Part 2

SKOTININ. No päätä itse, jos olet viisas: sisareni on kutsunut minut tänne naimaan, ja äsken hän itse koetti syöttää minulle sellaisia verukkeita, kuin: "mitä sinä, veli hyvä, välität vaimosta; hanki sinä sen sijaan oikein aika sika!" -- Äläppäs, sisko! Minä tahdon kasvattaa omiakin pentuja. Minua et niin vaan vedä nenästä.

PRAVDIN. Minustakin näyttää siltä, että teidän sisarenne hommailee häitä, vaan ei teidän häitänne.

SKOTININ. Mitä se minuun koskee? En minä ole toisten tiellä. Naikoon kukin oman morsiamensa. En minä toisen omaan kajoa, mutta älköön toinenkaan koskeko minun morsiameeni! (Sofialle.) Älä sinä pelkää, tyttöseni, ei sinua kukaan pääse minulta riistämään!

SOFIA. Mitäs tämä merkitsee? Sepä vasta uutta!

MILON (julmistuen). Mikä julkeus!

SKOTININ (Sofialle). Mitä sinä noin säikähdyt?

PRAVDIN (Milonille). Kuinka voit suuttua Skotininiin?

SOFIA (Skotininille). Ihan varmaanko minut on määrätty teidän vaimoksenne?

MILON. Tuskin voin hillitä itseäni.

SKOTININ. Se on niin sallittu, tyttöseni. Eikä sinun sovi nurkua kohtaloasi. Minun kanssani tulee sulle kerrassaan ihana elämä. Onhan sulla kymmenen tuhatta ruplaa vuotuisia tuloja! Se se vasta on onnen potkaus! Eläissäni en ole niin isoa summaa nähnyt. Minä ostan niillä rahoilla kaiken maailman siat. Kyllä minä toimitan niin, että kaikki ihmiset saavat sanoa: tällä seudulla eivät muut voikaan elää kuin siat.

PRAVDIN. Mutta koska teidän luonanne ainoastaan eläimet voivat nauttia onnea, niin ei vaimollenne jäisi niiltä ja teiltä enää järin paljo rauhaa.

SKOTININ. Vai ei jäisi! Äläppäs! Eikö mulla ole useampia huoneita kuin yksi? Hänen haltuunsa annan sen kulmahuoneen, jossa on oikein sohvakin. Hyvä ystäväni, jos kerran mulla nyt, näissä oloissani, on joka sialle eri lättinsä, niin kyllä minä vaimollenikin toimitan eri huoneen.

MILON. Hyi tuommoista nautamaista vertausta!

PRAVDIN (Skotininille). Ei siitä tule yhtään mitään, herra Skotinin. Sanon teille suoraan: teidän sisarenne aikoo saada tämän neidon miniäkseen.

SKOTININ (julmistuen). Häh! Ettäkö sisarenpoika sieppasi hänet enonsa nenän edestä! Kyllä minä sen vintiön, kun vaan tapaan, lyön mäsäksi, kuin mädän munan! Sanokaa minua vaikka porsaaksi, joll'ei minusta tule tuon tytön miestä tai Mitrofanista raajarikkoa.

IV Kohtaus.

Samat, Jeremejevna ja Mitrofan.

JEREMEJEVNA (tulee Mitrofanin kanssa). Mutta kyllä sinun nyt täytyy edes hieman lukea kirjaasi.

MITROFAN. Jos vielä sanankaan sanot, vanha viirunaama, niin kyllä sinut opetan! Minä kantelen taas äidille, ja silloin saat korvillesi kuin eilenkin.

SKOTININ. Tuleppas tänne, pikku mies!

JEREMEJEVNA. Mene nyt enon luo!

MITROFAN. Päivää, eno! Miksi sinä noin nostat harjaksesi pystyyn?

SKOTININ. Mitrofan, katso minua suoraan silmiin!

JEREMEJEVNA. Katso nyt, kun käsketään.

MITROFAN (Jeremejevnalle). Mitä ihmeen katsomista enossa on? Näetkö sinä hänessä mitään erinomaista?

SKOTININ. Katso vielä kerta suoraan minuun!

