "Persoonallisuus... impulsiivinen... monipuolinen... omintakeinen ajattelija." Mutta Diederich ei ollut tyytyväinen.

"Minä vaadin, että hän myöskin on ase!"

Se myönnettiin.

"Ja minä vaadin edelleen, että me saatamme tämän päätöksemme sähkösanomalla Hänen Majesteettinsa tietoon!"

"Minä kannatan ehdotusta!" mylvi majuri. Diederich totesi: "Yksimielinen, haltioitunut hyväksyminen!" ja putosi jälleen istuimelleen. Kühnchen ja Jadassohn ryhtyivät yhdessä laatimaan sähkösanomaa. He lukivat julki, niin pian kuin olivat jotakin keksineet.

"Eräs Netzigin Ratskelleriin kokoontunut seurue --"

"Kokous", vaati Diederich. He jatkoivat:

"Kokous, jonka muodostivat kansallismieliset miehet --"

"Kansallismieliset, huk, ja kristilliset", lisäsi pastori Zillich.

"Mutta tahtovatko sitten herrat todellakin?" kysyi Nothgroschen, hiljaa rukoillen. "Minä luulin, että se oli pila."

Silloin Diederich suuttui.

"Me emme tee pilaa kaikkeinpyhimmistä asioista! Pitääkö minun osoittaa se Teille, epäonnistunut ylioppilaskokelas, oikein kouriintuntuvasti?"

Kun Nothgroschenin kädet vakuuttivat täydellistä antautumista, niin Diederich rauhoittui heti ja sanoi: "Kippis!" Sen vastineeksi majuri huusi, aivan kuin olisi halennut: "Me olemme ne herrat, joihin Hänen Majesteettinsa saa luottaa!" Jadassohn pyysi hiljaisuutta ja luki.

"Netzigin Ratskelleriin kokoontunut kansallis- ja kristillismielisten miesten kokous ilmaisee Teidän Majesteetillenne yksimielisen, haltioituneen uskollisuuden osoituksensa Teidän Majesteettinne kohottavan, ilmestysuskon tunnustamisen johdosta. Me vakuutamme syvimmän kammomme kaikkea kumousta vastaan ja näemme tänään täällä Netzigissä sattuneessa, vahtisotilaan teossa, ilahduttavan todistuksen siitä, että Teidän Majesteettinne yhtä hyvin kuin Hammurabi ja keisari Wilhelm Suuri on Jumalan ase." Taputettiin käsiä ja Jadassohn hymyili hyvillään.

"Allekirjoitukset!" huusi majuri. "Tai onkos jollakin herroista vielä jotakin huomautettavana?" Nothgroschen ryki. "Vain yksi ainoa sana, mitä vaatimattomin."

"Minä tahtoisin päästä siitä vapaaksi", sanoi Diederich. Toimittaja oli juonut itselleen rohkeutta, hän keinutteli itseään istuimellaan ja hihitti ilman syytä.

"Minä en tahdo sanoa ollenkaan mitään vahtisotilasta vastaan, hyvät herrat. Minä olen pikemminkin aina ajatellut, että sotamiesten virkaan kuuluu juuri ampuminen."

"No mitäs sitten?"

"Niin, mutta tiedämmekö me, että keisari ajattelee samalla tavalla?"

"Se on itsestäänymmärrettävätä! Lückin tapaus!"

"Ennakkotapaukset -- hihi -- ovat sangen sopivia, mutta me tiedämme kuitenkin kaikki, että keisari on omintakeinen ajattelija -- hihi -- ja impulsiivinen. Hän ei anna kernaasti kenenkään mennä edelleen. Jos minä tahtoisin kirjoittaa lehteen, että Teistä, herra tohtori Hessling, pitäisi tehdä ministeri, silloin -- hihi -- Teistä ei sitä juuri tulisikaan."

"Juutalaista kieroilua!" huusi Jadassohn. Toimittaja suuttui. "Minä kirjoitan puolitoista palstaa herätystekstiä jokaista suurempaa kirkkojuhlaa varten. Mutta tuo vahtisotilas voi myöskin joutua syytteeseen murhasta. Silloin me olemme satimessa."

Seurasi hiljaisuus. Majuri laski miettivästi lyijykynänsä kädestään. Diederich tarttui siihen. "Olemmeko me kansallismielisiä miehiä?" Ja hän kirjoitti nimensä vihaisena sähkösanoman alle. Nothgroschen tahtoi heti seurata hänen esimerkkiään.

"Lennätinkonttoriin!"

Diederich määräsi, että lasku piti esitettämän hänelle seuraavana päivänä, ja sitten sitä lähdettiin. Nothgroschen oli kerta kaikkiaan täynnä ylitsevuotavia toiveita. "Kun minä saan keisarillisen vastauksen, niin minä tulen...!"

Majuri mylvi: "Me tulemme kyllä näkemään, miten kauan minä vielä järjestän hyväntekeväisyysjuhlia!"

