Part 11

"Sitten me tulemme pian näkemään toisemme uudestaan?" -- "Kyllä, sopusoinnussa. Mutta Teidän ei tarvitse ajatella, että minä luottaisin jollain lailla Teihin. Tehän saavuitte yhdessä Guste Daimchenin kanssa."

Diederich kysyi, mitä se sitten todisti. Hän protesteerasi kaikkia niitä johtopäätöksiä vastaan, joita tästä puhtaasta sattuman kautta syntyneestä tosiasiasta jotenkuten tahdottiin tehdä. Sitäpaitsi neiti Daimchenhan oli kihloissa.

"Niin hän!" huudahti Käthchen. "Häntä se ei estä, hän on niin hirveän keimailevainen."

Myöskin pastorska vakuutti tätä. Vasta äsken hän oli nähnyt Gusten kiiltonahkakengissä ja sireeninvärisissä sukissa. Se ei luvannut hyvää. Käthchen väänsi suutaan.

"Niin, ja tuo perintö --"

Tämä epäilys sai Diederichin hämmästyksestä vaikenemaan. Pastori oli juuri myöntänyt asessorille, että oli välttämätöntä vielä kerta lähemmin keskustella herrojen kanssa kristillisen kirkon tilasta Netzigissä, ja pyysi päällystakkiaan ja hattuaan rouvaltaan. Portailla oli jo pimeätä. Kun molemmat muut kulkivat edellä, niin Diederich saattoi vielä kerran kumartua Käthchenin kaulan yli. Tyttö sanoi nääntyvällä äänellä: "Kukaan ei tuolla lailla kutita parrallaan Netzigissä" -- mikä ensin mairitteli Diederichiä, mutta heti sen jälkeen herätti hänessä kiusallisia arveluita. Niin hän jätti Käthchenin siihen ja hävisi. Jadassohn odotti häntä alhaalla ja sanoi hiljaa: "Vain rohkeutta! Vanhus ei huomannut mitään, yhtävähän kuin äiti." Hän räpytti silmiään hartaasti.

Mariankirkon ohi mentäessä nuo kolme herraa olivat tulemaisillaan torille, mutta pastori jäi seisomaan ja osoitti taakseen päännyökkäyksellä. "Herrat kai tietänevät, mikä tuon kujan nimi on tuolla kirkon vasemmalla puolella, holvin alla? Tuo musta katuaukko tai paremminkin eräs tietty talo siellä."

"Pikku-Berlin", sanoi Jadassohn, sillä pastori ei jatkanut.

"Pikku-Berlin", hän toisti, katkerasti hymyillen ja niin täyteen pyhää vihaa, että useat ihmiset katsahtivat ympärilleen: "Pikku-Berlin... Minun kirkkoni siimeksessä! Sellainen talo! Eikä maistraatti tahdo kuulla minua, vaan pilkkaa minua. Mutta se pilkkaa myöskin erästä toista", -- samalla pastori läksi uudestaan liikkeelle -- "ja hän ei anna pilkata itseään."

Jadassohn oli myöskin sitä mieltä, että hän ei antanut itseään pilkata. Mutta Diederich näki, sillä välin kuin hänen seuralaisensa kiivailivat, Guste Daimchenin tulevan raatihuoneelta päin. Hän nosti hänelle hattuaan sääntöjen mukaisesti, ja Guste hymyili julkeasti. Diederichin mieleen muistui, että Käthchen Zillich oli juuri yhtä vaalea ja että myöskin hänen nenänsä oli samanlainen pieni ja julkeasti sisäänpainettu. Hän tai hän, oli oikeastaan samantekevä. Guste tosin kunnostautui mukiinmenevällä leveydellään. "Ja hän ei suvaitse mitään. Olen jo saanut korvapuustin." Hän kääntyi ympäri katsoakseen Gusten jälkeen: takaapäin hän oli erinomaisen pyöreä ja vaappuva. Silmänräpäyksessä Diederich teki päätöksensä: Guste tai sitten ei kukaan muukaan!

