Part 10

Fleischhauergrube kohosi huomattavasti, mutta Diederich ei huohottanut vain sen vuoksi. Sen jälkeen kun hän ensiksi oli tuntenut vain tiettyä huumausta, kehittyi hänessä vähitellen se tunne, että oli antanut ällistyttää itsensä. "Sellainen vanha lorunlaskija ei ole kuitenkaan mitään muuta kuin linnunpelätin, ja hän herättää minussa kunnioitusta!" Epämääräisesti hän ajatteli lapsuusaikaansa, jolloin vanha herra Buck, joka oli kuolemaantuomittu, herätti hänessä yhtä paljon kunnioitusta ja sai hänet samalla lailla värisemään kuin kadunkulmassa oleva poliisi tai linnanpeikko. "Jäänkö minä ikuisesti niin pehmeäksi! Joku muu ei olisi antanut pidellä itseään sillä lailla!" Myöskin saattoi olla kiusallisia seurauksia siitä, että oli vaieten kuunnellut sellaista vaaranalaiseksi saattavaa puhetulvaa tai vastustanut sitä vain heikosti. Hän keksi pontevia vastauksia seuraavaa kertaa varten. "Tuo kaikki on vain ansa! Hän tahtoi pyydystää minut ja saattaa vaarattomaksi... Mutta hän on näkevä!" Diederich pui nyrkkiä housuntaskussa kulkiessaan tiukkana Kaiser-Wilhelm-Strassea pitkin. "Toistaiseksi täytyy kuitenkin olla hänen kanssaan hyvissä väleissä, mutta voi, kun minä olen tullut häntä vahvemmaksi!"

Pormestarin talo oli hiljattain öljyvärillä maalattu, ja peilinlasit loistivat paremmin kuin koskaan ennen. Sievä sisäpiika avasi hänelle oven. Portaita pitkin, joilla oli lasittamattomasta porsliinista tehty poika, lamppu kädessä, ja erään eteishuoneen läpi, missä melkein kaikkien huonekalujen edessä oli pieni matto, Diederich vietiin ruokasaliin. Se oli kiiltävästä puusta miellyttävine kuvineen, joiden keskellä pormestari ja vielä eräs toinen herra istui aamiaispäivällisillä. Tohtori Scheffelweis ojensi Diederichille vaalean kätensä ja tarkasti häntä samalla silmälasiensa ylitse. Siitä huolimatta oli mahdotonta koskaan tietää, katsoiko hän johonkin, sillä niin epämääräiset olivat hänen silmänsä, jotka näyttivät värittömiltä, kuten hänen kasvonsakin ja sivullepäin pyrkivä poskipartansa. Pormestari yritti useampaan kertaan panna keskustelua alulle, kunnes viimein keksi jotakin, jonka saattoi sanoa missä tahansa. "Kauniita arpia", hän sanoi, ja toiselle herralle: "Eikö Teistäkin?"

Tuo toinen herra sai Diederichin alussa hyvin pidättyväksi, sillä hän näytti hyvin selvästi juutalaiselta. Mutta pormestari esitti: "Herra asessori Jadassohn, yleisestä syyttäjistöstä" -- mikä sitten teki tosin välttämättömäksi täysiarvoisen tervehtimisen.

"Istuutukaa vain heti", sanoi pormestari, "me aloitimme juuri." Hän asetti Diederichille portteria ja sianlihaa. "Rouvani ja anoppini ovat menneet ulos, lapset ovat koulussa, tämä on poikamiehen tunti, kippis!"

