Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

AKSEL JA VALPURI

Murhenäytelmä viidessä näytöksessä

Kirj.

ADAM OEHLENSCHLÄGER

Suomentanut J. Enlund

Otava, Helsinki, 1895.

Henkilöt:

HAKON HERDEBRED, Norjan kuningas. REINEN SIGURD, hänen hovipäällikkönsä. AKSEL THORDINPOIKA, hänen heimolaisensa. VALPURI, Akselin morsian. WILHELM, hänen ystävänsä. ERLAND, arkkipiispa. KNUUTI, mustaveli. Vanha BJÖRN, Nuori ENDRID. KOLBEIN ja useampia SOTUREITA. Eräs VIHOLLISSOTURI seuroineen. GOTTFRID, Wilhelmin asepalvelija. KUNINGATAR THORA rouvineen ja neitoineen. Sotureita. Munkkeja.

Aika: v. 1162.

Tapahtumapaikka: Kristuksenkirkko Nidarosissa. Kummallakin puolella kammiohautoja; keskellä laattiaa Harald Gillen hautakivi. Etualalla kaksi jykevää pylvästä, jotka kupua kannattavat; vasempaan on kolme ristiä piirretty, oikeassa on merkki AV sinisirkkusilla seppelöittynä. Kaukana peräalalla pääalttari. Alttaritaulun päällä kultainen arkku, jota päivä kuorin monivärisistä akkunoista valaisee. Käytävän keskikohdalla kynttiläkruunu.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Aksel. Wilhelm.

WlLHELM. Tää Trondhjemin siis kuuluisa on kirkko, Jonk' ompi itse Roomaan maine mennyt.

AKSEL. Kehuiko liioin?

WILHELM. Ei.

AKSEL. Mi templi!

WILHELM. Dovre Kuvuiksi korkeoiksi koveroittu.

AKSEL. On pyhän rauhaisuuden asemani Ja hartautta saattaa sydämeen,

WILHELM. Kuink' oiva näky, keskikäytävästä Kun alttaria kohden katsoo.

WILHELM. Ovatko joskus vielä kuninkaat Sen partaa leikanneet ja kynsiä?

AKSEL. Messu On kuorissa jo aljettu, ja kuule, Etäinen aamuveisu kuinka soi Ja kaikuu kirkon kaarroksissa. Kovin Tiukasti keltavahakynttilät ne Valostaa vaskikruunustansa. Niinpä Suruiseen sydämeenkin toivo tuikkaa. Oi, näky kaunis! Nuori aamukoi Kun hohtaa läpi kaunovärisen Itäisen ikkunan. Oi, terve, päivyt! Herätät kaikki lapsuuteni muistot.

WILHELM. Ja mitä merkitsee tuo kulta-arkku Yl' alttarin?

AKSEL. Se pyhän Olavin On arkku.

WILHELM. _Sekö_ Olavin on arkku?

AKSEL. Se. Siinä hurskahasti säilytellään Tän Pohjan pyhimyksen pyhät jätteet.

AKSEL. Ei; Harald Haarderaade huomas, ett' Ei sovi pyhän ruumiin juhlallista Lepoa häiritä; hän mereen arkun Avaimet heitti. Hiljaa rauhassaan Nyt jalon pyhimyksen multa lepää.

WILHELM (katselee pylväitä). Oi, pyhä Innosents, kuink' oivat pylväät! Vahvemmat niill' on niskat, selkäpiit, Kuin meillä; uljailevat vielä silloin Kuin meidän ovat luumme aikoja Jo turpeen alla uupuneina maanneet. Mut mitä merkitsee nuot ristit tuossa?

AKSEL. Pylvästä toista, Wilho, katsokaamme!

WILHELM. Vaan sano ensin, mitä ristit tuossa.

AKSEL. Ne ovat Haarderaade, Olav' Kyrre Ja Mauno kuninkaiden mittamerkit. Mut, Wilho, tuota toista katsokaamme!

WILHELM. No, mitä siinä?

AKSEL. Merkki vähäisempi; Ei likimainkaan minkään urhon mitta, Vaan viidentoista vanhan tyttösen; Ei kiveen hakattuna, puitteisiin Vaan hienoin viivoin pintaan piirretty.

