Part 1

ALAMAINEN

Romaani

Kirj.

HEINRICH MANN

Suomentanut Huvi Vuorinen

Helsingissä, Edistysseurojen Kustannus-Osakeyhtiö, 1920.

Etelä-Suomen Sanomain kirjapaino Oy, Lahti.

I.

Diederich Hessling oli hento lapsi, joka hyvin kernaasti uneksi ja pelkäsi kaikkea ja jonka korvia kovin särki. Hän jätti vastenmielisesti lämpimän huoneen talvella ja kesällä ahtaan puutarhan, missä tuntui paperitehtaan lumppujen haju ja missä näkyi kultasade- ja seljapuiden päällitse vanhojen talojen puiset, savella rapatut seinät. Kun Diederich nosti katseensa satukirjastaan, rakkaasta satukirjastaan, niin hän pelästyi usein kovin. Hänen vieressään oli penkillä varmasti istunut sammakko, millä oli ollut puolet hänen koostaan! Tai sitten tuolla muurin luona oli peikko, mahaansa myöten maassa, ja katseli kulmainsa alta.

Isä oli peikkoa ja konnaakin pelottavampi, ja päällepäätteeksi piti häntä rakastaa. Diederich rakasti häntä. Kun hän oli syönyt salaa makeisia, tai valhetellut, niin hän nuhjusteli kirjoituspöydän ääressä niin kauan maiskutellen suutaan ja arasti viuhuen, että herra Hessling huomasi jotakin ja otti kepin seinältä. Jokainen ilmitulematta jäänyt rikos sekoitti Diederichin uskollisuuteen ja luottamukseen epäilystä. Kun isä kerta kipeine jalkoineen kompastui portailla, niin poika taputti käsiään hulluna -- ja juoksi tiehensä.

Jos hän selkäsaunan saatuaan kulki tehtaan ohi parkuen ja kasvot turtuneina, niin työmiehet nauroivat. Heti kohta Diederich pisti ulos kielensä heitä kohden ja polki jalkaansa. Hän oli itsetietoinen: "Minä olen saanut selkääni, mutta isältäni. Olisitte iloisia, jos tekin voisitte saada häneltä selkäänne, mutta siihen te olette aivan liian mitättömiä."

Hän liikkui heidän keskellään oikullisen pashan tavoin, uhaten toisinaan ilmoittaa isälleen, että he hakivat itselleen olutta, toisinaan taas antaen heidän vietellä hänet ilmaisemaan sen hetken, jolloin hänen isänsä oli tuleva takaisin. He varoivat isäntäänsä: hän tunsi heidät, oli itse ollut työmiehenä. Hän oli ollut työmiehenä vanhoissa tehtaissa, missä jokainen arkki muovailtiin käsin, oli sillä välin ottanut osaa kaikkiin sotiin ja oli viimeisen jälkeen, kun kaikilla oli tilaisuus saada rahaa, pystynyt ostamaan paperikoneen. Holländer- ja leikkuukone kuului vielä laitokseen. Hän itse laski paperiarkit. Lumpuista ratkotut napit eivät saaneet joutua hukkaan. Hänen pieni poikansa antoi usein naisten pistää niitä itselleen siitä hyvästä, ettei antanut ilmi niitä, jotka ottivat joitakin mukaansa. Eräänä päivänä hänellä oli niitä niin paljon, että hänen päähänsä pälkähti vaihtaa ne makeisiin rihkamakauppiaan myymälässä. Yritys onnistui -- mutta illalla Diederich polvistui vuoteessaan ja rukoili, maiskutellen viimeistä makeistaan, että peloittava, rakas Jumala antaisi rikoksen jäädä ilmitulematta. Mutta se tuli kuitenkin päivänvaloon. Isän käsi, isän, joka aina metoodisesti hoiteli keppiä, aliupseerin kasvoilla velvollisuus ja kunnollisuus, vapisi tällä kertaa, ja hänen hopeanharmaalle keisariparralleen vierähti kyynel, ryppyjen yli hyppien. "Minun poikani on varastanut", hän sanoi hengästyneenä, tylsällä äänellä, katsellen lastaan kuten epäluulonalaista murtovarasta. "Sinä petät ja varastat. Puuttuu vain, että lyöt jonkun kuoliaaksi."