Yleiseen syyttäjistöön kuuluva juutalainen herra ei toistaiseksi nähnyt muuta kuin tuon sisäpiian. Hänen kätensä oli hävinnyt sillä aikaa, kun tämä toimitti tehtäviään pöydässä, hänen vieressään. Sitten tyttö meni, ja hän tahtoi aloittaa yleisistä asioista, mutta pormestari ei antanut keskeyttää itseään. "Kumpainenkaan ei tule takaisin ennen päivällistä, sillä minun anoppini on hammaslääkärillä. Minä tiedän sen, se on hänelle vaivaloista, ja sillä välin talo kuuluu meille." Hän haki kaapista likööripullon, kehui sitä, antoi vieraittensakin vakuuttaa sen hyvyyttä ja jatkoi yksitoikkoisesti, ruokaansa pureksien, aamupäiväidyllinsä ylistämistä. Kaikeksi onneksi hänen ilmeensä tuli vähitellen vakavammaksi, ja hän tunsi, että keskustelua ei voitu siten jatkaa; ja kun kaikki olivat olleet minuutin verran vaiti, hän teki päätöksensä.

"Saan olettaa, herra tohtori Hessling --: minun taloni ei ole suinkaan Teidän talonne vieressä, ja niin minä pitäisin aivan ymmärrettävänä, jos Te ennen tänne tuloanne olisitte käynyt muutamia muita herroja tervehtimässä."

Diederich punastui jo sen valeen johdosta, jota ei vielä ollut sanonut. "Se tulisi ilmi", hän ajatteli kuitenkin ajoissa, ja hän sanoi: "Tosiasiallisesti minä rohkenin. -- Se merkitsee, että minun askeleeni luonnollisesti johtivat ensiksi Teidän luoksenne, herra pormestari. Vain isäni muiston vuoksi, isäni, joka niin suuresti kunnioitti vanhaa herra Buckia --"

"Käsitettävää, kerrassaan käsitettävää." Pormestari nyökkäsi painavasti. "Herra Buck on vanhin ansioituneiden kansalaistemme joukossa, ja hänellä on sentähden riidattomasti oikeudenmukainen vaikutusvalta."

"Toistaiseksi vielä!" sanoi tuo juutalainen herra odottamattoman terävällä äänellä ja katsahti tutkivasti Diederichiin. Pormestari oli kumartunut juustonsa ylitse, Diederich havaitsi itsensä turvattomaksi, hän salamoi. Kun tuon herran katse vaati suoranaista tunnustusta, niin hän mainitsi jotakin "istutetusta kunnioituksesta" ja toi esiin lapsuuden muistoja, joiden piti vapauttaa hänet siitä viasta, että oli ensiksi käynyt tervehtimässä herra Buckia. Samalla hän tarkasti peloissaan tuon yleiseen syyttäjistöön kuuluvan herran suunnattomia, punaisia ja kauaksi ulkonevia korvia. Tämä antoi Diederichin lopettaa änkytyksensä, mikä muistutti sotkeutuneen syytetyn puhetta; lopulta hän tokasi terävästi:

"Kunnioitus on tietyissä tapauksissa olemassa sitä varten, että siitä totutaan pois."

Diederich hämmästyi; sitten hän päästi ymmärtävän naurun. Pormestari sanoi kalpeasti hymyillen ja sovittavin elein:

"Herra asessori tohtori Jadassohn on nyt kerta kaikkiaan kernaasti henkevä, -- minkä vuoksi minä häntä mieskohtaisesti aivan erikoisesti kunnioitan. Mutta asemani vuoksi minä olen tosin pakotettu katselemaan asioita objektiivisesti ja edellyttämättä mitään. Ja silloin minun täytyy tässä sanoa: toiselta puolen..."

"Tulkaamme vaan suoraan toiselle puolelle!" vaati asessori Jadassohn. "Minusta, joka olen erään viraston edustaja ja vallalla-olevan järjestyksen vakaumuksellinen kannattaja, tuo herra Buck ja hänen toverinsa, valtiopäivämies Kühlemann, ovat menneisyytensä ja mielialansa puolesta yksinkertaisesti kumouksellisia, ja sillä valmiita. Minä en tee sydämestäni mitään murhamiesten pesää, minä en pidä sitä saksalaisena. Perustakoon vaan, minun puolestani, kansankeittiöitä, mutta hyvä mieliala on kuitenkin kansalle parasta ravintoa. Tylsämielisten laitos saattaisi olla myöskin vallan hyödyllinen."

