Part 5

Suuri ja sanoin kuvaamaton oli isäntärenki Andersin ja muiden hämmästys, kun hän heidän kantaessaan purjetta venheeseen lyhyesti ja päättävästi ilmotti aikovansa matkustaa Bergeniin, sen sijaan että olisi seurannut heitä kotiin. Hän oli harkinnut asiaa yöllä -- mutisi jotakin isänsä kuolinpesästä ja sillin myynnistä seuraavana vuonna. Hän tahtoi päästä maihin Skudenäsissä yrittääkseen sieltä johonkin pohjoiseen päin kulkevaan laivaan.

Miehet seisoivat hetkisen mykkinä, suu auki, ja sitten kun he alkoivat ymmärtää, venyivät naamat, silmät pälyilivät maahan, tupakkaa syljeksittiin sinne tänne ja korvan taustoja raaputeltiin raskaissa mietteissä...

Martti ja Torsten ja Jo ja Vidkun, itse emätilan torpparit, olivat samaa mieltä kuin isäntärenki Anders: että se oli mahdotonta, että heidän tuli vastata hänestä Juhlin emännälle.

"Tulla kotiin Aa-vuonolle ilman Juhlin poikaa -- sitähän saisi hävetä kaikkien ihmisten vuoksi!"

Pari heistä kuivasi jo silmiään lapaseensa, kun näkivät kaikkiin suostutteluihin taipumattoman ilmeen, joka selvään osotti, että Rejer piti päänsä.

Ei siis ollut muuta neuvoa! Juhlin pojan piti saada tahtonsa täytäntöön -- heidän täytyi luottaa rouvalle osotettuun kirjeeseen -- mutta kotiinsoutajien rinnassa tuntui raskas paino.

"Kuulehan, Anders! Sinun on vastattava Laukista -- etteivät ota sitä Haarstadiin myllynkiviä kiskomaan. Kerro vain äidille terveiset, että minä sanoin niin!"

Tuon tehtävän Rejer uskoi Andersille viimeiseksi, kun hänet laskettiin maihin Skudesnäsin laiturille.

Ja vuosikausia Hammernäsin torpparit arvailivat sinne ja tänne, mitä Rejer oli antanut Andersin asiaksi, Andersin oli näet määrä sanoa se vain Juhlin emännälle.

* * * * *

Vuonoseudut olivat pelanneet meren viheriän pöydän ääressä, uskaltaneet taaskin kerran viimeisensä -- ja hävinneet.

Siinä onnen arvan toinen, nurja puoli: venheet tyhjinä, huoneet tyhjinä, rasittava elintarvepula, sairautta ja kurjuutta.

Vielä muutamia sellaisia onnettomuuden vuosia, niin nuo samat purjehdusväylän varrella sijaitsevat saaret ja karit, jotka nyt olivat täynnä asuntoja, laitureita ja uusia rakennuksia, täynnä reipasta tulevaisuuden elämää ja toimintaa, lepäisivät yhtä kaljuina, mustina ja autioina kuin ennen sillin ilmestymistä, vain vanhat kirkuvat merilinnut yläpuolellaan, synkkinä ja hyljättyinä.

Vielä muutamia sellaisia onnettomuuden vuosia, niin sillinansioita varten perustetut säästöpankit, suuremmat asumukset, parempi talous, laajennettu maanviljelys, joka oli hyvänä aikana saatu alulle, parempi kouluopetus, syrjäisiin vuonoseutuihin levinnyt suurempi valistus -- kaikki tuo jälleen taantuisi, kuoleutuisi ja sammuisi, ja tietämättömyyden, ennakkoluulojen ja taikauskon vanhat hämähäkinverkot kutoisivat taasen harmaita harsojaan yli näiden kulmakuntien.

Täällä oli peli koskenut enempää kuin pelkkää rahaa, enempää kuin ihmishenkiä -- vaikka meri oli niitäkin vaatinut joukoittain -- se oli koskenut kansan rohkeutta itseänsä, seudun uskoa tulevaisuuteensa, ja nyt se paleltui ihan sydänjuuria myöten!