Zillich ja Jadassohn olivat myöskin huomanneet hänet jälestäpäin.

"Eikö se ollut ylikaitsija Daimchenin tytär?" kysyi pastori ja lisäsi: "Meidän Valkonauhamme odottaa aina, että hyvät ihmiset muistaisivat sitä. Kuuluuko neiti Daimchen hyviin? Sanotaan, että hän on perinyt miljoonan."

Jadassohn riensi selittämään, että siinä oli paljon liioittelua. Diederich pani vastaan; hän tunsi olosuhteet, eno-vainaja oli ansainnut sikurilla enemmän kuin luultiinkaan. Hän väitti sitä niin kauan, että asessori lupasi hänelle hankkivansa Magdeburgin tuomioistuimelta varmat tiedot. Diederich vaikeni sen jälkeen, hyvillään.

"Ylipäänsä", sanoi Jadassohn, "raha joutuu vielä Buckeille, mikä merkitsee samaa kuin kumoukselle." Mutta Diederich tahtoi myöskin tästä saada paremmat tiedot. "Neiti Daimchen ja minä saavuimme nimittäin tänne yhdessä samassa junassa", sanoi hän koetteeksi. -- "Vai niin", tokasi Jadassohn. "Saanko kenties onnitella?" Diederich nosti olkapäitään ikäänkuin olisi kuullut jotakin tahditonta. Jadassohn pyyteli anteeksi; hän oli vain luullut, että nuori Buck --.

"Wolfgang?" kysyi Diederich. "Hänen kanssaan minä olin Berlinissä jokapäiväisessä seurustelussa. Hän elää siellä erään näyttelijättären kanssa."

Pastori ryki paheksien. Kun he saapuivat juuri teatteriaukiolle, niin hän katsahti sen yli ja lausui:

"Pikku-Berlin on kylläkin minun kirkkoni vieressä, mutta kuitenkin sentään pimeässä nurkassa. Tämä siveettömyyden temppeli komeilee avonaisella paikalla, ja meidän poikamme ja tyttäremme" -- hän osoitti näyttämölle johtavaa ovea, minkä edessä joitakin teatterilaisia seisoi -- "koskettavat hihoillaan porttoja!"

Diederich julisti tämän, murheellisin elein, syvästi valitettavaksi.

Sillävälin he kääntyivät Kaiser-Wilhem-Strasselle ja saivat tervehtiä erinäisiä herroja, jotka menivät juuri vapaamuurariyhdistykseen. Kun he olivat syväänpainetut hattunsa jälleen panneet päähänsä ja menneet ohi, Jadassohn sanoi:

"Täytyy panna merkille ne ihmiset, jotka vielä kuuluvat tuohon vapaamuurarien sopimattomaan joukkoon. Hänen Majesteettinsa vastustaa sitä ilmeisesti."

"Lankoni Heuteufelin suhteen tämä vaarallisinkaan lahkolaisuus ei ihmetytä minua", selitti pastori.

"Niin, ja entäs herra Lauer?" huomautti Diederich. "Ihminen, joka julkeaa päästää työmiehet liikevoitosta osallisiksi! Sellaisesta voi uskoa mitä tahansa!"

"Kuulumattominta kaikesta on kuitenkin se", väitti Jadassohn, "että herra maakunnanoikeusneuvos Fritzsche esiintyy tässä juutalaisseurassa: kuninkaallinen maakunnanoikeusneuvos käsi kädessä koronkiskuri Cohnin kanssa. Mitäs siitä Cohnista sanotaan?", kysyi Jadassohn ja pisti peukalonsa kainalokuoppaan.