Rouva Hessling tahtoi pakottaa poikaansa polvistumaan isän edessä ja pyytämään anteeksi, koska isä oli tämän vuoksi itkenyt! Mutta Diederichin vaisto sanoi, että tämä olisi vielä enemmän vihoittanut isää. Hessling ei ollenkaan ymmärtänyt vaimonsa tunteellista käytöstapaa. Rouva turmeli koko lapsen. Hessling sai hänet kiinni valheista yhtä hyvin kuin Diederichin. Eikä se ollut mikään ihmekään, koska rouva luki romaaneja! Se työ, mikä oli hänelle viikoksi määrätty, oli lauvantai-iltana useinkin vielä suorittamatta. Hän pieksi kieltään, sen sijaan että olisi puuhannut palvelijattaren kanssa... Eikä Hessling ollut edes varma siitä, söikö hänen vaimonsa salaa makeita, kuten hänen poikansakin. Pöydässä ei tämä uskaltanut syödä tarpeekseen, vaan hiipi jälestäpäin kaapille. Jos hän olisi uskaltanut mennä tehtaaseen, niin olisi varmasti varastanut nappeja.

Hän rukoili poikansa kanssa "kaikesta sydämestään", muodollisuuksista välittämättä, ja sai silloin poskipäänsä punottamaan. Hän kuritti häntä myöskin, mutta umpimähkäisesti, kiukuissaan. Usein hän oli tällöin väärässä. Silloin Diederich uhkasi valittaa isälleen, oli menevinään konttoriin ja riemuitsi jossakin nurkan takana sen johdosta, että äiti oli nyt tuskissaan. Äitinsä hellyyden hetket hän käytti hyväkseen, mutt'ei tuntenut mitään kunnioitusta häntä kohtaan. Äiti oli samanlainen kuin hänkin, ja se seikka esti hänet kunnioittamasta häntä. Sillä hän ei kunnioittanut itseään, vaan vietti elämää, joka ei olisi kestänyt Herran kasvojen edessä.

Kuitenkin heillä molemmilla oli perin tunteelliset hämyhetkensä. Juhlista he saivat esiin viimeisenkin tunnelmapisaran laulun, pianonsoiton ja sadunkertomisen avulla. Kun Diederich alkoi epäillä Jesuslasta, niin hän antoi äitinsä hellyttää itsensä ja saada vielä hetkiseksi uskomaan, tuntien itsensä sen kautta keventyneeksi, uskolliseksi ja hyväksi. Hän uskoi myöskin itsepintaisesti ylhäällä linnassa asustavaan aaveeseen, ja isä, joka ei tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan, näytti ylpeältä, melkein rangaistavalta. Äiti ruokki häntä saduilla. Hän ilmaisi hänelle pelkonsa, mitä tunsi vilkasliikkeisten katujen ja raitioteiden vuoksi, jotka menivät siitä sivuitse, ja vei hänet muurin yli linnaan. Siellä he nauttivat suloisesta väristyksestä.

Meisestrassen kulmauksessa oli kuljettava poliisin ohitse, joka, jos tahtoi, saattoi viedä ihmisen vankilaan! Diederichin sydän jyskytti kuuluvasti; miten kernaasti hän olisi tehnyt suuren kierroksen! Mutta silloin olisi poliisi aavistanut hänen pahan omantuntonsa ja olisi siepannut hänet. Parempi oli osoittaa olevansa puhdas ja viaton -- ja vapisevalla äänellä kysyi Diederich poliisilta, mitä kello oli.