Jokaiseen taloon, joka kotiin, torpparille samoin kuin talokkaallekin oli meri kolmannen kerran lähettänyt tyhjän arvan: kuoppasilmäisen, köyhyyttä, sairautta ja kylmää hätää tuovan kiellon!

Seudut olivat rohkeina ja luottaen lähettäneet lämpimimmän verensä elämän seikkailuun, jossa se, joka uskaltaa, aina voittaa, Tuhkimo aina saa kuninkaantyttären, rohkea aina onnen -- ja virta oli uittanut takaisin kerjuusauvoja.

Oli pelattu ja hävitty.

Tarvitaan teräksinen sydän, jotta voi siten heittää arpaa tuhon keralla, tarvitaan enemmän kuin karaistunut ihmistahto tai -- ja se se juuri vaikutti, etteivät nämä seudut sittenkään häviötään tunnustaneet, vaan rohkeutensa jäännöksin, viimeisin voimin, viimeisin hätävaroin ponnistelivat eteenpäin vuodesta toiseen, kunnes arpa taas kääntyi ja heillä oli höyrylaivat tuvan ovella -- se kansallisluonteessa ilmenevä syvä pyrkimys, joka juuri vaatii seikkailua, joka leikkii onnella ja odottamattomalla, leikkii vaaralla. Se on hiljaisina, toimettomina aikoina luonut saturunouden, ja nyt se ajaa ihmisiä toimintaan niin hyvin sillin ja meren kuin taiteen ja runouden aloilla.

* * * * *

"Rejer Juhl! Hoi! Ohoi! Hoi!"

Oltiin Skudesnäsin satamassa Hänen ystävänsä aliperämies huuteli käsiensä välitse _Pontevan_ takakannelta. Rejer oli jo nähnyt tuon viheriäksi maalatun likaisen prikin erään varastohuoneen laiturissa, kuten näytti, vielä puolessa suolalastissa.

"Mitä sinä täällä teet?" kysyi hän Rejerin tultua lähemmäksi. "Hopeakuorma mukana, vai kuinka? Sinullahan on silliverkot meressä. Kuulehan, poika, älä vain ryhdy suolakeinotteluun, silli on tiessään. No, odotahan, tässä tulee kohta päivällisloma."

Aliperämies Lind oli harvinaisen kaunis mies, pitkäkasvuinen ja solakka, silmät tummat ja tukka sysimusta.

"Täällä on herneitä ja silavaa keittiössä", sanoi hän, kun Rejer oli tullut kannelle. "Sinä varmaankin tarvitset jotain lämpimiksesi."

Rejer ei ollut mielestään pitkiin aikoihin syönyt sellaista ateriaa kuin nyt aliperämiehen seurassa kajuuttapöydän ääressä.

"Talonpoikaiskomento -- talonpoikaislaivuri -- talonpoikaisalus! Mutta nyt minä siitä kohta pääsen!" mutisi perämies. "Koiranvirkaa näillä vesillä!"

"Eipä silti, Rejer Juhl, eipä silti; minä pidin siitä koko tuhannen riivatusti. Vauhtia sitä miehessä olla pitää. Älä hellitä, rynnistä, rynnistä yli kaikkien esteiden! Mutta hiukan, hiukkasen älyä pitää olla mukana, muuten sinä joudut naimisiin, ennenkuin havaitsetkaan, poikaseni! Ja silloin on se leikki lopussa. -- Hän... sillityttö... Musta Stiina, kertoi minulle kaikki samana iltana... hänellä oli puukko sinun koreissa vitjoissasi! Mutta olitko sinä pähkähullu? Mies, jolla on hallussaan kokonainen talo, ja sellaista sukua kuin sinä! Juosta suoraa päätä kosimaan! No, nyt sinä kaiketi lähdet Bergeniin juhlimaan? Minä lähden sinne myöskin. Sen tähden minä sinua huusinkin."