Diederich tokasi: "Kun Fritzsche rouva Lauerin kanssa" --. Hän keskeytti ja selitti käsittävänsä, miten nämä ihmiset selviytyivät aina oikeuden edessä. "He ovat yksissä tuumin ja punovat juonia." Pastori Zillich mutisi jotakin yöllisistä juomingeista, joita nämä kuulemma viettivät ja joissa jo piti tapahtuneen sellaista, jota oli mahdoton kertoa. Mutta Jadassohn hymyili merkitsevästi:

"Onneksipa herra von Wulckow näki suoraan heidän ikkunastaan sisään." Ja Diederich nyökäytti hyväksyvästi ylempänä olevaa hallituksen rakennusta kohden. Aivan siinä vieressä aluekomennuskunnan vahtisotilas kulki edes takaisin. "Oikein saa nauraa sydämensä pohjasta, kun näkee tuollaisen kunnon pojan kiväärin välkkyvän!" huudahti Diederich. "Sillä me pidämme tuon joukkion aisoissa."

Kivääri ei tosin välkkynyt, sillä oli pimeä. Työstä palaavia työmiehiä työntyi jo tungoksen läpi. Jadassohn ehdotti mentäväksi hämäränaukuille Klappschin ravintolaan, joka oli aivan tuossa nurkan takana. Siellä oli mukavata, siihen aikaan sinne ei tullut ketään. Klappsch oli myöskin oikeamielinen mies, joka pastorille, silläaikaa kuin hänen tyttärensä haki olutta, ilmaisi lämpimän kiitoksensa sen siunauksellisen työn johdosta, jota tämä raamatunselityksillään teki hänen pojilleen. Vanhin oli tosin jälleen varastanut sokeria, mutt'ei ollut sen johdosta voinut yöllä nukkua, oli kokonaisen tunnin vain rukoillut Jumalaa niin äänekkäästi, että Klappsch sen kuuli ja saattoi antaa häntä selkään. Siitä johtui keskustelu hallituksen virkamiehiin, joille Klappsch hankki aamiaista ja joista hän saattoi kertoa, miten he viettivät kirkonaikaa sunnuntaina. Jadassohn teki muistiinpanoja, ja samalla kertaa hänen kätensä katosi neiti Klappschin selän taakse. Diederich puhui pastorin kanssa kristillisen työväenyhdistyksen perustamisesta. Hän lupasi: "Joka minun väestäni ei liity siihen, saa laputtaa!" Nämä suunnitelmat saivat pastorin hilpeälle tuulelle; sen jälkeen kun neiti Klappsch oli useampia kertoja tuonut olutta ja konjakkia, hän oli samassa toivorikkaan päättäväisyyden tilassa, minkä hänen molemmat kumppaninsa olivat päivän kuluessa saavuttaneet.

"Lankoni Heuteufel", hän huusi ja löi nyrkillään pöytään, "saa saarnata apinain ja ihmisten sukulaisuudesta niin paljon kuin tahtoo, minä saan kirkkoni kuitenkin jälleen väkeä täyteen!"

"Eikä vain Teidän kirkkonne täyty", vakuutti Diederich.

"No niin, Netzigissä on liian monta kirkkoa", myönsi pastori. Silloin Jadassohn sanoi terävästi: "Liian vähän, Jumalan mies, liian vähän!" Ja hän pyysi Diederichiä todistamaan, miten asiat olivat kehittyneet Berlinissä. Myöskin siellä olivat kirkot olleet tyhjinä, kunnes Hänen Majesteettinsa oli puuttunut asiaan. "Pitäkää huolta siitä", hän oli sanonut kaupungin viranomaisille eräässä ohjesäännössään, "että Berliniin rakennetaan kirkkoja." Nyt niitä rakennettiin, uskonto tuli jälleen mielenkiintoiseksi, liike alkoi käydä. Ja kaikki, pastori, kapakanisäntä, Jadassohn ja Diederich olivat haltioissaan monarkin syvän hurskauden vuoksi. Silloin kuului laukaus.

"Pamahti!" Jadassohn ponnahti ensimäisenä pystyyn, kaikki katsahtivat kalpeina toisiinsa. Diederich näki sisäisellä silmällään salaman nopeudella Napoleon Fischerin, konemestarinsa, luisevat kasvot, mustan parran, minkä läpi näkyi harmaa iho, ja hän änkytti: "Kumous! Nyt se alkaa!" Ulkoa kuului juoksevien ihmisten askelten kopinaa: he tarttuivat kaikki hattuihinsa ja riensivät kadulle.