* * * * *

Näiden monien peloittavien voimien jälkeen, joiden alaisena Diederich oli, sadun konnien, isän, rakkaan Jumalan, linnanpeikon, poliisin ja nuohoojan jälkeen, joka saattoi raahata koko miehen uunin piipun läpi niin että tuli yhtä mustaksi kuin hän itsekin oli, ja tohtorin jälkeen, joka saattoi penslata kaulaa ja ravistaa, jos huusi, -- kaikkien näiden voimien jälkeen hän joutui vielä hirveämmän voiman valtaan, koulun, joka nieli ihmisen kokonaan. Diederich meni sinne parkuen eikä voinut vastata, vaikka olisi osannutkin, koska hänen täytyi parkua. Vähitellen hän oppi käyttämään hyväkseen itkemistaipumustaan silloin, kun ei osannut läksyjään -- sillä mikään peikko ei ollut saanut häntä ahkerammaksi tai vähemmän uneksivaksi -- ja vältti siten monta ikävää seurausta, kunnes opettajat olivat päässeet hänen juonensa perille. Ensimäistä kohtaan, joka sen keksi, hän tunsi suurta kunnioitusta; hän rauhoittui heti ja katseli häntä aralla antaumuksella käsivartensa yli, minkä hän oli koukistanut ja vetänyt kasvoilleen. Tätä terävänäkeistä opettajaa kohtaan hän jäi ainaisesti nöyräksi ja tottelevaiseksi. Hyvänsävyisille hän teki pieniä, vaikeasti toteennäytettäviä kujeita, joista ei kerskunut. Suuremmalla tyydytyksellä hän puhui eräästä todistusten turmelemisesta, eräästä suuresta rikosjutusta. Pöydässä hän ilmoitti: "Tänään herra Behnke löylytti taas pahanpäiväisesti kolmea oppilasta!" Ja kun kysyttiin, keitä?

"Minä olin yksi niistä".

Sillä Diederich oli sellainen, että kuuluminen tuohon persoonattomaan kokonaisuuteen, tuohon leppymättömään, ihmisiä halveksivaan, koneelliseen organismiin, mikä lukio oli, teki hänet onnelliseksi, ja että mahti, tuo kylmä mahti, jonka osakkaana hän oli, vaikkapa vain kärsivänäkin, oli hänen ylpeytensä. Luokan esimiehen syntymäpäivänä koristettiin kateederi ja taulu seppeleillä; Diederich kietoi niitä opettajan kepinkin ympärille.

Vuosien vieriessä liikutti häntä kaksi vallanpitäjiä kohdannutta onnettomuutta pyhällä ja suloisella virkistyksellä. Johtaja oli luokan edessä läksyttänyt erästä apulaisopettajaa ja antanut hänelle matkapassit; eräs yliopettaja tuli mielisairaaksi. Vielä suuremmat voimat, johtaja ja mielisairaala, olivat pidelleet julmasti niitä, joilla siihen asti oli ollut niinkin suuri valta. Silloin kun oltiin pieniä mutta vahingoittumattomia, niin ruumiita piti katsella alhaaltakäsin ja tehdä niistä omaa asemaa lieventävät johtopäätökset.

Diederich, jonka mahti oli kietonut rataslaitokseensa, edusti sitä nuorempien sisariensa edessä. Näiden piti kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan ja tehdä vielä tahallaan lisää virheitä, jotta veli saattoi raivoten käyttää punaista mustetta ja jaella rangaistuksia. He olivat hirveitä. Pienokaiset huusivat -- ja silloin oli Diederichin vuoro nöyrtyä, jottei tullut ilmi.

Vallanpitäjiä jäljitelläkseen hän ei tarvinnut ketään ihmistä; hänelle riitti eläimet, jopa esineetkin. Hän seisoi Holländerin vieressä ja katseli, miten tämä ruhjoi lumppuja. "Sen sinä veit! Pankaapas vielä vastaan, törkeät riekaleet!" mutisi Diederich, ja hänen silmänsä kiilsivät. Äkkiä hän lyykistyi ja oli vähällä pudota kloorikylpyyn. Erään työmiehen askeleet olivat häirinneet hänen ilkeän nautintonsa.