"Mutta vain keisarille-uskollinen!" täydensi Diederich. Pormestari teki ehkäiseviä liikkeitä. "Hyvät herrat!" hän rukoili. "Hyvät herrat! Jos meidän nyt sitten täytyy puhua suumme puhtaaksi, niin on varmasti oikein, että mainittujen herrojen osaksi tulevan kunnioituksen ohella toiselta puolen kuitenkin --"

"Toiselta puolen!" toisti Jadassohn lujasti.

-- "On syvästi valitettava niitä epäsuotuisia suhteita, joissa me olemme valtakunnan hallitukseen -- joskin minä myös pyydän ajattelemaan, että se tavaton ankaruus, mitä hallintoneuvoston presidentti von Wulckow on osoittanut kunnallisia virastojamme kohtaan --"

"Väärämielisiä korporatsioneja kohtaan!" tokasi siihen Jadassohn. Diederich otti itselleen luvan sanoa: "Minä olen läpeensä vapaamielinen mies, mutta se minun täytyy sanoa --"

"Sellaisella kaupungilla", selitti asessori, "joka ei välitä hallituksen oikeutetuista toivomuksista, ei ole syytä ihmetellä sitä, jos saakin osakseen kylmää kohtelua."

"Berliinistä Netzigiin", vakuutti Diederich, "voisi päästä puolta lyhemmässä ajassa, jos olisimme paremmissa väleissä ylempien herrojen kanssa."

Pormestari antoi heidän lopettaa kaksinpuhelunsa, hän oli kalpea, ja luomet olivat laskettuina silmälasien takana. Äkkiä katsahti hän heihin ohuesti hymyillen.

"Hyvät herrat, älkää olko huolissanne, sillä minä tiedän, että meillä on olemassa mieliala, joka paremmin vastaa aikaa kuin se, jota kaupungin viranomaiset edustavat. Uskokaa, pyydän, että minun viakseni ei ole luettava sitä, että Hänen Majesteetilleen ei lähetetty mitään alamaisuudenosoitussähkösanomaa, kun hän toissavuotisten manööverien aikana sattumalta saapui maakuntaamme..."

"Maistraatin kielto oli kerrassaan epäsaksalainen", tokasi Jadassohn.

"Kansallislippu on pidettävä korkealla", vaati Diederich. Pormestari kohotti kätensä.

"Hyvät herrat, sen minä tiedän. Mutta minä olen vain maistraatin puheenjohtaja, ja minun täytyy valitettavasti panna täytäntöön sen päätökset. Muuttakaa olosuhteet! Herra tohtori Jadassohn muistaa vielä meidän riitamme hallituksen kanssa, riitamme, joka aiheutui sosialidemokraattisen opettajan, Rettichin vuoksi. Minä en voinut tuota miestä vainota. Herra von Wulckow tietää", -- pormestari nipisti toisen silmänsä kiinni -- "että minä muuten olisin sen tehnyt."

