Part 6

"Olisi sitä luullut kapteenilla sentään olevan sen verran silmiä päässään, että olisi erottanut minut tavallisesta hylkyväestöstä, ettei pitäisi minua jonakin noin vain maasta nousseena kyssäkaalina! Hän tietää varsin hyvin, kenen poika minä olen. Mutta ei voi kukaan sanoa, että minua täällä kursaillaan, huudellaan vain iltaisin hakemaan toisia laivalle. Hävytöntä!" Hän iski köydenpään vihaisesti laivanlaitaan. "Käyttää niin halpamaisesti hyväkseen sitä, että minä olen sattumalta antautunut hänen käskettäväkseen! No niin, ei se mitään haittaa", lisäsi hän tyynemmin, "saavat olla ihan varmoja, etten minä ole sen kohteliaampi. Rejer Juhl ei päästä käsistään köydenpäätä, jota kerran on alkanut kiskoa luokseen. Ee--i... sitä hän... ei... tee!"

Eräänä iltapäivänä tuli sentään vihdoinkin hänen vuoronsa -- vapautta keskiyöhön asti kirvesmiehen ja stewardin keralla. Viimemainittu, joka oli koristautunut kaulahuivein ja pukeutumalla vanhaan, entisen mannervirkansa aikaiseen vahtimestarintakkiin, käydä vaapotti kuin varis lyhyillä jaloillaan nuoraportaiden luo.

Aallonmurtajan markkinoista he olivat saaneet kyllikseen laskiessaan sinne ruuhellaan päiväiseen aikaan. He olivat perin kyllästyneet papukaijahäkkejänsä vartioitseviin vanhoihin ämmiin, jotka istualtaan kirkuivat ja myivät hapanta viiniä, appelsiineja ja kaikennäköistä rihkamaa. Niinpä miehet riensivätkin heidän ohitsensa edemmäksi. Stewardi, jolla oli kokemusta, luotsasi heidät erääseen puolipimeään, satamakadun varrella sijaitsevaan onkaloon, jossa he saivat syödäkseen eltaantuneessa öljyssä uivia sieniä ja muutamia palaneita, mustia lihankappaleita, jotka olivat kovia kuin puu. Juotuaan pullon viiniä silti saamatta eltaantuneen makua suustaan pois ja maksettuaan laskunsa he lähtivät ulos kaduille kiertelemään ja katselemaan.

Stewardi selitti, että kaikkien alaslaskettujen verhojen ja uudinten takana istui espanjattaria, jotka tulivat ulkoilmaan vasta auringon mentyä mailleen.

Vaellettuaan pitkät matkat talojen katveessa ja virkistettyään itseänsä helteessä ostamalla jäätelöä ja anisviinaa, saapuivat he vihdoin suuren, valaistun talon jykeville porteille.

Se oli la Ramblan suuri teatteri. Siinä vilisi ihmisiä ja vaunuja, ja kohta hekin joutuivat keskelle virtaa.

Kirvesmiestä alkoi arveluttaa. Stewardi yllytti innokkaasti lähtemään Barcelonettaan; hän oli ollut siellä jo kaksinkertaa, ja siellä oli huvia jos kuinka paljon, sekä nuoralla tanssijoita että näytelmiä.

Mutta Rejeriä ei nyt enää saatu minnekään. Koko tässä koreassa ympäristössä oli jotakin rintaa ahdistelevaa. Laivalla oltaessa kävi kyllä laatuun hoitaa kokin ja koiran virkaa -- hän oli kerta kaikkiaan päättänyt tehdä tehtävänsä -- mutta täällä maissa? Hän, tuo nainen, joka seisoi siinä niin ylväänä, pitsimantilja hiusten ja hartiain yli heitettynä, hän kyllä huomasi Rejerin olevan hyvää sukua. Jos hän olisi tiennyt, että Rejer vietti päivänsä nokisena kokkina, ei hän varmaankaan olisi suonut noita silmäniskuja...

