Part 5

Akilles harhaili pitkin katuja ja nautti onnestaan, siitä suuresta suuresta onnestaan, jolle hän oli monta kuumaa runoa kirjoittanut, monta tulista haavetta palavissa aivoissaan sytyttänyt, jolle veri nuori ja lämmin oli vuosia hyrskinyt ja herkkä tunne ujoja unelmia kutonut.

Hän rakasti ja häntä rakastettiin! Ei maalta eikä taivaalta hänellä ollut enää mitään pyydettävänä. Kaikki suli yhdeksi ainoaksi ylen ihanaksi tunteeksi: kuustoistavuotisen ensi lemmeksi.

Tyttö, joka hänen runoissaan kantoi nimeä Ensi Lempi, oli nyt tänä iltana ilmestynyt täytenä todellisuutena, oli unelmien ja haaveiden autereisista hämyistä sielun sisimmillä kaukomailla astunut esiin selväpiirteisenä persoonana: Ella Berginä. Hänen lapsuutensa hyvä enkeli oli vaihtunut hänen nuoruutensa keväimen rakastetuksi.

Kokko hulmusi jäällä satamassa. Kaikki herrastytöt olivat jo kotiinsa menneet, sillä hyvä tapa kielsi heitä olemasta pimeän aikana jäällä. Mutta herras-poikia oli runsaasti. Sillä niitä ei tapa sitonut. Jorin seurue iloisena remusi. Lämmintä punssia oli sillä kokon ympärillä saatavissa ja naisseurana oli sillä talonpoikaisia tyttöjä.

Jori lennätti taivaalle jonkun raketin ja toisinaan sytytti punaisen bengalitulen kokontaustalle. Tämä oli suunnattoman hauskaa. Lopuksi Jori käsi kaulassa luisteli muutaman tytön kanssa. Se tyttö oli. Alatalon Kaisu, tumma ja tulinen kaunotar, se entinen pikku Kaisu, jota Jori jo pienenä oli suudellut.

Tähän remuun ja riemuun oli Jori kumppaneineen suin päin uponnut, sillä punssi aivoissa huumasi, kokkotuli pimeässä illassa hulmusi ja nuori veri suonissa poltti ja vietteli. Tämä oli Pohjolan karnevaalin jälkinäytöstä, sen humaltunutta pohjasakkaa. Kun bengalituli punaiseen loimoonsa koko remuavan joukkueen sulki, oli siinä pienoiskuva nähtävänä helvetin lasten kuumista leikeistä palavan tulen ääressä.

Akilleen aivoihin oli iskenyt kaunis ajatus. Hän etsi mukaansa puoli kymmentä toveria, sellaista, jotka eivät olleet kokkopartiokunnassa ja iltayöstä pani hän toimeen serenaadin Ellan ikkunan alla.

Voi miten hän riemastui, kun kynttilät sytytettiin ja kamari tuli valaistuksi!

X LUKU.

Oli tultu seuraavaan kesään. Akilles oli päässyt lyseon kuudennelle luokalle loistavalla todistuksella. Hänen rakkautensa oli terästänyt häntä suuriin ponnistuksiin. Erityistä mielenkiintoa tunsi Akilles luonnontieteisiin ja matematiikkaan. Niissä oppiaineissa hän oli väittämättömästi koko koulun tunnustetuin kyky.

Ja runoja hän sorvasi. Näitä hän pimeänä aikana suurella huolella iltamyöhällä kuljetti kivijalan koloon Ellan ikkunan alle. Silloin hän hellällä liikutuksella aina jäi seisomaan ikkunan alle ja kuunteli sydän lyöden, kuuluiko rakastetun liikuntoa huoneesta. Kerran kun hän tiesi Ellan yksinään olevan kotona, meni hän myöhemmällä Ellan jo nukkuessa sinne ikkunan alle ja lauloi kumman kauniilla tenori-äänellään oman sepittämänsä laulun:

Tyttö armas! Laulun kuuman laulan. Aatoksissain sua kaulaan. Kulta impi! Sydän, aivot palaa sulle lemmen tulta salaa. Syöntä köyhän älä raasta, mua kuule, haasta!

