Part 4

Tästä ahertamisesta ja alistumisesta olivat seurauksena ja palkkiona korkeimmat arvosanat todistuksissa.

Rouvat siitä riemuitsivat.

-- Hänestä tulee suuri mies! Niin on rehtori sanonut.

Toisinaan kun kaikki muut olivat ulkona pallon lyönnissä, hiipi Akilles yksinäisessä aivan hiljaisessa luokkahuoneessa ikkunan luo. Ja katseli merta. Hänen luokkansa oli toisessa kerroksessa. Sieltä oli aivan avonainen näköala merelle. Hän näki laivat ulkosatamassa, näki ensimäisen majakan, näki koko hurmaavan meren syyspäivän valjussa valossa.

Hän unohtui sitä katsomaan. Ja "meripoika" tanssi säveleinä, hiljaisina, pidätettyinä säveleinä hänen suustaan.

Voi miten hän sentään oli vieras tässä herrasseurassa!

Mutta hänestä tulee suuri mies. Ja nöyränä hän hiipi paikalleen kirjansa ääreen.

Seuraavalla tunnilla heillä oli historiallista lukemista. Se käsitteli kreikkalaista sankaria Akillesta. Akilleen sielussa somasti sointui, että hänellä ja sillä suurella oli yksi ja sama nimi.

Kun tuli tunti, selitti rehtori Akilleen luonnetta, mitenkä se oli suuri sankari. Pojat henkeä pidätellen kuuntelivat. Jokainen heistä tahtoi olla Akilles.

Ja kun tunti loppui, lähtivät he huimina kosken rannalle painimaan.

Jori huusi mennessä, että hän tahtoo olla Herkules. Oppikirja ja rehtori yhdessä olivat loihtineet lapsukaisten sieluun Akilles-raivon.

Kummasti sykähti uljaalta Akilles Tuirankin sielussa. Hän oli suuren sankarin kaima. Ja suuri Akilles oli meren jumalattaren poika. Häntäkin meri helli.

Akilles hiipi hiljaan ikkunaan merta katselemaan. Silloin joku korkealla äänellä hänen takanaan lukee:

-- Akilles liehui kuin ärsytetty jalopeura karjassa. Hänen vaunujensa akselista tippui verta ja aivan istuimen reunoihin asti pirskui pisaroita ylös. Kohta Skamandrosvirran vedet punastuivat verestä ja hänen kätensä raukesivat murhaamisesta...

Akilles kääntyi katsomaan. Se oli Uuno Ström, joka luki.

-- Hyi miten paljon verta! huudahti Akilles ja hirmustui kuvittelultaan.

Samassa käytävästä ryöpsähti sisään suuri melu ja korkea huuto:

-- Huomenna on Aleksanterin päivä ja silloin näytetään "katurakeille", kuka on Akilles.

Se oli Jori, joka huusi. Samassa iski hän hajakantiset kirjansa pulpettiin ja kaivoi taskustaan hoikan nuoran, minkä nenässä oli lyijykuula. Alkoi sitä sitte kädessään pyörittää, niin että nuora mennessään kuuluvasti vihelsi ja lyijypala kiivaassa kulussaan näytti yhtenäiseltä lyijykehältä.

Tuossa nuoran vinkumisessa oli jo jotain toisia kiihottavaa ja se ääni pian kokosi rohkeimmat Jorin ympärille.

Jori otti kouran täydeltä taskustaan konfekteja ja viskasi ne luokan lattialle.

Pojat niitä kilvan hakemaan. Mammaltaan sai Jori taskurahaksi joka viikko viisi markkaa. Muuten oli Jori luokan oikea luoja ja komentaja. Samalla hän oli nyt sen väkevin mies.

-- Teidän, pojat, pitää huomenillaksi laittaa itsellenne tällaiset plätkät, komensi Jori.

-- Minä kyllä laitan, sanoi varmasti Uuno Ström, joka jo ymmärsi, miten miesten joukossa pitää olla.

-- Uuno on poikaa. Jos tekin muut olisitte sellaisia, kehni Jori.

-- Minäkin laitan! Ja minä...! Ja minä...! kuului nyt yhtenä huutona Jorin ympäriltä.

Jori huomasi Akilleen pulpetissaan nenä kiinni kirjassa. Hän hiipi hiljaan takaa Akilleen luo ja karjasi huimasti:

-- Entä Tuira? Se on haudattu nauris! Vaikka on muka Akilles.

Samassa sai Akilles selkäänsä aika läimäyksen. Akilles säikähti, hypähti pystöön ja sopersi:

-- Minusta pitää tulla suuri mies. Niin tahtoo konsulinna.