Rejeriä alkoi oma seura yht'äkkiä hävettää, ja hän koetti esiintyä ikäänkuin ei olisi kuulunutkaan heidän joukkoonsa. Kun kirvesmies häveliäästi epäröiden arveli, että täällä kenties oli liian hienoa heidänlaisilleen, työnsi hän leukansa uhmaavasti eteenpäin ja virkkoi:

"Liian hienoa?... Minunlaiselleni?" Ja kuuntelematta toisten selityksiä hän tunkeutui sinne, missä näki lippuja ostettavan. Hän aikoi sisään -- he saivat tehdä tahtonsa: joko erota tai tulla mukaan.

Pääsyliput he saivat, ja sitten he antautuivat, alituisesti niitä näyttäen, ihmisvirran vietäviksi, kunnes tulivat ylimmille paikoille ihan katonrajaan.

"Lastiruuma" alhaalla oli aivan täynnä väkeä. Se seikka, ettei oltu rakennettu parruista ja lankuista välikattoa, riippui kirvesmiehen mielestä siitä, että nuorallatanssijoilla piti olla vapaa liikkumisala. Huu! Ihan alkoi pyörryttää, kun katsoi alas "pataan".

"Ssh!" virkkoi Rejer -- hän ei pitänyt kirvesmiehen käyttämästä sanonnasta -- ja kumartui suojusreunan yli katsellakseen omin neuvoin.

Musiikki alkoi soida niin äkkiä, että he hätkähtivät, ja sitten jiikattiin isopurje ylös.

Siellä seisoi ritari miekka kupeella ja käsi sydämellä. Hän alotti kamalan korkean ja pitkän lirutuksen, ja sitten tuli hajalla hiuksin eräs valkopukuinen donna, joka väänteli käsiään, painui polvilleen ja nousi jälleen seisomaan.

He lauloivat toinen toisensa perästä, ja tuntui siltä, kuin eivät he koskaan saisi asiaa valmiiksi.

Timperi haukotteli yhä armottomammin, niin että ihmiset kääntyivät vihaisina häntä tuijottamaan.

Yht'äkkiä virtasi ja kuppelehti sisään donnia, jotka hyppivät ja pyörivät kuin hyrrät; niitä tulvi kuin pussista.

Timperi istui kotvan kovin mietteissään, mutta äkkiä hän pudisti päätään, nousi päättävästi ja selitti aikovansa mennä. Naineen miehen ei hänestä sopinut katsella vaimoväkeä, joka tanssi paljain säärin ja melkein jiikatuin aluspurjein. Stewardi oli luvannut luotsata hänet jonnekin, missä sai konjakkia ja katajanmarjaviinaa -- ja nyt hän lähti!

Hiukan vastaanhangotellen seurasi stewardi häntä.

Rejerkin tunsi kummallista tunnetta katsellessaan outoa näkyä; mutta kun kaikki hihkuivat ja paukuttivat käsiään, ymmärsi hän, että se kai oli jotenkin niin kuin olla pitääkin, vaikka tympäisevältähän se näytti.

Jossain määrin keventyneenä, kun oli päässyt eroon seuralaisistaan, istui hän vapaammin tarkastellen näyttämöä ja ympärillään olevaa yleisöä. Kaikki oli yhtä uutta, kaikki itse asiassa sulautui yhdeksi hänen havainnossaan.

Niin, nyt hän oli syöksynyt suoraan maailmaan, yksinäisenä ja kenenkään tuntematta keskelle muurahaiskekoa. Kun hän ennen oli kuvitellut, minkä näköistä oli kaukana maailmalla, oli hän aina ajatellut Bataviaa, purjehtinut sinne kuten hänen kantaisänsä "Kenraalikuvernööri Swardecroonilla", vanhalla aluksella, joka korkeine peräkajuuttoineen ja paisuvine purjeineen riippui kotituvan seinällä. Millaisena maailma lienee kuvastunut tuon esi-isän silmiin? Hän oli ollut sitkeä ja pyrkinyt eteenpäin kuin mies! Ja samoin taisi tehdä yksi ja toinen Juhl hänen jälkeensäkin. Mutta Rejeriä köyhempi hän tuskin saattoi olla -- taskusta ei olisi löytynyt kahta taaleria.