Paikalle kerääntyneet ihmiset pysyivät arkana kaarena, mikä ulottui päävahdin nurkalta vapaamuurariyhdistyksen portaille asti. Ylempänä, missä paikka oli vapaana, makasi joku, kasvot maahan päin käännettynä, keskellä katua. Ja se sotilas, joka aikaisemmin niin iloisesti oli kävellyt edestakaisin, seisoi nyt liikkumatta vahtikoppinsa edustalla. Hänen kypäränsä oli siirtynyt taaksepäin, hän näytti kalpealta, suu oli auki, ja hän tuijotti kaatuneeseen -- pitäen kivääriä piipusta ja antaen perän painua maahan. Väkijoukosta, jonka pääasiassa työläiset ja kansannaiset muodostivat, kuului sekavaa murinaa. Äkkiä eräs miesääni sanoi hyvin kovasti: "ohoo!" -- mitä seurasi syvä hiljaisuus. Diederich ja Jadassohn vaihtoivat keskenään ymmärtävän silmäyksen tilanteen kriitillisyyden johdosta.

Eräs poliisi juoksi katua pitkin ja hänen edellään eräs tyttö, jonka takinliepeet liehuivat. Jo kaukaa huusi viimeksimainittu:

"Siellä hän makaa! Sotamies ampui!"

Hän saapui perille, heittäytyi polvilleen ja ravisteli miestä. "Ylös! Nouse toki ylös!"

Hän odotti. Miehen jalat näyttivät nytkähtelevän, mutta itse hän jäi makaamaan, kädet ja jalat ojennettuina katukivelle. Silloin tyttö huudahti: "Karl!" Ääni helähti, niin että kaikki säpsähtivät. Naiset huusivat mukana, useita miehiä syöksyi eteenpäin, kädet nyrkeiksi puristettuina. Joukko kävi sankemmaksi; vaunujen välistä, joiden täytyi pysähtyä, tuli jälkijoukkoja esiin; ja keskellä uhkaavaa tungosta tyttö nääntyi, hänen hiuksensa hajaantuivat ja liehuivat, ja hänen vääntyneistä, märistä kasvoistaan läksi kyllä ääntä, mutta sitä ei kuultu, sillä niin suuri oli melu.

Ainoa saapuvilla oleva poliisi työnsi joukkoa taaksepäin levitetyin käsin, väittäen, että se muutoin astui maassa makaavan päälle. Hän riehui turhaan sitä vastaan, hyppi sen jaloille, joutui ymmälle ja katseli ylös ilmaan ikäänkuin apua pyytääkseen.

Ja se tuli. Hallitusrakennuksessa avautui ikkuna, suuri parta ilmestyi näkyviin ja hirvittävä ääni vyöryi esiin, bassoääni, minkä jokainen kuuli, vaikkei vielä ymmärtänytkään, uhkaavasti kaikuvan kaiken melskeen läpi kaukaisen tykkien jyskeen tavoin.

"Wulckow", sanoi Jadassohn. "No niin, lopulta."

"Pyydän päästä tästä vapaaksi!" kaikui ylhäältä alas. "Kuka uskaltaa nostaa melun minun taloni edustalla?" Ja sitten, kun joukko oli käynyt rauhallisemmaksi:

"Missä on vahtisotilas?"

Nyt vasta useimmat näkivät, että sotilas oli vetäytynyt vartiokojuunsa: niin syvälle kuin mahdollista, niin että vain kiväärinpiippu pisti esiin.

"Tule esiin, poikani!" käski basso tuolta ylhäältä. "Sinä olet täyttänyt velvollisuutesi. Hän härnäsi sinua. Uskollisuudestasi tulet saamaan palkinnon Hänen Majesteetiltaan. Oletko ymmärtänyt?"

Kaikki olivat ymmärtäneet hänen sanansa ja mykistyivät, vieläpä tuo tyttökin. Sitä hirvittävämmin Wulckow uhkasi.

"Hajautukaa heti, taikka muutoin minä annan ampua!"