Rejer työnsi hernevadin luotaan.

Perämies loi häneen tutkivan katseen.

"Et sinä minusta näytä sellaiselta, että saalinkiasi surkeilisit. Et kai sinä niin hullu ole, että aina vain rakastuksissasi sureksisit. Siihen tautiin, on vain yksi lääke: rakastua toiseen. -- Kuinka vanha sinä olet?"

"Kohta yhdeksäntoista."

"Niin, koski se minuunkin, kun olin sinun iälläsi, neljä viisi vuotta sitten."

"E--he--hee!" nauroi Rejer suojelevan vakuuttavasti. "Sen hullutuksen minä soudin irti ihostani samana yönä. E--he--hee, mutta..." hän mietti ankarasti, uskoisiko asiansa perämiehelle, jonka olemuksessa oli jotakin hyvänsuopaa, aitoa ja luottamustaherättävää.

"Sinä näytät sellaiselta kuin olisit jonkinlaisissa kiipeleissä etkä tahtoisi asiaa ilmaista. Etkö tiedä, mitä tekisit rahoillasi?"

Rejer otti esiin lompakkonsa, jossa oli yksi ainoa keltainen kymmenen riksin seteli.

"Siinä koko omaisuuteni."

"Ei se ole niinkään vähän. Tasan kymmenen riksiä enemmän kuin minulla -- tämän silliprikin kurjalla palkalla saa itsensä pysymään vettä korkeammalla tuskin kahtena iltana viikossa. Minä rupesin tähän vain siitä syystä, etten joutuisi puille paljaille sill'aikaa kun _Alert_ on Bergenissä korjattavana. Se on kallis kylä -- raapii miehen paljaaksi tuossa paikassa! Viisainta haihtua, ajattelin, ennenkuin alkavat laskuja lähetellä. -- No niin, Juhl, sinulla on kymmenen riksiä. Et kai sinä niitä paiskaa menemään täällä Skudesnäsin satamassa. Eihän täällä mitään ole."

"E--en minä -- minä", sanoi Rejer äkkiä, "minä en tiedä, mihin ryhtyisin. Lähden Bergeniin päästäkseni johonkin, mihin hyvänsä. Minä haluan pois kotoa", lisäsi hän hiljaisella äänellä ja katseli lattiaan, "kotitalo on minulta mennyt."

"Va--ai niin? Vai sillä lailla?" virkkoi perämies jokseenkin ällistyksissään ja siirtyi tahtomattaan lähemmäksi. "Vai niin, niinkö ne asiat ovatkin?... No", huudahti hän hypähtäen seisomaan, "enkös olisi pannut veikkaa sieluani ja ruumista sen mukana, että jotain sellaista piili sinun karheassa harjassasi ja isossa, korskeassa nenässäsi! Sinä tietysti karkaat kotoa... Hm!" hän yritti viheltää ja kävellä kajuutan lattialla, mutta luopui siitä heti, sillä huone oli niin ahdas, että hänen täytyi kumartua -- "tietysti... karkaat. Niin, näetkös, Juhl, samoin tein minäkin... realikoulusta... No niin, mitä sinä nyt aiot tehdä?"

"Päästä pois vain."

"Ryynejä ja rusinoita myymään?"

Rejer ei vastannut. Äänessä oli ollut ivaa.

"Kauppapöydän ääreen venymään?... Tuollainen suuri mies, joka on ollut isänsä poika kaiken ikänsä!" Perämies pudisti päätänsä. "En minä pidä sitä otollisena! Mieluummin sittenkin riippumaan raakapuulle, poika!... se on sentään ilmavampaa! Vai mitä?"

Hän pisti kummankin peukalonsa liivinsä kainaloreikiin ja keinutteli voimakasta, notkeaa vartaloansa. "Merelle... me--relle... me--relle! Tietysti, poika!"