No niin, minä olen joka tapauksessa kokki ja saan koettaa pistää kauhani johonkin -- ei ole niin kovin suurta väliä, vaikka joku polttaisi nokkansa.

Antaessaan puoliksi ajatuksiinsa vaipuneena katseen harhailla ylös ja alas hän oli yht'äkkiä tuntevinaan mustakiharaisen pään lähinnä alemmalta riviltä.

Perämies! -- Aivan varmaan se oli perämies Lind!

Koko teatteri muuttui kohta hänen silmissään; nyt siellä oli joku hänenkin tuttavansa.

Esirippu avautui, mutta koko näytännön ajan oli hänen tuijotettava perämieheen. Silkkinenäliina pisti näkyviin hänen hienon nuttunsa rintataskusta, ja lakki oli polvella. Äkkiä hän kumartui edessään istuvan naisihmisen puoleen. Nainen oli kalpea, ja hänen mustassa tukassaan näkyi olevan neilikka. Perämies sanoi jotain, jolle nainen nauroi, alkaen sitten leyhytellä viuhkaansa. Sitten kuori perämies appelsiinin ja tarjosi sen hänelle erinomaisen kohteliaasti ja lakkaamatta jutellen. Ei kumpikaan välittänyt erikoisemmin siitä, mitä näyttämöllä tapahtui.

Perämies ja korea naishenkilö askarruttivat Rejerin tarkkaavaisuutta, kunnes kappale oli lopussa. Ihmeekseen hän havaitsi heidän lähtevän pois yksissä ja näki heidät vielä vilahdukselta ihmisjoukossa sisäänkäytävän ulkopuolella.

Jonkun ajan kuluttua hän käveli lyhdynvalossa alhaalla aallonmurtajalla odotellen toisia, ennenkuin huutelisi Alertiin.

Oli hiukan yksinäistä alhaalla satamassa. Väitettiin, ettei täällä ollut puutetta roskaväestä, jolla muun hyvän lisäksi oli pitkät katalonialaiset puukkonsa. Mutta -- hän tunnusteli usein puseron alla kantamaansa tuppea -- olipa hänelläkin Aa-vuonolainen tuppipuukko, joka oli aikanaan kuulunut hänen isälleen.

Tuntui keventävältä, kun perämies Lind saapui; hän oli ylevän tunnelman vallassa ja hyräeli.

"Hyvää iltaa, Rejer!"

Miten reipas ja merimiesmäinen hän olikaan! Tarvitsi vain nähdä, kuinka hän nosti käden suulleen huudellen moneen toviin, kunnes kaukainen ääni kuului hänelle vastaavan. Rejer tunsi ihan lämpenevänsä perämiestä kohtaan.

"Kuulkaahan, perämies!" tiedusteli hän äkkiä. "Mikä espanjalainen naishenkilö se oli, jonka kanssa perämies teatterissa istui?"

Perämies näytti hiukan ällistyneeltä.

"Vai niin? Olitko siellä?... Hän, no! Niin, hän oli... jonkinlainen sukulainen..."

"Täällä Barcelonassa?"

"Niin, hän on tullut tänne... sattumalta... oikeastaan hän on jonkinlainen serkku... kaukaisia sukulaisia..."

"Ymmärtääkö hän norjaa?"

"Hm... hiukan... hieman sinne päin. Mutta älähän viitsi jutella, että näit meidät yhdessä -- ei kenellekään laivassa -- ymmärrätkö!" Hän vihelsi hiljaa.