Kului minuutti, ja muutamat livistivät jo tiehensä. Muutamia työläisjoukkoja irtaantui, epäröi -- ja meni sitten taas kappaleen matkaa, pää painuneena. Hallintoneuvoston presidentti huusi vielä alas:

"Paschke, hakekaapas joku lääkäri!"

Sitten läjäytti hän jälleen ikkunan kiinni. Mutta hallitusrakennuksen sisäänkäytävässä alkoi eloisa liike. Siihen ilmestyi äkkiä herroja, jotka komensivat, joukko poliiseja juoksi kokoon eri haaroilta, ryntäsi väkijoukkoon, joka oli vielä jälellä, huutaen aivan yksinään. Diederich ja hänen seuralaisensa, jotka olivat vetäytyneet nurkkansa taakse, näkivät muutamia herroja seisomassa vapaamuurariyhdistyksen portailla. Nyt ilmestyi siihen tohtori Heuteufel. "Minä olen lääkäri", hän sanoi kuuluvasti, riensi nopeasti kadun yli ja kumartui haavoitetun puoleen. Hän käänsi hänet ympäri, avasi hänen liivinsä ja kuunteli hänen rintaansa. Siinä silmänräpäyksessä kaikki olivat hiljaa, eivät edes poliisit huutaneet enää, mutta tuo tyttö seisoi siinä, eteenpäin kumartuneena, olkapäät koholla aivan kuin iskun uhatessa, käsi nyrkkinä sydämellä, aivan kuin tällä olisi nyt ollut vuoro pysähtyä.

Tohtori Heuteufel nousi. "Hän on kuollut", hän sanoi. Samalla hän huomasi tytön, joka horjui. Hän tarttui häneen. Mutta tämä seisoi jo vankkana, katsahti alas kuolleen kasvoihin ja sanoi vain: "Karl." Vielä hiljemmin: "Karl." Tohtori Heuteufel katsahti ympärilleen ja kysyi: "Mitäs tälle tytölle on tehtävä?" Silloin Jadassohn astui esiin. "Asessori Jadassohn, yleisestä syyttäjäkunnasta", hän sanoi. "Tyttö on vietävä pois. Koska hänen lemmittynsä härnäsi vahtisotilasta, niin on syytä epäillä, että hän otti osaa tuohon rangaistavaan tekoon. Me tulemme panemaan tutkimuksen alulle."

Kaksi poliisia, joihin hän viittasi, tarttui jo tyttöön. Tohtori Heuteufel kohotti äänensä: "Herra asessori, lääkärinä minä julistan, että tytön tila ei siedä pidättämistä." Joku sanoi: "Viekääpä sitten järkenään tuo kuollutkin!" Mutta Jadassohn kähisi: "Herra tehtailija Lauer, minä pyydän päästä kaikesta ammattitoimieni arvostelusta!"

Sillä välin Diederich oli päästänyt itsestään ilmoille suuren mielenliikutuksen merkkejä. "Oo!... Aa!... Mutta tämähän on --." Hän oli vallan kalpea; hän lisäsi: "Hyvät herrat... Hyvät herrat, minulla on tilaisuus --. Minä tunnen nämä ihmiset: niin juuri, sekä miehen että naisen. Nimeni on tohtori Hessling. Kumpainenkin oli tähän asti työssä minun tehtaassani. Minun täytyi päästää heidät palveluksestani julkisesti harjoitetun epäsiveellisyyden vuoksi."

"Ahaa!" sanoi Jadassohn. Pastori Zillich liikahti. "Tässä näkyy totisesti Jumalan sormi", hän sanoi. Tehtailija Lauer oli harmaassa suippoparrassaan kovasti punastunut, hänen vanttera vartalonsa tärisi vihasta.

"Jumalan sormesta voidaan riidellä. Varmaa vain on, herra tohtori Hessling, että tuo mies antautui vallattomuuteen sen johdosta, että työstäerottaminen kävi hänen sydämelleen. Hänellä oli vaimo ja kenties myöskin lapsia."