Sillä hän tunsi itsensä täysin laadulliseksi ja asiastaan varmaksi vain silloin, kun sai selkäänsä. Tuskin koskaan hän vastusti lyöntejä, korkeintaan hän sanoi tovereilleen: "Ei selkään, se on epäterveellistä".

Ei niin, että hän ei olisi tuntenut oikeuksiaan tai etujaan. Mutta Diederichistä tuntui siltä, että se selkäsauna, jonka hän sai, ei tuottanut lyöjälle mitään käytännöllistä hyötyä eikä hänelle itselleen mitään todellista vahinkoa. Vakavammalta kannalta kuin nämä puhtaasti ideaaliset arvot hän otti sen vaahtokehrän, minkä "Netziger Hofin" yliviinuri oli jo kauan sitten luvannut, mutta jättänyt lupauksensa täyttämättä. Diederich meni useampia kertoja Meisestrassea pitkin torille muistuttaakseen sanottua ystäväänsä. Mutta kun tämä eräänä päivänä ei ollenkaan tahtonut enää tietää mistään lupauksestaan, niin Diederich polki jalkaansa vihastuneena: "Tämä menee jo liian pitkälle! Jollette heti kohta tuo minulle vaahtokehrää, niin minä kerron asian isännällenne!" Siihen Schorsch naurahti ja täytti Diederichin vaatimuksen.

Tämä oli kouraantuntuva saavutus. Valitettavasti saattoi Diederich nauttia siitä vain nopeaan ja surullisella mielellä, sillä pelätä sopi, että Wolfgang Buck, joka odotti häntä ulkona, ilmestyi siihen ja vaati osaansa, mikä oli hänelle luvattu. Kuitenkin hän ennätti pyyhkiä suunsa, ja oven edessä hän päästi suustaan oikean herjaustulvan Schorschia kohtaan, joka oli huijari ja jolla ei ollut vaahtokehrää. Diederichin oikeudentunto, joka äsken juuri oli niin voimakkaasti puhunut hänen puolestaan, vaikeni toisen vaatimusten edessä -- joita ei tosin muuten saanut jättää huomioonottamatta, sillä Wolfgangin isä oli siksi aivan liian kunnioitusta herättävä henkilö. Vanha herra Buck ei käyttänyt kankeita tärkkikauluksia, vaan valkeata, silkkistä kaulaliinaa, minkä yläpuolella roikkuivat suuret, valkeat viikset. Miten hitaasti ja majesteettisesti hän asetti kultakoukkuisen keppinsä katukiveä vastaan! Hänellä oli sylinterihattu päässä, ja hänen päällystakkinsa alta pistivät usein esiin hännystakin liepeet, keskellä päivää! Sillä hän kävi kokouksissa, piti huolta koko kaupungista. Kylpylaitoksesta, vankilasta, kaikesta, mikä oli julkista, ajatteli Diederich, että se kuului herra Buckille. Hänen täytyi olla hirveän rikas ja mahtava. Kaikki, herra Hesslingkin niihin luettuna, paljastivat päänsä jo matkan päässä. Riistää jotakin hänen pojaltaan oli teko, jolla saattoi olla arvaamaton kantavuus. Jotta ne suuret voimat, joita Diederich niin kovin kunnioitti, eivät olisi häntä kokonaan painaneet maahan, hänen täytyi toimia hiljaa ja viekkaasti.