Pastori Zillich näki jo kirkossaan väkijoukon tukehtuvan ahtaudesta ja Heuteufelin kansan kivittämänä. Kühnchen uneksi jo verilöylyistä Netzigin kaduilla. Jadassohn kähisi: "Uskaltaakohan kukaan enää epäillä minun uskollisuuttani keisaria kohtaan?" Ja Diederich: "Vanha Buck pitäköön varansa! Myöskin Klüsing Gausenfeldissä! Me havahdumme unesta!"

Herrat pitivät itsensä hyvin suorassa, ja usein työntyi joku heistä odottamatta kappaleen matkaa edelle. Keppeineen he jyskyttivät alaslasketuita ikkunankaihtimia ja lauloivat kukin omassa tahdissaan "Reinin vahtia". Maakunnanoikeustalon nurkalla seisoi poliisi, mutta onnekseen osasi pysyä paikoillaan. "Tahdotteko kenties jotakin, miesparka?" huusi Nothgrosschen, joka oli kokonaan poissa suunniltaan. "Me sähkötämme keisarille!" Postitalon edustalla kohtasi pastoria, jolla oli kehnoin vatsa, onnettomuus. Sillä välin kun muut koettivat huojentaa hänen asemaansa, Diederich soitti virkamiehen esiin ja antoi hänelle sähkösanoman. Kun virkamies oli lukenut sähkösanoman, niin hän tarkasti Diederichiä epäröiden -- mutta Diederich katsoi häneen sillä lailla salamoiden, että hän pelästyi ja teki velvollisuutensa. Sillä välin jatkoi Diederich salamoimistaan ja kivettyneenä seisomistaan ilman mitään tarkoitusta: keisarin asennossa, kun joku sivusadjutantti teki hänelle selvää vahtisotilaan urotyöstä ja siviilikabinetin päällikkö ojensi hänelle uskollisuudenvakuutussähkösanoman. Diederich tunsi kypärin päässään, löi sapelia vastaan sivullaan ja sanoi: "Minä olen hyvin vahva!" Telegrafisti käsitti sen huomautukseksi ja laski toiseen kertaan pikkurahat. Diederich otti ne, meni erään pöydän luo ja piirsi muutamia rivejä paperille. Sitten hän pisti sen taskuunsa ja palasi herrojen luokse.

Nämä olivat hankkineet ajurin pastorille, joka ajoi tiehensä ja huiskutti vielä vaununikkunasta itkien, ikäänkuin olisi ollut ikuinen ero kysymyksessä. Jadassohn kääntyi teatterin nurkalla eräälle kadulle, vaikka majuri mylvikin hänen peräänsä, ett'ei hänen asuntonsa ollut siellä päin. Äkkiä katosi sitten majurikin, ja Diederich joutui kahden kesken Nothgroschenin kanssa Lutherstrasselle. Walhallateatterin edustalla ei toimittajaa saatu enää minnekään, hän tahtoi mennä katsomaan "sähköihmettä", erästä naista, jonka piti suitsua tulta. Diederichin täytyi hänelle vakavasti selittää, että aika ei ollut sopiva sellaisten kevytmielisyyksien katsomiseen. Muutoin Nothgroschen unhoitti koko "sähköihmeen", niin pian kun huomasi Netziger Zeitungin rakennuksen. "Pysäyttäkää!" hän huusi. "Pysäyttäkää kone! Kansallismielisten miesten sähkösanoma on vielä saatava lehteen!... Te saatte sen lukea vielä huomenna lehdestä", hän sanoi eräälle ohikulkevalle yövartijalle. Silloin Diederich tarttui lujasti hänen käsivarteensa.

"Eikä vain tätä sähkösanomaa", hän sanoi lyhyesti ja hiljaa. "Minulla on vielä toinen." Hän veti erään paperin taskustaan. "Yötelegrafisti on minun vanha tuttavani, hän uskoi sen minulle. Tämän saapumisesta Teidän täytyy luvata olla ehdottomasti vaiti, sillä muutoin tuon miehen asema kävisi uhatuksi."

Kun Nothgroschen heti lupasi kaikki, Diederich sanoi paperiin katsomatta:

"Se on osotettu rykmentin komennuskunnalle, ja everstin itsensä on ilmoitettava siitä sille vahtisotilaalle, joka tänään ampui tuon työmiehen. Se kuuluu: Sinun kunnian kentällä sisäisen vihollisen edessä osoittamasi rohkeuden vuoksi minä ilmaisen Sinulle keisarillisen tunnustukseni ja nimitän Sinut korpraaliksi... Olkaa vakuutettu" -- ja Diederich ojensi paperin toimittajalle. Mutta Nothgroschen ei katsahtanut siihen, vaan tuijotti, ikäänkuin älyttömänä, Diederichiin ja hänen kivettyneeseen ryhtiinsä, hänen viiksiinsä, jotka pistivät aina silmiin asti, hänen silmiinsä, jotka salamoivat.

"Nyt minä melkein uskoin --" änkytti Nothgroschen. "Te olette niin suuresti samannäköinen kuin -- kuin --."

IV.