Hetken takaa ilmestyivät kynttilät ikkunaan. Ella itse valkoisessa yöröijyssä valtavat hiussuortuvansa hajallaan näyttäytyi kuin taivaan enkeli ihanana ikkunaverhon raosta ja heitti hänelle lentosuudelman. Sitte katosi ja tulet sammuivat. Se oli jumalallinen näkö. Akilles hurmauneena vielä kauan seisoi pimeän ikkunan alla. Akilleeseen teki tämä sellaisen vaikutuksen kuin jos pimeä taivas olisi auennut hänen päänsä päällä ja sieltä tanssinut esiin valo-olento tähtiä hiuksissa ja silmissä vesien syvyys. Ja se heitti hänelle sinne alas kokonaisen maailman häikäisevää valoa ja sytyttävää lämpöä.

Tuon Akilleen laulaman runon oli sitte Ella pyytänyt saada ja kantoi sitä medaljonginsa sisässä.

Niin, kesään oli nyt päästy. Akilles etsi kasveja ja tutki niitä huvikseen. Sillä erityistä työtä ei hänellä ollut. Häntä oli nimenomaan käsketty suvi levähtämään. Sillä herrasväki antoi taas arvoa Akilleen lahjoille.

Oli Akilleesta kiusallista ja yksitoikkoista. Hän olisi tahtonut suvella tehdä työtä äitinsä ja itsensä elatukseksi. Mutta konsulinna ei sitä sallinut. Akilleen piti levätä. Ja sitte taas talvella kiskoa huimaavat arvosanat. Se oli konsulinnan tahto.

Mutta Akilleella oli ikävä. Tovereita ei ollut. Ne kaikki kaupungista olivat vanhempainsa kesähuviloissa maalla. Siellä ulkosatamassa suuressa aurinkoisessa huvilassa, jossa olivat väljät verannat ja uhkeat tornit, suuri puisto ja kaunis puutarha, minkä hiedikkokäytäviä poikasena Akilles joskus oli haravoinut, oli Ellakin viikkokunnissa.

Akilleella oli hirveän ikävä. Sillä entäs itse kaupunki! Siellä olo tuntui yhdellaiselta kuin riihessä hengittäminen vasta tapahtuneen puinnin jälkeen: pölisi! pölisi! Ikkunat keskikaupungilla olivat melkein järjestään liidulla sivellyt tai verhot tiiviisti alas lasketut kuin ruumishuoneessa. Taloja maalattiin ja tuore maali haisi ja kuivi paahtavassa auringossa, jonka säteillä oli polttava voima. Hiekka pilvenä ryöppysi kadulla, kun joku kauppiaan renki lihavalla syöttiläällä, joka oli valkoiseen paitaan puettu punaisine reunusnauhoineen suojaksi itikoilta, ajoi juoksua makasiiniin tavaroita noutamaan tai ajuri viedä kyyssitti laiskalla ruunallaan vesitynnyriä jonnekin taloon. Kärryjen lonkkuessa pirahti aina vesihelmiä kuumille katukiville ja niiden näkö jo tuorentavasti virkisti lamautunutta kulkijaa. Hyytelöryssä hikeä tippuen kulki katua ylös toista alas, huutaen hoilaten tavaraansa kaupaksi. Kaikkialla niin laiskaa, väsynyttä, kamalan kuumaa!