WILHELM. Valpuris mitta?

AKSEL. Varro, varro vähän! Suo viivytellen ihailustani Mun enentää.

WILHELM. Ja milloin piirsit sen?

AKSEL. Viis vuotta sitte, jolloin Jumalaa Rukoilemaan ma tulin templiin sekä Hyvästit lemmelleni sanomaan Ja isänmaalle. -- Kuollut Valpurin Ol' äiti äsken; Valpur luostariss' ol' Lukua, ompelua oppiakseen. Hän viidentoista vanha oli vaan, Mut, veikkonen, täys sielu enkelinä Jo silmän sinitaivahasta hymys. Ol' aamu varhainen kun tänne tulin. Kuningas Eisten oli päivää ennen Otettu vangiks, julman surman saanut. Mua kauhu karkotti pois Norjan maasta. Maan miesten kesken raju riita riehui. Mun riehui rinnassani rakkaus. Ma Herraa rukoelin häätämään Tuot' tulta, joka, vaikka viatonna, Mut toki rikollisna, leimusi Mun kaunokaista orpanaani kohtaan. Ma rukoilin ja rukoillessan' aukes Tuoll' ovi luostarin, mist' aina messuun Anihartaat nunnat tänne tulevat. Tuloa varhaista ma kummastelin. Mut, ah, niiss' yks ol' ainoinen, jot' ei Viel' oltu joukkoon vihitty ja jonka Suloa huntu säälimättä vielä Ei peittänynnä. Luontevasti musta Pukunsa sorjan vartalonsa verhoi. Hiuspalmikkonsa silkinhienoiset Ain' alas hartioille riippuivat. Hän mua ei nähnyt; polvilleen hän lankes, Ah, tähän, äitivainaans' haudan ääreen, Kohotti pyöreät käs'vartensa ja Kätensä kauniit, hartaast' anoen: "O, Herra, rakkauten' sammuta! Tue, äiti, tyttäresi puhtautta." Nyt unhotin mä pyhän Olavin Ja pyhät kaikki, itse taivaan, sillä Mun Valpurissan' taivas ilmestyi. En lemmestäni lausunut viel' ollut. Pariksi meitä tosin sanottiin Jo lapsuudessa -- pilan vuoksi, sillä Se sulo impi, Wilho, kallis ol' Jo silloin poikosenkin sydämelle. Ma rakkauden rohkeutta täynnä Nyt liekkivänä lähestyin, ja vaarat Jo kaikki kadonneiksi näyttivät. Mun jalkoihini lohikäärmeen lailla Lamahtui kohtaloni; uljaasti, Kuin pyhä Mikael, sen päällä seisoin, Ja kohden taivasta kun lentimillä Ihailukseni ylös kohosivat, Mä keihään pedon selkään syöksin. Näin Luo Valpurin ma astuin. Vasenkäten' Ma kiersin siron vartalonsa ympär' Ja oikealla vedin miekkani ja Nimessä kaikkein pyhäin vannoin: Valpur On Aksel Thordinpojan morsian Jo päällä maan, tai tuolla taivaass'.

WILHELM. Mun aimo veikkon'!

AKSEL. Amen, Valpur vavahti: "Sa vannoit, Aksel? Eikö uskontoa, Tapoja vastaan ole lempemme? Samaahan sukua me olemme. Semmoista naimist' eikö kirkko kiellä? Ja äitimme, -- he kuolinvuoteellansa Eivätkö vakavasti pyytäneet Meit' estämähän tunteitamme. Meille Surua vaan ja surmaa ennustettiin, Jos vastoin neuvojansa tekisimme. Kas äitejämme hautakivillään! Päät nyykyksissä, itkein säälivät, Syvästi surkuttelevat he meidän, Lastensa, kovaa kohtaloa!" Wilho! Mä silloin piirsin merkit pylvääseen Ja jälleen vannoin: paavin luvan tuon Ma, taikk' en koskaan -- koskaan enää palaa.

WILHELM. Kuink' onnellista olla määrän päässä, Varattu kaikella, mit' ennen puuttui. Nyt nimimerkkejäsi katsokaamme!