"Näitkö sitä hoikkavartista, jolla oli silmät ja joka tanssi cachuchaa? Sellaista et ole nähnyt Norjassa! Kastanjettejansa, niitä ne lyövät ja näpähyttelevät niin tulisen hehkuvasti, että räiske käy heidän ympärillään ja katsojan sielu menee ihan pyörälle. Ne ovat puuta, näetkös, sileätä kivikovaa puuta. Mutta tuollainen mustasilmä saa niihin elämää, niin että ne helisevät... helisevät... helisevät, poikani!" Hän vihelsi sävelen. "Hm! Sinulta on vielä paljon näkemättä, Rejer! Ja se on hyvä, ettet sinä tiedä mitään. Minä tahtoisin mielelläni suojella sinua, mutta hiukan ymmärrystä minun on sinuun istutettava, muuten et osaa olla varuillasi."

Hän käveli hiljaa hyräillen edestakaisin laiturilla. "Mutta kuulehan nyt, poikaseni! Minä kyllä tiedän, että sinulla on koko joukko älyä yliskammariisi säilytettynä. Et kai anna kenenkään edes aavistaa, että tunsit minut ennen laivaan tuloasi. Siitä saisit ilman muuta kaikkien vanhempien miesten vihan osaksesi. Ota mieluummin vastaan kaikki ropsahdukset, ne kyllä lopulta taukoavat, ja minä teen parhaani, milloin voin. Nyt minä luulen saavani aikaan sen, että stewardi ottaa suorittaakseen puolet sinun keittiötyöstäsi."

"Hei, pojat siellä! Hiukan parempi vauhti!" huuteli hän kirvesmiehelle ja stewardille, jotka äänekkäästi jutellen astelivat kaupungilta päin ruuhen laskiessa laituriin.

Lyhtyjen häilähtelevässä valossa heittivät alukset synkkiä varjoja satamaan, ja Mont Juichin linnotus näytti synkältä öiseltä jättiläishahmolta heidän soutaessaan laivalle.

Suuret, loistavat tähdet vilkkuivat lukemattomien raakapuiden ja mastojen lomitse, ja Rejer istui muistellen cachuchan tanssijatarta, jota hän ei ollut lainkaan tajunnut. Nyt hän näki hänet jälleen ajatuksissaan, näki jokaisen liikkeen ja kuuli kastanjetit. Miten hauskaa hän olikaan pitänyt maissa!

"Hyvin soudettu!" kajahdutti perämies heidän laskiessaan laivankupeeseen.

* * * * *

He olivat laiturissa ottamassa lastia, ympärillään aamuisin kauppavenheitten vilisevät joukot.

Siinä oli elämää, huutoa ja meteliä, niin ettei kuullut omaa ääntänsä, ja tarvitsi vain pistää päänsä laivanlaidan yli päästäkseen rahoistansa. Kukin venhe laski aina suunnilleen samaan kohtaan. Rejer alkoi jo ne tuntea.

Kun hän seisoi aamusumussa laivanlaitaan nojaten ja havaitsi jälleen vanhan tarhapöllön, joka istui kaulaa myöten vihannestensa keskessä kirkumassa, näkyi venheen peräpuolella, aurinkoteltan alla tänään toisenlainen ryhmä.

Nuori tyttö, jolla oli jaloissaan valkoiset sukat ja keveät kengät, istui käärityin hihoin ja lumivalkea pyyhinliina polvillaan pesemässä ja kampaamassa pikku veikkoaan, -- heidän kaiketi piti maihin. Se oli alinomaista painiskelua pojan tehdessä vastarintaa; tyttö ilmeisesti ihaili pientä mustakutrista, itsepintaista veliprinssiänsä. Yht'äkkiä poika kiskaisi itsensä irralleen.

Tyttö juoksi jälkeen ja tavotti hänet lähellä tervasankoa, johon poika oli itsensä tahrimaisillaan. Vanha tarhapöllö torui kaalinsa keskeltä.

Ikäänkuin kutsuakseen jonkun todistajakseen ja saadakseen oikeutta tyttö katseli ympärilleen. Hänen ja Rejerin katseet yhtyivät. Tyttö punastui lievästi, nauroi ja vastasi eukolle samalla vetäen pojan mukanaan takaisin.