Pakoon tätä höyryävää hellettä riensi Akilles ulos kaupungista kukkaretkelleen. Näillä matkoilla oli hän siellä löytänyt oman puistonkin ja oman huvilan sinne laatinut. Se oli kaupungin ulkopuolella lähellä merta pieni männikkö, joka sinne oli jätetty hakkaamatta merimerkiksi kulkijoille. Siellä kasvoi Pohjolan hyvänhajuisin kukka Linnea borealis. Siellä Akilles viihtyi päivittäin. Hän otti mukaansa kaupungista evästä ja siellä söi ja joi. Siellä hän nukkuikin. Sillä hän oli havupuiston laidasta raivannut ja puhdistanut itselleen väljän tilan ja sen sammalilla peittänyt. Siinä se oli hänen huvilansa. Nenäliinansa nosti hän kepin nenään lipuksi liehumaan. Puhdas veden huuhtoma hiedikko oli etupuolella terrassina ja ikivanhat hongat huvilan torneina. Ja Akilleen mielikuvituksessa kasvoi tämä paikka valtavan hauskaksi.

Metsikön vanhojen puiden latvoissa humisi tuuli. Näköalaa kaunisti jalkain edessä lepattava sinervä meri, jonka toista rantaa ei silmä nähnyt. Tämä meri kiehtoi Akillesta lumouksella puoleensa. Hänen täytyi uhrata sille usein laulu-uhri.

"Meri on uljas, sen valtavat hyrskyt uljaita poikia tuudittelee: Retkeilijöille sen mylvivät myrskyt sankarikuntoa kasvattelee. Pilvihin päin valas harjalta laineen syöksyvi suihkunsa loiskuen vaan. Ahti ja Vellamo valtansa maineen laittavat lauluna ympäri maan."

Ja tuolla etäällä näkyi usein suuri purjelaiva olevan tulossa. Se laski täysin purjein. Se tuli maista, joihin Akilleen kaipuu lensi. Tuolla meren takana on jotain kaukaista ihannemaata, joka häntä puoleensa viittaa.

Kun Akilles tahtoi ottaa jonkun askeleen huvilastaan, niin näki hän koko ulkosataman laivoineen ulompana, sillä peittävä niemenkärki silloin siirtyi edestä. Tämä oli juuri hänelle pyhitetty paikka! Hänen parhaimmat harrastuksensa täällä säveleinä soimaan yltyivät.

Akilles riisuutui ja meni uimaan. Siinä rakkaassa vedessään viipyi hän kauan. Uituaan heittäytyi hän lepäämään sammalvuoteelleen seljälleen ja silmät taivasta kohti. Hän näki nyt taivaan sinen ja pilvien juoksun. Harva metsikkö lauloi tuulen säveltä ja sitä säesti linnun pitkä viserrys. Havupuun pihka lemusi, apilas tuoksui läheisiltä niityiltä ja linneat ympärillä huumasivat. Tässä maatessa tuntui Akilleesta kuin näkymättömät kädet siveleisivät hänen ruumistaan erinomaisen hienolla salvalla ja nenään löyhyttäisivät unettavaa lemua. Tässä oli niin vilpoista, niin, niin ... hyvää! Tässä maatessa sydän löi harvemmin ja keuhkot ottivat väljemmän hengityksen. Vereen seottui sielun sopusointu. Tämä oli unelmien, uinailujen, haaveiden koti.

Tässä kaikki raskas ja ruma hävisi ja sijalle sieluun kohosi tunne, lämmittävä ja hehkuva: hän lempi köyhänäkin rikasta tyttöä!

Tuossa jalkapohjassa suureen puuhun oli hän leikannut koristekirjaimilla: E.B. Ja niiden alla oli A.T.

Hänen kädessään oli "Paul ja Virginia", jota hän täällä usein luki. Sen hellemmissä kohdissa purskahti hän itkuun. Mutta hän itki onnesta ja riemusta.

-- Ella! Ella! Kulta, armas, kaunis Ella...!

Akilles antoi ajatuksensa lentää Ellan suuressa tuuheassa palmikossa ja noissa timanttisilmissä, jotka olivat välkkyvät ja kirkkaat.

-- Rakkaus! Rakkaus! Suuri ja suloinen rakkaus!

