Chapter 2

HAKON. Me koemme Toiselle puolen häntä sivaltaa, Niin kaatuu, arvaan.

SIGURD. Jumala sen suokoon! Mut, herra, ukon rohkeutta siedä. Sä mitä toimit hautain keskellä? Ja miksi huokailet kuin heikko nainen? Verekset kasvos miks on vaalenneet? Miks silmäs palavat kuin juopuneen? Oi, Hakon, voiko nainen häirähyttää Urhoollisuuttasi ja reippauttas? -- Maakunta kaipaa kunnon valtiasta, Joss' urheasti Haarderaaden voima Ja Maunon mieli yhdistyvät. Sun nyt On Norjan valtaistuin, kaatuneet On vallanperijät, ja oikeus On valtikkasi omistava sulle Viimeisnä Harald Gillen jälkeisenä. Nyt toinen suku taasen sodall' aikoo Sisällisellä verta vuodattaa; Kas, Hakon, Norjan toivo vaan on sinuun! Tanskassa Valdemar jo näytti, kuinka Pian urho riidan sovinnoks voi muuttaa.

HAKON. Vihollisestan' esikuvaa mulle?

SIGURD. Sa kunniassa ole vertaisensa, Vioissa ällös! Näiden kiviseinäin, Tuon Augustinon ylpeyden merkkein Sisällä ällös enää haaveksiko. Hän toisia nyt Bergenissä tekee Sua vastaan Erling Kalton hyväksi.

HAKON. Äläspä huoli, Sigurd! Kaipuuni Jo pian saa tyydykkeen.

SIGURD. No, joudu siis! Mut toimi lyhimmästi. Halus häädä, Ravista rakastaja pois ja sulho, Ja sankarina tule urhoin joukkoon.

HAKON. Niin, sankarina Erling Kalttoa Me vastustamme.

SIGURD. Kylläp' on jo aika Sit' aatella; ken sulle takaa, ett' Ei Erling päälles karkaa? Kokoo laivas Ja sodan merkki soitata jo tänään! Kovasti saata sotatorvi soimaan! Pue sotapuku päällesi ja näytä, Ett' olet sotakelpoinen ja valmis Kavaltajia vastustamaan.

HAKON. Huomenn', -- Niin, Sigurd, huomenna! Vaan tänään on Mun mahdoton.

SIGURD. Mut huomenna on ehkä Mahdottomampi vielä, Erling yöllä Jos hyökkää päällemme. Äl' unhota --

HAKON. Äläkä unhota sa kunnioitusta.

SIGURD. Uskollisuudest' yksinkertaisesta Vaan olen haastanut. Se mua kiusaa, Ett' Erling Kalton juoruj' uskotaan, Kun eräs seikka niitä vahvistaa. Kas, kansantaru kertoo Harald Gillen Vilpillä Norjan valtaohjat saaneen, Ja että rangaistukseks siitä kuin Myös julmuudesta Mauno Blindeä Ja Reinald piispaa kohtaan käy niin pahoin Nyt jälkeisilleen, että koko Gillen Suvulla menestystä, onnea Ei ole missäkään sen hankkeissa. Niin kansa kertoo. Mua se kiusaa.

HAKON. Tarut Senlaiset vanhaa ämmää kiusatkoot, Ei vanhaa urosta!

SIGURD. Mut arvoisuutta Ja enteitä on kansan taruissa.

HAKON. Ja taikauskoisuutta. Tuolla tulee Knuut veli.

SIGURD. Siin' on _epä_uskoisuutta, Mut arvoisuutta ei. Se viekastelija! Ma moista inhoon mustaa etanaa. Nyt tule, Hakon! Mato madelkoon.

HAKON. Kuninkaan rippi-isäst' arvoin puhu.

SIGURD. Sun rippi-isästäs? -- No, Herran nimeen.

HAKON. Mull' asiaa on hälle tärkeää.

SIGURD. Sun asiaas siis Jumal' armahtakoon! Hyvästi! Hevin juur' en pakoon pötki, Mut moista mustaa pirua ma pelkään.

(Menee.)

