Chapter 5

AKSEL. Mut ei saa se jäädä sikseen; Myös voiton toisen voittaa tahdomme. (Hälinää kuuluu kirkon ulkopuolelta.) Nyt huolet' ole. Vähän vielä lepää! Sun kultakypäris on raskas, pääsi Jo kevennystä kaipaa: kypäris Mun anna ottaa! Tuoss' saat mun sen sijaan, Se köykäisemp' on.

(Hälinä paisuu; Aksel viskaisee hartioillensa kuninkaan purppurakaapun, joka haavaa sidottaissa on hellinnyt.)

HAKON. Mitä teet sa, Aksel?

AKSEL. Vaan huolet' ollos, herra! Joku tulee; Vihollisia ehkä; kilpenäs Suo Akselin siis olla.

Vihollisjoukko ryntää sisään.

PÄÄMIES. Tuolla on Hän, tuolla! Tuopa kultakypärissä, Purppurakaapuss'. Se on kuningas. Sen päälle syöskää, surmatkaa hän.

HAKON. Aksel! Oi, nyt ma kumman käytöksesi tajuun. Takaisin kypär' anna.

AKSEL. Vedä miekkas! Asetu niin, ett' oikeata kättäs Ruumiini suojaa. Kun saat tilaisuuden, Niin lyö, ja vetäy jälleen takaisin! (Huutaa:) Tulkaatte tänne, raukat! Täss' on Hakon, Ja paljas miekkans' on. Hän Herran huoneess' Ei ilkimurhaa pelkää. Tänne tulkaa, Te heittiöt, jotk' ette tohdi seista Mies miestä vastaan kunnon taistelussa, Vaan kultaa kuninkahan murhall' ostaa. Janosta leijonan tää kieli vilkkuu, Verellä ilkiöin se virvoittaitkoon!

HAKON (vetää miekkansa). Hän peijaa teitä! Norjan valtias On tässä; rosvot käsin vasemmin Hän kaataa.

AKSEL. Vaiti, Aksel Thordinpoika! Sa haavoitettu olet; Hakon itse Voi puolustaita.

VIHOLLINEN. Käykää päälle, käykää!

(Ottelu. TOISTEN SOTURIEN hälinää kuuluu ulkoa; huudetaan:) Avuksi! Kuninkahan avuksi! Hänt' ahdistetaan.

VlHOLLIS-SOTURI (Akselille). Apu myöhästyy! (Haavoittaa hänet.) Paetkaa! Joutuin! Hän jo kaatui. Syöskää Väkevin voimin läpi virsupoikain Luo Erlingin. Jo Hakon kaatui. Pois!

Reinen Sigurd ja Wilhelm syöksevät sisään, virsumies-joukko muassaan.

SIGURD. Murhaajat lyökää, pistäkää! Ja takaa Niit' ajakaa! (Viholliset ajetaan pakoon. Kuninkaalle:) Sun henkes pelastui. (Havaitsee Akselin.) Ka, mitä? Akselilla kuninkaan On kaappu, kypäri? On verissään?

AKSEL (kuninkaalle). Taas kypäris nyt ota! Liian raskas Nyt _mulle_ on se. Seuraa urhojas Ja kera sotaveljen' jätä minut.

HAKON. Oi, serkku! Onko haavas --

AKSEL. Jätä minut, Kuningas! Vihollista vastaan rynnä! Häväistys kosta! Sigurdia seuraa, Uroita koskusverhoisia!

SIGURD. Niin, Hakon! Trondhjemin kuningasta puoltamaan On itse Norjan metsä varustaunut. Kas noita urhoj', ohtoj', aarnia! Oikeita tunturien kuusia. Ja haarniskoina kaarna verhoo uljaat, Ravakkaat rinnat; leppäsaitat, kärjin Liedessä karaistuina, keihäin' ovat. Niin sotivat he eestä kodin rauhan, Kuninkaan kunnian. Käy joukon johtoon! Niin ryntäin veikon kuolon kostoon saamme. Sa kuolon oivan kuolet, Aksel veikko! Edestä kuninkaasi. Mekin pian Kenties sua seuraamme ja tervehdimme Sua luona Jumalan. Nyt tule, Hakon! Hän ystävänsä kanssa jätä. Elo Se halaa sotaa, mutta kuolo rauhaa.

HAKON (urhoille, osottaen Akseliin). Te Norjan miehet! Eestä kuninkaansa Hän kalpen'.

VIRSUMIEHET (sysäävät maltittomina puukeihäitänsä laattiaan). Eestä kuninkaamme mekin Halaamme kalveta! Vie meitä kuoloon, Vie vihollista vastaan!

HAKON (syleilee Akselia). Hyvästi! Viel' eellä päivän laskun tavataan.

(Seuraa uroita.)