Mutta -- millainen hymy! Millaiset silmät! Rejer katseli häntä, hiipi varkain häntä katselemaan, oli kääntävinään selkänsä istuessaan hajasäärin lautakäytävällä ja kiertäen köydenpäätä rautapultin ympärille. Hän laskeutui pitkin rappusia laidan ulkopuolelle ja jälleen takaisin, ikäänkuin hänellä olisi ollut laivatöitä tai jotain silmälläpidettävää, kaikki vain sen vuoksi, ettei kadottaisi hänestä vilahdustakaan aina siihen asti, kun tyttö veljineen vihdoinkin seisoi laiturilla. He aikoivat varmaankin kirkkoon tai vieraisiin, niin hienoja he olivat; hänen liinavaatteensa olivat lumivalkoiset, jalat niin hienot.

Rejer oli aina luullut, ettei missään ole niin hempeitä pyhäpukuja kuin kotona Aa-vuonolla; mutta mitä olivat sikäläiset huivit ja paksut päähineet verrattuina tuollaiseen hattuun, joka sopi niin terhakasti päähän? Entä sitten se paksu sarkatamppi, jota kotoiset tyttäret kantoivat vyötäisillään, kun näki espanjattaren hameen valautuvan pitkin hänen lanteitaan? Ja kun hän nyökkäsi jäähyväisiä eukolle, ei Rejer ollut aivan varma siitä, eivätkö nuo tummat, Espanjan pähkinän kokoiset silmät hetkiseksi siirtäneet katsettaan häneen veitikkamaisesti hymyten, ikäänkuin hän sittenkin olisi Rejerin havainnut.

Rejer kulki kuin humalassa koko päivän ja oli varuillaan, mutta kumpikaan menijöistä ei tullut takaisin, ja felukki purjehti tiehensä ilman heitä.

Seuraavana aamuna se taas saapui, ja hän osti mustanpuhuvalta eukolta toisen pähkinäannoksen toisensa jälkeen, ennenkuin laiva irrotettiin laiturista.

He olivat juuri nostaneet ankkurin ulkona satamassa iltapäivällä, ja Rejer oli tehnyt työtä hikeen asti vetämällä ketjua kelalta -- he olivat lähdössä Civita Vecchiaan lastina vuotia ja silkkitavaroita -- kun felukki vielä kerran sukelsi näkyviin heidän viereltään. Sisarukset seisoivat yhdessä korien ääressä eukon kanssa; luultavasti he olivat tilinteolla.

Tuuli kuljetti felukkia poispäin Alertin yhä levätessä paikallaan ankkuri keulalaidan ulkopuolella, ja Rejer riensi kokkaan unohtaen kaikki, kunhan pääsi näkemään. Vihdoin hän oli keulakannella. Eukko oli luultavasti kertonut hänen monista pähkinänostoistaan, sillä nuori tyttö nauroi ääneen ja iloisesti Rejerille ensin nyökäyttäen päätään, ja sitten hän kääntyi ympäri heiluttaen ketjua, joka hänellä oli kädessään, kuten sopi tehdä jollekin, jota ei odota enää milloinkaan näkevänsä tässä elämässä.

Mutta... millaiset välkkyvänvalkeat hampaat ja millaiset tähtisilmät! Ja Juanitan nimellä eukko oli häntä maininnut.

Piti ottaa sisään köysi, joka oli ollut ulkona, jotta päästäisiin kunnialla eroon naapurista, suuresta Länsi-Intian kulkijasta, joka oli tuonut sokeria Venezuelasta, ja Rejer ryntäsi sokeasti käsiksi.

"Kas vain! Senkin husaari! Aiotko mennä täyskokeneiden miesten edelle? Ehkä puosmanninkin edelle?" kuului tuima ja ivallinen huomautus. "Laputa tiehesi! Takakannelle, kuuletko!"