AKSEL. Niin, ensi ennustus se mulle olkoon.

(Menee pylvästä kohden ja havaitsee kukkasseppeleen.)

Oi, Wilho, Wilho! Valpur uskollinen On mulle; taivas niin ei sininen, Kuin kukat tuossa.

(Syleilee ystäväänsä.)

WILHELM. Oi sua onnellista, Kun rakastat ja olet rakastettu.

AKSEL. Nyt malttavainen ole Akselille. Äl' inho, veikko, hänen hellyyttänsä. Pian on hän onnellinen, sitte nauttii Hän elämäänsä kera Valpurin Ja jalon Wilho veikon. Kanssan' Norjaan Sa tulit tutustumaan Pohjan luontoon; Sun kaikki tulee nähdä, mutta, Wilho, Pohjoinen ompi rakkauskin; naista Arvossa pitämään on Pohjan urhost' Etelämaiden ritar' oppinut. Tapoja, mieltä Pohjan tutkia Jos tahdot, tulee rakkaudestamme Sun alkaa.

WILHELM. Lemmi, veikko, uneksi Ja onnellinen ollos! Rehellisen Sa Saksalaisen ystäväkses otit, Ja tosimyötätuntoisuutta tapaat Sa aina tässä rinnassa.

AKSEL. Sen tiedän. Odinin joukko milloin jakaantui, Jäi kielen juuri toki eheäksi Ja mielenlaatumme, ja niinpä tulee Siis Gotilaisten ja Germanilaisten Ain' ystävinä olla.

WILHELM. Yhtä uljas Ritari olit Henrik Leijonan Sä retkillä, kuin uskollinen sulho Sa luona lemmenmuistojesi olet. Nyt rakkautes seuraan sinut jätän Ja laivaan väelle käskyj' antamaan Mä riennän.

AKSEL. Minäkin --

WILHELM. Ei, esteitä On sulla. Vallita mun anna vaan. Nyt kiitos kauniin kirkon näytännästä! Penkissä tuoll' on matkasauvan vieress' Se pyhiinvaeltajankaappu, jossa Pukeutuneena aiot ensikerran Taas Valpurisi nähdä. Siihen iloon Nyt jääös; laivassa taas tapaat minut.

AKSEL. Kuninkaan linnaan sinut saatan, jahka --

WILHELM. Ma piispaa ensin tervehtäisin; -- vaan Ei siihen kiire, lemmen kiire on.

(Menee.)

AKSEL. Sa kunnon Wilho, kelpo Saksalainen! Valio ystäv', uljas aseveikko! -- Kuink' iloisesti päiväkulta paistaa Niin mieleeni, kuin kirkon kaarroksiinkin. -- Mut mikä haamu himmentämään hiipii Mun ihanata iloani? Haa! Se mustaveli Knuuti on! Sen tunnen. Sen viel' on silmänluonniss' sama luihuus Ja huulten hymyss' sama kavaluus, Kuin viisi vuotta sitte. -- Karttaisinko? Mut hän jo minut näki. Viipyneekö Hän täällä kunnes Valpur tulee? Huuhka! Vai sinä ensimäisnä vastassani Tääll' olet. Sepä pahan onnen enne. --

KNUUTI tulee. Kah, pyhä risti! Näenkö oikein? Aksel! Kuink', onko Aksel Thordinpoika maassa! Vai pettävätkö silmäni?

AKSEL. Kyll' oikein Ne selittävät, hurskas isä! Aksel On tässä. Herran rauhaa, veli Knuuti! Kuink' on nyt teidän?

KNUUTI. Herra siunatkoon Sua tervehdyksestäsi! Kuinka on? Niin on kuin ennen. Papin oloa. Käyn luostarista kirkkoon, kirkosta Taas luostariin; sielt' askel vihdoin vaan On hautaan. Siin' on munkin elämä. Mut, poika kulta, kuink' on sinun? Oi, Kuink' olet suureks, jänteväksi käynyt. Miss' olet ollut, mitä tehnyt? Vuodess' Urhea sulho kokee enemmän, Kuin kaikki munkit elin-aikanansa. Mut miksi olet taas nyt palannut?