Neuvo miellytti Rejeriä aivan suunnattomasti, puhumattakaan siitä, että se tuntui hänestä imartelevalta. Hän oli jo pitkän aikaa ihaillut perämiehen vapaata merimiesolemusta, hänen hienoja lauseparsiaan ja sanankäänteitään ja hänen merenraikasta, kevyttä käytöstapaansa. Hän urahti jotakin kurkullaan, mutta siitä ei vielä selvinnyt, oliko kysymyksessä kielto vai myöntö.

"Miten merikivun laita?" tiedusteli perämies. "En ole koskaan tuntenut."

"Niin -- tietysti se on aluksi koiran virkaa."

"Ei haittaa yhtään!"

"... saat totella ja pitää suuren nokkasi koreasti piilossa parin ensimmäisen matkan aikana -- pistää sen tuppeen."

"Kyllä minä pidän varani."

"Sinä olet liian pitkä, se on sinulle onneksi. Ei kukaan halua tuollaista mastopuuta kajuuttapojakseen. -- Kuulehan", kysyi hän äkkiä, "luuletko osaavasi keittää herneitä polttamatta niitä pohjaan -- ja ryynivelliä ja kahvia? Jos saat pari viikkoa harjotellaksesi tuolla Bergenissä?"

Rejer murahteli jotakin vaatimatonta itsestään.

"Tietysti sinä osaat! _Alertille_ tarvitaan uusi kokki, niin että sinä lähdetkin mukaan Välimeren matkalle ja etenet keittämällä, niin hyvin kuin osaat, ensimmäisen kerran. Kymmenen riksiäsi saat käyttää rikataksesi itseäsi hiukan uuteen uskoon. Sillä jos sinä saavut tuollaisessa pitkässä sarkanutussa, jonka selässä on luunapit, niin ne kiskovat sinut märssyraa'an alle koko sataman katseltavaksi."

Rejer oli istunut hetkisen tuijotellen hernevatiin ja ajatellen uutta, odottamatonta tointa, jonka hän ehkä tulisi saamaan.

Äkkiä hän siirsi katseensa perämieheen. "Samapa tuo, loiskuttelipa sitä herneitä tai vettä -- merelle minä tahdon!"

V.

Hankauksia.

"Puskekaa ulos sieltä!... Reivaamaan... reivaamaan... reivaamaan!" kaikui äkkiä jalkaintöminän ja melun seasta _Alertin_ kanssikojuun.

Rejer raotti varovasti silmiään... Ensimmäisinä päivinä Pohjanmerellä hän tunsi maatessaan suoranaista pelontuskaa tuon huudon varalta; hän tiesi olevansa pitkäuninen ja ryhtyi kaikkiin toimenpiteisiin maatakseen valvovin korvin. Kokkina hän näet oli vapaa tavallisista vahtivuoroista ja sai nukkua koko yön paitsi milloin oli reivattava tai muunlainen jokamiehen työ tuli kysymykseen.

"Reivi märssypurjeeseen!... Prammipurje kiinni!... Puskekaa ulos sieltä!" kuului ylhäältä, ja komentosanoja säesti rappusissa läkkikastrullin räminä.

Rejer nousi istualleen; hänen ensimmäinen epäluuloinen silmäyksensä kohdistui kenkiin, jotka joku oli edellisenä yönä naulannut lattiaan.

Ne, jotka kuuluivat päivävuoroon, istuivat jo arkkujen kannella pukien vaatteita yllensä -- toiset hyökkäsivät täysissä tamineissa, öljykangasvaatteissa ja merisaappaissa rappuja ylös. Päivänvaloa tunkeutui kaitaisena juovana ruhvin läpi, sade ruoski kattoikkunaa ja alus kallisteli kovin.

"Ottakaa kokki mukaan prammiraa'alle -- kiiruhtakaa!" huuteli puosmanni alas läpi ruhvin. Rejer sivalsi silmänräpäyksessä kengät jalkaansa.