Rejer loi "täyskokeneeseen" silmäyksen, joka... no niin, ja laittautui peräpuolelle köyden päähän, missä hän seisoi kiskomassa viimeisenä miehenä. Mutta hänen sydämensä sisin kiehuva arvotus oli, että tulipa kysymykseen puosmanni, timperi, kokenut laivamies tai puolimatruusi tai vihdoin stewardi tai laivakoira, niin -- kunpahan vain olisivat aavistaneet, kuinka kaukana Rejer Jansen Juhlin arvon alapuolella koko heidän virkajärjestelmänsä oli! Solvauksia heiltä! Se kuului auttamattomasti siihen mustaamiseen, jonka hän oli päättänyt kestää.

"Valmiit kääntämään!" kuului hetkisen kuluttua, kun he olivat päässeet ulos sataman suulta.

Stewardi kiiti, somasti sipsuttaen, neilikka vieläkin napinlävessä, suuren jaluksen ääreen, ja Rejer edemmäksi, alakeulapurjeen alukseen, viskaten rautanapon kädestään keittiöön.

"Käännös!" kajahti komennus jälleen.

Rejer antoi jaluksen luistaa, lähti sitten ylähangan puolelle ja kiskoi sisään höltyneen jaluksen, sitä mukaa kuin eturaakapuut kääntyivät. Keulapurjeen täyttyessä hän ponnisti vastaan ja piteli kuin leijona, kunnes sai apulaisia vetämään.

Hän oli riittävästi harjaantunut kokin velvollisuuteen pitää huolta alakeulapurjeen jaluksesta, ja hän irtautui kokin hahmosta puuttuakseen matruusintyöhön aina sellaisella kiivaudella, ettei se voinut olla herättämättä toisissa hilpeyttä.

"Kas kokkia, miten hän ponnistaa pidellessään vastaan! On siinä vääräsäärtä!... Sitoo köydenpään kuin suitset! Hei, hei! Talliin takaisin!" Ja hänen jälkeensä kuului kielen maiskutusta kuten hevoselle. Illalla hän sentään meni vahtiin ajatellen kaikkea muuta kuin päivän katkeruuksia. Aurinko laski Espanjan vuorten taa, meri kohoili sulan raudan tai tumman viinin värisenä, ja siellä täällä nousi boniitti vedenpintaan.

Juanitan nimellä oli eukko häntä maininnut. -- Juanita! Ihastuttavan kaunis hän oli ollut eilen luodessaan silmäyksensä Rejeriin. Ja nyt tänään, kun hän heilutti ketjua kädessään, nousi puolittain seisomaan, kohotti käsivartensa ja hymyili! Kaikkien maailman naisten pitäisi olla mustasilmäisiä, siitä tulisi toista kuin koko tuo Pohjolan sinisilmäinen maitohera!

Niin, Juanita hymyili, mutta _hän_ ei hymyillyt. Ah, jospa hän ei olisi koskaan häntä nähnyt! Mitä hän naisväestä välitti! Mutta hän, Juanita... Juanita oli hänen nimensä! Hänet täytyi, täytyi nähdä jälleen! Rejer ajatteli järjestää asiat niin, että tulisi jälleen matka Espanjaan...

Hän käveli edestakaisin tuntien sekavaa tunnetta sen vuoksi, että tytön kuva alinomaa oli hänen mielessään ja että hän oli niin perin onneton. Toisinaan hän pysähtyi laidan ääreen tuijottelemaan.

Göteporilainen istui etukannen pollarilla ja lauleli:

"Ma ruusua lemmin, oli toukokuu..."

Rejer seisoi kuunnellen ja ajatteli omaa ruusuansa.

VI.

Liivaripuomilla mietiskelemässä.

Lähtiessään merille oli Rejer Jansen Juhl tuntenut itsessään piilevän kokonaisen ruutikellarin tahtoa, jonka piti purkautua teoiksi ja taisteluksi maailmaa vastaan, kunhan hän vain saisi siihen tilaisuutta ja mahdollisuutta. Sen vuoksi hän oli sietänyt meritaudin, paistunut hiessä ja auringonpaisteessa, sallinut itseään "kuranssattavan" ja pysytellyt Alertissa sitkeästi kuin pajuinen vitsa koko ajan niinä kahtena vuotena, jotka oli purjehdittu Välimerellä ja Mustallamerellä.