Akilles unelmoi. Hän haaveili olevansa suuri runoilija ja Ella hänen rouvansa. He asuisivat komeassa linnassa jossain etelä-maissa. Sinne ihastuttavana näkyisi syysillan kuu yli kauniin ympäristön, yli hopeisten jokien, kimaltelevien järvien, yli tummien metsien ja hiljaisten niittyjen tuulen levätessä ja lintujen nukkuessa. Siellä marmoribalkongilla ruusujen tuoksussa ja piineain varjossa hän istuisi Ellan kanssa ja kertoisi hänelle sadun kuleksivan köyhän ritarin rakkaudesta linnan neitiin, joka oli uskollinen, vaikka oli niin paljon koettelemuksia. Vieno soitto sisältä kuuluisi. Se kehottaisi lempimään. He syleilyyn vaipuisivat ja lentäisivät avaruuteen ylös tähtiin käsi kädessä...

Akilles nukkui haaveidensa, lämpimän päivän ja kasvien lemujen uuvuttamana.

Kun hän heräsi tuntien takaa, tunsi hän itsensä yhtä iloiseksi, kuin silloin ennen pienenä, jolloin hän unissaan oli ollut taivaassa enkelitytön kanssa. Taivaasta hän nytkin palasi. Hän oli nähnyt ihmeen ihanan unen Ellasta.

Hänen täytyi saada laulaa lempensä äärettömästä voimasta. Itse hän runoili sanat, itse sovitti sävelen. Mutta kaikki oli hajanaista ja katkonaista ... haaveellista utua. Sillä hän ei löytänyt oikeita sanoja, ei oikeaa säveltä, johon hän olisi ehyenä ja täysinäisenä ensi lempensä pukenut. Hän vain tunsi sen suurena, valtavana, koko olemusta paisuttavana. Hän kulki kuin sadun ritari suloisesti harhaillen ruusukenttää, minkä on istuttanut oma armas ilman teitä ja teiden viittoja.

Aurinko jo laski. Oli aivan tyven. Ei käynyt edes maininkeja. Meri kiehtovana silmien edessä lepäsi suurena, innostuttavana peilinä.

Akilleen täytyi uhrata iltauhri toiselle rakkaudelleen. Hän meni aivan meren liepeelle. Nosti silmänsä sen kaukomatkaiselle siniselälle ja lauloi:

"Meri on kaunis kun mainingit häilyy välkkyen haudoilla sankarien, kaunis, kun taivas ja pilvetkin päilyy tai valot vilkkuvi kalvohon sen, hertas, kun aurinko laskien illoin liekkiä, tulta sen hohdella suo, armas, kun kuutamo syysöillä milloin sen sinipinnalle siltoja luo."

Kauan Akilles ihaili merta. Sitte hän otti lipun huvilansa katolta ja lähti.

Hän oli onnellinen poika, ja hänellä oli huvila, jonka ei vertaa.

XI LUKU.

Kesä oli taas menemässä. Seitsemännelle luokalle oli jo ylennetty Akilles. Nyt kesäluvan ajaksi hänet oli otettu tilapäiseksi apulaiseksi Fellmanin konttoriin. Itse nyt poika ansaitsi leipänsä. Ja siitä riemuitsi!

Satamassa hän oli usein tavaroita kirjoihin merkitsemässä, kun niitä lastilotjista purettiin tullivarastohuoneeseen. Täällä satamassa vintsit vikisivät, höyryalukset pihisivät ja hoilasivat satamatyömiehet.

Ja täällä sai taki tilaan nähdä sitä tavarain paljoutta, jota laivat uljaat läpi koko suven tänne rahtasivat. Olipa siinä jauhoja, sokurikartioita, siirappitynnyreitä, viinejä, tupakkaa, kahvia, teetä, kaneelia, pippuria, etelän hedelmiä, mutta ennen kaikkea suolaa, aivan summattomat määrät suolaa.