(Katselee tarkasti Akseliin.)

AKSEL. Se kummallista onko teistä, että Isäinsä maahan Norjan poika palaa?

KNUUTI. Mä tiedän, miksi maasta läksit. Ah! Niin oivaa nuoren pojan tarkoitusta Kaikk' kirkon veljet kiittäkööt. Sa poissa Olollas tahdoit häätää synnillistä Halua sulo Valpuria kohtaan. Siin' oikein teit, teit hyvän, kauniin työn. Mut, poikaseni, palannut nyt olet? Viis vuott' on tok' jo kulunut, niin oikein! Sill' aikaa, arvaan, unhottaa voi paljon; Ja ihanat on Roomalaisten naiset, Kuin liljat pyyläät, verevät kuin ruusut, Niin lempeät kuin kyyhkyt, hehkuvaiset Kuin tuli. Siellä Pohjan vaaleat kaunot Pian unhottuvat. Eikö niin, mun poikan'?

AKSEL. Niin käynee, isä.

KNUUTI. Niin lie käynytkin, Jok' oli hyvä, sillä suureen syntiin Sydämes silloin oli lankeemassa.

AKSEL. No, kuinka Valpur voi?

KNUUTI. Kuin immet voivat; Hän on jo hurskas, hyvä, siev --

AKSEL. Hän niin ol' Jo lähteissän'.

KNUUTI. No niin, hän hehkenee, Hän hehkenee.

AKSEL. Vai yhä suloisemmaks?

KNUUTI. Sit' en voi päättää, rakas poika! Maallist' Ei suloisuutta munkki tajuu, pitää Vaan taivaallista silmäll'.

AKSEL. Onko Valpur Viel' luostariss'?

KNUUTI. On toisinaan. Vaan Thoran, Kuninkaan äitin luona linnass' on Hän useimmin. Kai pian jo sinne jääkin.

AKSEL. Niin miten?

KNUUTI. Morsian viel' Akselin hän Piloilla kyll' on kylän tyttöin suussa, Mut tiedetäänpä hyvin, että Hakon Kuningas Norjan kuningattareks Pian Valpur neidon ottaa.

AKSEL. Mitä? Hakon?

KNUUTI. No, sydämensä kaikell' innolla Hän Valpur neitokaista rakastaa.

AKSEL. Ja Valpur?

KNUUTI. Valpur -- samoin häntä.

AKSEL. Siinä Sa valhettelit, veli Knuut!

KNUUTI. Oi, oi, Nuor' ystäväni! Syntiäs ma varmaan Sun luulin hurskaasti jo hillinneesi.

AKSEL. Ei Hakonia hän rakasta, vaan vihaa.

KNUUTI. Krist' varjelkohon! Vihaa kuningasta?

AKSEL. Hän onko Valpuria kosinut?

KNUUTI. On, aikaa jo, ja neidon sukulaiset Ne kaikki tuohon myöntyivät.

AKSEL. Vaan Valpur, Sa munkki, Valpur eipä myöntynytkään.

KNUUTI. Kristillisyyteen on hän kasvatettu, Siveyteen; hän tietää, että naisen On kuuliaisuus paras kaunistus.

AKSEL. Ei, munkki, kautta taivaan tähtein! Valpur Ei Hakonille mene, Akselin Hän ompi morsian.

KNUUTI. Sa luuletko Tuon suuren pahennuksen aikaan saavas?

AKSEL. Hän morsioni laillisesti on, Niin eessä Jumalan kuin sydämeni.

KNUUTI. Vaan miten, Aksel? --

AKSEL. Kuninkaalle puhun Mä siit', enk' ole velvollinen teille Tiliä tekemähän. Mun on Valpur Uhalla kaikkein piruin, -- kaikkein munkkein.

(Menee.)