Vain kerran, kolmannella luokalla, sattui sillä lailla, että Diederich unhoitti rukoilemisen, menetteli sokeasti ja tuli voitonhumalaiseksi sortajaksi. Hän oli, kuten oli tapana ja toivottua, härnännyt luokan ainoata juutalaista, mutta nyt hän pani toimeen aivan tavattoman näytöksen. Piirustusliidun palasista hän teki kateederille ristin ja pakotti juutalaisen polvistumaan sen eteen. Hän piteli häntä kovakouraisesti, hän oli vahva! Ja hänet teki vahvaksi ympäristön suosio, yleisö, jonka joukosta kurkottautui auttavia käsiä, tuo ulkona ja sisällä oleva kaikkivoittava enemmistö. Sillä hänen kauttaan toimi Netzigin kristikunta. Miten mukavata oli toimia, kun tunsi vastuunalaisuuden ja syyllisyyden jaetuksi, kollektiiviseksi!

Innostuksen asetuttua pieni pelko astui tilalle, mutta ensimäiset opettajakasvot, jotka Diederich tapasi, antoivat hänelle hänen rohkeutensa takaisin. Ne olivat täynnään hämillään olevaa hyväntahtoisuutta. Muut osoittivat hänelle hyväksymisensä avoimesti. Diederich hymyili heille nöyrän ymmärtäväisesti. Hänen olonsa tuli sen jälkeen helpommaksi. Toverit eivät voineet kieltää kunnioitustaan siltä, joka oli uuden luokanesimiehen suosiossa. Tämän myötävaikutuksella Diederich pääsi priimukseksi ja salaiseksi järjestyksen valvojaksi. Näistä kunniapaikoista hän säilytti myöhemmin ainakin toisen. Hän oli kaikkien toveri, nauroi, kun nämä kertoivat kepposistaan, nauroi hämmästymätöntä, sydämellistä naurua, kuten vakavan, nuoren miehen sopiikin, miehen, joka ei pannut vallattomuutta kovin pahakseen -- ja sitten väliajoilla, kun hän jätti päiväkirjan opettajalle, hän kertoi mitä tiesi. Hän mainitsi myöskin opettajille annetut pilanimet ja esitti ne kapinalliset puheet, mitä heitä vastaan oli pidetty. Hänen äänensä vapisi vielä hieman, kun hän niitä toisti, siitä hekumallisesta pelästyksestä, millä hän oli niitä kuunnellut, alasluotujen luomien takaa. Sillä hän vapisi jollain lailla vallanpitäjäin vuoksi ja etsi tiettyä, ilkeätä tyydytystä, jotakin, joka liikutti vain häntä, kuten viha, joka tyydytyksekseen otti vastaan pari nopeata ja salaista nuhdetta omaltatunnolta. Antamalla ilmi toverinsa hän sovitti omat synnilliset mielenliikutuksensa.

Toiselta puolen hän ei tuntenut tovereitaan kohtaan, joiden edistymisen hän saattoi kyseenalaiseksi, useinkaan mitään mieskohtaista vastenmielisyyttä. Hän esiintyi ankaran välttämättömyyden tunnontarkkana täyttäjänä. Jäljestäpäin hän saattoi mennä satutetun luo ja esittää vilpittömästi valittelunsa. Kerran saatiin kiinni hänen avullaan eräs oppilas, jota jo oli kauan epäilty kaiken kopioimisesta. Diederich toimitti hänelle, opettajan tieten, erään matemaattisen tehtävän, mikä oli keskeltä tahallisesti väärennetty, mutta minkä lopputulos oli kuitenkin oikea. Sen päivän iltana, jona vilpinharjoittaja joutui kiinni, istui muutamia yliluokkalaisia puistoravintolan portilla, mikä oli sallittua voimistelunäytöksen jälkeen, ja lauloi. Diederich oli asettunut uhrinsa viereen. Kun kerran juotiin pohjaan saakka, niin hän ei käyttänyt oikeuttaan, vaan antoi haarikan kulkea naapurilleen, katsoi häntä suoraan silmiin ja viritti tunteellisesti venytetyllä bassoäänellä, aivan yksin:

"Ich hatt' einen Kameraden, Einen bessern findst du nit..."