Suuren maakunnan tämä kaupunki varusti ulkomaan tavaroilla. Joka ilman suunnalta niitä ostamaan kiidätettiin. Kauppa luisti. Miljoonat kasvoivat vanhojen kauppahuoneiden kirstuissa. Ja uusia äveriäitä syntyi. Mutta Bergin ja Fellmanin kauppahuoneiden yli mennyttä ei ollut. Niiden omistajat olivat kaupungin tunnetuimmat miljoneerit.

Nämäkin tavarat, joita Akilles näki, olivat etupäässä Bergin ja Fellmanin kauppahuoneiden tavaroita. Säkkien ja tavaralaatikkojen kyljissä olivat nuo kaikille tunnetut latinaiset L.B. s.o. Lennart Berg tai G.F. s.o. Georg Fellman.

Ja vielä muutakin näkemistä täällä satamassa oli. Sillä tuossa sivulla oli kokonainen ylimaan leirielämä. Siinä oli pitkiä, kapeita veneitä aina monta kymmentä kerralla. Ne paltamot olivat ylimaiden haaksia, kovien koskien veneitä. Niissä terva ylimaista tuotiin tänne meren rantaan, josta sen piti mennä laajoilla aluksilla vieraihin maihin. Se oli kallista kauppatavaraa se korpimaiden petäjien mahla. Ja sitä se tuo suuri joki tänne kesän kaiken kuljetteli tulisilla tuimilla aalloillaan, sitä ja tukkipuuta, köyhän erämaan ainoata aarretta. Ja niillä köyhän erämaan ainoilla aarteilla ne silti olivat ostetut nämä ulkomaiset tavaravuoret, nämä ylellisyydet, nämä kaneelit ja pippurit, viinit ja herkkuisat hedelmät, nämä jauhot ja suolat.

Tavarastaan sai ylimaan eläjä takaisin niukalti jauhoa, runsaammin suolaa, rippeiksi jotain vaaterihkamaa, mutta kaiken muun piti kaupungin porvari, joka oli vikkelä eikä viinoja säästellyt. Se pulleva porvari oli verimato ylimaan laihoissa leuoissa.

Tämän samean liikeälyn pohjaan oli Akilles tänä suvena tyystisti saanut kurkistaa ja sitä kauhistunut. Se liikeäly oli rikos räivä jotain kymmenettä käskyä vastaan. Mutta porvari nauroi täällä kaupungissa ja ylimaan äijä nauroi myöskin kaupungissa ollessaan, kun aivoissa oli liikaa kauppiaan öljyä. Sillä kalpea nälkä äijältä silloin unohtui...

Näitä tällaisia ylimaan yksinkertaisia nuhjuksia oli Akilleella silmissä joka päivä kymmeniä. Ne olivat niin avuttomia, että Akilleella tuli heitä surku. Olivat kapeaharteisia, olivat ohutlanteisia, kipeäsilmäisiä ja kasvot pelkkää luuta. Mutta karaistunutta, vaikkakin näljän näännyttämää joukkoa.

Ja miten lapsellisen yksinkertaisia! Posetiiviäijän edessä he tanssivat ja satamajätkä heitä narraili. Jotain pumpulivaatetta olivat housut, punaiset olivat puserot, karttuunia oli lakki ja alaston, tuiki päivettynyt rinta hurstipaidan alla.

Siellä veneissään he keppuroivat, joivat, halailivat miehet ja naiset yhdessä mylläkässä.

Tervahanhi ja tervahanhi -- sillä nimellä arvotti kaupunkilainen tätä takaliston työmiestä.

Akilleelle heitä nähdessään tuli mieleen siirtomaiden neekeri nivusilla europpalaisen tuoma punainen flanellipalanen ja kädessä tulijuomapullo, jolla europpalainen häneltä vaihtoi kantamuksen norsunluuta. Mutta kaupasta oli neekeri iloinen ja europpalainen iloinen.

Yhtä lapsellinen, yhtä narrattava ja tulijuomalle perso oli tämä ruskehtunut tervamies kovin tyytyväisine aivoineen.

Ja noiden poloisten kapeilla olkapäillä kuitenkin lepäsi tämä rikas kaupunki ja sen miljoneerit kipeimmin polkevina...!