JEREMEJEVNA. Älä suututa enoa! Katso nyt tuonnepäin, kuinka hän mulkoilee -- ala sinä mulkoilla samalla tapaa. (Skotinin ja Mitrofan mulkoilevat toisiaan.)

MILON. Kas tuossa nyt asiaa selvitellään!

PRAVDIN. Mikähän siitä lopuksi tulee?

SKOTININ. Mitrofan, tällä hetkellä olet jokseenkin lähellä kuolemaa. Sano mulle täysi totuus! Ell'en pelkäisi syntiä, niin nyt minä, sanaakaan sanomatta, sieppaisin sinua koivista ja mätkisin vasten seinää, niin että luut ruiskuisi ... mutta en tahdo mennä iankaikkiseen kadotukseen, ennenkuin saan oikean syyllisen kynsiini.

JEREMEJEVNA (vavisten). Voi, voi, hän tappaa pojan! Minnekäs minä nyt joudun?

MITROFAN. Mikä sua riivaa, eno! Vai hulluko olet? Minä, en, totta maar, tiedä, mistä syystä käyt näin kimppuuni.

SKOTININ. Varo, varo -- älä rupea kieltämään, tai muuten minä vihan vimmassa yhdellä iskulla murskaan sinut. Siinä ei auttaisi molinakaan. Mutta älä myöskään ota toisten syytä omaksesi, jos tahdot välttää kostoani!

JEREMEJEVNA. Varjelkoon Jumala väärästä syytöksestä!

SKOTININ. Tahdotko naida?

MITROFAN (heltyen). Johan minua on aikoja halut --

SKOTININ (syösten Mitrofanin kimppuun). No sun saatanan porsas!...

PRAVDIN (estäen Skotininia). Herra Skotinin! Älkää ryhtykö väkivaltaan!

MITROFAN. Suojaa minua, Jeremejevna!

JEREMEJEVNA (suojaten Mitrofania, raivoisena näyttäen nyrkkiään). Vaikka henkeni heittäisin, niin en jätä lasta murhattavaksi! Pistä vaan nokkasi tänne, mokoma herra, kyllä minä revin silmät kallostasi.

SKOTININ (vihasta vavisten ja uhaten, lähtee pois). Vielä minä teidät opetan!

JEREMEJEVNA (menee hänen jälkeensä). Kyllä on minullakin terävät kynnet!

MITROFAN (lausuen Skotininin jälkeen). Mene hiiteen, eno!

V Kohtaus.

Samat ja molemmat Prostakoffit.

RVA PROSTAKOFF (tullessaan miehelleen). Suotta sinä höpiset -- ethän sinä koskaan huomaa mitään.

PROSTAKOFF. Mutta hän läksi Pravdinin kanssa jonnekkin, enkä minä tohtinut heitä seurata. Onko se minun syyni?

RVA PROSTAKOFF (Milonille). Kah, siinähän te olettekin, herra upseeri! Olen etsinyt teitä pitkin koko kylää ja mieheni on ihan väsyksissä juoksusta, sillä minä tahdoin niin pian kuin suinkin lausua teille nöyrimmät kiitokset hyvästä johdostanne.

MILON. Mistä, arvoisa rouva?

RVA PROSTAKOFF. Mistäkö, hyvä herra? Teidän sotamiehenne ovat niin hyviä. Tähän asti ei yksikään ole siepannut mitään. Älkää suuttuko siitä, että tuo mies nahjukseni on laiminlyönyt teidät. Eihän se osaa kestitä vieraita. Sellaiseksi hölmöksi se kai on syntynytkin.

MILON. Minulla ei ole syytä mihinkään valitukseen.

RVA PROSTAKOFF. Nähkääs, mieheeni tulee joskus, kuten täälläpäin sanotaan, semmoinen kangistus, Usein hän, silmät seljällään, seisoo tuntikausia, kuin kivettynyt. Kyllä olen koettanut senkin seitsemää keinoa -- ja kyllä hän on saanut kärsiä multa yhtä ja toista! Mutta ei sitä voi millään parantaa. Vaikka hänestä joskus tuo tyrmistys heittääkin, niin hän alkaa sitten hullutella niin päättömästi että mielellään rukoilee Jumalaa kangistamaan hänet uudelleen.

PRAVDIN. Ainakaan ette voi valittaa, että hänellä olisi paha luonto. Hän on rauhallinen...

RVA PROSTAKOFF. Kuin lammas, mutta siksipä meillä ovatkin kaikki niin hemmoteltuja. Hänellä ei ole sen vertaa ymmärrystä, että talossa pitää olla ankara järjestys ja että täytyy rangaista syyllisiä oikein säällisesti. Minun on yksinäni hoidettava kaikki. Aamusta iltaan olen yhtä mittaa työssä: milloin haukun, milloin tappelen; mutta sillä tapaa kotimme pysyykin pystyssä.

PRAVDIN (syrjään). Pian tässä alkaa toinen elämä.

MITROFAN. Tänäänkin äiti mekasteli väen kanssa koko aamun.

RVA PROSTAKOFF (Sofialle). Olen järjestänyt huoneita kuntoon rakasta enoasi varten. Niin sydämmeni pohjasta haluaisin nyt jo nähdä sen kunnon vanhuksen. Minä olen kuullut hänestä paljon puhuttavan. Hänen vihamiehensäkään eivät voi muuta sanoa, kuin että hän on hieman jörö, mutta niin kovin viisas, ja jos hän kerran mieltyy johonkuhun, niin hän rakastaa koko sydämmestään.

PRAVDIN. Mutta ketä hän ei rakasta, se on huono ihminen. (Sofialle). On minullakin kunnia tuntea teidän enonne. Ja sitä paitsi olen monen kuullut puhuvan hänestä kaikkea hyvää. Se, mitä jotkut hänessä nimittävät jörömäisyydeksi tai karkeudeksi, ei ole muuta kuin suoruutta. Hän ei milloinkaan puhu vastoin vakaumustaan.

SOFIA. Siksipä hänen olikin pakko kovalla työllä ansaita onnensa.

RVA PROSTAKOFF. Se on Jumalan armo meitä kohtaan, että onnistui. En mitään muuta niin halua, kuin hänen isällistä suosiotaan Mitrofanille. Sofia kulta, etkö haluaisi katsoa, kuinka olen järjestänyt huoneen enollesi? (Sofia lähtee.)

RVA PROSTAKOFF (Prostakoffille). Taas sinä jäit haukottelemaan! Lähde nyt saattamaan Sofiaa! Vai ovatko koipesi jo rampaantuneet?

PROSTAKOFF (lähtien). Eivät ole, mutta hieman koukistuneet.

RVA PROSTAKOFF (vieraille). Ainoana murheenani ja ainoana ilonani on Mitrofan poikani. Minun aikani on jo päättymässä -- hänestä koetan saada oikeata miestä.

(Tällöin ilmestyvät Kutjeikin, katkismus, kädessä, ja Tsifirkin, kivitaulu ja rihveli kädessä. Molemmat he merkeillä kysyvät Jeremejevnalta, saako astua huoneeseen. Jeremejevna kehoittaa heitä tulemaan, mutta Mitrofan viittaa poispäin).

RVA PROSTAKOFF (näkemättä heitä, jatkaa). Ehkä Luoja suo hälle armonsa, ja onni häntä seuraa.

PRAVDIN. Katsokaapa taaksenne, rouva, mitä siellä on tulossa.

RVA PROSTAKOFF. Kas, ne ovat Mitrofanin opettajia: Sidorovitsh Kutjeikin...

JEREMEJEVNA. Ja Pafnutjevitsh Tsifirkin.

MITROFAN (syrjään). Hitto vieköön ne nahkoineen päivineen!

KUTJEIKIN (tervehtien). Huoneen haltijalle rauhaa ja pitkää ikää ynnä lapsille ja kaikelle väelle!

TSIFIRKIN (tervehtien sotilaan tavoin, nähdessään Milonin). Jumala varjelkoon herra upseeria sata vuotta, ynnä kaksikymmentä ja vielä viisitoista, ja lukemattomia vuosia!

MILON. Tuopa on meikäläisiä! Terve! Mistäs sinä olet tänne joutunut?

TSIFIRKIN. Palvelin ennen linnaväessä, herra upseeri! Nyt olen palveluksesta vapaa.

MILON. No milläs sinä elät?

TSIFIRKIN. Vähän sillä, vähän tällä. Osaan hieman aritmetiikkaa, ja sen avulla ansaitsen kaupungissa jonkun kopeekan virastoissa ja kaikenlaisilta kirjureilta. Se, joka ei itse ymmärrä laskentoa, käyttää minun apuani, kun täytyy tarkastaa laskuja tai laskea summia yhteen. Joutessani opetan lapsia. Tämän herrasväen pojalle olen jo kolmatta vuotta opettanut murtolukuja, mutta huonosti pystyy oppi päähän. Muutenkin onkin totta, että on ero ihmisen ja ihmisen välillä.

RVA PROSTAKOFF. Mitä sinä, Pafnutjevitsh, valehtelet? En oikein kuullut.

TSIFIRKIN. Niin juuri. Minä tässä mainitsin herra upseerille, ettei pölkkypää saa oppia päähänsä, vaikka nuijalla pänttäisi kymmenen vuotta.

PRAVDIN (Kutjeikinille). Entäs te, herra Kutjeikin, te olette kai oppiuralta?

KUTJEIKIN. Oppiuralta juuri, korkeasti kunnioitettu herra, täkäläisen hiippakunnan seminariumista. Kävin siellä toiselle luokalle saakka, mutta Jumalan sallimuksesta itseni sieltä pois eroitin. Annoin konsistoriumiin sisään anomuskirjoituksen, jossa seisoi: "Se ja se seminariumin oppilas, kirkonpalvelijan poika, on kauhistunut ylenpalttisen viisauden pohjattomuutta ja anoo siitä vapahdetuksi tulla." Ja siihen vähän ajan kuluttua armollinen resolutsiooni ulosannettiin, jossa seisoi: "Se ja se seminariumin oppilas on kaikesta opetuksesta vapahdettava, sillä kirjoitettu on: älkää heittäkö päärlyjä sikain eteen, jotteivät niiltä tallatuiksi tulisi."

RVA PROSTAKOFF. Mutta missä on Adam Adamovitsh?

JEREMEJEVNA. Kävin minä pikimältään hänenkin luonaan, mutta töin tuskin enää pääsin ulos: koko huone oli niin täynnä savua, ett'ei liikkua saata. Se kirottu oli vähällä tukehduttaa minut tupakallaan! Sellainen synnintekijä se on!

KUTJEIKIN. Lorua, Jeremejevna! Tupakanpoltto ei ole Jumalalta kielty.

PRAVDIN (syrjään). Vielä tuo Kutjeikin viisastelee.

KUTJEIKIN. Monioissa kirjoissa se sallittu on. Psalttarissa seisoo: "Ja ruoho olkoon ihmisen nautinnoksi."

PRAVDIN. No, ja missä kirjassa vielä?

KUTJEIKIN. Toisessakin psalttarissa seisoo samaten. Meidän kirkkoherrallamme on pikkainen, kahdeksantaitteinen psalttari, ja siinä on ihan samat sanat.

PRAVDIN (Rva Prostakoffille). En tahdo häiritä poikanne oppituntia -- jään nöyrimmäksi palvelijaksenne!

MILON. Samoin minäkin, arvoisa rouva.

RVA PROSTAKOFF. Minnekkäs te nyt, hyvät herrat?

PRAVDIN. Vien hänet omaan huoneeseeni. Ainahan ystävyksillä on paljon puheltavaa, kun pitkästä ajasta tavataan.

RVA PROSTAKOFF. Mutta missä haluatte syödä: meidänkö kanssamme vai omassa huoneessanne? Meillä on ruualla vaan omaa väkeä ja Sofia...

MILON. Tietysti teidän kanssanne, arvoisa rouva.

PRAVDIN. Me saamme molemmat sen kunnian. (Menevät).

VI Kohtaus.

Rva Prostakoff, Jeremejevna, Mitrofan, Kutjeikin ja Tsifirkin.

RVA PROSTAKOFF. No, Mitrofan, lueppa nyt vaikka jotakin vanhaa!

MITROFAN. Jotakin vanhaa! Niinhän sitä luulisi.

RVA PROSTAKOFF. Oppia ikä kaikki, sanoo sananlasku. Niin on asian laita.

MITROFAN. Kai, kai! Mikäs sitä on oppiessa? Sinä vielä toimitat kimppuuni kaiken maailman enot!

RVA PROSTAKOFF. Mitä ihmettä sinä puhut?

MITROFAN. Ei tässä tiedä, milloin saa enolta tukkapöllyä tai toiselta ympäri korvia, niin että hampaat kalisee. Ei, tämä ei kelpaa -- ennen minä itse teen lopun hengestäni!

RVA PROSTAKOFF (säikähtyen). Mitä, mitä sinä aiot tehdä? Ethän vaan ole järjiltäsi, poikani?

MITROFAN. Tuolla on lähellä joki. Kun kerran sinne sukellan, niin ottakaa hännästä kiinni, jos saatte.

RVA PROSTAKOFF (suunniltaan). Voi, voi, minä en kestä tätä! Armahda Jumala!

JEREMEJEVNA. Eno hänet noin säikäytti: oli vähällä tarttua hänen tukkaansa. Ihan se ilman mitään syytä...

RVA PROSTAKOFF (vihaisena). No...

JEREMEJEVNA. Eno kävi Mitrofanin kimppuun ja kysyi: tahdotko naida...

RVA PROSTAKOFF. Ja sitten...

JEREMEJEVNA. Lapsi ei salannut, vaan vastasi: kyllä minulla jo kauan on ollut siihen halua. Mutta silloinkos eno vasta oikein julmistui -- se raivosi kuin hullu!

RVA PROSTAKOFF (vavisten). No ... ja sinä, riiviö, kai hölmistyit etkä iskenyt kynsiäsi veljeni naamaan etkä reväissyt sen kuonoa kappaleiksi...

JEREMEJEVNA. Olin minä vähällä iskeä! Voi, voi, kyllä minä...

RVA PROSTAKOFF. Niin, niin ... kyllä sinä olit vähällä ... lapsi muka ei ole sinun ... et suinkaan sinä liikahtaisi, vaikka lapsi piestäisiin kuoliaaksi!

JEREMEJEVNA. Voi sentään, armollinen rouva! Ell'ei eno olisi samassa hetkessä mennyt tiehensä, kyllä minä olisin sen kanssa tapellut, vaikka mikä olisi tullut. Minä olisin iskenyt sen lihaan (näyttää kynsiään), enkä olisi torahampaitanikaan säästänyt.

RVA PROSTAKOFF. Kaikki te raukat olette hyviä kehumaan, mutta itse teossa teistä ei ole apua.

JEREMEJEVNA (itkien). Vai ei minusta ole apua! Eihän tässä enää tiedä, kuinka voi paremmin palvella ... en säästä henkeänikään, mutta sittenkään ei kelpaa.

KUTJEIKIN. Kotiinko meidät päästätte?

TSIFIRKIN. Minne meidät käskette?

RVA PROSTAKOFF. Vielä sinä siinä kollotat, vanha noita! Mene ja toimita noille päivällistä, ja sitten syötyänne tulkaa heti tänne takaisin! (Mitrofanille). Tule sinä pois minun kanssani. En minä päästä sinua enää näkyvistäni. Jahka minä sanon sinulle erään asian, niin kyllä taas haluat elää. Ei sinun tarvitsekkaan koko ikääsi lukea kirjoja -- Jumalan kiitos, kyllähän sinä jo sen verran ymmärrät, että voit jo itsekin hankkia lapsia maailmaan. (Jeremejevnalle). Veljeni kanssa selvitän asian toisella tapaa, kuin sinä. Saakoot kaikki kunnon ihmiset nähdä, mikä ero on entisen imettäjän ja oikean äidin välillä. (Menee Mitrofanin kanssa.)

KUTJEIKIN. Sinun elämäsi, Jeremejevna, on kuin vaivaisen syntisen. Mutta menkäämme sentään aterialle ja ottakaamme murheessamme aluksi ryyppy.

TSIFIRKIN. Ja sitten toinen ... yhteensä kaksi.

JEREMEJEVNA (itkien). Kunpa edes pääsisin tästä maailmasta! Olen jo palvellut neljäkymmentä vuotta, mutta aina kohdellaan yhtä pahasti.

KUTJEIKIN. Suuriko on palkkasi?

JEREMEJEVNA. Viisi ruplaa vuodessa ja viisi korvapuustia päivässä. (Kutjeikin ja Tsifirkin ottavat häntä kainaloista).

TSIFIRKIN. Laskekaamme sitte pöydässä, paljonko saat vuodessa!

(Esirippu laskee.)

III Näytös.

I Kohtaus.

Starodum ja Pravdin.

PRAVDIN. Juuri kun nousimme pöydästä, satuin astumaan akkunan ääreen ja näkemään vaununne. Sanomatta muille tulostanne mitään, riensin heti teitä tervehtimään. Minua ilahuttaa suuresti tavata teitä näin pitkän ajan kuluttua.

STARODUM. Pidän ystävyyttäsi suuressa arvossa. Minua miellyttävät juuri sellaiset miehet kuin sinä. Katso -- minä puhuttelen sinua näin kursailematta, sillä minun mielestäni avomielisyys lakkaa, kun kursailu alkaa.

PRAVDIN. Teidän käytöksenne...

STARODUM. Sitä monet nauravat, kuten kyllä tiedän. Mutta isäni kasvatti minut sen ajan mukaan, enkä ole huomannut tarpeelliseksi korjata kasvatustani. Isäni palveli Pietari Suurta. Silloin ihmisiä vielä sinuteltiin, eikä kukaan pitänyt itseään monena, jotta olisi tarvinnut yhdelle ihmiselle sanoa: te. Sen sijaan nykyään monet yhteensä eivät aina ole yhden veroisia. Isäni, joka palveli Pietari Suuren hovissa...

PRAVDIN. Olen kuullut, että hän oli sotilasalalla...

STARODUM. Siihen aikaan hovimiehet olivat sotilaita. No niin, isäni koetti kasvatuksessa toteuttaa yhtä periaatetta, jonka voisi lausua esimerkiksi näin: katso, että sydän ja sielu on oikealla tolalla. Kaikki muu on muotiasioita.

PRAVDIN. Se on totta, Ihmisen todellinen arvo riippuu juuri sydämmestä ja sielusta.

STARODUM. Ilman oikeata sielua on sivistyneinkin ihminen kurja. Ja sivistymätön on siinä tapauksessa aivan kuin peto. Pieninkin aihe saa hänet rikokseen. Juuri sellaisten sivistymättömien vallasta olen tullut vapauttamaan...

PRAVDIN. Sisarenne tytärtä. Tunnen koko asian. Hän on täällä. Menkäämme ...

STARODUM. Odota hieman. Olen vielä kovin kiivastuksissani näiden Prostakoffien sydämmettömästä menettelystä sukulaistani kohtaan. Puhelkaamme vielä joku hetki. Näeppäs, minä noudatan sitä sääntöä, ett'ei sovi ryhtyä mihinkään, ennenkuin mieli on tyyntynyt.

PRAVDIN. Harvat osaavat noudattaa samaa sääntöä.

STARODUM. Elämäni kokemukset ovat kyllä teroittaneet mieleeni sen säännön. Jospa olisin jo ennemmin osannut hillitä mieltäni, niin olisin voinut kauvemmin palvella isänmaatani. Niin, kyllähän sinä kaiketi tiedätkin, kuinka jouduin virka-eroon...

PRAVDIN. Muistan teidän ennen kertoneen siitä. Te pyysitte eroa upseerinvirastanne, kun muuan toverinne ilman mitään ansiota ylennettiin siihen arvoon, johon teillä oli kaikin puolin etuoikeus.

STARODUM. Niin juuri, mutta siinä menettelin väärin. Minun mielestäni kukaan ei saa erota virastaan, ell'ei itse varmasti usko olevansa kelvoton palvelemaan isänmaataan.

(Pravdin tarjoo nuuskaa. Starodum ottaa).

STARODUM (jatkaa). Jätettyäni sotilas-alan, jouduin sitte erityisten asianhaarain vuoksi semmoiseen toimeen ja paikkaan, jota en ollut uneksinutkaan ... (keskeyttää, kun Sofia tulee).

II Kohtaus.

Samat ja Softa.

SOFIA (Pravdinille). Jo minä aivan väsyin niiden mellakkaan tuolla ruokasalissa.