(Minulla oli hyvä toveri, parempaa et löydä.)

Ylipäänsä hän tyytyi kaikissa aineissa lisääntyviin kouluharjoituksiin, kohoamatta missään vaatimusten yläpuolelle tai tietämättä maailmasta mitään, mikä ei ilmennyt kouluaineissa. Vaikeinta hänestä oli ainekirjoitus, ja jos joku siinä kunnostautui, niin hän tunsi häntä kohtaan selittämätöntä epäluuloa.

Kun hän oli päässyt ylimmälle luokalle, niin hänen suoriutumisensa tuntui varmalta, ja sekä opettajat että isän valtasi ajatus, että hänen piti jatkaa opintojaan. Vanha Hessling, joka 66 ja 71 oli marssinut juhlallisesti Brandenburger Torin läpi, lähetti Diederichin Berliniin.

* * * * *

Kun hän ei uskaltanut poistua kauaksi Friedrichstrasselta, niin hän vuokrasi itselleen huoneen yläkerrasta Tieckstrassella. Hänen tarvitsi nyt vain tulla suoraan alas eikä voinut olla osaamatta yliopistoon. Hän kävi siellä kaksi kertaa päivässä, kun ei ollut muutakaan tehtävää, ja itki usein väliajalla koti-ikävästä. Hän kirjoitti kirjeen isälleen ja äidilleen ja kiitti heitä onnellisesta lapsuusajasta. Ilman pakkoa hän meni vain harvoin ulos. Hän uskalsi tuskin syödä, pelosta, että menettäisi rahansa ennen kuun loppua. Ja aina hänen täytyi koetella taskujaan, ollakseen varma siitä, että ne eivät olleet joutuneet hukkaan.

Niin hyljätyltä kuin hän tunsikin itsensä, niin hän ei ollut kuitenkaan vielä mennyt, isän kirje mukanaan, Blücherstrasselle, herra Göppelin luokse, joka oli selluloosatehtailija ja Netzigista kotoisin sekä Hesslingin liiketuttavia. Neljäntenä sunnuntaina hän unohti ujoutensa -- ja tuskin oli tuo punakka ja vanttera mies, jonka hän niin usein oli nähnyt isänsä konttorissa, tulla jährystänyt häntä vastaan, kun Diederich jo ihmetteli sitä, ettei ollut aikaisemmin tullut. Herra Göppel tiedusteli heti kaikkia Netzigin kuulumisia ja ennen kaikkea sitä, miten vanha Buck jaksoi. Sillä vaikka hänen poskipartansa nyt olikin harmaantunut, niin hän oli, kuten Diederichkin, jo lapsena, ja kuten näytti, muista syistä, kunnioittanut vanhaa Buckia. Siinä oli mies: hattu pois päästä! oli yksi niitä, joita Saksan kansan piti kunnioittaa, piti kunnioittaa vielä enemmän kuin niitä tiettyjä ihmisiä, jotka tahtoivat parantaa kaikki verellä ja raudalla ja siitä hyvästä kirjoittivat kansalle huikeita laskuja. Vanha Buck oli jo 1848 edustanut kantaansa ja olipa hänet tuomittu kuolemaankin. "Niin, että me nyt saamme olla vapaita miehiä", sanoi herra Göppel, "siitä me saamme kiittää vanhan Buckin kaltaisia miehiä." Ja hän avasi vielä uuden olutpullon. "Nykyään meidän täytyy antaa kyrassieerisaappaiden survoa itseämme..."

Herra Göppel tunnusti itsensä vapaamieliseksi Bismarckin vastustajaksi. Diederich vakuutti oikeaksi kaiken, mitä Göppel tahtoi; hänellä ei ollut mitään mielipidettä kanslerista, vapaudesta eikä nuoresta keisarista. Mutta silloin häneen koski kovasti, kun eräs nuori tyttö astui sisään, tyttö, joka ensi katsannolta tuntui hänestä peloittavan kauniilta ja sievältä.