"He eivät olleet ollenkaan naimisissa", sanoi Diederich. "Sen kuulin tuolta mieheltä itseltään."

"Mitäs se tähän vaikuttaa?" kysyi Lauer. Silloin pastori kohotti kätensä. "Olemmeko sitten jo niin pitkällä", hän huusi, "ettei se mitään vaikuta, seurataanko Jumalan siveyslakia, vai ei?"

Lauer selitti sopimattomaksi väitellä siveyslaeista kadulla ja sellaisena hetkenä, jolloin joku viranomaisten suostumuksella oli ammuttu kuoliaaksi; ja hän kääntyi tytön puoleen tarjotakseen hänelle työtä tehtaassaan. Sillä välin olivat sairasvaunut saapuneet; kuollut nostettiin maasta. Mutta juuri kun sitä työnnettiin vaunuihin, tyttö hyökkäsi pystyyn ja syöksyi paarien yli, tempasi ne miehiltä, jotka eivät osanneet pitää varaansa, sellaisella voimalla, että ne suistuivat maahan -- ja kuolleen kanssa, siihen takertuneena, kimakasti huutaen, hän vieri katukiville. Suurella vaivalla saatiin hänet irroitetuksi ruumiista ja nostetuksi ajurinrattaille. Apulaislääkäri, joka oli tullut paikalle sairasvaunujen kanssa, ajoi pois hänen kanssaan.

Jadassohn astui uhkaavasti tehtailija Laueria kohtaan, joka Heuteufelin ja muiden vapaamuurarien kanssa aikoi poistua. "Pysähtykää hetkeksi, pyydän. Te mainitsitte äsken, että täällä viranomaisten suostumuksella -- minä pyydän herroja todistamaan, että Te käytitte näitä sanoja -- siis viranomaisten suostumuksella joku oli ammuttu. Minä tahtoisin kysyä, merkitsikö tämä Teidän puoleltanne mahdollisesti viranomaisten moittimista."

"Vai niin", sanoi Lauer ja katsahti häneen. "Te tahtoisitte nähtävästi, että minutkin pidätettäisiin?"

"Minä huomautan Teille samassa", jatkoi Jadassohn korkealla, terävällä äänellä, "että erään vahtisotilaan käyttäytyminen, sotilaan, joka ampui häntä loukanneen henkilön, muutamia kuukausia sitten, nimittäin Lückin tapauksessa, määräävällä taholla merkittiin oikeaksi ja urhoolliseksi ja palkittiin armonosoituksilla ja kunniamerkeillä. Varokaa arvostelemasta kaikkeinkorkeimpien toimia!"

"Mitään sellaista minä en ole tehnytkään", sanoi Lauer. "Tähän asti minä olen vain ilmaissut paheksivani tuota herraa, jolla on nuo hirveät viikset."

"Miten?" sanoi Diederich, joka yhä vielä katseli katukiviä, mille ammuttu oli kaatunut ja millä oli hieman verta. Lopulta hän käsitti, että hänet oli vaadittu esille.

"Tätä partaa pitää Hänen Majesteettinsa!" hän sanoi lujasti. "Se on saksalainen parranpitotapa. Ylipäänsä minä kieltäydyn kaikesta keskustelusta sellaisen työnantajan kanssa, joka edistää kumousta."

Lauer avasi jo suunsa vimmoissaan, vaikkakin vanhan Buckin veli, Heuteufel, Cohn ja maakunnanoikeusneuvos Pritzsche tahtoivat viedä hänet mennessään; ja Diederichin rinnalla Jadassohn ja pastori Zillich suoriutuivat taisteluvalmiiksi: -- silloin ilmestyi pikamarssissa osasto jalkaväkeä, sulki kadun, joka kokonaan oli tyhjennetty, ja luutnantti, joka tuota osastoa johti, vaati herroja lähtemään. Kaikki tottelivat heti; he näkivät kuitenkin, miten tuo luutnantti astui vahtisotilaan eteen ja puristi hänen kättään.