Suuret sahat täällä meren rannalla heidän tukkipuunsa sahailivat ja tervahovi laajin maailmassa heidän tervansa nielaisi. Ja he, jotka olivat niin tärkeät tekijät tämän kaupungin elämässä, tuolla veneissään tervassa yltä päätä ryömivät kaikkein pilkattavina. Sillä se oli niin hassunkurista nähdä, kun ylimaa tuli vierailemaan tänne merenrantaan. Ja miten monen kuoleman lävitse he silti tänne saapuivat! Ja miten ahdistavaa oli päästä takaisin sinne kalpeaan nälkäkotiin!

-- Voi polonalaisia! huokasi Akilles.

Tämä tervakansa oli etenkin Bergin ja Fellmanin kauppahuoneen liiketuttava. Jo useammassa polvessa olivat nämä näitä nylkeneet, pilkanneet ja viinalla huumanneet.

Akilles kulki veneissä heidän luonaan tuttavuutta tekemässä. Tiedusteli oloja, kyseli elämisen ehtoja. Mutta kaiken puhelun lopulliseksi ponneksi jäi savuava tervahauta. Se oli heidän elämänsä ja lopuksi heidän hiljainen -- kuolemansa! Kun se kerran heittäisi savuamasta, niin heittäisi heidän heikko henkensä myös läikehtimästä...

Niin uskoi tervamies. Sillä mitään muuta elämisen mahdollisuutta ei hän nähnyt...

-- Ylettyykö hanhen kaula solmuun? huusivat usein virkistykseksi heille satamajätkät.

Olipa taas Akilles satamassa merkitsemässä Fellmanin kauppahuoneen tavaroita, kun sinne sattui tulemaan patruuni Lennart Berg. Akilles vavahti. Siinä oli Ellan isä, mahtava monen miljoonan omistaja. Siinä hän itse oli ohuessa suvitakissa ja päässä vaalea ulkomaan ruokohattu.

Mutta hän ei ollut Akillesta näkevinäänkään. Eikä vastannut hänen tervehdykseensä. Keppiään ilmassa viuhtoen meni hän tervamiesten luo. Koko tämä tervakaarti teki hänelle kunniaa kohauttamalla karttuunista lippalakkia, joka oli ostettu hänen puodistaan. Jos sellaista sattui olemaan, sillä tuuhea tukkakin oli hyvä lakki näin kesäkuumalla.

Tässähän oli se keisari, joka heitä jauhossa ja suolassa piti. Ja sentähden kunniaa hänelle!

Patruuni Berg otti viiden markan setelin lompakostaan ja puhui nauraen muutamalle herrasmiehelle:

-- Meillä on täällä kaupungissa niin harvoin sirkushuvia. Mutta me hankimme sitä itse.

Samalla hän valikoi tervamiehistä kaksi ja puhui heille:

-- Nyt Kesti ja Keränen koettavat voimiaan. Joka on vahvempi, se saa tämän setelin.

Silloinkos ryhtyivät Kesti ja Keränen painimaan. Toiset kokoontuivat ympärille yllyttämään. Siinä oli satamajätkiä, siinä oli katupoikia ja syrjemmässä posetiivin soittaja silmäpuoli ukko, joka patruunin käskystä piti huolta soitosta taistelun aikana.

Akilleskin hämmästyneenä kääntyi päin.

Kesti oli pieni, mutta sukkela keski-ikämies. Keränen taas suuri, mutta hidas nuorukainen. Asiaan kuuluvalla maulla oli patruuni Berg sankarinsa valinnut.