"Tyttäreni Agnes", sanoi herra Göppel.

Diederich seisoi siinä, ryppyisessä kävelypuvussaan, laihan kadetin tavoin, ja oli punastunut. Nuori tyttö ojensi hänelle kätensä. Hän tahtoi olla siro, mutta mitä puhua hänen kanssaan? Diederich vastasi myöntävästi, kun hän kysyi, miellyttikö Berlin häntä; ja kun Agnes kysyi, oliko hän ollut teatterissa, niin siihen hän vastasi kieltävästi. Diederich tunsi tuskanhikeä ja oli lujasti vakuutettu siitä, että vain poistumisellaan saattoi huvittaa tyttöä. Mutta miten päästä lähtemään? Onneksi siihen ilmestyi eräs henkilö, leveä, Mahlmann-niminen mies, joka hirveällä äänellä puhui Mecklenburgin murretta ja näytti insinööritieteitä tutkivalta ylioppilaalta ja talon asukkaalta. Hän johdatti Agnes-neidin mieleen erään kävelyretken, jolle olivat luvanneet lähteä. Diederichiä pyydettiin tulemaan mukaan. Säikähtyneenä hän esitti kieltäytymisensä syyksi erään tuttavan, joka odotti häntä kadulla, ja meni tiehensä. "Jumalankiitos", hän ajatteli, tuntien sydämessään pistosta, "hänellä on jo joku."

Herra Göppel avasi hänelle eteisen oven ja kysyi, tunsiko hänen ystävänsä myöskin Berlinin. Diederich valehteli, että tuo ystävä oli berliniläinen. "Sillä jos kumpikaan teistä ei sitä tunne, niin te astutte vielä väärään omnibussiin. Te olette varmastikin kerran eksynyt Berlinissä." Ja kun Diederich sen myönsi, niin herra Göppel näytti tyytyväiseltä. "Asia ei ole siten kuin Netzigissä. Täällä te harhailette pian puoli päivää. Uskottehan kylläkin, että kun sieltä Tieckstrasselta tulette tänne Hallescher Torille, silloin olette jo kolmesti kulkenut Netzigin halki... Niinpä niin, seuraavana sunnuntaina te tulette tietysti päivällisille!"

Diederich lupasi tulla. Kun sanottu päivä koitti, niin hän olisi kernaammin ollut menemättä; vain itseänsä peläten hän läksi sinne. Tällä kertaa oli suorastaan kestettävänä kahdenkeskenolo tytön kanssa. Diederich käyttäytyi virallisesti ja oli kuin ei olisi tahtonut antautua lähempään kosketukseen neidin kanssa. Agnes tahtoi alottaa taas teatterista, mutta Diederich katkaisi hänet kauhealla äänellä, sanoen, että sellaiseen hänellä ei ollut aikaa. Jaa niin, Agneksen isä oli sanonut tyttärelleen, että herra Hessling tutki kemiaa?

"Niin, se on ylipäänsä ainoa tiede, jolla on olemassaolon oikeus", väitti Diederich, tietämättä, miten tuli sen sanoneeksi.

Neiti Göppel pudotti kukkaronsa. Diederich kumartui niin veltosti, että Agnes ennätti nostaa sen lattialta, ennenkuin ensiksimainittu saapui paikalle. Siitä huolimatta tyttö kiitti häntä vallan vienosti, melkein häveten -- mikä suututti Diederichiä. "Keimailevat naiset ovat niin hirveitä", hän ajatteli. Agnes etsi jotakin kukkarostaan.

"Nyt minä olen sen kuitenkin hukannut, englantilaisen laastarini nimittäin. Taas vuotaa verta."

Hän päästi sormensa nenäliinakääreestä. Tuo sormi oli niin valkea, että Diederichin mielestä sillä oleva veri oli imettävä pois.

"Minulla on jonkun verran", sanoi Diederich äkisti.