WILHELM (lähestyy Akselia). Mun veikkon', onko haavas kuolettava?

AKSEL. On. Hartioiltan' olus ota; tuppi Siit' irroita, se hieno vaate anna, Sill' että hetken veren juoksua Voin estää, koettaa elää. Kiitos! Vie Nyt tuonne minut, pylvään luo, joss' on Mun Valpurini nimi. Tässä on Mun hyvä olla. Pane pylvään nojaan Mun selkän', ett'en kaadu, kun ma kuolen.

WILHELM. Kärsitkö tuskaa?

AKSEL. En; vaan rauhallinen On sydämeni.

WILHELM; Valpurias etkö Viel' ennen kuolemaasi mieli nähdä, Elossa tässä kerran viel'?

AKSEL. Oi, Wilho!

WILHELM. Ma kohta riennän hänet tuomaan.

AKSEL. Varro! Niin, Wilho, käydä vois, ett' Akselia Ei enää olekaan, kun Valpur saapuu; Siis sielun' valiolle sano: Valpur Nimeä kuiskas Aksel kuollessaan.

WILHELM. Sen sanon.

AKSEL. Ett' on Hakon kunnon urho; Ett' Aksel hänen suhteen toivossaan Ei pettynyt.

WILHELM. Sen teen.

AKSEL. Vie Immersborgiin Terveisen' oiva Helfrid siskolleni, Ja hälle sulin kiitos sano niistä Tunteista, murheist', iloista, hän joita Veljensä kanssa lapsest' asti jakoi. Ah, hyvin tunsi, ymmärsi hän minut. Ja sano: Aksel Helfrid siskoaan Ei unhottanut kuolinhetkellään.

WILHELM. Niin teen. Mä hälle tervehdykses sanon.

AKSEL. Vaan Valpurille ennen kaikkia! Hellästi halaan haudass' saada vieress' Armaani ruumiin nukkua, kun hänen Elonsa tääll' on päättynyt.

WILHELM. Niin saat. Viel' onko muut'?

AKSEL. Ei muuta.

WILHELM. Siis -- nyt lähden.

AKSEL (kättään hänelle kurottaen). Mun oiva, kunnon sotaveljen'! Kiitos Uskollisuudest', ystävyydestäs! Sen töin sa osotit, vaan sanoin harvoin. Nyt ota kädestäni väsyneestä Eloni hyväst'jättö!

WILHELM. Hyvästi! Hyvästi!

AKSEL. Ystäväskö olin, Wilho?

WILHELM. Mun ainoan'. Nyt ei mull' ole ketään.

(Menee.)

AKSEL (yksin). Ma kuolen eestä maani, kuninkahan; Mik' urho toivoo kuoloon parempahan? Ma turvall' luokses tulen, Jumalan'! Taas tapaan siellä Valpur rakkahani, Siell' Akselin hän ompi morsian, Siell' ei vie kenkään multa armastani.

(Päivä paistaa kuorin akkunasta.)

Oi, nuori Koitar kaunis! Koittamahan Sa saavut, rauennutta katsomahan; Sa kasvot kalvaan saatat lempeiksi. Pian aamurusko armas mulle loistaa, Mi milloinkaan ei ehdi helteeksi, Ja iltarusko, jot' ei mikään poista. --

Ei pettäneet mun toivon': uskollisen Jumala antoi mulle armahisen, Ja ystävän ja kunnon kuninkaan, Min maine hyvä on ja sydän ynnä, Jonk' elon pelast' Aksel kuolollaan. Niin, Aksel, kuole, -- oletp' elänynnä.

Tuoll', armas, seppelehen ikuisista Enkelit sitoo sinisirkkuisista; Ei siihen koske miekka himoisen. Siell' Aksel, kirkastumia vastaas tullen, On ansaitseva sinut, ainoisen, Miss' sula rakkaus ei rikos mullen. Hyvästi, Valpurini!

(Kuolee.)

Wilhelm tulee, Valpuri hänen muassaan.

WILHELM. Hän viel' elää. Sa kuulitko? Hän Valpuria maini.

VALPURI. Ma sain jäähyväisensä viimeisen. (Katselee häntä.) Ei elä hän. Oi, Aksel, elätkö? Jos elät, silmäs avaa viime kerta, Sa jalo henki, vala siunaus Lakastuneesta kalman katseestasi Valpuris päälle. Ei hän elä enää. -- Jo kuoli hän. -- Ja "Valpur" huulillaan. -- Niin, loppuun taistellut sa olet, sulho! -- Edestä kuninkaansapa hän kaatui?

WILHELM. Niin, sankarina.