KNUUTI. Tää oiv' on uutinen! On hyvä mulle. Tää kirkon asiaksi kääntyy. Meidän Pääpiispa tähän seikkaan tuskin puuttuu; Hän itse rakastunut ollut on, Se vanha houkko. Siispä -- veli Knuuti! Hyvällä Aksel Valpurist' ei luovu; On rakkaudessaan taas unhottanut -- -- Ilm'antamaan ma kuninkaalle riennän Tän koko seikan. Kipeä ja vanha On Erland; toista piispaa aatella Pian pitää. Kelpo virka, varsinkin Nyt näihin ajoin. Norjan kuningas Hän kaipaa miestä, joll' on älyä Ja voimaa, joka harras virassaan On ollut. -- Rohkeutta, veli Knuuti! Nyt tilaisuus tul' aivan parahiksi. Sit' ei voi sulho kyllin palkita, Jok' auttaa häntä lemmityistään saamaan. Tää oiv' on uutinen. On hyvä mulle.

(Menee.)

AKSEL palaa takaisin, puettuna toivioretkeläis-kaappuun, johon kommankynsiä on ommeltu; hänen on kädessään valkoinen sauva ja leveälierinen hattu.

Jo poissa! Hakonille hauskaa sanaa Vaan riennätä; ma tulen itse. -- Häntä Hän lempii! Hakon Valpuria lempii! -- Mut Valpur lempii minua. Vaan mistä, -- Vaan mistä tiedät, että sinua Hän lempii? Kuningas on Hakon, Valpur On impi, naisen osa heikkous. Häpeä, Aksel! Syntisenkö sopii Epäillä puhtautta enkelin? Mut tyttö mielii loistoon! -- Aksel, Aksel! Kun tässä Herran eteen polvilleen Hän lankes sydän täynnä rakkautta, Maailman loisteko se silloin kiilsi Sen puhtukaisen katseessa? -- Ah, aika Tuhoopi kaikki! Pyramiiditkin Se Niilin lakeoilla pirstoilee, Kuin paljon muut' -- -- Oi, rakkaus, et ole Sä hyvä, puhdas aisto; pelvon, vihan Ja epäluulon miehen sydämessä Sä herätät! -- -- Viis vuotta! Muuttunut Sill' aikaa olen, tok' en vahingoksen', Nyt urho olen; tyyni, terävämp' On katseheni; tumma, taaja parta On leuassan'; ei miekka tupessaan Sill' aikaa ruostunut; mua arvoin maini Suur' Henrik Leijona; ja hänen vuokseen Mun rinnassan' ja olkapäissäni On monta kurttunutta arpea. Jos rakas olin Valpurille ennen, Niin enemmän nyt lienen miehenä. Mi mieluisemp' on naiselle kuin miehuus?

(Silmänsä pystyy kukkasseppeleeseen.)

Oi, kukat armahat! Kuin valorikas Keväinen päivä sinilakineen Te suruani lievitätte. Thora Jo impinensä tulee messusta. Nyt toimeen! Onneani harmaapäänä Nyt vakoilen. Jos huikentelee Valpur, Niin pois, niin rientäen kuin tulinkin, Ja Henrik Leijonan taas joukkoon joudun Ma nuolta nopeammin; siellä surman Pian Vendiläisten tapparasta saan. Ja vangiksi jos joudun, pakanat Jos Radegastin, Svantevitin, Provon Tai hirvittävän Sivan alttarilla Mun uhraisivat, -- pahempaa ei tuo! Jo täällä uhriks jouduin kristitylle Ma jumalattarelle julmemmalle.

(Menee syrjään. Kuningatar rouvineen ja neitoineen menee poikki kirkon.)

VALPURI tulee viimeisessä parissa; seisahtuu näyttämön edustalle ja sanoo kumppanillensa:

Svanhvide, mene vaan ja minut jätä, Ett' ensin tavan mukaan haudoill' isä- Ja äiti-vainaan rukoilla ma saan. Sua sitte seuraan.

(Kuningattaren seurue menee pois. Valpuri kumartuu polvilleen vanhempainsa haudoille.)

AKSEL (joka valepuvussa on palannut, kumartuu myös polvilleen vähän kauemmaksi).

Taivahinen! Tuoss' on On Valpur! Häntä tuskin enää tunnen. Kuink' uhka varreltaan! On täysi ruusu, Mik' ennen vaan ol' umpu. Kuinka kauniiks On käynyt! Muotonsa on sama vaan. Mut punaruusut, -- surun liljoiks ovat Ne valjenneet. Mua onnellista! Reippaan Verevä jos hän ois, mua kammottaisi.

VALPURI (nousee seisoalle katsoen ympärillensä). Mä yksin olen. Tuossa vaan on vanha Pyhissä matkustaja polvillaan.

(Menee pylvään luo, jossa nimimerkit ovat, ottaa vanhan kukkasseppeleen pois ja panee uuden, tuoreen sen sijaan.)

Sä terve, lempiseni! Hyvää huoment'!

AKSEL. Oi, taivas!

VALPURI (katsoo Akseliin). Kuinka harras vanhus on.

AKSEL. Oi, isä hyvä, kiitos armostasi.

VALPURI. Kuink' autuas on ukko harmaapäinen! Pyhältä retkelt' on hän palannut, On huojentanut sydämensä vaivaa; Hautansa partaall' on hän viatonna, Puhtaana nyt; kuin helma ystävän Se hälle aukee. Hyvä Jumala! Kuink' ihmeen lailla käy maailmass' sentään, Iloa lapsellista usein vanhus Kun nauttii, nuorta suru suuri kalvaa.

(Menee Akselia kohden hänen noustessansa seisoalle.)

Sä terve, terve, hurskas vaeltaja!

AKSEL. Mä kiitän teitä, sulo Valpur neito!

VALPURI. Sa tunnet minut?

AKSEL. Tulin Nidarosiin Osaksi polvilleni langetaksen' Olavi pyhän arkun etehen, Osaksi tuomaan teille kirjettä Ja terveisiä Saksan maalta, jonka Kautt' tieni kulki. Helfrid orpanaanne Ma Immersborgissa jo tervehdin, Ja hyvää vastaanottoa hän mulle Hyvästä sanomastan' ennusti.

VALPURI. Mua mailla mantereill' ei tunne kenkään; Hyv' ystävän' on Helfrid vaan; mut kaukaa Sa tulet, mitä tuotkaan?

AKSEL. Helfrid rouvall' On veli.

VALPURI (punastuu) Aksel Thordinpoikako?

AKSEL (syrjään). Oi, liljat ihanaiset, muututten Taas ruusuiksi! (Ääneen.) Niin, Aksel Thordinpoika; On kunnon uros, hieman murheinen. Henrikin leiriss' Saksiss' yhdyimme; Hän matkastani Norjaan tuskin kuuli, Kun kirjeen tään hän antoi pyytäin, että Sen teidän omiin käsihinne toisin.

VALPURI (katsahtaa, pelonalaisena kirkkoon päin; havaittuaan olevansa kahden kesken vieraan kanssa ottaa hän kirjeen).

Tuot, ukko, tiedot tervetulleet!

AKSEL. Tuonko? No, Herra teitä siunatkohon!

VALPURI. Osaa Sa otat Aksel Thordinpojan onneen?

AKSEL. Myös Valpur sulon. Kirje lukekaa!

VALPURI (avaa kirjeen ja lukee).

Nuor' Aksel kirjeen kirjoittaa, Oi, Valpur valioni! Suo, Herra, että saavuttaa Se armaan morsioni!

Ma sulle kultasormuksen Nyt sormellesi annan; Sua aina lemmin, herttaisen', Ja mielessäni kannan.

Sa muista, armas, tarkoin vaan: Sun kihlaan tällä lailla, Vaikk' Akselisi matkoillaan On kaukaisilla mailla.

Hän Henrikin on joukossa; On kultaa kannuksensa, Velsklannista on miekkansa, On pulska pukimensa.

Mut unta ei hän öisin saa, Mik' urhon oisi mieleen; Sill' enteet monta unelmaa Jo toivat hänen tielleen.

Äl' erkane sä minusta, Ain' ollos armahani! En koskaan luovu sinusta, Sa Valpur ainoani!

Ja usein onni vaihtelee; Niin käynee lempivälle, Ett' Roomast' Aksel saattelee Pian sulosanan hälle.

Ehk' Aksel, kosk' et luulekkaan, On eessäs, kyyhkyseni! Hyvästi, Valpur kaunokkaan', Sä sydänkäpyseni!