HAKON. Mokomin kuntoineen ja voimineen Hän suututtaapi. Ikikurittaja. Kuink' on tok' itseviisaan mieleen laittaa, Ojentaa toisen haluja, joit' ei Häll' itsell' ole. Sodass' sinä vaan Ilosi löydät; sikspä Hakoninkin Pitäisi siinä riemuns' saaman. Sinun On lemmenliekkis sammuttanut vanhuus, Siks Hakoninkin sydämensä liekki Pitäisi estää. Kuinka järkevää! Jäin, lumin talvi soimaa kevättä Sen kukkimisesta. Ei, rakastaa Ma tahdon, rakastaa mun sydämeni Nuoruuden kyllyydellä. Sinust' olkoon Kuningaskuntanani Nidaros Ja Bergen, Vigen, mikä hyvänänsä; Minusta on se sydän Valpurin; Sit' ei voi mikään Erling multa ottaa, Kun armahasti lempeni on ensin Sen sulokruunun mulle valloittanut.

(Munkille, joka kunnioittavasti seisoo syrjempänä.)

Knuut veli, tule, tule lähemmäksi; Jo vanhus meni.

KNUUTI. Hämmästyin kun hänet Näin täällä kirkoss'; ensikerran kahteen Vuos'kymmeneen!

HAKON. No, löysit Valpurin? Sa puheell' älyisellä koetitko --

KNUUTI. Vai koetitko? Voi, teidän armonne! Älyinen puhe kyllä muuten paljon Saa aikaan; mutta täss' on puhe turhaa, Kun päälle päätteeks --

HAKON. Mitä?

KNUUTI. Vanhat houreet, Unohtumaton lempi, tiedättenhän!

HAKON. Ja etkö voi niin hornan hirveäksi Kuvailla sitä, että säikähtyis hän? Pait sitä, etkö kaikin mokomin Voi näyttää hälle todeks, että moinen Kosija, jok' on ihan kadonnut, On joko uskoton tai kuollut!

KNUUTI. Turha On, herra, naisten kanssa kiistellä, Etenkin kun ne innoin rakastavat. Ne mitään perusteit' ei ota lukuun, Ei aikaa, eikä paikkaa. Rakkaansa On aina heidän luonaan, itse vaikka Varjaagein kanss' se oisi Kreikan maalla Kyrialaksin väessä; --

HAKON. Kova onni!

KNUUTI. Sit' enemmän, kun se yht'äkkiä On Nidarosissa.

HAKON. Kuin, mitä?

KNUUTI. Sanon: Sit' enemmän, kun se yht'äkkiä On Nidarosissa.

HAKON. Kuin, Nidarosiss'?

KNUUTI. Siks Olav' Trygvenpoik', es'isänne, Tän hyvän kaupunkimme nimitti.

HAKON. Haa, munkki!

KNUUTI. Anteeks! Varmaan luulin teille Jo sanotuksi, että palannut On Aksel Thordinpoika.

HAKON. Palannut?

KNUUTI. Vai ette tiedä? Suokaa anteeks, että Mä syytön ensin sanan teille saatan Noin vastenmielisen.

HAKON. Vai Aksel täällä?

KNUUTI. Hän teitä, herra, joka paikass' etsii.

HAKON. Ovatko vallat kaikki liittoon käyneet? Vai Aksel täällä? Valpuriin häll' onko Viel' aatteet samat?

KNUUTI. Aatteet? Hyvä herra! Milloinka rakastaja aattelee? Kuin Hekla hänen hehkuu mielensä Syleilemähän mielitekoistaan.

HAKON. Saas nähdä, kumpi tässä shakkipeliss' Saa voiton!

KNUUTI. Varjelkaatte, herra hyvä, Kuningas juoksurilta. Maltilla ja Älyllä pelin voittaa voi ja pitää Myös kuningattaren. Mun sallittenko Vapaasti puhua?

HAKON. No, puhu!