VALPURI. Kuinka kaunis kuolo! Se paljon paremp' on, kuin mailla vieraill' Eloa koetella maanpakolaisna, Ja sydänsuruun, Aksel, surkastua. Nyt, armas kulta, et sä kärsi enää. Ikuisen kunnian nyt olet saanut. Sun synnyinmaasi, jalo Norja-emo, Upeilee uljaast' Aksel pojastaan. Sun nimes kauan vereksessä muistoss' Alati hänen huuliltansa kuuluu Ja maine keräjillä usein puhuu Sun urotyöstäs; naisten tuvass' illoin Monesti vanha laulu lauletaan Uskollisuudestasi, lemmestäs. (Wilhelmille.) Kuink' kaunis kuoloss' on hän! Kelmeällä Otsalla kutrit kiemuroivat. (Käsin järjestäen niitä.) Noin! Ei saa tuot' otsaa peittää. Jalona Ja korkeana kaartuu se, kuin taivas. Hän kuolossansa hymyy. (Suutelee häntä.) Armas Aksel, Hyvästi! Valpuris jo tulee pian. Jo pian!

WILHELM. Sa vaalas olet, jalo Valpur!

VALPURI. On Aksel vaalaamp'. Ollos, hyvä Wilhelm, Nyt vait. Äl' aatteitani häiritse! (Haaveksien:) Kuin herttaista on täällä kirkossa! Iloisna päivä ikkunasta paistaa, Kuin eilen tähän aikaan, jolloin, Aksel, Ens'kerran Valpurin sä syliis suljit. Kuin kotoist', ihanaa on täällä kirkoss'! Elämme täällä ihan tyytyväisnä, Asumme vastatuksin, hiljaan; sinä Isäsi luona, Valpur äitinsä. Ja kello kun kakstoista lyö ja koivuss' Edessä akkunamme rastas laulaa, -- Niin muuri aukee, marmor'peite poistuu; Me Harald Gillen haudall' yhdymme; Käs'kädess' alttaria kohden käymme Ja kuoriin kuutamolla istumme; Kuu kasvoillemme kalpeille kun luopi Hopeisen valon, kuuntelemme rastaan Keväistä laulua ja muistelemme Uskollisuuttamme ja lempeämme Elossa tässä. Tuonne kuu kun piilee, Taas huolin vitkaan peräydymme, kiertäin Kolmasti Harald Gillen hautakiven. Pysäämme sitte; hellät, lemmekkäät Hyvästit tulevaksi yöksi teemme. Syvässä haudass' sikein uinoamme, Tuoll' ulkona kun ihmislapset hyörii.

WILHELM. Sit' Aksel toivoi, että samaan hautaan Sijansa sais, kuin Valpur.

VALPURI. Samaan hautaan? Ah, sehän suloista. Mut, jalo ritar', Ei käy se laatuun. Kihloiss' eivät Aksel Ja Valpur olleet. Voi, ei käy se laatuun. Mit' antaisinkaan, sama tammiarkku Jos Valpurin ja Aksel sulhon ruumiin Sais tallettaa; -- vaan, jalo Wilhelm, (Tirkistää eteensä.) mikä Tomussa, Harald Gillen hautakiven Raossa tuolla kiiluu?

WILHELM. Sormus, jos Näen oikein.

VALPURI. Sormus?

WILHELM (ottaa ylös sen). Niin, se Akselin On sormus. Tunnen sen.

VALPURI. Se hautaan siis Ei kierinyt? Es'isämme! Oi, nyt mä Tajuan sinut; tajusinpa kohta. Mun sormukseni mulle anna! (Panee sen sormeensa.) Aksel! Nyt kihlattusi olen. Akselin Nyt olen morsian! Nyt samaan hautaan Me saadaan haudata.

WILHELM. Oi, tyttö raukka!

VALPURI. Vai raukka? Ei, vaan tyttö onnellinen! Sa, jalo ystäväni! -- ystäväksen' Sua sanon, sillä ystäv' Akselin Sa olit; -- ystäväni, taidathan Tuon vanhan laulun Aake ritarista Ja Elsa neidosta?

WILHELM. Sen Tanskan piispa Ol' äitilleni opettanut; hän sen Opetti mulle piennä ollessani.

VALPURI. Sen vielä toki muistat.

WILHELM. Varsin hyvin.

VALPURI. Se hupaist' on! -- Mun Akselini sanoi Sull' oivan äänen olevan; ei hennon, Mik' eloss' ihmisiä himartaa, Vaan jalon, vahvan, järeän, kuin ois Se haudasta. Niin, jalo Wilhelm, teetkö Sen hyvän mulle Akselin ja teidän Välisen ystävyyden tähden, että Sen laulun Valpurille laulat, jolloin Hän vastavuoroon panee sormuksensa Akselin kelmeähän sormeen.

WILHELM. Sit' En epää, jos se sulle lohduks on.