Painittiin. Ympäriltä ottelijoita usutettiin kuin tappelevia koiria. Ja kaikista kovimmin nauroi ja kiihotti patruuni. Jotain hullunkurista hauskaa siinä oli panna kaksi tuollaista vastakkaista persoonaa käsirysyyn. Patruuni niin nautti miesten temmellyksestä, että hän ääneensä nauroi. Ilosta hän hikeä pursui ja tuon tuostakin pyyhkäsi hän sitä kasvoiltaan silkkisellä nenäliinallaan. Naurusta hänen pyöreät lihaksensa hyllyivät ohuen suvitakin alla ja hieno vaalea ulkomaan ruokohattu oli siirtynyt takaraivolle.

Miehet ottelivat. Keräsen housunrisat repeytyivät. Siitä se suuttui. Ja lyödä läimäytti suuhun pientä Kestiä.

Mutta herra Berg nauroi ja nautti.

Nyt alkoi miesten kesken vimmattu tappelu. Verta näkyi.

-- Soi so! vaienteli patruuni.

Mutta tappelijat lujemmin läiskivät toisiaan. Heidät erotettiin.

Patruuni jakoi hopeassa rahan molempien kesken. Ja lähti hyvin tyytyväisenä itsekseen naurellen pois. Hän kai olikin sitä tarkoitusta varten satamaan tullut.

-- Raakalainen! äänsi Akilles itsekseen.

Hänellä sydän inhosta hyppäsi. Mutta Kesti ja Keränen laittoivat saamillaan rahoilla ostamaan viinaa.

Kun sitä saatiin, alkoivat ilettävät kemut.

Akilles ei voinut pidättää itseään. Hänen parhaimmat ajatuksensa kokonaan valtasivat hänet. Posket hehkuvina meni hän tervamiesten luo ja alkoi puhua:

-- Kansalaisveljet! Minä olen teidän rinnallanne nuori, mutta kuitenkin saanut sivistystä ja sentähden voin teitä opettaa. Tuo mies, joka teitä tappelutti, on rikas, mutta sydämestään raaka. Ettekö ymmärrä että hän asettaa teidät eläinten arvoon?

-- Mitä se nulikka sanoo? kysyi muuan satamajätkä toiselta yhtä kummastuneelta samallaiselta.

Niitä satamajätkiä -- hampuuseja -- oli siinä tervamiesten seassa laiturilla liuta. Ja ne olivat mukana viinan juonnissa.

-- Sanoo että Bergin patruuni on raaka.

-- Kuule! Ota kivi ja lyö sitä torveloa!

Akilles säikähti. Mutta hän jatkoi:

-- Ja tuo viina, jota te niin suurella ihastuksella juotte, on hirveintä myrkkyä. Terveytenne pilaa, järkenne hävittää, niin että todella tulette eläimiksi humalassanne.

-- Kenen se on poika tämä nuori herra? kysyy muuan tervamies.

-- Niin nuori herra! Kuka sen isän tietää? Bergin omia ruotilaisia se on ja noin isäntäväkeään haukkuu, vastaa joku jätkä.

Akilles oli tulipunainen. Hän vapisi. Mutta hän jatkoi:

-- Ja minä teen teille suuren hyvän työn, kun nämä viinapullot viskaan tuonne mereen.

Akilles tarttui muutamaan pulloon erään tervamiehen kädessä ja yritti heittää sen yli laiturin.

Syntyi kauhea meteli. Hampuusit huusivat, nämä oman kaupungin satamasakaalit:

-- Voi helvetti! Viskatkaa se itse yli laiturin!

Pari kovaa kättä heitti Akilleen kiroten veteen.

-- Se hukkuu! huusivat tervamiehet hätäillen.

Mutta Akilles oli hyvä uimari. Päästyään veden päälle ui hän rantaan.

Hän oli likomärkä. Mutta sinne rantaan pudistelivat hampuusit hänelle nyrkkiään.

-- Tulkaa tänne ... saamaan kuivia ... nauroi tullihuoneen rappusilta tullimies Akilleelle ja viittasi häntä luokseen.

Häneltä sai Akilles kuivia päälleen. Mutta laiturilla oli huima ilo. Siellä ryyppääminen yltyi. Tervamies ja hampuusi kilvan kallisti pulloa. Nämä kestit olivat kokonaan tervamiesten kustannuksella.