Kannella oli työ täydessä vauhdissaan, ja huutotorvesta kaikui toinen komentosana toisensa jälkeen. Prassatut purjeet läiskivät sadekuurojen sattuessa raskain vihaisin iskuin vasten mastoja, ja köysistössä vikisi, ulvoi, vinkui ja kitisi.

"Prammijalus ja jiikitouvi selviksi!" Rejer lähti kohta kiipeämään. Vaikka hän olikin ollut jo ennen märssyn alla, ei hän sittenkään tuntenut lainkaan olevansa kotonaan taipuilevissa köysitikapuissa. Hitaasti ja varovasti siinä liikuttiin ylöspäin, puoliksi mahallaan, tarttumalla kiinni kynsin hampain ja liukumalla kuin hummeri. Nähdessään jungmannien ehtivän hänen ohitseen hän turhaan yritti pitkäin käsivarsiensa ja jalkainsa avulla sivuuttaa kaksi väylinginväliä kerralla. Puttinkivantin luona märssyn alla, missä tikapuut taipuivat taaksepäin, hän pysähtyi arvelemaan, mutta keksi samassa märssyyn johtavan koiranveräjän ja turvautui heti siihen. Saalinginsarveen ehdittyään hän taas pysähtyi hetkiseksi, aivan kuin olisi haeskellut uutta pelastavaa aukkoa, mutta jatkoi sitten matkaansa kilpikonnan tapaan tarttuen vanttiin kerran toisensa jälkeen, ensin jaloin, sitten käsin.

Hetkisen kuluttua hän seisoi perttinuoralla isoprammiraa'an alla tuulen soitellessa hänen purjekangashousujansa ja tummanharmaan, vihertävän veden keinutellessa, niin että siellä ylhäällä saattoi pää mennä ihan sekaisin. Hän oli aivan hämmennyksissään. Alhaalta kuului komentosanoja, mutta häntä pyörrytti vain yhä enemmän -- toistuva "hei, hilaa!" kuului kuin ääni jostakin toisesta maailmasta, ja taklaus ulvoi ja vinkui kilvan sen kanssa.

"Mikä sinua vaivaa, kokki?" kysyi jungmanni, joka oli etäämpänä nokalla.

"Ei mikään", vastasi Rejer lyhyeen, ja samassa hän tuli jälleen silmänneeksi merta, jonka yläpuolella he vaappuivat.

Mutta että häntä jokin vaivasi, sen havaitsi nyt hänen toisella puolellaan oleva toveri, ruotsalainen; hän näet huusi minkä jaksoi:

"Ei tuuleen päin! Ei tuuleen päin, senkin pitkä roikale!... Ei luovata... ei luovata! Kuuletko... sillä tärvelet purjeen!"

Mutta Rejer, joka kerran toisensa jälkeen uhrasi merenhaltijoille, ei osottanut vähintäkään halua erottaa tuulen- ja tyynenpuolta toisistaan tai ylipäänsä käyttäytyä puolueellisesti kumpaakaan kohtaan. Oli vain yksi seikka tarpeellinen -- hän tunsi sen -- nimittäin pysytellä raakapuulla riippumassa ja pelastaa henkensä, kävi miten kävi.

Vasta hetkisen kuluttua pyörrytys oli ohi ja hän saattoi jälleen käydä työhön käsiksi.

"Kas tuossa!" sanoi ruotsalainen ojentaen hänelle pullean taskumatin. "Sinähän olet kalpea kuin haamu."

Rejer otti kulauksen, ja hänestä tuntui, että se auttoi ihmeellisesti.

"Kunhan vain ei prammitanko katkeisi meidän täällä istuessa!" virkkoi taas ruotsalainen. Se taipui tosiaankin kuin viulun jousi.

"Se on oksaton", arveli Rejer ja tempoi nyt purjetta kasaan laajoin ottein.