Mutta mitä hän oli siitä hyötynyt? Ei, satamapaikkoja ei olisi saanut olla lainkaan olemassa tai sitten ainoastaan sellaisia kuin Taganrogissa, jossa he laskivat laituriin kolmekymmentä virstaa kaupungista ja ottivat rukiita lastikseen edes käväisemättäkään siellä!... Mutta kaikki nuo Välimeren rannalla sijaitsevat satamat valkoisiksi kalkittuine taloineen ja kivilaitureineen, jotka olivat hiuskarvalleen toistensa kaltaisia, olipa niiden nimenä sitten Triest, Cattaro, Palermo tai Malaga, ne saattoivat mahdollisesti olla erittäin edullisia sekä kapteeneille että laivanvarustajille, mutta sellaiselle kuin hän, joka tahtoi hiukan tutustua maailmaan, oli jokainen tuollainen satamapaikka ikäänkuin seula, johon palkka hupeni.

Jos joku sanoi, että Rejer unohti, kuka hän oli ja antautui juopotteluun ja muuhun humuun, niin hän valehteli. Mutta sattui aina tapauksia melkein jokaisessa satamassa, paitsi kaukana Taganrogissa, jossa he, kuten sanottu, olivat laskeneet laituriin kaupungin ulkopuolelle ja... Niin, miten sitkeän limainen ja pahanhajuinen ja matalapohjainen Asovanmeri olikin merenkulkijalle, sen rannalla sijaitsi sittenkin ainoa satama, josta hän muisti päässeensä oikein kunnolla eroamaan. Sillä kertaa hän kokosi seitsemän kuukauden palkan, ajatteli jo korkoja ja rahain sijoittamista säästöpankkiin kotona.

Ei kannata myöskään salata, ettei hänen mieltään enää yksinomaan askarruttanut espanjatar, jonka hän oli nähnyt barcelonalaisessa felukissa. Päinvastoin on avoimesti tunnustettava, että Rejerissä, huolimatta kaikesta luonteenlujuudesta, sittenkin oli eräitä, luultavasti hänen suvussaan perinnäisiä ja viljeltyjä tunteenomaisia puolia, jotka vaikuttivat, että häntä jokseenkin varmasti jokaisessa satamassa väijyi rakastuminen aivan kuin tuhkarokko, vieläpä sellainen, ettei lääkäri olisi voinut sitä nimittää lievänluontoiseksi. Ne syntyivät kuten Barcelonassakin mitä odottamattomimmista ja satunnaisimmista aiheista, joko heti heidän saavuttuaan tai vähää ennen heidän lähtöään, ikkunaparvekkeelle suuntautuneista katseista tai hänen tehdessään kauppaa jossakin jäätelökojussa, yhtä tuimasti ja yhtä helposti. Odessassa hän näki juuri viimeisenä iltana pitkän, kuudankalpean Mariankan kiitävän hevosen selässä sirkuksessa; ja taas viimeksi Malagassa, missä heidän liivaripuominsa niin sanoakseni kopisteli erään viinituvan ovea, oli myös eräs pienoinen kiharapää, joka heti ensi päivästä sai hänet kuumeeseen ja pakotti hänet puolen päivää kävelemään ja -- hän ymmärsi itse, miten kirotun tyhmää se oli -- suunnittelemaan kosintaa ja mahdollista espanjalaiseksi rupeamista. Eipä mitään, sillä kertaa puuttui perämies ajoissa asiaan! Mutta joka kerta vaivasi häntä suunnaton painostus ja mielenmasennus ainakin kuukauden; tuntui, kuin ei enää kannattaisi elää, ei olisi enää mitään, jonka vuoksi maksoi vaivaa tehdä työtä, harmaan harmaata... mustan mustaa; hän jaksoi tuskin avata suutaan vastatakseen ihmisille. Kunhan ei naisväellä edes olisi ollut silmiä... ei ainakaan niin mustia kuin täällä Välimeren rannoilla! Kaukana Taganrogissa, siellä... niin, siellä hän oli pyydystänyt sammen; helpotti aina, kun ajatukset siirtyivät sinnepäin...