He vaikenivat hetkeksi ja katselivat toisiinsa. Jadassohn puhalsi nenäänsä, aivan kuin hänelle olisi riittänyt se, minkä oli kuullut. Mutta Diederich ei voinut enää pidättää itseään. "Sosialidemokratian esihedelmä on liberialismi!" hän huudahti. "Sellaiset ihmiset kuin Buck, Kühlemann ja Eugen Richter tekevät meidän työmiehemme röyhkeiksi. Minun liikkeeni sälyttää minun kannettavakseni suuren työ- ja velvollisuudentaakan, ja sitten minulla on vielä riitoja työväkeni kanssa. Ja miksi? Siksi, että me emme ole yksimielisiä punaisen vaaran vastustamisessa ja että on olemassa työnantajia, jotka uivat sosialistien vanavedessä, kuten esim. herra Buckin vävypoika. Mitä hänen tehtaansa tuottaa, siitä herra Lauer antaa osan työmiehilleen. Se on epämoraalista!" Tässä Diederich salamoi. "Sillä se hävittää järjestyksen, ja minä olen sillä kannalla, että näinä kovina aikoina me tarvitsemme järjestystä enemmän kuin koskaan ennen, ja siksi me tarvitsemme lujan hallituksen, sellaisen, jota meidän jalo, nuori keisarimme johtaa. Minä julistan, että minä kaikessa seuraan tarkkaan Hänen Majesteettiaan..." Molemmat muut herrat tekivät tässä kumarruksen, minkä Diederich otti vastaan, samalla kun hän jatkoi salamoiden. Tuon demokraattisen sekasotkun vastakohtana, johon kuoleva sukupolvi vielä uskoi, keisari oli nuorison edustaja, keisari, tuo persoonallisin persoonallisuus, joka oli ilahduttavan impulsiivinen ja mitä omintakeisin ajattelija. "Yhden tulee olla herrana! Kaikilla aloilla!" Diederich teki terävän ja purevan mielenlaadun täyden tunnustuksen ja selitti, että vanha, vapaamielinen tyhjäntoimitus oli myös Netzigistäkin perin juurin hävitettävä.

"Nyt tulee uusi aika!"

Jadassohn ja pormestari kuuntelivat äänettöminä, kunnes hän oli sanottavansa sanonut; Jadassohnin korvat tulivat vielä suuremmiksi. Sitten hän hohotti: "Myöskin täällä Netzigissä on keisarille uskollisia saksalaisia!" Ja Diederich vielä kuuluvammin: "Mutta ne, jotka eivät sitä ole, me tulemme ottamaan lähemmin tarkastettaviksi. Silloin tullaan näkemään vieläkö se asema, mikä tietyillä perheillä nykyään on, tulee niille vielä kuulumaan. Jättääksemme vanhan Buckin rauhaan: mitä ovat sitten hänen omaisensa? Pojat talonpoikaistuvat tai jäävät yrityksissään kesken, yksi vävy on sosialisti, ja tyttären pitäisi --"

He katsahtivat toisiinsa. Pormestari hihitti ja kävi vaaleanpunaiseksi. Mielihyvästä hän puhkesi: "Eivätkö herrat vielä tiedä, että herra Buckin veli on maksukyvytön!"

Seurasi meluava tyydytyksen ilmaus. Tuo, jolla oli viisi siroa tytärtä! "Sopusoinnun" esimies! Mutta ruokansa he saivat, sen tiesi Diederich, kansankeittiöstä. Sen johdosta pormestari täytti uudelleen lasit ja tarjosi sikaareja. Äkkiä hän ei epäillyt enää sitä, että äkkinäinen muutos oli tulossa. "Puolentoista vuoden päästä tulevat valtiopäivävaalit toimitettaviksi. Siihen saakka täytyy Teidän herrojen tehdä työtä."

Diederich heläytti tähän: "Pitäkäämme me kolme jo nyt itseämme ahtaampana vaalikomiteana!"