"Hyvä!" sanoi Jadassohn. Ja tohtori Heuteufel: "Huomenna tulevat sitten kapteeni, majuri ja eversti; heidän täytyy lausua kiitoksensa ja antaa miehelle rahalahjoja."

"Aivan oikein!" sanoi Jadassohn. "Mutta --" Heuteufel pysähtyi. "Hyvät herrat, koettakaamme sentäänkin päästä tästä selville. Onko tässä kaikessa sitten mitään järkeä? Tapahtuiko tämä vain siksi, että tuo talonpoikaistolvana ei ymmärtänyt mitään leikkiä? Vain pikkuinen kokkapuhe, ja hän olisi saattanut aseettomaksi tuon työmiehen, joka vaati häntä, toveriaan, taisteluun, toveriaan, joka oli samanlainen köyhä raukka kuin hän itsekin. Sen sijaan häntä käsketään ampumaan. Ja jälestäpäin käytetään sitten suuria sanoja."

Maakunnanoikeusneuvos Fritzsche kannatti Heuteufelia ja neuvoi käyttämään malttia. Silloin sanoit Diederich, joka vielä oli kalpea, pelättävällä äänellä:

"Kansan täytyy tuntea, mitä mahti on! Ei ole liikaa uhrata yhtä ihmishenkeä keisarin mahdin ylläpitämiseksi!"

"Kunpa vain tuo henki ei ole Teidän", sanoi Heuteufel. Ja Diederich, käsi sydämellä:

"Vaikkapa se olisi minunkin!"

* * * * *

Heuteufel kohotti olkapäitään. Eteenpäin mentäessä Diederich koetti selittää pastorille, jonka kanssa hän oli jäänyt hieman jälkeen, tunteitaan. "Minuun", hän sanoi, sisäisestä kuohunnasta läähättäen, "tämä tapaus teki suorastaan suurenmoisen, niin sanoakseni majesteettisen vaikutuksen. Että joku, joka käy röyhkeäksi, voidaan yksinkertaisesti ampua avonaisella kadulla, ilman tuomiota! Ajatelkaapas: keskellä meidän porvarillista tylsämielisyyttämme sattuu jotakin tuollaista -- sankarillista! Siitä toki nähdään, mitä voima merkitsee!"

"Kun se perustuu Jumalan armoon", lisäsi pastori.

"Luonnollisesti. Siitä juuri on kysymys. Siksi minuun tämä tapaus vaikutti uskonnollisesti kohottavasti. Ihminen saa toki usein huomata, että on olemassa korkeampia asioita, voimia, joiden alaisiksi meidät on annettu. Sillä kun esimerkiksi Berlinin katumeteleissä, helmikuussa, Hänen Majesteettinsa uskalsi lähteä ilmiömäisen kylmäverisesti kiehuvaan kumouksellisten joukkoon: niin, minä sanon vain --". Kun toiset olivat jääneet seisomaan Ratskellerin edustalle, niin Diederich kohotti äänensä. "Jos silloin keisari olisi antanut sotaväen sulkea kadut ja ampua meidän joukkoomme, aina vain ankarammin, minä sanon..."

"Niin Te olisitte huutaneet hurraata", lopetti Heuteufel.

"Te ette kenties?" kysyi Diederich ja koetti salamoida. "Minä toivon kuitenkin, että meillä kaikilla olisi kansallistunnetta!"

Tehtailija Lauer aikoi jo varomattomasti vastata, mutta hänet pidätettiin. Hänen asemastaan Cohn sanoi:

"Sitä minullakin on, mutta kustannammeko me armeijamme sellaisia kujeita varten?" Diederich mittasi häntä katseellaan.

"Teidän armeijanne, sanoitteko niin? Herra tavaratalonomistaja Colinilla on armeija! Kuulitteko Te herrat?" Hän sanoi ylevästi: "Tähän asti minä olen tiennyt vain Hänen Majesteetillaan keisarilla olevan armeijan!"