STARODUM (syrjään). Aivan äitinsä näköinen! Tuossa on varmaankin minun Sofiani!

SOFIA (katsoen Starodumiin). Kummallista, hän mainitsi nimeni! Enhän vaan erehdy...

STARODUM (syleillen häntä). Et, et! Sinä olet sisareni tytär, rakas Sofiani!

SOFIA (hellästi). Ja te minun rakas enoni!

STARODUM. Moskovassa sain tietää, että olet tänne joutunut vasten tahtoasi, ja nyt olen tullut pelastamaan sinut onnellisempaan tilaan.

PRAVDIN. Ja minä saan sen ilon, että olen näkemässä, kuinka tälläkin kertaa hyvä lopulta pääsee pahasta voitolle.

SOFIA. Te olette, eno kulta, aina ollut niin hyvä minulle...

STARODUM. Olen jo kuudenkymmenen vuoden vanha, eikä minulla ole, paitsi sinua, mitään muuta, joka minua enää kiinnittäisi elämään. Sinä olet vanhuuteni lohdutus ja minä koetan auttaa onneasi. Jouduttuani virkaeroon, ryhdyin ohjaamaan kasvatustasi, ja kun tahdoin koota sulle myöskin jonkun verran aineellista rikkautta, oli minun pakko ajaksi erota äidistäsi ja sinusta.

SOFIA. Teidän poissaolonne tuotti meille paljon murhetta.

STARODUM (Pravdinille). Kun tahdoin varjella Sofian elämää puutteelta, päätin lähteä muutamiksi vuosiksi sellaiseen paikkaan, jossa voi rehellisellä työllä ansaita rahaa, ja siten jouduin maanviljelijäksi Siperiaan.

PRAVDIN. Olen kuullut, että olisitte siellä voinut rikastua paljoa enemmänkin.

STARODUM. Mutta mitä varten? Jos rikkautta haluaa vaan itse rikkauden vuoksi, niin ei koko Siperia riitä yhdelle ainoalle ihmiselle. Minä olen kerännyt vaan sen verran, (Sofialle) että, kun menet naimisiin, meillä ei olisi esteenä sulhasen varattomuus, jos nimittäin sulhosi sattuisi olemaan köyhä. (Kuuluu meteliä). Mutta mikä mellakka siellä on?

III Kohtaus.

Samat, rva Prostakoff, Skotinin ja Milon.

(Milon koettaa estää rouva Prostakoffia ja Skotininia pääsemästä toistensa kimppuun.)

RVA PROSTAKOFF. Päästä, päästä minut! Annan mun kerrankin tarttua sen kuonoon...

MILON. En päästä, rouva, mutta älkää suuttuko!

SKOTININ (äkäisenä korjaten peruukkiaan). Pysy erossa, sisko, tai muuten tästä tulee ottelu: kun isken, niin repeät!

MILON (rva Prostakoffille). Olette ihan unohtanut, että hän on oma veljenne!

RVA PROSTAKOFF. Voi, voi, anna mun tapella!

MILON (Skotininille). Eikö hän ole sisarenne?

SKOTININ. Synti olisi kieltää, häpeä sanoa: kyllä hän on samasta pesästä, mutta katso, kuinka on villissä!

STARODUM (voimatta hillitä nauruaan, Pravdinille). Luulin suuttuvani moisesta, mutta nyt naurattaa.

RVA PROSTAKOFF. Ketä? Mistä? Mikä tulokas tuo on?

STARODUM. Älä suutu, rouva: en ole ikipäivinäni nähnyt näin naurettavaa kohtausta!

SKOTININ (pidellen niskaansa). Naurakoot vaan muut, vaan en minä.

MILON. Löikö hän teitä?

SKOTININ. Etupuoltani sain molemmin kourin vähän suojelluksi, mutta hän pääsi kynsillään tuonne niskaani kiinni.

PRAVDIN. Oikeinko vielä kivistää?

SKOTININ. Totta kai, kun niskanahkani on rikki.

(Rva Prostakoffin seuraavan puheen aikana Sofia osoittaa silmäyksillä Milonille, että heidän edessään on Starodum. Milon ymmärtää hänet).