KNUUTI. Aksel On uneksija nyt kuin ennenkin. Hän Saksass' aika ajoin ajelehti Ja Henrik Leijonan on retkill' yhtä Ja toista onnenkauppaa koetellut. Tuon Saksan rahtinahan joku sana On poikamiehen mieltä kiihottanut. Hän itseluottamuksesta nyt kuohuu Ja luulee itselleen kaikk' onnistuvan. Tuo vanha paavi, pyhä Hadrianus, On mennyt ajast' ijankaikkisuuteen. Nyt paavinistuimesta Aleksander Ja Viktor kovin riitelevät. Tosin Kirkolliskokouksiss' Aleksander On valittu, mut Fredrik Punaparta Hän Viktoria puoltaa. Kaikkiall' On sodan melske. Henrik Vendissä Ja Fredrik Italjassa riehuu; Tanskan Ja Norjan mailta kuulunut on kauan Sisäistä sotaa, hävitystä, murhaa. Ritarit uljaat käyttävät tät' aikaa: Mit' enemmän pääherran valta vaipuu, Sit' enemmäksi nousee ritarein. Heist' on nyt paaveilla ja kuninkailla Kyll' omiss' asioissa tekemistä, Ja kukin luulee saavans' omin päin Nyt tehdä; -- moista aikaa Aksel käyttää.

HAKON. Niin totta, kuningas kuin --

KNUUTI. Suosiolla Olette, teidän armonne, mun suonut Vapaasti puhua; siis pyydän loppuun Mua kuulemahan. Teidän armonne Suloista Valpuria rakastaa -- Se luonnollist' on; hän on ihana. Te Aksel Thordinpoikaa vihaatten -- Se luonnollist' on; hän se onnellinen. Te toki voittavanne luuletten -- Se luonnollist' on; tehän voimallinen. Niin kauas kaikk' on oikein, luonnollista Ja paikallaan. -- Nyt edellensä! Aksel On tullut, kosii sulo Valpuria, Jok' orpo on; te Norjan kuninkaana Olette hällä isän sijassa. Teilt' Aksel hänen kättään pyytää saa; Niin, kättä, jota ette mainittuin Kukistumattomien, luonnollisten Ja hyväin syiden tähden hälle anna. Ei tässä vielä mitään _peliä_; Asia menee suoraa menoansa Ja vastuksetta; menoa, jok' aivan Käy kuninkaalle hyödyksi. Täss' siis Ei teidän ole tarpeen, hyvä herra, Ei sanakiistalla tai muulla tavoin Kuninkaan arvoisuutta sikseen heittää. Nuor' Aksel tulee alamaisena; Hän arvoisasti asiansa sanoo. -- Palattuansa Nidarosiin hän Epäilemättä kuninkaalle tarjoo Nyt palvelustaan Erlingiä vastaan. No, moista tarjousta evätä Ei sovi. Hän nyt jatkaa; Valpuria Hän pyytää, -- se on kirkon asia! Te lähetätte hänet pappein luo. Ma kirkonkirjan tuon ja toteen näytän, Ett' Aksel sukua on Valpurille. Velvollisuuden mukaan piispa vanhan On tekeminen, mitä luonnostaan Hän varmaan tekee aivan vasten mieltään. Kuningas vakaa arvossaan on ollut, -- Ja kuitenkin on määrän päähän päästy.

HAKON. Mä hyvin näen, mik' erotus on tuiman Sigurdin karkealla uljuudella Ja sinun ystävyyden neuvollas, Mun rippi-isäni! Niin olla pitää. Pyrkiihän ihmissydän onnehensa, Käy kiinni joka keinoon, jonk' on luonto Leimannut lailliseksi. _Hänen_ lempens' On vastoin kirkkoa ja tapojamme; _Mun_ viaton, siks taivas on sen turva. Tuo, veli Knuut, tuo kirkonkirja tänne Nyt heti! (Knuuti menee.) Siin' on Sigurd oikeassa; Huokailla Norjan kuninkaan ei sovi, Ei kaihoon kuolla. -- Hänen pitää tulla Mun kuningattareksen' joko ehdoin Tai väkisin. Hoo, impi on kuin lapsi, Sit' itkee, mit' ei viisaus sille myönnä, Mut heittää huolen pian ja älykästä Johdattajata kiittää, joka sen Todellisehen onneen pakoitti. Mies sorja eikö ole Hakon? Reipas, Nuor', innokas? Ja eikö kuningas? Kuningas Trondilaisten! Moisen kansan, Niin uljaan, ett'ei itseään sen luulis Muun suovan hallita, kuin taivaan Herran. _Mun_ Valpur ompi oleva. Mut näenkö Ma oikein? Vihani, äl' ylly! Hiljaa Nyt, sydämeni!