"Oletpa koko karhu!" ihasteli göteporilainen. "Tuohan ei ole kätten, vaan käpälien työtä!"

Prammipurjeet olivat koossa, isopurje kiinni, viistopurje samoin ja märssypurje reivattuna.

Sitten oli Rejerin keitettävä kahvia päivävuoron miehille.

Hän sytytti tulen kapyysiin, huuhteli ison kuparikattilan ja asetti sen liedelle. Kaiken tuon hän suoritti jonkinlaisen katkeroituneen innon vallassa. Joitakin miehiä saapui nysiään sytyttelemään, toiset, jotka olivat vuorollaan, kulkivat kannella kärsimättömästi ja yhteen ääneen vaatien kahvia. Keksimättä parempaa hauskutusta huonon sään aikana he ottivat haukuskellakseen kokkia, joka kuitenkin käänsi heille selkänsä, kumarruksissaan lisäili hiiliä tuleen tai puhalteli vetoluukkuun.

Rejerissä kiehui ja kapinoi, ja ajatukset risteilivät hänen aivoissaan katkeamatta.

Oli tosiaankin onni, että hän pääsi alas eheänä -- onni, oikein aimo onni! Hän hymyili happamen katkerasti: niin, olisivatpa vain kotona nähneet, miten Juhlin poikaa kuranssattiin -- nähneet Hammernäsin perijän mahallaan raakapuulla ja -- -- hän oli ollut putoamaisillaan.

Hän tempasi kiukkuisesti porisevan kahvikattilan liedeltä ja asetti sen kallelleen selkiämään, mutta unohti käyttää patalappua ja näpsäytteli sen tähden rauhatonna palaneita sormiansa.

"No, kokki!" -- pörröinen koirannahkalakki sukelsi taas sisään -- "eikö kahvi ole vielä valmista?"

Rejer tempasi kannen auki, niin kuuma kuin se olikin, ja paiskasi selvikenahan kattilaan.

"Minun puolestani te saatte kernaasti juoda sen miten sakkaisena haluatte; tuossa on!"

* * * * *

Olipa Rejer tosiaankin joutunut kiidätettäväksi! Kanaalia pitkin oli laskettu hauskaa kelkkamäkeä, kunnes tultiin Espanjan merelle ja nyt oltiin Cap da Rocan kohdalla! Ei ollut aina kovinkaan hauskaa seista tukahduttavan kuumassa keittiössä hoitelemassa paistinpannua, jossa kärisi voi kajuuttaan menevää lihaa varten, ja samalla pitäen silmällä herneitä ja silavaa.

Toisinaan hän sentään kävi ulkona vilvottelemassa, ja olihan siellä tuulta aivan mielin määrin.

Millainen meri!

Kannattimineen ja käärittyine paidanhihoineen hän näytti pitkältä, nokiselta, hienkiiltävältä sepältä. Ja se arvostelu, joka tuli hänen keittiössä suorittamansa työn osaksi, ei ollut juuri armollinen. Milloin olivat herneet palaneet pohjaan, milloin löytyi ryyneistä matoja -- ikäänkuin se olisi ollut hänen autettavissaan! Milloin olivat makeakeiton viskunat rikkirevityt, hävinneet, hän muka oli ne syönyt suuhunsa jokaikisen! Toisella kertaa, kun hän yritti asiaa korjata, ei liemi ollut kypsää -- "vettä ja ryynejä, hevosen syötävää."

Alun pitäen hän oli päättänyt olla vastaamatta, ja tuossa päätöksessään hän pysyi järkähtämättä. Kokin velvollisuudet, mikäli niihin kuului keittiön kirkkaana ja puhtaana pitäminen, ruuan valmistaminen määräajaksi, sen astioihin ammentaminen ja jakelu, hän sekä tiesi että täytti; stewardi sai sitten kantaa sen laivan peräpuolelle.

Niin, stewardi! Tuo sirosteleva teikari, joka käydä kepsutteli varsin hienosti ja jota nimitettiin peruukkimestariksi -- hänellä oli itsellään kähäräinen tukka ja jakaus otsassa -- hän otti myöskin vapauden laskea leikkiä Rejerin kustannuksella.

Se sattui tuona päivänä, jolloin he olivat Cap da Rocan kohdalla...

Rejer ymmärsi erittäin hyvin, että hänet oli komennettu yläilmoihin keskellä aamupäivää jonkinlaiseksi yleiseksi huvitukseksi ja että laivaväki oli seisonut kannella nauttimassa hänen eleistään, jotka eivät tietenkään olleet täysin merimiesmäiset, aivan kuin hän olisi ollut temppuileva marakatti.

Näitä mietiskellessään hän oli lähtenyt keittiöstä vilvoittelemaan hiukan ennen aterianaikaa ja seisoi tuijotellen yli laivan laidan villaröijy avoinna.

Portugalin rannikon läheisyydessä oli tullut yhtäkkiä kauhistuttavan kuuma. Meri oli vihertävänsininen ja aallot huoneenkorkuisia; koko Atlantin hyökyessä laivankylkeen oli märssypurje reivattu.

Tullessaan ruoka-astioineen stewardi mittaili Rejeriä katseellaan pitkin pituutta ja silmäsi sitten tutkivasti taklausta.

"Täällä etelässä saat kohta nähdä marakatteja, jotka kiipeävät vielä hienommin kuin sinä!"

Rejer nosti nokkaansa ja palasi keittiöön; stewardi tuli heti hänen jäljessään pahimpain hyökyaaltojen alusta keinuttaessa hakemaan hernekeittoansa, mutta sai kuumaa lientä sormilleen ja ryntäsi huutaen takaisin kajuuttaan, kädessä tyhjä astia.

Siitäpä elämä nousi! Stewardi valitti ja vaikeroi, mutta perämies Lind vakuutti pontevasti, että hän oli poropeukalo ja että tapaus oli sattunut epähuomiossa. Kukaan ei voisi saada häntä uskomaan, että rehti maalaispoika rupeisi ketään tahallansa kalttaamaan.

Kulku suunnattiin Cadizin lahteen, jonka laiturissa otettiin vettä ja ostettiin viiniä, jota piti nautittaman Välimerellä.

Illan ensimmäisellä vahtivuorolla he olivat jälleen merellä, ja seuraavan päivän sarastaessa he purjehtivat vinhassa virrassa Gibraltarin salmeen. Siellä oli taaja purjemetsä, teluksista ja marokkolaisista shebekoista aina suuriin linjalaivoihin asti. Toiset pyrkivät ulos, toiset sisään, ja siinä oli todellinen lippujuhla, merkinantoja ja tervehdyksiä sotalaivojen kesken, jotka kulkivat toistensa ohi tervehtien kaikilla kielillä ja kaikkien kansakuntain värein.

"Siinä ne seulovat ulos ja sisään kuin pullon kaulassa", selitti puosmanni olkapäitään kohauttaen.

Mutta Rejer seisoi kuin toiseen maailmaan siirrettynä. Hän näki Espanjan lumitunturien huippujen hehkuvan punaisina korkeata sinistä taivasta vasten ja heittävän pitkiä teräviä varjoja välimailleen. Hänen sydämensä tuntui sulavan.

Miltä mahtoi Hammernäsissä nyt näyttää? Puut kai olivat juuri hiirenkorvalla. Hän oli vilaukselta näkevinään äitinsä eteisenovella...

"Ooh... hoo... oh!" haukotteli puosmanni niellen aamuilmaa.

Jokainen aamutuulen henkäys toi mukanaan melkein huumaavia valkoisten, kukkivain mandelipuiden tuoksuja, ja Välimeri lepäsi edessä purppuransinipunaisena.

"Sitten", sanoi puosmanni viitaten Gibraltariin, "saamme purjehtia pelkkää sinistä vettä, maa alihangan puolella, kunnes tulee näkyviin Barcelonan majakka."

Ja eräänä välkkyvänä aamupäivänä Alert tosiaankin liukui Barcelonan sataman suojaavan maakielekkeen sisäpuolelle kootuin purjein.

Mont Juichin korkea vuorikeila linnotuksineen, joka oli kuin huipulle rakennettu linnunpesä, kanuunariveineen ja ylinnä liehuvine Kastilian lippuineen kuvastui veteen ja yhtyi laivankölin alla väylän toiselta rannalta käsin kuvastuvaan majakkaan.

Suunnaton satama oli täynnä laivoja, ja joukko lokertteja ja felukkeja, mitkä latinaispurjein toivat kalaa, viinitynnöreitä, vihanneksia, appelsiineja, pähkinöitä, munia ja kanoja ahdettuina koreihin, joita oli korkeina röykkiöinä mastojen nojassa.

"Tulehan katsomaan espanjatarta!" sanoi stewardi keittiön ohi kulkiessaan.

Rejer katsahti nopeasti yli laivanlaidan. Pari latinaispurjeista venhettä ja joitakin meluavia ihmisiä oli iskeytynyt kiinni laivan kylkeen. Toisessa venheessä seisoi vanha auringonpaahtama, kurttuinen ja viiksiniekka eukko, jonka tukka on mustaa ja karkeata kuin hevosen jouhet ja jolla oli kynnet melkein kuin petolinnulla. Akka kirkui kähein äänin tarjoten innokkaasti kaupaksi jotain kaalintapaista vihannesta ja korissa verkon alla kaakottelevia kanoja.

Rumaa väkeä! tuumi Rejer. Mutta millaista vauhtia nuo venheet liikkuivatkaan niistetyin kolmikolkkaisin purjein, vaikka oli niin tyyni, että tuskin kävi henkäystäkään! Hän oli pitänyt niitä silmällä koko matkan Espanjan rannikkoa kuljettaessa.

Rejerin ollessa paviaanivahdissa illalla -- tullitarkastus oli ohi, ja kapteeni oli mennyt maihin -- tuli perämies hänen luoksensa:

"Kuulehan", sanoi hän, "olet kai kuullut puhuttavan espanjattarista. Niin, eivät ne kaikki ole sellaisia kuin tuo tarhapöllö, jonka näit felukissa tänään. Tahdon vain ystävällisesti kehottaa sinua olemaan varuillasi, kun tullaan aallonmurtajalle; siellä on yllin kyllin sellaisia, jotka haluavat kalastella meripoikia. Pysy alallasi ja tee työtä, mieluummin selkä maihin päin, se on varminta. Tahdon vain varottaa sinua, ymmärräthän!" Hän lähti.

He olivat ankkuroituneet ulommaksi satamaan, missä kalalasti purettiin Barcelonettan kuljetusvenheisiin, ja laivankyljessä oli työ käynnissä kaiken päivää. Iltaisin miehistö sai vapaasti mennä maihin, kaksi aina kerrallaan, ja että maissa oli nähtävyyksiä, ilmeni kyllä palaavien kertomuksista.

Siltä vain näytti, ettei Rejerin maihinmenovuoroa tullut koskaan. Niinä harvoina kertoina, jolloin hän pyrki, oli vastassa kielto. Kokki sai luvan pysyä laivassa, sanottiin.

"Etteivät pidä minua edes stewardin veroisena!" purki hän itsekseen katkeruuttansa eräänä iltana, kun ruuhi lähti laivalta, satamassa ylt'ympäri syttyivät lyhdyt ja maissa loimusivat moniväriset tulet. Hän pysähtyi yhä useammin tuijottelemaan laivan vanavedessä pimeässä välkehtivää noidantulijuovaa, seisahtui ahtimen luo ja antoi katseensa liukua valoa pitkin aallonmurtajaan asti.