Akilles lähti kotiinsa muuttamaan vaatteita.

Mutta tapaus oli tuonut hänen sieluunsa suuren kysymyksen: kuka sen isän tietää?

Ennen lapsena oli Akilles kysynyt äidiltään isästään ja se oli vastannut:

-- Akilleen isä on kuollut.

Nyt kun hän pääsi kotiinsa, sanoi hän äidilleen:

-- Olisin iloinen, että joskus kertoisitte minulle isästäni.

-- Mitä sinä niillä tiedoilla teet? kysyi äiti kovasti ja lähti hirveän hätäyneenä ulos.

Tässä oli jotain salaperäistä, ymmärsi Akilles.

Hän pukeutui omiin vaatteisiinsa ja lähti takaisin toimeensa.

Siellä satamassa tervamiehet ja hampuusit hirveässä humalassa verissä päin tappelivat. Täytyi etsiä lauma poliiseja heitä asettamaan.

Tämä oli jälkinäytöstä Bergin patruunin sirkuslystistä.

Mutta Akilleen huomio oli kääntynyt sisäänpäin. Hän mietti, keltä ja miten hän saisi kuulla isästään.

Jo monesti ennen viime vuosina oli hänelle mieleen juolahtanut, että miten paljon helpompaa olisi eläminen, kun olisi isä ja oma leipä. Sillä hän jo hirveästi häpesi ja kärsi tuosta herrastaloissa tehtävästä ruokakierrosta.

Mutta keltään ei hän osannut kysyä. Tästä lähtien kävi tämä kysymys hänen elämänsä arimmaksi salaisimmaksi kysymykseksi.

XII LUKU.

Oli talvi. Oli laskiainen. Oli tämä kevyt ilopäivä, joka meilläkin on säilyttänyt läpi vuosisatain karnevaali-luonnettaan, vaikka paastot ovat loppuneet monta, monta herranaikaa sitte. Täällä ylhäällä pohjoisessa se olikin muodostunut varsinaiseksi kujeilujuhlaksi. Sillä täällä todellakin leikittiin etelämaiden karnevaalia muutamina vuosina. Niinä vuosina, joina Bergin patruuni parhaimmillaan komeili.

Sää oli nuoskea ja pehmoinen, lumi ei juuri mätää, mutta ei kuivaakaan. Taivas haalea ja valju, ilmassa jo hyvin ohut kevään haju.

Suuri väkijoukko parveilee patruuni Bergin talon luona. Se on yksikerroksinen pitkä puutalo hyvin hienoine ikkunaverhoineen, katupeilineen ja suuret liput nyt pistettyinä vinnin ikkunoista ulos. Sillä tämä talo on laskiaisjuhlan koti ja sen remun valmistuspaikka. Ja sentähden koko utelias yleisö tänne on tullut. Sillä laskiaisena se täältä on oppinut ilonsa noutamaan. Eikä se nytkään pettynyt.

Jo kuuluu pihalta liike. Portti avataan. Sieltä syöksähtää esiin kokonainen maailma hullunkurisuutta. Akilleskin, joka on katsojain joukossa, kurottaa päätään.

Ensinnä ratsastaa esiin korskuvalla sysimustalla oriilla keskiaikainen ritari. Se ja sen hevonen yltä päätä hohtaa koreaa ja korskaa. Katsojat riemuitsevat. Liikkeistä tuntee Akilles ritarin itse patruuniksi. Hänen jäljessään seuraa kaksi airutta pitkine torvineen, nekin hevosen seljässä eriskummaisissa puvuissa, ja ne "puhaltavat ulos" laskiaisilon. Nyt tulevat nelipyöräiset vankkurit. Niillä ajaa vanha ukko yltä päätä kuluneissa turkeissa viinanassakkaa suudellen. Sillä on hirveän kylmä ja yhä uudelleen se lämpimikseen ryyppää. Vankkureita vetää Bergin viluinen aasi.