AKSEL tulee. Terve, onnekas, Sa, Hakon Herdebred!

HAKON. Ma tulostas Jo kuulin, Aksel! Terve tultuasi!

AKSEL. Sanottiin, että täällä kohdata Sua saisin; siksi --

HAKON. Terve, heimolainen, Niin, terve tultuas! Mink' ansioksi Lukea saa sen onnen, että näen Taas sinut, Aksel? Olemme jo luulleet Niin ylhäiseks sun tulleen ritariksi Henrikin luona Saksass', että tuiki Jo olit Norja raukan unhottanut.

AKSEL. Ei ole Norjalaisen, Tanskalaisen Tapana isänmaataan unhottaa. Hän maissa vieraissa voi vaeltaa laajan, Vaan kerran varmaan isänmaahan palaa Hän taas, tai vie hän myötäns' isänmaan ja Perustaa pienen Tanskan, Norjan milloin Englantiin, Ranskaan, milloin Velsklantiin, Tai minne parhain sopii.

HAKON. Moni urho Ajoiksi matkaan läks, kun kotimaassa Hän rauhaan kyllästyi, tai milloin tulva Tai rutto, nälkä kotilieden luota Pakotti hänet. Sun ol' laitas toinen; Veristen miekkain melskatess' sä läksit, Kun kyll' ois kunnon urhon työtä ollut; Vois siitä luulla, että vieraan maan Sa katsot paremmaksi isänmaatas.

AKSEL. Mun isänmaatan'! Mik' on isänmaa, Mi veljeskansa, vimma, vallanhimo Kun joka suoness', sydämessä kiehuu? Mitk' ovat urhon, mitkä alamaisen Velvollisuudet, milloin tehtävät Ja siteet kaikki raukenevat. Jok' ei Henkensä kaupall' auta kuningasta, Niin vastoin- kuin myös myötäkäymisessä, On ilkiö; mut mikä urhon neuvoks, Kun valtaan pyrkii _neljä_ kuningasta, Ja kaikki yhtä suurell' oikeudella Ja kaikki veljeksiä, vaikka kohta Petoja, pyöveleitä toisilleen? Mun isävainajani Thord Huusfreia Ol' oivan isäs, Sigurd kuninkaan, Mies uskollinen, urhokas; hän seisoi, Hän kaatui kanssaan. Skotlannista Eisten Kun tul' ja oli nuoruutesi turva Ja peri Sigurdvainaan valtiuuden, Niin häntä palvelin ma sikskuin Ingen Hän joutui käsihin ja hänen selkääns' Ilettävästi risti kirveell' lyötiin, Kun hän jo oli henkiheitollaan. Nyt kuningas ol' Inge. Oisinko Mä sentään jäänyt? Vannonutko hälle Uskollisuutta, isäs surmaajalle? Pelolla, huolin silloin pakenin. Kov' onni on nyt ohi. Eistenin On joukko sinut valinnut ja Ingen Sa kaasit. Norjan hallitsija sinä Nyt oikeudell' olet. Täällä minä Nyt olen taas ja Trondilaisena Ja sotilaana, serkkunas ma tarjoon Vihollisias vastaan kättäni.

HAKON. Sa kauan, Aksel, Tanskan Valdemarin, Mun vihamiehen' ystäv' olet ollut!

AKSEL. Mun häntä tunteissan' hän ei sit' ollut. Hän rakastettav', uljas urho oli; Niin on hän vielä. Häntä avustin kun Vehkeistä huolimatta urhokkaasti Hän varmistautui valtakuntaansa.

HAKON. _Hänenkö_ valtakuntans'? Barbarossan, Sa tarkoitat. Vaan läänitykseks eikö Hän Saksan keisarilta Tanskaa saanut?

AKSEL. Se läänitys ol' ilmanpieksentää. Vaan Vendiä se koski. Kujeilla Sai Fredrik hänet vietellyks _St. Jean de Laune'ii_, siellä häntä suostuttaakseen. Kaikk' keisar' Punaparran juonta nauroi. Mut Valdemar niin arvoss' oli Saksass', Ett' äitit häntä vastaan vaelsivat Kaupunkein porteille ja pyysivät Lapsiinsa hänet koskemaan, ne että Kurissa, kasvannossa karttuisivat. Ja maamies pyysi hänet ottamahan Jyviä kouraansa ja pellolle Ne heittämään, ett' oiva sato saatais.

HAKON. Ja moista keisaria palvelit sa?

AKSEL. En; Saksin herttuata palvelin Ma, suurta Henrik Leijonaa.

HAKON. Niin, suurta! Mä äsken kuulin hänest' esimerkin, Mi mulle mieleen on, mi näyttää, ett'ei Vaan uljas, voimakas hän ole urho, Vaan tunnollinen kristittykin: hän On vaimostaan Klementiasta itsens' Erottanut sen vuoks, ett' toisillensa Sukua liian läheistä he ovat.

AKSEL. Se perisyy ei ollut. Sotilas On Henrik, Leijona; hän mahdikkahan Kuningassuvun tahtoo perustaa; Ei vaimons' saanut hälle poikia, Se pääsyy oli. -- Ett' tuo toimi mulle Ei mieleen ole, varmaan arvaat, Hakon Kuningas, koska tiedät Valpuria, Mun sukulaistani, mun rakastavan; Ett'et sä esteit' onnellemme tee, Ma toivon.

HAKON. Onko mahdollista? Vielä Et tuota hulluutt' ole unhottanut?

AKSEL. Niin vähän, että Valpurin, jos sallit, Ma morsiona vielä tänään veisin Luo alttarin.

HAKON. Hei, Aksel, hätäinen Sa oletkin.

AKSEL. Ei hätäinen se sulho, Jok' uskollisna viisi pitkää vuotta Odotti morsiantaan.

HAKON. Morsiantaan? Ja onko toden varma, että Valpur Sua lempii?

AKSEL. Katso, nimiemme ympär' On seppele; sen sitonut on Valpur. Viis kesää kaikin päivin kukkiaan Maa moiseen antoi seppeleeseen, jonka Mun Valpurini somat sormet sitoi.

Tuon nimimerkin?

AKSEL. Piirtänyt on Aksel.

HAKON. Tuon seppelehen?

AKSEL. Sitonut on Valpur.

HAKON. Haa. --

AKSEL. Kuule, Hakon! Silmäs palavan Mä näen ja sydämesi tilan tunnen. Rehellisesti, Norjalaisen tavoin, Mielemme asioista puhukaamme. Mä teeskennell' en tahdo. Valpuria Ma rakastan ja Valpur minua. Kas, Hakon! Kuningas sa olet, suuren Ja uljaan uroskansan kuningas; Rehelliseltä langoltas nyt voitko Omaansa ainoaa sa ottaa -- hänen Morsiantansa? Kunnia sua kutsuu. Sun syntyperäs urotöihin, toimiin Sua viittaa. Viel' ei lemmenhetki tullut. Sen Onnettares oivaltaa ja kutsuu Sua uljaan Urottaren kisoihin. No niin! Sen kutsua sa seuraa; voimin Vihollistasi vastaan varustau, Tee tuuma tyhjäks, sun jok' aikoo syöstä Istuimeltas. Mon' uljas mies sua seuraa, Ja viime verenpisaraan on Aksel Hyvyytes maksava, jos Valpurin Sä hälle annat.