Tohtori Heuteufel lausui jotakin kansan oikeuksista, mutta Diederich esitti tärkeästi kannattavalla äänellä, ett'ei toivonut mitään varjokeisaria. Kansa, joka menetti ankaran kurin, oli tuomittu kuolemaan... Sillä välin he olivat saapuneet ravintolaan, Lauer ja hänen ystävänsä istuivat jo. "No niin, ettekö istuudu pöytäämme?" kysyi Heuteufel Diederichiltä. "Loppujen lopuksihan me kaikki olemme vapaamielisiä miehiä." Silloin Diederich lausui lujasti: "Vapaamielisiä tietystikin. Mutta suurissa kansallisissa kysymyksissä minä ajattelen kokonaisuutta. Minun mielestäni on vain kaksi puoluetta, jotka Hänen Majesteettinsa on itse maininnut: toinen joka häntä puolustaa, ja toinen, joka häntä vastustaa. Ja silloin minusta näyttää, että minulla ei ole mitään paikkaa herrain pöydässä."

Hän teki virheettömän kumarruksen ja meni tyhjän pöydän luokse. Jadassohn ja pastori Zillich seurasivat häntä. Lähellä istuvat vieraat katsahtivat ympärilleen; syntyi yleinen hiljaisuus. Eletyn hetken humalassa Diederich sai päähänsä tilata shampanjaa. Ylempänä kuiskailtiin, sitten joku siirsi tuoliansa, se oli maakunnanoikeusneuvos Fritzsche. Hän jätteli hyvästi, tuli Diederichin pöydän luo puristamaan hänen, Jadassohnin ja Zillichin kättä ja poistui.

"Sitä olisinkin neuvonut häntä tekemään", huomautti Jadassohn. "Hän tunsi kuitenkin aikanaan asemansa kestämättömyyden." Diederich sanoi: "Puhdas ero oli parempi. Sen, jolla kansallisessa suhteessa on puhdas omatunto, ei tarvitse tosiaankaan pelätä näitä ihmisiä." Mutta pastori Zillich oli tyrmistynyt. "Oikeamielisen täytyy paljon kärsiä", hän sanoi. "Te ette vielä tiedä, millainen rettelöitsijä tohtori Heuteufel on. Huomenna hän kertoo meistä, jumalaties, millaisia kauhistavia juttuja." Silloin Diederich lyhistyi kokoon. Tohtori Heuteufel tunsi tuon hänen elämäänsä ikuisiksi ajoiksi synkentävän kohdan, kun hän tahtoi päästä suorittamasta asevelvollisuuttaan! Hän oli kieltänyt häneltä, pilkallisessa kirjeessä, sairaustodistuksen! Hän piti häntä kädessään, saattoi tuhota hänet! Hirveässä pelossaan Diederich pelkäsi kouluaikaisiakin paljastuksia, jolloin Heuteufel oli pensselöinyt hänen kaulaansa ja syyttänyt häntä arkuudesta. Hiki nousi hänen pinnalleen. Sitä äänekkäämmin hän tilasi hummeria ja shampanjaa.

Toisaalla, vapaamuurarien keskuudessa, olivat mielet uudestaan kiihdyksissä tuon nuoren työmiehen väkivaltaisen kuoleman johdosta. Mitähän sotilaat, joita junkkarit käskivät, oikein kuvittelivatkaan! Hehän käyttäytyivät kuin valloitetussa maassa! Ja kun päät olivat käyneet kyllin punaisiksi, niin herrat nousivat niin korkealle, että vaativat myöskin porvaristolle, joka tosiasiallisesti suoritti kaiken työn, osuutta valtion johdossa. Herra Lauer tahtoi tietää, missä suhteessa hallitseva luokka oikeastaan oli muiden edellä. "Ei edes rotuun nähden", hän väitti: "Sillä hehän ovat kaikki juutalaistuneita, ruhtinassukuja myöten." Ja hän lisäsi: "Tällä minä en tahdo loukata ystävääni Cohnia."

Oli aika astua väliin; Diederich tunsi sen. Nopeasti nielasi hän vielä yhden lasin, nousi ylös, astui painavasti keskelle lattiata, goottilaisen kattokruunun alle ja sanoi terävästi: