Part 16

Pian kuitenkin huomattiin, että sinne heidän täytyi.

Myrsky ei enää ollut pelkkää myrskyä, ja tuuli käännähti suoraan länteen! Suora merituuli ja ulapan aallot! Mikään ei auttanut, ja meren valkoisena vaahdotessa lähdettiin yön pimeydessä maata kohti...

"Suoraan päin majakkaa, pojat!" sanoi hän kuivasti. "Se tuntuu nyt niin leppoiselta, kun se puhaltaa takaapäin. Se lurjus tietää, mikä meitä edessä odottaa" -- lisäsi hän itsekseen mutisten ja silmäten kohti rannikkoa.

"... Kuulehan Anders!" sanoi hän jokseenkin rauhallisena vanhalle päällikölle, joka seisoi hänen vieressään peräsinpuun luona, -- "länsituuli oli avuksi Aa-vuonolaisten sillisuluille... ne selviytyvät nyt mainiosti!"

"Ky-yllä... ne selviytyvät!" arveli Anders omituisesti korostaen sanojansa.

Musta yö, pilviäpiirtävät aallot, korvissa merensavu ja vinkuna ja edessä -- ikäänkuin esiinsukeltava synkeä, ahdistava aavistus -- jokin välkkyvä, valkohampainen, kulmikas, tumma reuna...

"Näyttää paremmalta -- hiukan huuhtelua silloin tällöin ei nyt mitään haittaa!" Muuttaen suuntaa he purjehtivat edelleen rannikkoa kohti rajun hyökyaallon aina tavan takaa pyyhkiessä yli kannen.

Yhä likemmäksi tuli tuo musta, välkkyvä... särmäinen! Kuolema sieltä irvisteli heille...

Jokainen pimeästä vilahtava kari sai sydämen pelosta vavahtamaan...

"Jos tänä yönä on mentävä Herran eteen, niin on ainakin hyvä, että minulla on suluissa niin vähän omaan laskuuni!" lausui Rejer vanhalle päällikölle.

-- Nyt alkoi näyttää sellaiselta, että jokainen vaikeni omiin ajatuksiinsa.

Rejerin mielessä risteilivät mietteet raskaina ja kalpeina. Tulipa odottamaton loppu voimakkaalle elämälle!... Täyspätöisiä miehiä jatkamaan minun työtäni, sekä Jan että Jan Conrad!... Ja Saara -- eikö hän enää tule minua vastaan laiturille?... Tuli loppu aikaisemmin kuin olisin suonut! -- elämä on ollut kuin morsiustanssia siitä alkaen kun hänet sain... Hän nosti öljylakkiaan saadakseen ilmaa!

Koko elämä oli äkkiä hänen näkyvissään kuin kuvastimessa.

Nyt oli kiehuvaa tyrskettä molemmin puolin...

Äkkiä välkähti jotakin kiiltävää suoraan kokan edessä...

"Ei, tässä käy niinkuin isäukon, kun hän seisoi Aa-vuonon kirkkomäellä saarnaamassa silliä vastaan -- ei käy päinsä, Anders!"

Seuraavassa silmänräpäyksessä alus törmäsi. Ilma kohahti valkoiseksi... hyökyaallot kohisivat heidän ylitseen!

* * * * *

Niiden monien hylkylautain ja irrallisten pyöröpuiden joukossa, jotka tuon helmikuun yön jälkeen ajelehtivat kaikkialle saarien väliin, olivat kaiketi myöskin karihyrskyissä hajonneen jahdin kaaret ja lankut. Mutta aivan varmoja oltiin onnettomuudesta vasta sitten, kun nimilauta viikkoa myöhemmin löydettiin muutamia peninkulmia etelämpään ajautuneena.

Jan toi tuon ankaran sanoman aikoen valmistella äitiänsä siihen niin varovasti kuin suinkin. Mutta äiti tarttui heti häntä käsivarteen, ja hänen katseensa oli sellainen, ettei sitä voinut koskaan unhottaa; hän katsoi poikansa mieleen aivan kuin lasin läpi... "Kerro, poikani!... en ymmärrä mitä sanot, mutta muistan joka sanan... kerro kaikki. -- tarkoin... kaikki tyynni!"

Hän kalpeni yhä kertomusta kuunnellessaan -- oli painumaisillaan pöydän varaan, mutta nousi sitten äkkiä... "Siinäkö kaikki, Jan? Jos olet jotakin unohtanut, niin sano se minulle." Hän lähti, ja Jan aikoi tukea häntä.

"Kiitos, poikani, ei, annahan minun olla yksinäni." Muuta sanomatta hän sulkeutui huoneeseensa.

He olivat kovin huolissaan, kun ei hän seuraavana aamunakaan tullut ulos, ja silloin Jan lähti katsomaan.

Hän istui siellä aivan rauhallisena ja kalpeana.

"Tulehan alas ja ryhdy jälleen töihisi, äiti!"

Hetken hän vielä istui liikahtamatta lattiaan tuijottaen...

"Sen verran minä luulin isästäsi pitäneeni, etten voisi elää hänen kuoltuansa. Mutta elämä ei ole sellainen... emmekä me saa jättää kesken mitä hän on alottanut täällä Aa-vuonolla, Jan!"

"Niin, minä sain hänen viimeisen varotuksensa, äiti! -- sellaisen tempauksen, että lensin pitkäkseni... Mutta nyt minulle on selvinnyt, miksi tuo tapahtui: -- hän ei tahtonut uskaltaa meitä molempia samalle laudalle... Se merkitsee sitä, äiti, ettei meidän pidä istua täällä suremassa, vaan tehdä työtä, hellittämättä!"