Sitä seurasi yleinen hurja nauru.

-- Ja minä! Ja sinusta tuleekin suuri mies minun kämmenissäni, keskeytti Jori Akilleen.

Samassa hän iski yhä vimmatummasti Akillesta. Mutta nyt poskelle. Lisäksi seurasi kolme potkua.

-- Ei suuri mies säry, vaikka veivataan, pilaili Uuno Ström.

-- Se fröökinä on niin pehmyt! huusivat toiset.

-- Kyllä minäkin laitan, sopersi Akilles hienosti peräti säikähtäneenä.

-- Tuirakin on poikaa, vaikka onkin suuri mies, ivaili Jori.

Seurasi yleinen naurun räjähdys. Kyyneleitä oli Akilleen silmissä, kun hän istui takaisin pulpettiinsa. Ja siinä hän alkoi itkeä.

Jori meni ja löi toiselle korvalle, niin että veri syöksähti Akilleen nenästä.

Akilles itki niin että hänen hento ruumiinsa vavahteli ja koko poika näytti katkeavan siihen paikkaan.

-- Kuule! Ei täällä saa marista, muuten me annamme vielä selkään. Ei meidän joukossamme saa olla akkoja, varoitti Jori.

Mutta samassa Jori muutti käytöstä ja lähti ulos huoneesta.

Nyt rohkeni joku mennä Akilleen luo.

-- Miksi sinä aina olet muista erilläsi? Sentähden se sinua löi, puhui tuo toveri.

-- En minä voi tapella, puolusteli Akilles ja ja lisäsi:

-- Sen on konsulinna minulta kokonaan kieltänyt.

-- Pyh konsulinna!

Akilles silmäsi hämmästyneenä puhujaa.

-- Ne rouvat sinua vain turhaan kiusaavat. Mutta meidän mukana on hauskaa. Me lyömme ja tappelemme. Sellaisista tulee suuria miehiä, mutta ei nuhjuksista. Muista Herkulesta! Ja suurta Akillesta! Lähdetkö huomenna meidän mukaamme?

-- Minä lähden, vastasi Akilles, jonka ajatusmaailmassa oli yht'äkkiä tapahtunut vallankumous.

Rouvat siirtyivät Akilleen sielussa syrjään ja sijalle astui Herkules ja suuri Akilles. -- --

Kun koulupäivä oli loppunut, julistettiin huomiseksi lupa, koska oli keisarin nimipäivä.

Toinen luokka sitte keskuudessaan päätti huomenillalla kokoontua kirkkotorille, mistä joukolla lähdettäisiin "katurakkeja" tapaamaan.

Akilles päästyään kotiinsa haki ensiksi lyijykuulansa, minkä hän kesällä Nuottasaarelta kasakkien patterista oli löytänyt. Alkoi sitä plätkäksi takoa.

Tästä lähtien hän meluaisi, räyhäisi, suurena esiintyisi, heikompiaan härnäisi. Sillä hän ei enempää jaksa olla pilkattuna. Hän tahtoo olla väkevä ja voimalla uljaava kuten suuri Akilles.

Ne, jotka aina läksynsä osasivat, olivatkin sellaisia ujoja ja heikkoja ja muiden pilkattavia. Mutta hänpä ei ole enää sellainen arka ja ahertava kuin tähän asti. Kun hän tulee kouluun, niin lennättää hän kirjansa pulpettiin ja kehasee miehevänä kaikkien kuullen:

-- En taaskaan täksi päiväksi ole mitään lukenut.

Hirveä sankariraivo kiehui Akilleen aivoissa. Hän tahtoo olla suuri Akilles! Ja se se olikin oikea suuri mies, koska hänestä vuosituhansien takaa kerrotaan. Ja sellainen tappelija ett'ei vertaa!

Seuraavana päivänä illan hämyssä juoksi Akilles kirkkotorille kourassa kunnioitusta herättävä plätkä. Eilisen iltapäivän hän sitä laittoi syömättä, juomatta. Yölläkin se plätkä hänen aivoissaan kummitteli aseena, joka kaasi sata "katurakkia".

Siellä torilla oli jo toinen luokka. Eilen ne Akillesta häväisivät, mutta nyt hyväksyttiin mukaan. Ulommaksi hän ensin ujona jäi, mutta Jori viittasi joukkoon.