Jadassohn selitti ensimäiseksi välttämättömyydeksi asettua yhteyteen hallintoneuvoston presidentin, herra von Wulckowin kanssa. "Tuiman tuttavallinen", huomautti tähän pormestari ja räpytti silmiään. Diederich valitti sitä, että "Netziger Zeitung" (Netzigin lehti), kaupungin suurin lehti, purjehti vapaamielisten väylää. "Sellainen juutalaislehti!" sanoi Jadassohn. Toiseltapuolen oli hallitukselle uskollinen maaseutulehti melkein vailla vaikutusvaltaa. Mutta vanha Glausenfeldin Klüsing hankki paperin kumpaisellekin lehdelle. Diederichistä ei tuntunut mahdottomalta saada hänen kauttaan, jolla oli rahoja sijotettuna "Netziger Zeitungiin", vaikutetuksi sanotun lehden kantaan. Hänen täytyi muuten pelätä menettävänsä maaseutulehden. "Sillä on olemassa vielä toinenkin paperitehdas Netzigissä", sanoi pormestari ja muhoili. Silloin sisäpiika astui sisään ja ilmoitti, että hänen täytyi kattaa pöytä päivälliseksi; armollinen rouva oli heti palaava kaupungilta -- "ja myöskin kapteeninrouva", lisäsi hän siihen. Tämän arvonimen kuultuaan pormestari nousi heti. Kun hän saattoi ulos vieraitaan, niin hän oli allapäin ja nauttimistaan naukuista huolimatta aivan maidonkalpea. Portailla hän tarttui Diederichin hihaan. Jadassohn oli jäänyt jälkeen, ja sisäpiian kuultiin hiljaa kihisevän. Ulko-ovella soitettiin jo.

"Hyvä herra tohtori", kuiskasi pormestari, "ettehän vain ole käsittänyt minua väärin? Kaiken sen ohella on minulla luonnollisesti yksistään kaupungin etu silmämääränä. Itsestäänymmärrettävästi ei tule kysymykseenkään, että minä ryhtyisin johonkin, jossa minä en tuntisi itseäni yksimieliseksi niiden korporatsioonien kanssa, joiden etunenässä minulla on kunnia olla."

Hän katsoi terävästi, vilkuttaen silmiään. Ennenkuin Diederich oli koonnut ajatuksensa, naiset astuivat sisälle, ja pormestari hellitti Diederichin hihan rientääkseen heitä vastaan. Hänen rouvallaan, joka oli ryppyinen ja kurttuinen, ei ollut aikaa tervehtää herroja; hänen täytyi erottaa toisistaan tappelevat lapset. Mutta hänen äitinsä, joka oli tytärtään päätä pitempi ja vielä nuorteva, tarkasti tiukasti aamiaisvieraiden punehtuneita kasvoja. Sitten hän astui ylevästi pormestarin luokse, jonka nähtiin pienenevän... Asessori, tohtori Jadassohn oli jo tullut saapuville, Diederich suoritti säännönmukaisia kumarruksia, joihin kukaan ei vastannut, ja riensi tiehensä. Mutta hänen rintaansa ahdisti, hän katsahti levottomasti ympärilleen kadulla, ei kuullut, mitä Jadassohn sanoi, ja pyörähti äkkiä ympäri. Hänen täytyi useita kertoja ja voimakkaasti soittaa, sillä sisällä oli suuri meteli. Herrasväki seisoi vielä portaiden alapäässä, joilla lapset huutaen tuuppivat toisiaan, ja väitteli. Pormestarinrouva toivoi, että hänen miehensä koulun johtajan välityksellä olisi ryhtynyt joihinkin toimiin erästä yliopettajaa vastaan, joka huonosti kohteli hänen poikaansa. Sen sijaan kapteeninrouva vaati vävyään, että hänen piti nimittää tuo yliopettaja professoriksi, sillä hänen rouvallaan oli suurin vaikutusvalta "Valkonauhan" johtokunnassa. Pormestari pyyteli heitä vuoron perään käsillään. Lopulta sai hän sanoakseen yhden sanan.

"Toiseltapuolen..." hän sanoi.

Mutta silloin oli Diederich tarttunut hänen hihaansa. Pyydellen naisilta moneen kertaan anteeksi hän veti hänet syrjään ja kuiskasi vavisten: "Arvoisa herra pormestari, minulle on sangen tärkeätä estää väärinkäsitykset. Sentähden saan tässä toistaa, että olen läpeensä vapaamielinen mies."