VALPURI. Sua oivaks harpunsoittajaksi sanoi Mun Akselini.

WILHELM. Kuohuvata mieltän' Useinkin harpun ääni vaimentaa.

VALPURI. No niin! Sä näetkö, jalo Wilhelm, tuolla On loukoss' äitin' haudan luona harppu. Mont' unetonta yötä Valpur ääntään Korotti hautain keskellä sen kanssa. Mont' erää ritar' Aaken laulun sillä Aloitti hän. En päähän koskaan päässyt, Kun kuuma kyynelvirta vienon äänen Jo vaivutti. Vaan, jalo ritarini, Jumala lujemman soi luonnon sulle; Sa harppu ota, tuonne vastapäätä Mun Akselian' istu, pylvään viereen; Ja laula kielten soitoll' laulu loppuun, Joll' aikaa Valpur vieress' Akselinsa On polvillaan. Äl' ylös nouse Myös ennen, kuin on kaikki ohi, Elsa Kun Aakeaan on kuoloon seurannut.

WILHELM. Ma koitteess' aamun lohdun sulle laulan.

(Valpuri lankee polvillensa Akselin ruumiin viereen, Wilhelm ottaa harpun, istuutuu ja laulaa:)

Oli ritari Aake, Hän saapui saarehen; Hän kihlas Elsa neidon, Tuon immen suloisen; Hän kihlas Elsa neidon, Kullalla kihlasi; Kuukausi siitä kului -- Hän maassa makasi.

Olipa Elsa neito, Hän hivui huolessaan; Sen kuuli ritari Aake Syvässä haudassaan. Jo nousi ritari Aake, Sai arkkuns' olalleen, Ja luoksi neidon joutui, Vaan vaivaks itselleen.

Hän arkull' ovea kolkkoi, Kun haamu oli hän. Sa kuule, Elsa neito, Ylkä laske sisähän. Ja vastasi Elsa neito: Ma lasken, jos vieläkin Voit Jesusta mainiella Niin kuin voit ennenkin.

Aina kun iloitseva Sa olet ja riemuinen, Niin ompi arkkuni sisus Juur' punaruusuinen. Aina kun sureileva Sa olet ja murheinen, Niin ompi arkkuni sisus Juur' verinen, hurmeinen.

Jo kukko valpas laulaa, Mun täytyy hautahan; Kaikk' kuolleet hautaan käyvät, Siis riennän seurahan. Taivasta kohden katso Ja tähtein kulkua, Niin huomaat, kuinka hiljaa Yö ompi kulussa.

Katsoipa Elsa neito Jo tähtein kulkua. Vaan hautaan kuollut vaipui, Ei näy nyt sulhoa. Men' Elsa neito kotiin, Hän syvään sureksi; Kuukausi siitä kului -- Jo maassa makasi.

(Wilhelm on ääneti; Valpuri makaa liikkumatonna, pää Akselin käsivarrella.)

WILHELM. Jo laulu loppui, jalo Valpur! -- Valpur! (Nousee seisoalle.) Taas ylös nouse! Laulu loppui. Hän Ei liikahda. -- On kalvas, kylmä. Enää Ei hengikään. -- Tät' aavistin! Oi, Valpur On kuollut! Niin kuin Nanna Baldurinsa, Kuin Inker' Hjalmarinsa keralla Ja Elsa Aaken. Hänen sydämensä Surusta särkyi sulhon ruumiin ääreen. -- Uskollisuutta oi, kuink' olet suuri Sa Pohjan perillä! -- Tuoss' sylitysten Hengettöminä ovat nyt, mut hengin Yhdistyneinä luona Jumalan! Ja hautavirren teille Wilhelm veisas'. Se ystävyyden viime tehtäv' oli.

(Sotasoitantoa kuuluu ulkoa.)

GOTTFRID tulee. Kuningas Hakon kaatui, Erling voittaa. Kuninkaan ruumis tuodaan tänne.

WILHELM. Kuollut On koko Gillen suku siis. -- Nyt, Gottfrid, Luo piispan riennä, vie hän laivaan; siellä Mua varro. Ennen päivän laskua Me Trondjemista purjehdimme pois.

(Palvelija menee. Wilhelm paljastaa miekkansa.)

Ja nyt, mun armaat ystäväni! Siks Kun hauta aukenee ja yhteen liittää, Mit' elo erillänsä piti, siksi Uskollisena ystävänä Wilhelm Osottaa teille viime kunniaa. Ruumiinne vartijana seison; lasken, Ritari uljas, kilpes, miekkas, armaas Kukilla koreiltuna, arkulles, Ja kirkkaaseen ma vaskilaattaan piirrän: Täss' Aksel Thordinpoika lepää ynnä Ihana Valpur; kuninkaalleen Aksel, Yljälleen Valpur uskollisna kuoli.