HAKON. Lanko! Selvästi Sa tilas ilmi tuot, ja tuokiossa Sun sydämestäs tulvaa tunteita Mit' erilaisimpia. Tyttöä Sa kosit samassa kuin sotaurhoks Sa kuninkaalles tarjout; mua neuvot, Varoitat ukon lailla samassa Kuin kiivaan nuorukaisen tavoin turvaat Mun sydämeni hyvyyteen. Suo, että Vakaasti, arvolla ja järjin Hakon Sun puhees sekasotkuun vastaa. Oikein Jos ymmärsin, niin Trondilaisena Minulle, Trondilaisten kuninkaalle, Uskollisuuttasi ja puolustustas Sa tarjoit vastaan Erling Kalttoa.

AKSEL. Niin ihan vilpittömästi ma tarjoon.

HAKON. Ja hyvän tarjosi ma otan vastaan Samalla lailla.

AKSEL. Tämä kädenlyönti Mun tekee uskolliseks urhoksesi.

HAKON. Mä kiitän sua ja tunnustan sun arvos. -- Mut mitä tuohon toiseen seikkaan tulee, Sun muka vainumaasi lemmenliekkiin Ja julmuuteen ja muuhun, jota pelkäät, Niin täytyis ylhäisyyten' katsoa Sit' arvonannon puutteeksi, jos en Ma kiihkostasi tietäis. Valpur impi On jäänyt orvoksi, mut häll' on turva Mun kuninkaallisessa voimassani. Jos kaunoisen tän armaan ottamalla Mun kuningattareksen' siveyttä Ma palkitsisin, ihanuutta, jok' On kruunun arvoinen; jos siten voisin Ma tukehuttaa lemmen tuon, min kirkko Sanoopi synniks, saisin hellyydellän' Hält' unhotuksiin moisen sulhon, joka Viis vuotta tietymättömiss' on ollut -- Se rikos oisko?

AKSEL. Jalo Hakon! Nyt mä Tajuan sinut: tahdoit kuninkaana, Isällisenä hyväntekijänä Hänt' ihanaista hellien suojella, Keventää hänen elämäänsä. Sin' et Rakastanut, -- ja niin on kaikki hyvin. Se sama hyvyys, sama ystävyys, Sua joka Valpuria puolisoksi Kehoitti ottamaan, nyt aikeestas Sun luovuttaa, kun kosija on täällä Ja Valpur immen onnen ehtona On pyhä liitto _tää_.

HAKON. Sä yhä puhut Kuin juopunut. Mä enkö rakasta? Ja miks en? Mistä olet nähnyt sen? Sinäkö vaan voit nähdä ihanuutta, Suloa Valpurin? Ja eikö urho Vois rakkautta tuntea, vaikk' ei Hän sinun laillas huiman hurja ois?

AKSEL. Sa rakastat siis Valpuria?

HAKON. Niin Kuin mies ja niin kuin kuningas. Mä hälle Suon hyvää; tahdon, että naimisensa Perustuu puhtaisuuteen, laillisuuteen. Ma muuten voinen tehdä elämänsä Yht' onnelliseks, riemuiseks kuin sinä.

AKSEL. Elämän onnen rakastava näkee Vaan valitussa armaassaan.

HAKON. Sä siis Se onnellinen olet valittu.

AKSEL. Välimme tämän Valpur ratkaiskoon. Jalona _sankarina_ naisen mieltä Sa kunnioita, _kuninkaana_ pidä Myös arvoss' alamaises oikeutta Ja _kristittynä_ pyhä taru muista Nabothin viinamäestä!

HAKON. Omin valloin En tahdo tässä tehdä; mut ei Valpur Saa väliämme päättää. Impyelle Lain mukaan holhoja on pantu; itse Ei asioitaan saa hän hoitaa, päättää. Välimme pyhä kirkko ratkaiskoon.

AKSEL. Mä siihen tyydyn.

HAKON. Ällös luulko, että Tyranniks Hakon aikoo, ällös myös, Ett' onnestaan hän syyttä suotta luopuu, Kun kirkon laki sinut sulki pois.

AKSEL. Se tosiaikees onko?

HAKON. Olavi, mun Valittu pyhimykseni, sen kuuli.

AKSEL. Miel'alaa moista rehellinen älköön Pelätkö, rakastava älköön surko. Sun luottaa vaatimukses kristityn Velvollisuuteen; niinhän Akselinkin. Sen vuoksi juur' ei Valpur häntä nähnyt Ei moneen ikävöintävuoteen eik' Ois, jalo Hakon, nähnyt milloinkaan, Joll' ei se Jumala, jok' uskollisen On lemmen hellä turva, mulle tietä Ois kautta kirkon pyhäin kaarrosten Luo Valpur immen luonut.

HAKON. Mitä sanot?

AKSEL. Isällisestä Hadrianon kirjeestä Täss' otteen sulle annan; hänen itse Kirjoittamansa sai jo arkkipiispa. Se kirje katkaiseepi Aksel sulhon Sukulaisuuden Valpur sulon kanssa. Ei naimisemme ole rikos enää.

HAKON (puhkeevalla kiivaudella). Oi kavaluutta helvetin!

AKSEL. Kah, kuinka? Kuningas Hakon Herdebred ois pannut Tuon rehellisen ehdon Akselille Vaan siinä aikeess', että hälle ois Sen täyttäminen mahdoton?

HAKON. Pois, pois Mun silmistäni!

AKSEL. Hakon, Hakon!

HAKON. Pois, Ma sanon. Kauanko sa, alamainen, Puheella tyhmän rohkealla tohdit Mun kärsivällisyyttän' koetella?

AKSEL. Ma Trondilainen olen Gillen juurta Kuin sinä. Arvollisna sotilaana Ma joukoss' olin Henrik Leijonan, Sun sotilaas nyt olen, mut en orjas. Mun morsioni sulo Valpur on. Sun valtas kirkon pyhyyteen ei yllä. Hänt' eteen alttarin nyt menen tuomaan. Sä mieles malta, himos hillitse! Se kunnon sankarin on suurin voitto.

HAKON. Pois, sanon.

AKSEL. Jumal' asiamme päättää.

(Menee.)

HAKON. Ja tääkö loppu unelmilles? Tää Sun kohtalosi, Hakon Herdebred? Tuo tuolla sulta ryöstää valtakuntas, Tää tässä morsiames sulta ryöstää. Mit' on sull' enää ryöstettävää? Haa! On sydän raivoinen. No niin! Mut sit' Ei ole helppo ryöstää. Kostoa Se kuohuu, verta janoo, tuima sydän.

(Havaitsee Knuutin, joka viime kohtauksen loppupuolella on tullut sisään, laskenut pois kirkonkirjan ja lukee hyvin tarkaten pärmäkirjaa, jonka Hakon on pudottanut.)

Sä mitä tahdot, munkki?

KNUUTI (tyvenesti, silmiänsä pärmäkirjasta luomatta). Sallittenko --

HAKON (tirkistelee mielikarvaudella seppelettä ja nimimerkkiä, vetää miekkansa ja lyö ne ynnä suuren lastun kanssa irti pylväästä).

Sä hyvin osuit, miekkani! Niin pitää Sun lyömän side, joka tuohon konnaan Mun kaikkisuuten' yhdistää. Kuink' osas Hän kavalasti asiansa ajaa Ja sanan suustan' onkia. Mut varro, Sa petturi! Eip' onnistu sun vehkees. Sit' ihanaa et rintaas likistää Sa saa, niin kauan kuin tää pää on pystyss'. Sen vannon kautta kruununi.

KNUUTI (yhä lukien silminnähtävällä ilolla). Jos teidän Armonne sallis --

HAKON. Poijes kirjoines Ja ole vaiti! Kielen pieksennällä Vaan munkit onnen rataa raivailkoot. Kuningas valtaa käyttää kuninkaan. Ja kautta korkeuteni, niin mä teen. Ripsaana poikana sais Hakon sulle Kai näyttää kynttilää eess' alttarin? Häävuoteelle kai sillä sinut saattaa? Häävuotees punaruusuin, punaraitein Saat koreilluks ja rikinsini-patjoin. Niin käyköön! -- Mitä tahdot, munkki?

KNUUTI (on lukenut loppuun). Teidän Armonne, sanasen jos --

HAKON. Vait, sa kuotus! -- En tahdo hautain keskell' enää hiuet' Enk' aikaa munkkein kesken menettää, En myös -- sen, Sigurd, lupaan -- haaveksia. Pois ravistan ma rakastajan; nautin Iloan' niin kuin mies, ja, uljas Sigurd, Sua seuraan urhona ja kuninkaana.

(Kiitää pois.)

KNUUTI. Niin raivokas kuin hukka. Kuulkaa, Hakon Kuningas! Koko kirj' on voimaton. On tärkein kohta unhotettu. Kuulkaa!

(Rientää kuninkaan jäljessä.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Arkkipiispa Erland. Knuuti, kirkonkirja kainalossa

KNUUTI. Arvoinen isä, suokaa anteeks, että Erille kuorin veljist' teidät kutsun, Mut velvollisuus vaatii valmistamaan Nyt teitä; häitään jouduttaa nuor' Aksel, Hääväki tuokiossa linnasta Jo tänne ehtii.

ERLAND. Ennen kuolemaani; Suo Herra mulle ilon yhteen liittää Kaks jaloa ja hellää sydäntä.

KNUUTI. Mua surettaa, kun täytyy häiritä Sit' iloanne, isä arvoinen! Mut onnen kohtalossa nähköön viisas Vaan taivaan viittauksen; tyytykää Siis Herran tahtoon, kuullessanne, ett' Ei ole armon suosiota saaneet Häät Akselin, ja että lupakirja, Jonk' Akselille pyhä paavi antoi, On sattuneesta syystä voimaton.

ERLAND. Niin, varmaan niin kuin kirkon valta voimall' Yli kuninkaitten ulottuu, niin varmaan Vahvistetaan tää kirja voimallansa.

KNUUTI. Arvoinen isä, kirj' on voimaton.

ERLAND. Jo eikö Hadrianus ihan selvään Kumonnut Akselin ja Valpur neidon Sukulaisuutta?

KNUUTI. Kyllä, herra piispa! Lu'inpa minäkin tuon koko kirjan; En latinaani ole tykkänään Viel' unhottanut, ett'en joka sanaa Ois ymmärtänyt. Pyhä isä kumoo Välillä Akselin ja Valpur immen Olevan sukulaisuus-, serkkuus-suhteen; --

ERLAND. Ja eikö siinä kylliks?

KNUUTI. Niinhän luulis. Siin' itse Aksel Thordinpoikakin Varmaankin kylliks olevan on luullut. Ois muuten kumma, miks ois asiaa Hän laiminlyönyt yhtä tärkeää, Kuin serkkuutensa on. Mut ehkä hän Sit' itsekään ei tiennyt. (Erland säpsähtää.) Serkkunansa Saa Aksel Valpuria rakastaa, Mut _ristikumppaneina_ heiltä kirkko Avioliiton kieltää.

ERLAND. Mitä sanot?

KNUUTI. Totta, jonk' kirkonkirja todistaa. Vast'ikään, isä arvoinen, te tänne Olette tullut, vasta Augustinon Pakenemisen jälkeen, siksi ette Voi kirkon asioista tietää niin Kuin anivalpas palvelija, jonk' ikä Sisällä näiden seinäin vaan on vierryt. Elämä hurskas teidät piispaks saattoi. On piispansauvan kunnon hallintaan Tok' ennen luultu muukin kuuluvan, Kuin pyhä käytös. Tanskan Absalon Hän näytti, kuinka hyvin rautapaita Koristi valkovillavaippaa; että Kiireelle paljaallekin kypärin Voi panna; ett'ei piispan tule olla Vaan nuhteeton, mut voimakaskin, uljas, Kerubi välkkyvässä vaskessa Ja ankaruuden väkikalpa vyössään Edessä Edenins'. Vaan, Augustinon Liehailu Hakonin sai etsimään Senlaisen piispan, joka virassaan On -- vahingoittamaton. Onnea Toimeenne suureen teille toivotan.