Hän tarttui tytön käteen, ja ennenkuin tämä oli ennättänyt pyyhkiä pois verta, hän oli nuollut sen.

"Mitä te oikein teette?"

Diederich oli itsekin pelästyksissään. Hän sanoi kulmiaan rypistäen: "Oo, kemistinä minä koettelen vielä kokonaan toisenlaisia asioita."

Agnes nauroi. "Niinpä niin, Te olette eräänlainen tohtori... Miten taitavasti se kävi Teiltä", huomautti hän ja katsahti häneen laastarin kuivuessa ja tarttuessa sormeen kiinni.

"Niin", sanoi Diederich torjuen ja palasi paikalleen. Hänestä tuntui tukalalta, ja hän ajatteli: "Kunpa ei aina tarvitsisi kajota hänen hipiäänsä! Se on innoittavan pehmeätä." Agnes katsahti häneen ohimennen ja yritti jonkun ajan perästä: "Eikös meillä ole oikeastaan yhteisiä sukulaisia Netzigissä?" Ja Agnes pakotti hänet tarkastamaan kahta sukua. Ilmeni, että he olivat keskenään sukulaisia, serkuksia.

"Teidän äitinne on vielä elossa, eikö totta? Siitä voitte iloita. Minun äitini on jo kauan sitten ollut kuolleena. Minä en tule myöskään elämään kauan. Minulla on sellaisia aavistuksia" -- ja hän hymyili surullisesti ja anteeksipyytäen.

Diederich vaikeni, tämä tunteellisuus tuntui hänestä typerältä. Vielä yksi väliaika -- ja kun he kumpikin yrittivät puhua, niin mecklenburgilainen tuli väliin. Hän puristi Diederichin kättä niin voimakkaasti, että tämän kasvot vääntyivät, ja katsoi häntä voittoisasti silmiin, nauraen. Ilman muuta hän veti tuolin aina Agneksen polviin asti ja kysyi iloisesti ja arvovaltaisesti kaikkea mahdollista, mikä vain saattoi heitä molempia koskea. Diederich jäi oman onnensa nojaan ja huomasi, että Agnes, kun häntä rauhallisesti katseli, paljon menetti pelkoaan. Oikeastaan tuo tyttö ei ollut sievä. Hänellä oli liian pieni, hieman kippurainen nenä, minkä tosin hyvin kapealla harjalla oli teirenpilkkuja. Hänen keltaisenruskeat silmänsä olivat liian lähellä toisiaan ja värähtelivät, kun hän katseli jotakin. Huulet olivat liian kapeat, koko kasvot olivat liian kapeat. "Jospa hänellä ei olisi niin paljon punaisenruskeata tukkaa otsalla eikä niin valkeata hipiätä..." Diederichille tuotti myöskin tyydytystä se, että sen sormen kynsi, jota hän oli nuollut, ei ollut ollut oikein puhdas.

Herra Göppel ilmestyi siihen kolmen sisarensa kanssa. Yhdellä heistä oli mies ja lapsia. Isä ja tädit syleilivät ja suutelivat Agnesta. He tekivät sen pakoitetun sydämellisesti ja varovaisin ilmein. Nuori tyttö oli hoikempi ja pitempi kuin kaikki muut ja katseli alaspäin hieman hajamielisesti siihen, joka juuri roikkui hänen laihoilla olkapäillään. Vain isänsä suudelmaan hän vastasi pitkään ja vakavasti. Diederich katseli tätä ja näki auringonvalossa, miten kirkkaansiniset suonet kulkivat poikittain Agneksen ohimoilla.

Hänen täytyi viedä eräs tädeistä päivällispöytään. Mecklenburgilainen oli ottanut Agneksen käsivarren kainaloonsa. Pitkän perhepöydän ympärillä kahisi silkkiset pyhävaatteet. Takinliepeet nostettiin polville. Yskittiin ja ryittiin, miehet hieroivat käsiään. Sitten tuli soppa.