RVA PROSTAKOFF. Vai on niskanahkasi edes rikki. Saat kiittää siitä herra upseeria, sillä ell'ei hän olisi väliin tullut, niin et olisi minun käsistäni niin vähällä päässyt. Poikaani ainokaista minä suojelen: en säästä silloin omaa veljeänikään. (Starodumille). Herraseni, se ei merkitse mitään eikä sitä kannata nauraa. Minulla on äidillinen sydän. Onko milloinkaan kuultu, että emä jättäisi penikoitaan alttiiksi? -- Mutta tänne näkyy todellakin, ties kenen luo, tulleen ties mikä vieras.

STARODUM (viitaten Sofiaan.) Tämän neidon luo on tullut hänen enonsa Starodum.

RVA PROSTAKOFF (säikähtyen, arasti). Kuinka? Sinäkö se olet? Meidän rakas vieraamme! Voi minua hupsua! Vai tälläkö tapaa piti ottaa vastaan omaa isää, joka on meidän kaikki toivomme! Anna anteeksi: minä olen hupsu. En osaa enää selvitäkkään. Missä on mieheni? Missä poikani? Tulit kuin tyhjään taloon. Tämä on jumalan rangaistus! Kaikki ovat hulluja! Piiat, piiat, Palashka, hoi!

SKOTININ (syrjään). Vai tuo se on! Siinä se nyt on eno!

IV Kohtaus.

Samat ja Jeremejevna.

JEREMEJEVNA. Mitäs nyt tarvitaan?

RVA PROSTAKOFF. Oletko sinä muka piika, vanha riiviö? Eikö minulla ole koko talossa yhtään piikaa? Missä Palashka on?

JEREMEJEVNA. Hän on sairaana. On maannut jo aamusta asti.

RVA PROSTAKOFF. Vai makaa se sairaana! Voi sitä petoa! Makaa vuoteen omana, kuin hänkin olisi aatelisnainen!

JEREMEJEVNA. Sillä on semmoinen kuume; yhtämittaa se vaan hourailee...

RVA PROSTAKOFF. Voi sitä mieletöntä! Mutta kutsu pian tänne mieheni ja poikani! Sano, että Jumalan armosta me vihdoinkin olemme saaneet vastaanottaa rakkaan Sofiamme enon; että meidän toinen isämme nyt on Jumalan armosta tullut luoksemme. No juokse nyt äläkä kuhnaile!

STARODUM. Miksi näin hätäilet, rouva? Jumalan armosta minä en ole isänne, ja samoin Jumalan armosta en ole tuttavannekaan.

RVA PROSTAKOFF. Äkillinen tulosi on multa vienyt järjen; mutta suo edes syleillä sinua säällisesti, sinä meidän hyväntekijämme!

V Kohtaus.

Samat, Prostakoff. Mitrofan ja Jeremejevna.

(Starodumin seuraavan puheen aikana Prostakoff ja Mitrofan, jotka tulevat keskiovesta, asettuvat Starodumin taakse. Prostakoff on valmiina häntä syleilemään, jahka vaan vuoro tulee, ja Mitrofan aikoo astua suutelemaan kättä. Jeremejevna asettuu syrjään ja seisoo, kädet ristissä, kuin kivettynyt, mulkoillen Starodumia, arka kunnioituksen ilme kasvoissa.)

STARODUM (syleillen vastahakoisesti rouva Prostakoffia), Tämä armo on aivan liikaa, rouva; tulisin ilmankin sitä aivan hyvin toimeen. (Päästyään rouva Prostakoffin käsistä kääntyy toisaanne, mutta siellä Skotinin, joka jo seisoo levitetyin käsin, heti sieppaa hänet syliinsä). Mikä mies tämä on?

SKOTININ. Minä olen sisaren veli.

STARODUM (huomaten vielä Prostakoffin ja Mitrofanin, kärsimättömästi). No keitä nuo vielä ovat?

PROSTAKOFF (syleillen). Minä olen vaimon mies. (Yht'aikaa). MITROFAN (tarttuen käteen). Minä olen mamman poika.

MILON (Pravdinille). Nyt minä en esitä itseäni.

PRAVDIN (Milonille). Kyllä minä esitän sinut myöhemmin.