Tohtori Scheffelweis vakuutti kerkeästi, että oli siitä yhtä suuressa määrin vakuutettu kuin omasta hyvin vapaamielisestä mielialastaan. Häntä huudettiin jo takaisin, ja Diederich jätti talon hieman keventyneenä. Jadassohn odotti häntä nauraa virnistäen.

"Nähtävästi te pelkäsitte kovin? Olkaa huoletta! Meidän kaupunginpäämme kanssa ei kukaan saata itseään vaaranalaiseksi, hän on hyvän Jumalan tavoin aina vahvimman puolella. Tänään minä tahdoin vain todeta, miten pitkälle hän on jo antautunut tekemisiin herra von Wulckowin kanssa. Heidän välinsä ei ole huono, ja me voimme uskoa, että ne vielä paranevat."

"Pyydän, älkää unhoittako sitä", sanoi Diederich varovaisesti, "että minä kuulun Netzigin porvaristoon ja luonnollisesti olen myöskin vapaamielinen."

Jadassohn katsahti häneen syrjästäkäsin: "Uusteutonia?" hän kysyi. Ja kun Diederich hämmästyneenä kääntyi: "Miten sitten jaksaa minun vanha ystäväni Wiebel?"

"Te tunnette hänet? Minä olin hänen henkivartijansa!"

"Tunnenko?! Me riipuimme kiinni toisistamme."

Diederich tarttui käteen, minkä Jadassohn ojensi, ja he puristivat lujasti toistensa kättä. "No sitten!" "No siis!" Ja käsitysten he läksivät Ratskelleriin päivällisille.

* * * * *

Siellä oli yksinäistä ja hämyisää, takana sytytettiin kaasu heitä varten, ja ennen liemiruuan tuloa he keksivät vanhoja tovereita. Tuo paksu Delitzsch! Diederich kuvasi silminnäkijän tarkkuudella hänen kuolemansa. Ensimäisen lasin Rauenthaler-viiniä he pyhittivät hiljaa hänen muistolleen. Osoittautui, että Jadassohn oli myöskin ollut mukana helmikuun mellakoita katsomassa, oppinut silloin kunnioittamaan voimaa, kuten Diederich. "Hänen Majesteettinsa ilmaisi sellaista rohkeutta", sanoi asessori, "että ihan pyörryttää. Usein minä olen, jumalaties, uskonut --." Hän jätti keskeen. Päästäkseen esittämästä tuota kauheata kuvausta he kohottivat lasinsa. "Sallin itselleni", sanoi Jadassohn. "Seuraan heti mukana", vastasi Diederich.

Sitten Jadassohn, vaikkakin hänen ruokansa jäähtyi, antautui perin juurin ylistämään keisarin luonnetta. Poroporvarit, nurisijat ja juutalaiset saivat moittia häntä miten tahtoivat, yhtä kaikki meidän jalo, nuori keisarimme oli persoonallisin persoonallisuus, ilahduttavan impulsiivinen ja mitä omintakeisin ajattelija. Diederich luuli tämän jo myöskin todenneensa ja nyökkäsi tyytyväisenä. Hän sanoi itselleen, että ihmisen ulkomuoto välistä petti ja että saksalainen mieliala ei riippunut aina korvien suuruudesta. He tyhjensivät lasinsa sen taistelun onnelliselle päättymiselle, jota käytiin valtaistuimen ja alttarin puolesta kaikellaista kumousta vastaan.