Mustat silmät -- siniset eivät ensinkään -- olivat aina omituisella voimalla panneet hänen päänsä pyörälle; sen hän kyllä tajusi seisoessaan liivaripuomin perttinuoralla.

Ainoa asia, jota hän oikeastaan saattoi muistella jokseenkin tyytyväisin mielin, oli se sitkeys eli se perinnäinen Juhlien itsepintaisuus, jonka varassa hän oli päättänyt opetella kaikenlaiset laivatyöt. Häntä voitiin joka tapauksessa pitää kunnon matruusina ja kokeneen meripojan veroisena.

Hän ei enää ollutkaan se mies, joka Bergenissä oli tullut laivaan punakukkaisine, valtavine, raudoitettuine talonpoikaisarkkuineen. Se puolimatruusi, joka istui hajareisin puomilla mietiskelemässä, oli kyllä pitkä ja laihanlainen, mutta ulkonäössä oli jotain tavattoman urheata, joku ehkä sanoisi, suureen nenään vedoten, _hellittämätöntä_.

Tänään, liivaripuomilla istuessaan, hän hautoi ajatuksissaan viimeistä kotoa tullutta kirjettä... Monesta tuntui, kirjoitti äiti, että seutu oli nyt autio, kun Hammernäsissä ei enää asunut yhtään Juhlia.

VII.

Sinihai.

Alert oli purjehtinut lähes kaksi vuotta Välimerellä, kun kapteeni käytti hyväkseen edullista Vera Cruziin rahtausta ja alkoi liikkua Amerikan linjoilla. Hondurasissa ja Rio del Nortessa he viettivät kokonaisia viikkoja lastaten laivaan mahonkia ja sinipuuta sambojen, mestitsien ja intiaanien keralla paahtavassa kuumuudessa ja moskiittojen kiusaamina.

Rejer oli täysin kyllästynyt katselemaan sekä värillisiä että meksikolaisia härkä- ja hevosmiehiä raakoine, älyttömine, melkein kiehuvan kuumine kasvoineen, eikä jaksanut enää syödä pippuria ja papuja. Hän tunsi suurta tyydytystä, kun Alert vihdoinkin suuntautui pohjoiseen päin yli vaalean, savisen Bahamamatalikon, määräpaikkana Montreal.

Sinne tullessaan hänellä oli tilissä saatavana viiden kuukauden palkka. Alertin kontrahtiaika oli loppunut, ja hän oli vaatinut kahdeksan päivää miettiäkseen, tekisikö uuden sopimuksen. Siihen saakka arkku saisi jäädä laivaan.

Maissa hän aikoi vapaana miehenä vakaasti harkita, oliko hänen valittava amerikkalainen vai norjalainen alus. Hän oli lähtenyt merille luodakseen itselleen tulevaisuuden eikä vain köydenpäitä kiskoakseen.

Päästyään taasen maaperälle tunsi hän melkein hillitöntä vapauden tunnetta, tunsi olevansa oma herransa ja riippumaton mies. Aivan kuin olisi päässyt häkistä, jonne hänet oli suljettu istumaan kahdeksi vuodeksi.

Hän katseli ympärillään olevia nimikilpiä ja ilmotuksia. Hän voi mennä sisään jokaisesta ovesta, joka eteen sattui, voi vapaasti istuutua mihin ravintolaan tai tarjoilupaikkaan hyvänsä. Ei tarvinnut nostaa hattua kenellekään, ei ollut ajan puute esteenä! Hän sai matkustaa sisämaahan, jos tahtoi, asettua asumaan, minne hyväksi näki.