Chapter 4

WILHELM. Mun aatteeni Iankaikkisuudessa on mieluisimmin; Ja henkein valtakunta monta kertaa On silmäin eteen mulle ilmestynyt. -- Ma toimihini riensin laivaan, jonka Kannelle ylen helle päivä paahtoi. Ja sieltä kiidätin mä kirkkoon taas, Läss' ollakseni vihkimyksissä. Ma liian varhain tulin. Vilvakkaalta Minusta kirkko tuntui hiljainen; Ma uupunut kun olin työstäni Ja ympär' olin monet kerrat käynyt Pyhiä alttareita katsellen Ja nimet lukein hautakivissä. Niin tuonne kuorin loukkoon istahdin Ma vihdoin viereen pylvään, jossa vanhat Vihertynehet vaskivarukset Ja voitonsaaliit, lipunsiekaleet, Nuo urhouden muistot, riippuvat. Ma viistoon pyhän Olavin kult'arkust' Unehen vaivuin; levoton mun oli Uneni, surullinen. Sillä kaiken, Mi täällä tapahtui, mä ikään niin Kuin kautta himmen usvan näin. Kun munkki Pahikko liinan halkais', syöksähdin Ma vihaisena pystyyn, rientääkseni Avuksi Aksel ystävälleni. Vaan -- kauhull' alas jälleen vaivuin, sillä Kun liina halkes, auki irtaantui Tuon pyhän kulta-arkun kansi tuolla Ja arkuss' seisoi kiivastunut mies Ja katsoi munkkiin.

ERLAND. Minkä muotoinen?

WILHELM. Väkevän urhon, keskikokoisen, Keltainen tukka, silmät siniset, Ja liina hurmeinen sen kädess' oli; Hän sitä painoi vasten haavaansa.

ERLAND. Haa, pyhän Olavin se oli haamu.

WILHELM. Hän ylös pylvään tamineisiin näytti Ja huus': "sun ensi yönä pitää minun Asussan' kavaluutta rankaiseman Ja rakkautta puoltaman. Sen liekki Jalosti leimutkoon!" Näin lausuttuaan Hän äkkiin katosi. Ja herätessän' Ma kuulin, kuinka kirkon ovess' ääneen Kuningas käskyn munkillensa antoi.

ERLAND. Valio Wilhelm, mua seuraa nyt! Ma valmis olen.

WILHELM. Viel' ei ole aika. -- Kun päivä laskenut on läntehen Ja kaste kylmä hautain kivet peittää; Kun miehen mieleen tunkee epäilys Ja tuska synninorjan tuntohon; Kun kirkon peittää pyhä pimeys, Yölamppu haudoille luo himmen valon Ja kello kaksitoista kumahtaa, Ja huuhkaja kun huutaa, kukko laulaa -- Niin ruhtinaallisessa loistossansa Olavi puol'yön kuninkaana nousee Pahoille kauhuks, turmaks ilkiöille Ja hikiliinallansa pyyhkimään Viattomien silmäin kyyneleet.

NELJÄS NÄYTÖS.

Yö. Kynttiläkruunussa palaa himeästi valaiseva valkea. Veli Knuuti istuu vanhan Björnin, Kolbeinin ja useampien soturien kanssa penkillä vasemmanpuolisen pylvään lähellä.

KNUUTI. Täss', ystäväni, parhain istumme, Tän pylvään luona, kolmen Norjalais- Kuningasvainaan pyhäin ristein eessä. Tääll' yömme viettyy Herran nimessä. Oletko pitänyt sa tarkan vaarin Uroista oven suussa, Endrid?

ENDRID tulee. Olen. Ne valvovat.

KNUUTI. No, mekin valvokaamme. Pitäähän alamaisen kuninkaansa Vakuudeks valvoman. Sentähden juuri Tän paikan itsellemme valitsin, Kuningas-pylvään nimellisen viereen. Pyhänä kohouu se kolmin ristein. Mut tuota tuolla puolen katsokaa! Häpeäpylvääks se ois sanottava. Kaks synnillistä rakastelijaa siihen Nimensä oli piirtänyt. Ja vastaan Kuninkaan valtaa, kirkon lakia He houruin lailla uhmasivat. Herran, Vanhurskauden rangaistus nyt tulee. Jalossa harmissa löi miekallansa Kuningas merkin pois, mi kirkon puuta Soaista tohti lemmen seppeleillä. Nyt tuolla tomuss' seppelhylky kuihtuu.

BJÖRN. Niin. Mihin kukat muuhun kelpaavat Kuin kuihtumahan. Antaa niitten olla! Mut toista kuninkaan on ristin, se mit' Ylemmä nousee, sitä paremp' on Maan kanta, sitä korkeampaan voimaan Ja kunniahan valtakunta kohoo. Senvuokspa miellyttää tuo korkein risti Mua parhain. Nuo kaks muuta kohoovat Myös jokseen, korkeata Haraldia Tok' ei ne yllä.

KNUUTI. Noin äl', ukko, haasta. Olavi Kyrre, muistoss' autuas, Ei Haraldia halvemp' ollut. Rauha Ol' Olav' Kyrren aikan' ylinnä. Hän oli pappissäädyn turvasauva.

BJÖRN. Se juur' ol' onnetonta. -- Niin, niin, rauhaa Mä meinaan; pappissääty, herra, kaiken On arvon ansainnut, sen kyllä tiedän. Mut Olli Kyrre, Mauno Paljasjalka, Ne turman ensi taimet tänne toivat, Kun maamme vanhat tavat muuttivat; Ja siksi, tuumin, eivät tule oivan He Harald Haarderaaden rinnalle.

KNUUTI. Olavi töillään maata hyödytti.

BJÖRN. Sarvesta ennen Ollin aikaa juotiin. Ja tuli vierastuvan keskell' leimus; Somasti silloin penkill' istui Norjan Kuningas urostensa kesken; olut Hänelle tulen ääreen tuotiin; -- se Ei Ollin mieleen ollut! Hälle ol' Yl'istuin tehtävä pääpenkkiin; -- lämmin, Iloisa tuli tuvan keskellä Ei saanut roihuta, se koloon, syrjään Ol' ahdattava, syystä vaan, ett' eivät Savua arat keuhkons' sietäneet.

KNUUTI. No, isä Björn, se rintaan koskeekin.

BJÖRN. He, rintaan! Miehuutt' olkoon miehen rinnass'. Savusta, tomust' älköön huoliko. Puvuissa Olavill' on suuret synnit; Ne Herra hälle anteeks antakoon! Sit' ennen kävi urho haarniskassa; Nyt hänen kupeillensa pauloitettiin Hopea-, kultavaate kirjavainen; Pohkeisiin kultarenkaat kiristettiin, Ja hieno silkkivaate laskoksiin Käs'varsiin, hartioihin kureiltiin, Vaikk' olivat niin ahtaat hihat muuten, Ett' ylle saatiin koneen avuin. Niin Ol' ikään Mauno Paljasjalka, vähän Vaan toisin; sankar' oli hän, mut eikö Irlannin retkell' oltuaan hän juossut Kaduilla lyhyin nutuin, avosäärin, Kuin kerjäin, vaikka Norjan kuninkaana. Ja liikanimens' syynä hän ol' itse.

KNUUTI. No, isä, kaikki ajan kanssa muuttuu!

BJÖRN (pudistaa päätään). Jos vanhat juomasarvet arvossa He vaan ois pitäneet, en virkkais mitään; Mut maistell' oltta, simaa pikarista, On huono tapa, joka varhemmin Tai myöhemmin vie maamme rappiolle. Ei; maljan kelpo poika juokoon pohjaan, Pöydälle älköön panko jätteitä.

ENDRID. Kai ukko siin' on oikeassa. Harald Ol' oiva urho. Nimens' suuress' arvoss' Siit' asti viel' on Kreikan maalla, kuin Hän kuningatar Zoen palveluksess' Ol' urheain Varjaagein joukoss'.

BJÖRN. Äsken Sa Miklagoordist' tulit; kuink' on siellä? Viel' olettenko saattaneet, kuin mekin, Vanhoille Pohjoismaille kunniaa?

ENDRID. Sun kanssas, äijä, kaikk' ei ole kuollut.

BJÖRN. Paljaalla tanterella maataan siis, Kypäri päässä, kilpi rinnalla, Pään päällä miekka, käsi kahvassa, Ja rinta täynnä rohkeutta, mieltä?

ENDRID. No, kuinkas sitte!

BJÖRN. Vieläköhän pyhän Olavin aave valkoratsullaan Käy johtamassa teitä, vihollista Kun vastaan käytte?

ENDRID. Usein, isä Björn! Sä etkö ole kuullut, kuinka hänen On äsken käynyt Neiter-miekkansa?

BJÖRN. En, poikaseni; kerro!

ENDRID. Tiedätten, Ett' uljas Ruotsalainen, Ingebjörn, Olavi Stiklastadissa kun kaatui, Sen miekan otti. Perinnöks se joutui Polvesta polveen. Viime jälkeisensä Mun kanssan' viime keisar'sodass' oli; Me leiriydyimme, jokainen Varjaagi Niin juur' kuin sanoit lepäs' aseissaan, Käs' miekassa pään päällä. Ruotsalainen Kun herää, häll' ei miekkaa olekaan. Se kauas kentälle on heitetty. Niin kävi peräksyttäin kolme yötä. "Kah", keisari nyt kysyy, "mit' on tää?" Hän vastas': "Jalo Kyrialaks!" (Se herra Aleksiusta muka merkitsee; Sill' että Kyrie on herra kreikaks, Jo virsikirjast' tiedätten) niin: "jalo Kyrialaks, tää miekka nimeltään On Neiter; Olavin se oli, jonka Hän Stiklastadiss' sortuessaan jätti".

BJÖRN. Siin' Olav' oikein teki. Ruotsalaisen Kädestä hän sen väänsi. Miks tuo miekkaa Olavin ottikaan?

ENDRID. Niin, niin! Sen keisar' Ja kaikki oivalsivat. Suurin kuluin Kyrialaks nyt kirkon rakennutti Pyhälle Olaville siihen, missä Tää miekka makas'; yli alttarin Se sitte ripustettiin niin kuin täällä Yl'alttarin on hänen arkkunsa.

KOLBEIN. Kuink' kumman lailla kuorin hämärässä Tuo kultalipas loistaa. Liekö totta, Isä arvoinen, ett' Olav' kuningas Se kummittelee?

BJÖRN. Kysymys on sekin!

KNUUTI. Olette, Norjalaiset, hurjaa kansaa; Siis kuolleidenkin haudoistansa täytyy Välisti nousta sielujanne pelkoon Ja parannukseen saattamahan.

BJÖRN. Etkö Satoja niistä kummist' ole kuullut?

KOLBEIN. Olenpa maar, mut voiko niihin luottaa, En tiedä.

KNUUTI. Älä tee sä syntiä! Niin hyvin saatat, poika, autuuttas Ja taivast' epäillä, kuin Olav' pyhää Ja hänen enteitään.

BJÖRN. Sa varo vaan, Ett'ei sun käy kuin Tanskan jaarlin, jonka Uskottomuus sai sokeaks.

ENDRID. Oi, kerros Pyhästä miehest' tuosta meille jotain. Ijässäs olet paljon kuullut, arvaan.

KOLBEIN. Se mielikuvitusta kiihottaa, Ja kirkoss' yö kun vahdiss' ollaan, niin --

BJÖRN. Oletko pelkuri?

KOLBEIN. En eläville.

BJÖRN. Sa oikein vastasit, mun poikani! Sull' onko hyvä omatunto?

KOLBEIN. On.

BJÖRN. Siis peljät' ei sun tule kuolleitakaan. Ei Olav' meille kellekään tee pahaa. On meillä kaikilla -- Knuut veljen hurskaan Kun poijes luen -- paljon syntejä, Mut omatuntomme on puhdas, siks ei Olavi kellekään tee pahaa.

ENDRID. Kerro.

BJÖRN. Eräänä yönä kauppalassa tässä, Kun kello kaksitoista juuri löi --

(Kello lyö 12.)

ENDRID. Ho, kuulitko sa?

BJÖRN. Empä ole kuuro! Eräänä yönä kello kaksitoista, Kun kukko puoliyöt' ol' laulanut --

(Kukko laulaa.)

KOLBEIN. Nyt laulaa!

BJÖRN (närkästyneenä). Mun jos pitää kertoman, Niin ole vait. Mit' elkeitä on moiset! Ei omaa puhettansa kuulla saata Vaan kellon lyönnin, kukon laulun tähden Ja tuhman lorun. Huono tapa on, kun Puheisiin nuoret pojat nenin puuttuu. Mun nuoruudessan' olivat he vaiti, Kun vanhat urhot puhuivat. -- Vaan minne Nyt ehdin?

ENDRID. Kukon lauluun.

BJÖRN. Niin. (Kolbeinille.) Jos vielä Mun puheeseeni puutut, laverrelkoon Hampaaton ämmä sulle lopun. -- No, -- Puol'yönä, juur' kun kello kaksitoista Ol' lyönyt, kukko laulanut, niin pyhä Olavi kuorist' astui tänne vitkaan Asuissa kultaisissa, kypärinsä Ol' laskettu ja hohtokivi-kruunu Sen päällä, pitkä keihäs kädessänsä, Hopeankirjaeltu kaappu yllä, Min lieve laattiata laahasi.

(Aivan senkaltainen kummitus, josta Björn kertoo, näyttäytyy kirkon perällä; Kolbein, joka sen ensiksi havaitsee, vaalenee ja katselee sitä tuijottavin silmin.)

Mik' on nyt, poika hölmö, sinun taas?

(Kolbein on vaiti.)

Noh, etkö saata suutas aukaista?

KOLBEIN. Sa kerro vaan, en tahdo puuttua Ma puheeseesi, sivumennen vaan Ma sanon: tuolla käytävällä mies On, josta puhut, ihka ilmettynä.

URHOT. Krist' auta!

(Munkki pakenee; muutamat aikovat seurata häntä.)

BJÖRN. Jääkää! Norjan miehiä Jos oletten, jos kunnon urhoj', jääkää! Vaan ilkimys ja pelkur' pakenee. Kuin minä, polvillenne langetkaa! -- Niin! -- Päänne paljastakaa! Kädet ristiin Hartaasti pankaa! Rosvot vaan ne kauhull' Olavin henkeä noin kammovat. Miks pakenette? Mitä pelkäätten? Hän haltiamme on ja lapsiaan Hän ehkä puhutella haluaa.

KOLBEIN. Se läheneepi.

URHOT. Herra, auta meitä!

KUMMITUS (järeällä äänellä).

Mi häirää holviloissa Lepoa kuolon? Kuninkaan luut ken kutsuu Kupariarkust'? Mi kolkkaa, kussa kalvas, Veretön viihtyy? Nyt hiljaa, hiiskumatta Ja keihäin, kalvoin Hylätkää muurit mustat, Pimeät paikat, Älkäätkä äänin ilmi Sanaakaan tuoko Ennenkun päivyt paistaa Mun haudalleni.

(Urhot nousevat ylös, kumartavat, tekevät ristinmerkin ja menevät pois kirkosta.)

KNUUTI (palaa ovenvartijoin kanssa). Se petost' on, ma sanon! Yllätys Vaan ensin tuntui vähän oudolta, Siks että aikaa mietintään ma sain. Tuoll' on hän, tulkaa. Meit' on kyllä monta. Hän piilukeihäillänne kiertäkää; Se veijar' elävänä vangitkaa. Ei aaveit ole. Turha luulo! Pettää Kuningas aiotahan. Voittakaa Taik'usko! Multakasa, matoin ruoka On Olav'; voimans' ammoin sitte loppui.

(Kummitus menee reippaasti Knuutia vastaan ja työntää keihään hänen rintaansa.)

URHOT. Krist' auta! Syntiinsä hän kaatui. Paetkaa! Ylistett' olkoon Luoja, kaikki pyhät!

(Kaikki pakenevat; kummitus katoo.)

KNUUTI (yksinään). Se kuolinhaav' on. Avuks! Auttakaa! Mua hädäss' älkää heittäkö! Oi, yksin Ma olen. Kuiviin juoksee vereni. Se ihminenkö oli? Keihään työnsi Se rintaan voimin luonnottomin, läpi Mun rautapaitan', jonka kaappu peittää. Ei; kuolevainen oli se! Kaikk' kuolee, Iankaikkisuutt' ei ole, ei! (Kello lyö neljänneksen yli kaksitoista.) Haa, mitä Kumaava kellonlyömä merkitsee? Tuo ylhäinen, -- tuo jylhä yhden ääni? Voi kauhua, voi tuskaa hirveää! Mä vertän' enkö tyrehtää voi millään?

(Haparoi ympärilleen ja saa käsiinsä Valpurin seppeleen, jonka Hakon pylväästä löi.)

Oi, täss' on yrttej', jotka veren sulkee. -- Kovemmin juoksee! Mitä näen? Voi, Herra! Se Valpurin on seppel! Laupeutta! Oi, armoa! Mun eestän' rukoilkaa, Te armaat! Seppeltänne sydänveren' On punannut. Mun eestän' rukoilkaa!

(Kuolee.)

Wilhelm tulee takaisin; Valpuri ja Arkkipiispa hänen muassaan.

WILHELM. Äl', impi, vapise. Sa vapaa olet. Palveljan' Akselia riensi tuomaan. Nyt hyv' on tuuli, laiva valmis; purjeet Kyll' leppein leyhkin Onnettaret täyttää; Valoisa Freijan tähti kirkkahasti Yötaivaan siintävältä laelta tuikkaa.

ERLAND. Kost' Jumal' hyvä työs, mun poikani!

WILHELM. Mun työn' on halpa, isä Erland! Aksel Vaan sua saa kiittää onnestaan.

VALPURI. Oi, saamme Molemmat teitä molempia kiittää.

WILHELM. Tuoss' on hän!

AKSEL tulee, kädessä kilpi Ja miekka. Wilhelm! Armas Valpur! Isä!

WILHELM. Tie laivaan avoinna jo onko, Aksel?

AKSEL. On katu tyhjä; aran joukon kirkon Ovesta äsken syöksevän mä näin Kuin kärpäsparven, joka lehväll' ulos Tuvasta ajetaan. Vaan munkki puuttui Jok' oisi kiinni pantu, kahlittu Ma pelkään, että jossakin hän piilee, Ilm' antaa kaikki.

WILHELM. Olkaa huoleti! Jo kavaluus sai palkan.

(Osottaa munkin ruumiiseen.)

AKSEL. Verissään On Knuut!

VALPURI. Oi, pyhä neitsy!

ERLAND (säikähtäneenä katsoen Wilhelmiin). Murhattuko?

WILHELM. _Tapettu_. Julkeus ja epäusko Ivaajan syöksi kohtalon ja pyhän Olavin kylmään rautakeihääseen.

VALPURI. Voi syntisparkaa! Äkkipäätä kuoloon, Parannuksetta, sakramentitta.

AKSEL. Kätensä kalvaat mitä kouristavat? Valpurin seppeltä. Hän kuolintuskiss' Sydäntä vastaan sit' on painanut.

VALPURI. Voi raukkaa! Syntiään hän katui. Jumal', Armahda häntä!

AKSEL. Niin hän, jalo tyttö, Sun rukoukses tähden armahtaakin. Oi riemua! Mä näenkö sinut jälleen?

VALPURI. Kaks enkeliä meitä kuolost' esti.

WILHELM. Kaks ihmistä. Nyt, armas pari! Joutuin Nyt vaan. Kun onnistunut kaikki on; Kun ylähäinen Schwartzburg vankkoin tornein, Ympärysmuurein meidät varmaan suojaa; Kun isä Erland linnan kappelissa, Joss' uhraantui Leonoora Rudolfille, Kätenne laskenut on yhteen, silloin On armastelun aika; Schwartzburgin Te Weissenfelsiks silloin voitte muuttaa, Ja silloin teitä nähdess' isä Erland Jo nuorentuu ja tuima Wilhelm leppyy; Tuon syntisraukan autuudeks myös silloin Veisaamme sielumessuja, mut nyt, Nyt väleen kaikk', ja mua seuratkaa!

VALPURI. Voi, kuinka sydämeni sykkii!

AKSEL. Polvin Haraldin haudalle nyt langetkaamme Hyvästi jättääksemme isänmaalle!

(Akselin ja Valpurin polvillensa langetessa kuuluu kaukaa kolme koleasti kaikuvaa torvenääntä.)

WILHELM. Mi tuo on? Joku tulee. Älä pelkää, Sa jalo neito! Gottfrid, uskollinen Ja kunnon palvelijani on se. Gottfrid, Mit' asiaa? Mit' on nuot säveleet?

AKSEL. Ne tunnen. Se on sotatorvi.

GOTTFRID. Kaikki Paon meille huojentaapi. Erling Kaltto Isolla laivastolla Bergenistä Nyt juuri vuonoon saapuu hyökätäkseen Äkisti Hakon Herdebredin päälle. Tuo torvi laivast' Erling Kalton soitti Rynnäkkömerkin. Nyt ei paosta Meit' estä mikään. Kaikk' on hämillään.

WILHELM. Vihainen kohtalonsa kiireiseen Käy kostoon. Tule, oiva veikko, nyt! Sua jaloutes sotimasta kieltää Sun heimolaistas vastaan, sen mä tiedän; No, heitä siis hän oman onnen nojaan Ja joudu, minne hyvä Nornas viittaa.

AKSEL (vähän vaiti oltuaan). Velvollisuuteen Nornani mua viittaa.

WILHELM. Kuink'? -- Aiotko? --

AKSEL. Nyt lähteä en voi, Se tuiki mahdotont' on, armas Valpur!

WILHELM. Mit' aiot?

AKSEL. Hakon kuningasta puoltaa.

WILHELM. Sun vihamiestäs?

AKSEL. Vihamiestän'? Häneen Uhalla selin käännyin; hädäss' on Nyt kuninkaani, henken' alttiiks antaa Mun hälle tulee.

WILHELM. Henkes isänmaalle Sun tulee altistaa, ei Hakonille. Norjanko hyväks luulet puoltavas Tuot' uppihurjaa, joka himoin tähden Velvollisuudet kaikki rikkoo, joka Väh'arvoisina pitää siveyden Ja alamaisen oikeuden, joka Yleisen hyvän ihan unhottaapi Omansa vuoks? Ei, Aksel! Kuningas Jok' olla tahtoo, tehköön, tuumikoon Myös kuninkahan tavoin. Tule! Erling Suur'arvoinen ja uljas sankar' on; Hält' ällös viivytelkö voittoa; Hän sit' ei väärin käytä. Kädess' urhon Sa Norjan valtikan suo välkkyellä; Kädessä ilkiön se vapisee.

AKSEL. Äl' anna huules viisastellen mieles Rehellisyyttä häätää. Ilkiö Ei Hakon ole; hänen himoansa Vireillä piti munkki viekkain juonin. Onneton lempi, nuoruus, huonot neuvot -- Yhdessä noista ois jo parahankin Sydämen häirääjäksi. -- Hakon multa Uhalla tahtoi morsiamen' ottaa -- En sitä sallinut; nyt tahdotahan Uhalla hältä valtakuntans' ottaa -- Sit' yhtä vähän sallin. Sukulaisen' Hän on. Es'isästämme Haraldista Puhuupi Erling pahoin; Gillen suvun Hän sortaa tahtoo, hävittää sen, Norjan Valt'istuimelle panna oman poikans'. Oisinko Trondilainen Gillen juurta, Jos moista sallisin? Tai kunnon poika, Hädässä Hakonin jos heittäisin? Mä enkö Hakonille kättä lyönyt? Tuot' ihanaist' ei Aksel ansaitsis, Sun ystävyyttäs ei, jos uskoton hän Ois kuninkaalleen.

ERLAND. Sankarini nuori! Velvollisuuden sanoja sa puhut. Sä riennä kuningasta puoltamaan. Miks siitä taivas mua vanhust' estää.

WILHELM. Sa lohduttele armast' immyttä! Sun sijaas, isä, taisteluun käyn minä. Tät' asiaa en tunne niin kuin sinä Ja Aksel tarkoin, vaan jos teistä rehti Uskollisuus se sotaan häntä käskee -- No niin, jo paljas miekkan' on, sua seuraan.

AKSEL. Äl' itke, Valpur! Kaikk' jo pelkon' päättyi. Ei sydän syki raskaast', arast' enää. En ryöstäin tahdo Valpuria saada, Vaan ansaiten. Es'isämme, nyt vasta Tajuan sinut. Käsin miekkahan Sa tartut, muotos sanoo: "pelasta Mun kunnian'! Äl' isänmaasta luovu!" Niin, armas! Kohtalon me lepytämme Ja itse Hakoninkin; nuorukainen Pian ottelussa oppii arvon kunnon Uroolle antamaan. Kun saa hän voiton, Hän itse jalomielin sinut, Valpur, Kanss' ylkäs yhdistää täss' -- yli haudan Sen, jonka puolesta me kostimme. (Torvi soi.) Ma tulen, Hildur! Urhos tulevat; Trondhjemin vuonoon verta uhraamme Me taistossa. Kas, ystäväni, kaks on Sydäntä palavana yhtyneenä Mun kilvessäni, puol' on sini-, puol' On valkopohjalla; sen esikuvan' On lempi, puhtaus ja taivas. Valpur! Lempemme puhtaan taivas palkitsee.

VALPURI. Niin, autuudellaan!

AKSEL. Kiireess' unhotin Ma miekkavyöni uumilleni ottaa; Vaan miekan sieppasin.

VALPURI (ottaa hartioiltaan taivaansinisen linnikon). Suo, armas urho, Ett' olkavyön ma sulle lahjoitan.

AKSEL (polvistuu, Valpuri sitoo linnikon hänen oluksekseen). Oi, Valpur armaisin! Sun ritaris On Aksel nyt, ja voitost' epäilet sä?

VALPURI. Sa urhon' olet mun, ma sun Valkyrjas.

AKSEL. Äl' itke, Valpur!

VALPURI. En mä itke enää. Myös tyttö, Aksel, urhokas voi olla Hiljaassa maittavuudessa. Nyt mene, Valio ystäväni, urho armas! Valpuris' antaa sinut isänmaalle.

WILHELM. Oi, pyhä Innosents, kuink' oiva tyttö! Hyvästi, isä arvoinen!

ERLAND.

Mun poikan'! Teit' enkel'joukot taivaan suojaavat.

AKSEL. Hyvästi, Valpur!

VALPURI (pidättää häntä syleillen). Varro vähän! Kerran Viel', Aksel, viime kerran katsoa Mun suo sun ihanaisiin sankar'-silmiis.

AKSEL (suutelee häntä). Hyvästi!

VALPURI. Nyt en unhota sua koskaan.

(He eroovat.)

VIIDES NÄYTÖS.

Aksel tulee ulkoa Hakon kuninkaan kanssa, jonka oikea käsivarsi on haavoitettu.

AKSEL. Me täällä, turvan hetkeks saamme, Herran Pyhässä huoneess'. Istu penkille Ja suo mun käsivartes sitoa. Tuleehan urhon haavanhoito taitaa; Apua ain' ei käsill' ole. -- Haava On syvä, tok' ei vaaraa. -- Siteeks vaan Jos jotain ois.

HAKON. Mua kipeämmin koskee Sun hyvyytes, kuin Erling Kalton miekka.

AKSEL. Uskollisuuttan' älä viero. Vastoin Sen aiett' ois se aivan.

(Tavottaa povestaan ja saa esiin erään liinan, säpsähtää, mutta toimentuu kohta ja sanoo:)

Täss' on liinaa.

HAKON. Miks säpsähdit? Voi, kaikkivaltias! Sen liinan tunnen.

AKSEL. Tuskas hillitse!

HAKON. Sä sidot mua sillä vaattehella?

AKSEL. Niin, ett'ei kuiviin juokse veresi.

HAKON. Sä sidot mua sillä vaattehella, Joll' onnesi ma raastoin?

AKSEL. Herra, toinen Tää liina on.

HAKON. Ei, ei. Se on se vaate, Jonk' inha Knuuti halkais', Aksel, sun Ja Valpur sulon välillä. Sen tunnen. Voi, älä kääri sitä käsivarteen, Se polttaa enemmän ja lisää tuskaa.

AKSEL. Se luonnollist' on, että haava polttaa Ja kääre kivistää. Nyt mieltäs malta Ja lepää hetki, kuninkaani. Sitte Vasemmin käsin miekkaan käy ja seuraa Taas Akselia vihollistas vastaan. Väkeä kuninkaan läss'olo tukee; Ja oikeana kätenäs ma olen.

HAKON. Halveksijanko salakostoa On tuo? Vai luonnon tosijaloutta? Kuink' ymmärrän sua? Hakonin pään päälle Kokootko tulisia hiiliä?

AKSEL. Ma Jumal' avit' uskollisna tahdon Sua palvella, en loukata, en syyttää.

HAKON. Haa, kovin koskee mua tuo mielen uljuus. Voi, kurja Hakon! Sinun paras urhos Sua halveksii.

AKSEL. Kautt' taivaan Herran, arvoss' Sua pidän, Hakon; kautta Valpurini!

HAKON. Nyt, serkku, uskon. Valan kalliin vannoit. No; -- niin jos on, niin -- Hakon käyttäytyi Kuninkaan-istuimella innokkaana Rakastajana, vaan ei heittiönä.

AKSEL. Ken lemmen voiman tuntee, tietää myös Sen vaikutukset.

HAKON. Puhut, oiva uros, Omasta sydämestän'! Jaloutes, Uskollisuutes mua liikuttaa. (Yht'äkkia tuimasti.) Ja kuitenkin, -- jos luulisit, ett' tuo On naisellista herkkämielisyyttä, On ruumiin tuskan tuottama; -- niin, Aksel! Kupeeltan' miekan käsin vasemmin Mä sieppaisin ja vaatisin sua hengen Edestä otteluun.

AKSEL. Ma vannoin kautta Mun Valpurin', ett' arvoss' sua pidän.

HAKON. No niin! Myös _korkeassa_ arvoss' on sun Mua pitäminen. Sillä uhrin teen Ma sulle, Aksel! Mutta uhrin suuren; Se tarpeen on, ett' oivallat sen arvon.

AKSEL. Mun herrani!

HAKON. Mä näen, mit' uskallan, Kun moisen lahjan tässä tilass' annan: "Nyt auenneet tuon uljaan pojan silmät Tok' on; valaistuimensa turvan tarpeen Hän havaitsee; nyt täytyy urostensa Uskollisuuteen hänen turvata, Ja siksi immen ystävän hän ostaa, Kun sydän täynn' on tuskaa, hätää!" Hyi! Sua vihaisin, sua sanoisin ma raa'aks Viholliseksi, tylyn tunnottomaks, Jos arvelisit niin.

AKSEL. Mun kuninkaani!

HAKON. Valpurin tähden Hakon Norjan kruunun Nyt kadottaa, mut Valpurin -- hän itse Valpurin tähden kadottaa. Niin, huomaa Mun lahjan' arvo! Voitonhalun vuoks ei Vähempää suuremmalla palkita.

AKSEL. Oi, jalo serkku!

HAKON. Mut ma horjahduin; Sun puhdas sielus, jalo mieles silmän' On aukaissut; ja urheasti -- sillä Mä hyvää tarkoitan -- mä hillitsen Mun sydämeni himoa, ja annan Sun Valpurisi sulle; annan sulle, Min rakkaimpana maailmassa pidän. Mua oikein tunne, -- uhrauksen' huomaa!

AKSEL. Sen näen, sen taivas näkee, jalo Hakon!

HAKON. Syleile mua nyt!

AKSEL. Käs'varttas varo!

HAKON. Nyt haav' ei enää polta, kivistä Ei vaate; raittiin yrtinmehun lailla Se vilvoittaa.

AKSEL. Oi, kuninkaan'!

HAKON. Nyt Erling Hakonin voittakohon! Hakon itsens' Uljaasti voitti; hänen voittonsa On suurin.