Niin joutuivat he takaisin Netzigissä vallitseviin olosuhteisiin. He olivat yksimielisiä siinä, että uusi kansallishenki, johon kaupunki oli saatava taivutetuksi, ei tarvinnut muuta ohjelmaa kuin Hänen Majesteettinsa nimen. Valtiolliset puolueet olivat vanhaa romua, kuten Hänen Majesteettinsa itse oli sanonut. "Minä tunnen vain kaksi puoluetta, sen, joka on minun puolellani, ja sen, joka on minua vastaan", hän oli sanonut, ja niin se oli. Netzigissä oli valitettavasti vallalla se puolue, joka häntä vastusti, mutta tämän piti muuttua, vieläpä -- se oli Diederichistä selvää -- sotilasyhdistyksen avulla. Jadassohn, joka itse ei siihen kuulunut, otti kuitenkin tehtäväkseen tutustuttaa Diederichin sen johtaviin persoonallisuuksiin. Niistä oli ennen kaikkea pastori Zillich, Jadassohnin yhdistystoveri, oikea tosisaksalainen! Heti sen jälkeen he tahtoivat käydä vierailulla hänen luonaan. He joivat hänen terveydekseen. Diederich joi myöskin kapteeninsa maljan, kapteenin, joka ankarasta esimiehestä oli muuttunut hänen parhaaksi ystäväkseen. "Palvelusvuosi on kuitenkin se vuosi, jota vailla minä elämässäni kaikkein viimeisimmäksi tahtoisin olla." Välittömästi ja jo huomattavasti punastuneena hän huusi:

"Ja sellaisia kohottavia muistoja nämä demokraatit tahtoisivat saada meidät inhoamaan!"

Vanha Buck! Diederich menetti äkkiä vihasta tasapainonsa, hän änkytti: "Sellainen ihminen tahtoo estää meitä palvelemasta, hän sanoo, että me olemme orjia. Koska hän kerta nousi kapinaan --"

"Tuo nyt ei ole enää totta", sanoi Jadassohn.

"Pitäisikö sitten meidän kaikkien sen tähden antaa tuomita itsemme kuolemaan? Olisivatpa edes tehneet hänet päätään lyhemmäksi!... Hohenzollernien ei pitäisi sopia meille!"

"Varmastikaan ei hänelle", sanoi Jadassohn ja otti hyvän kulauksen.

"Mutta minä totean" -- Diederich pyöritti silmiään -- "että minä kuuntelin kaikkia hänen riettaita sopimattomuuksiaan vain siksi, että olisin saanut tietää, minkä hengen lapsia hän on. Minä otan Teidät todistajaksi, herra asessori! Jos tuo vanha juonittelija joskus lähtisi väittämään, että minä olen hyväksynyt hänen ilkeät majesteetinloukkauksensa, silloin minä otan Teidät todistajakseni, että minä heti tänään panin vastalauseeni!"

Hiki nousi hänen kasvoilleen, sillä hän ajatteli rakennuslautakuntaa ja sitä turvaa, mitä hänen olisi; pitänyt sieltä saada... Ilman mitään aihetta hän heitti pöydälle erään kirjan, pienen, melkein neliönmuotoisen, ja purskahti ivanauruun.

"Runoja hän kirjoittaa myöskin!"

Jadassohn selaili. "Voimistelijan lauluja. Vankeudesta. Eläköön Tasavalta! ja Lammen rannalla makasi surullinen nuorukainen... Niin juuri, sellaisia he olivat. Rikollisia suojelivat ja perustuslakeja järkyttivät. Sentimentaalista kumousta. Mieliala epäilyttävä ja ryhti huono. Mutta nyt ovat asiat, jumalankiitos, toisella kannalla."

"Sitä tahdomme toivoa", sanoi Diederich. "Yhdistyksessä me olemme oppineet miehuutta ja idealismia, mikä riittää, joten runoileminen saa jäädä."

"Pois teidän alttarikynttilänne!" lausui Jadassohn. "Se on jotakin minun ystävälleni Zillichille. Nyt on hän jo vetänyt päivällisunensa, me voimme siis lähteä."