(Tirkistelee surumielisesti kirjeeseen ja kertoo hitaasti ja alakuloisesti:)

Ehk' Aksel, kosk' et luulekkaan, On eessäs, kyyhkyseni!

(Aukaisee silmänsä ja havaitsee samalla Akselin, joka on riisunut valepukunsa.)

Oi, taivahinen!

AKSEL (syöksee Valpuria syleilemään). Täss' on hän, Valpur kaunokkaan', Sä sydänkäpyseni!

VALPURI. Aksel!'

AKSEL. Valpur!

VALPURI. Voi, se Sinäkö olet?

AKSEL. Ei, en ole Aksel; Sill' Aksel oli poika murheellinen, Ja tässä, armas Valpur, syleilet sä Onnellisinta sota-urosta.

VALPURI. Mun Akselini, onko mahdollista?

AKSEL. Uskolliselle sydämelle kaikk' On, armas tyttö, mahdollista, kaikki Vaeltajalles onnistui. Nyt on Hän määrän pääss', ei haudan partaalla, Ja kiittää Herraa hänen annostansa. Ma valan vannoin, ett'en palais ennen, Kuin kirkko lempemme on hyväksynyt. Kas täss' on pyhän isän lupakirja! Oi, Valpur, synnittä me rakastaa Nyt saamme. Rintaa vasten silkkikuoress' Se säilyy kellertävä pärmäkirja. Taivainen kirja! Lues: "_Hadrianus Episcopus, servus servorum Dei_" -- Niin oikein, niin, tää Rooman kielell' on, Mut mua sun rakastaa se sallii; niin Se vanhus hyvä vakuutti. Ja nyt Mun sydämeni armaisin, sa vanno Täll' leveällä hautakivellä, Jonk' alla Harald Gille lepää, meidän Es'isämme, ett' tänäpänä vielä Sa tahdot tulla eteen alttarin Kanss' Akselin sun ylkämiehenäs.

VALPURI. Oi, tiedätkö, mun Akselini, että Kuningas on --

AKSEL. Ma kaikki tiedän, kaikki; Hän sua rakastaa! -- Ja sinä?

VALPURI. Minä Rakastan Akselia.

AKSEL. Taivaista. Oi kaunopuheisuutta! Vielä kerran, Se vielä kerran lausu, kyyhky sorja, Mit' ensikerran sulosuusi sanoi; En tajunnut sit' oikein vielä.

VALPURI. Minä Rakastan Akselia.

AKSEL. Kuulittenko Te kaarrokset? Te kuvut korkeat? Te Herran alttarit? Oi, _Akselia_ Hän rakastaa! No, siis ei muu kuin kuolo Erota sua Akselista. Tule! Mun anna sormus panna sormehes.

(Pudottaa sormuksen.)

Se kirpoi kädestän'!

VALPURI. Oi, Herra!

AKSEL. Kieri Kivien rakoon.

VALPURI. Harald Gillen hautaan.

AKSEL. Ma parempia teetän jokaiseen Sun somaan sormees. Hiuksiis helmiä Sun palmikoita pitää; ruusuin, liljoin Koreiltu silkkivaate rinnoillasi Kohoilla pitää, jalat pienet kenkiin Hopeasolkisihin verhottaman; Ja talost' Akselin kun hänen kanssaan Sa kirkkoon astut, kantaa käskypoika Upeillen punavaippas laahosta. Osakseen monta möhkää ritaris Sai Vendiläisten kultajumaloista. Urottarens' sa olit, sorja Valpur!

VALPURI. Kuink', armas sulho, olet muuttunut! Vaan sydämes ja lempes samat ovat. Tuon leuan veikar'kuoppaa tuskin näen Mä enää ihka mustain kutrein tähden. Kun villiks muutuit! Valpur paljasleukaa, Siloista poikaa lempi; nyt hän halaa Päivettynyttä tuimaa partasuuta.

AKSEL. Ja osottaakses, ett'et tuota tuimaa Parroittunutta villiä sä viero, Niin noihin tummiin kihermiin nyt paina Sileä, silkinhieno leukas, suullas Kun Akselisi huulille sa painat Sun rakkautes ensivahvistuksen.

(Suutelee häntä.)

VALPURI. Mun Akselini!

AKSEL. Oma Valpurini! -- Niin! Nyt luo Hakonin; nyt rohkeutta Ja uljuutt' olen juonut! En nyt pelkää; Mun morsiantan' ei hän multa ryöstä; Sit' ei hän voiskaan; Pohjoisruhtinas Hän on; ei voi hän olla alhainen. Velvollisuuten' niin on uskoa. Jää hyvästi! Kuink' Akselin on raskas Eritä sinust', armahani! Vaan Mun täytyy. Pian jo yhdymme niin lujaan Ja hellästi, kuin nimimerkkimmekin. Kas, sulo tyttönen, mik' on tuo A? V toisin; mikä tämä V? A toisin. Niin mekin. Olemmehan yksi sielu Jaettu kahteen, joiden koko riento On yhdistäytä jälleen. Suojelkoon Sua Herra! Morsioksi itses pue! Tääll' ylkänäs taas Akselisi kohtaat.

(Menee.)

VALPURI. Oi, Aksel! -- Kuink' on käynyt urhaan uljaaksi Iloa, lohdutusta silmäns säihkyy. Miks, Aksel, lähdit pois ja yksin jätit Sun Valpuris luo hautojen? Nyt hänen Silmänsä murheellisna jälleen pystyy Äitinsä kelmeähän kuvaan. Äiti Hän huoleisena vielä itkee, niin Kuin mielis sanoa: "te onnettomat! Toivossa pettävässä riemuitsette; Kov' onni rautaseinän rakentanut On sydäntenne väliin. Vasta haudass'" -- Oi, Herra, hautaan sormuksensa kieri; Haraldin hautaan! -- -- Varustuksissaan Hän tuiman uhkaavana seisoo, kuollut Kuningas, kulmakarvat kurttuneina Ja käsi kalvassa. Es'isämme! Voi, älä suutu! Aksel paavilta On lupakirjan tuonut. Naimisemme Ei rikos ole enää. -- Mutta ah! Hän heltymättä yhä uhkaa vaan. Ja sormus Akselin, -- oi, kaikki pyhät! Se kieri hautaan esi-isämme.

(Menee.)

TOINEN NÄYTÖS.

Kuningas Hakon. Reinen Sigurd.

SIGURD. Sä terve, onnekas, mun Hakon herran'! Nyt, näemm', on kirkkoon käyminen, jos varmaan Tavata tahtoo Norjan kuningasta.

HAKON. Sa tuotko, Sigurd, meille tietoja? Sull' onko Erlingistä vihiä?

SIGURD. On kauppalaiva purjehtinut vuonoon; Se salaa öiseen aikaan pistäynyt On Bergenistä; huonoj' uutisia Se tuopi: nuorta Maunoa ylt'ympär' Etelä-Norjaa valitaan ja Erling Pahasti Bergenissä riehuu. Surman Sun valtamiehes Arne Brigdeskal On saanut; samoin Ingebjörn, maaherra. Ja kaikki kauppalaivat Bergenissä Pidätetään, ett'eivät Nidarosiin Tois sanaa Erling Kalton varusteista. Tän viime tiedon sattumalta saimme.

HAKON. Se konna mielii moista tervehdystä, Kuin Inge Bekesudiss' sai.

SIGURD. Mut, herra! Mies viisas vihollistaan väkevää Ei ylenkatso. Onnensattuma Ei aina auta, niin kuin viimein, jolloin Gregorius Daginpoikaan osuit jäällä. Ei Erling ole mikään konna niin Kuin Inge kuningas, se rämppäkontti. Hän lapsest' alkain rautaa sietämään Jo tottui. Njörfaraumassa hänt' itse Blaamandin tappara ei kaataa voinut, Kun Ragnvald jaarlin kanssa Särklantiin Hän purjehti ja matkall' iski kiinni Uljaaseen Dromundiin. Siit' ottelusta Hän päätään vielä pitää kallellaan Ja Erling Kaltoks sanotaan.