He tapasivat pastorin kahvia juomasta. Hän tahtoi heti lähettää rouvan ja tyttären pois, mutta Jadassohn pidätti rouvan kohteliaasti ja koetti myöskin suudella tyttären kättä, mutta tämä käänsi hänelle selkänsä. Diederich, hyvin iloissaan, pyysi hartaasti naisia jäämään, ja hänelle se onnistui. Hän selitti heille, että Netzig teki Berlinin jälkeen jotenkin hiljaisen vaikutuksen. "Naismaailma on myöskin takapajulla. Annan kunniasanani siitä, että Te, armollinen neiti, olette täällä se ensimäinen, joka rauhallisesti voisi kävellä Unter den Lindenillä ilman että kukaan huomaisi Teidän olevan Netzigistä." Sen jälkeen hän sai kuulla, että neiti tosiaankin oli kerta ollut Berlinissä, vieläpä Ronacherilla. Diederich käytti tätä hyväkseen ja muistutti hänelle erästä siellä kuulemaansa laulua, jonka hän saattoi sanoa vain hänen korvaansa. Kun neiti loi häneen rohkean syrjäsilmäyksen, niin hän sipaisi parrallaan hänen kaulaansa. Neiti katsahti häneen rukoilevasti, minkä jälkeen Diederich vasta hänelle oikein vakuutti, että tämä oli "ihastuttava kovakuoriainen". Tyttö pakeni suljetuin silmin äitinsä luokse, joka oli pitänyt tätä kaikkea silmällä. Pastori oli Jadassohnin kanssa vakavassa keskustelussa. Hän valitti, että netzigiläiset löivät laimin kirkonkäynnin kuulumattomalla tavalla.

"Kolmantena sunnuntaina pääsiäisestä: huomatkaahan, kolmantena sunnuntaina pääsiäisestä minun täytyi saarnata lukkarille ja kolmelle vanhalle vaivaishoitolaisnaiselle. Muilla oli influensa."

Jadassohn sanoi: "Kun otetaan huomioon jotten sanoisi se vihamielinen suhtautuminen, jota hallitseva puolue osoittaa kirkollisia ja uskonnollisia asioita kohtaan, niin täytyy ihmetellä noita kolmea naista. Miks'eivät käy kernaammin kuuntelemassa tohtori Heuteufelin vapaamielisiä esitelmiä?"

Silloin pastori ponnahti tuolilta. Hänen partansa näytti kuohahtavan, siinä määrässä hän puhkui ja hänen käyntitakkiinsa syntyi syviä poimuja: "Herra asessori", hän lausui. "Tämä mies on minun lankoni, ja minun on kosto! sanoo Herra. Mutta vaikka tämä mies on minun lankoni ja minun lihallisen sisareni aviomies, niin en voi tehdä muuta kuin rukoilla Herraa, niin, käsiäni väännellen rukoilla, että hän käyttäisi kostonnuoltaan. Sillä muutoin täytyisi hänen jonakin, päivänä antaa sataa tulikiveä ja pikeä koko Netzigin päälle. Kahvia, huomatkaahan, kahvia tarjoaa Heuteufel muuten ihmisille, jotta nämä tulisivat ja antaisivat hänen pyydystää heidän sielunsa. Ja sitten esittää hän heille, että avioliitto ei ole mikään sakramentti, vaan sopimus -- samoin kuin puvun tilaaminen." -- Pastori nauroi katkonaisesti.

"Hyi", sanoi Diederich syvällä äänellä. Ja sillävälin kuin Jadassohn vakuutti pastorille positiivista kristillisyyttään, Diederich alkoi uudestaan, erään tuolin suojassa, lähennellä kourintuntuvasti Käthcheniä. "Neiti Käthchen", hän sanoi siinä sivussa, "minä voin vakuuttaa Teille mitä vakavimmin, että minulle avioliitto on tosiasiallisesti sakramentti." Käthchen vastasi:

"Hävetkää, herra tohtori."

Diederichin tuli kuuma. "Älkää katsoko noin!"

Käthchen huokasi. "Te olette hirveän raffineerattu. Todennäköisesti Te ette ole liioin asessori Jadassohnia parempi. Teidän sisarenne ovat jo kertoneet minulle, mitä kaikkea Te Berlinissä toimititte. Hehän ovat parhaita ystävättäriäni."