Jori järjesti kaartinsa. Itsekullekin jakoi hän kouralla konfektejä suuresta pussista, sillä Jori oli päivän kunniaksi saanut mammalta kymmenen markkaa. Sen rahan hän oli uhrannut makeisiin, joita nyt syötti luokkalaisilleen. Mutta itse hän pisti hienon paperossin suuhunsa. Ja sytytti sen herrasmiehen komeudella. Muut sitä hämmästyivät. Jori oli ollakseen. Plätkät tarkastettiin.

-- Voi mutta Tuirallapa on miehen ase! Kärki terävä kuin hiottu keihäs! Kaikista paras! Vaihtanut on poika luontoa! Näin sinusta tulee suuri mies. Minä olen Herkules ja sinä saat olla suuri Akilles!

Jori suuteli Akillesta ja antoi uuden erän konfektejä.

Juhlavalaistusta sytytettiin lyseolla. Valovirta leveni, laajeni tummaa kirkkoa kohden, mikä jäi pimeään varjoon, kun torin kupeella lääninhallituksellakin juhlavalaistus sytytettiin. Kolmikulma sieltä ylhäältä tapulista helähteli kuutta.

Poikajoukko astui torilta alas kirkkokadulle. Puhuttiin kovalla äänellä, vingutettiin plätkiään, kolistettiin kivikatuun saappaiden korkorautoja. Sisäinen povissa liekehtivä sankarituli näin aluksi ulos leimahteli.

Talojen edustalla oli huikaisevan valoisaa. Uuden rohtolan ympäristö ui punaisessa bengalitulessa. Ihmisryhmiä meni ja tuli.

Puiston kohdalla oli pimeämpi.

-- Nyt "rotat" tulevat! huudettiin sen pimeästä povesta.

Samassa karkasivat esiin "katurakit". Ne olivat pieniä, mutta tanakoita pojannaperoita Vaaran puolelta kaupunkia. Nyt iskettiin yhteen. Auta armias! Lyötiin nyrkeillä, lyötiin plätkillä toisiaan. Kiviä lenteli koko seutu sakeana. "Rotat", herraspojat, näyttivät voittavan, sillä heitä oli enempi.

Jori otti ja antoi lyöntejä. Hänellä olivat jo kasvot verissä. Suuri "katurakki" häntä peittosi.

Akilles ehätti apuun. Hän oli kuin hurmiossa. Koko voimallaan lähetti hän plätkänsä "katurakkiin". Samassa kuului kauhea huuto:

-- Silmä meni! Saatanan rotat!

Akilles ehti nähdä verta tulvanaan vuotavan. Hän ja kaikki "rotat" juoksivat henkensä takaa pois.

Poliisi tuli paikalle ja korjasi lyödyn, joka verenvuodosta hoiperteli.

Koko yön hirveissä omantunnon tuskissa oli Akilles. Miten raaka hän oli ollut! Miten paljon pahaa hän oli tehnyt!

Ehkä vievätkin hänet vankilaan.

Mutta kun aamu tuli, meni Akilles itse rehtorille tunnustamaan. Asia oli hänelle jo ilmoitettu, mutta lyöjää ei tunnettu.

-- Sinäkö, Tuira? kummasteli rehtori.

-- Niin, itki Akilles.

-- Mikä sinut villitsi?

-- Minä tahdoin olla se suuri Akilles, josta rehtori niin paljon puhui ja joka oli kova tappelija.

-- Niin. Sinulla on komea nimi... Rehtori jäi kovasti miettimään. Hänkö se oli alun antanut tällaiseen likaiseen tappeluun, hän, joka oli vain pohjiaan myöten oppilailleen esittänyt muinaiskreikkalaista sankari-ihannetta Akillesta.

-- Mitä nyt sanoo konsulinna Berg? Tämä on sinulle hirveä asia.

-- Eikö herra rehtori rankaise?

-- Minä esitän asian psykologisesti opettajakunnalle. Sen asia on tehdä päätös.

Akilles sai mennä. Välitunnilla supatteli Jori Akilleen korvaan. Hän esitteli, että lähdetään koulusta päästyä sovittamaan lyöty. Se on muuan ajurin poika. Jori lupasi hankkia rahat.

Mutta muuten ei saisi Akilles Joria sekoittaa ollenkaan asiaan. Akilles lupasi sen Jorille.

Ja kun koulupäivä oli lopussa, lähtivät Jori ja Akilles etsimään lyötyä.

Akilles syleili häntä ja pyysi anteeksi.

Tämä suostuikin sovintoon, kun Jori lupasi hankkia kipurahoiksi viisikymmentä markkaa.

Opettajakokous erotti Akilleen kuukaudeksi koulusta.

* * * * *

Siinä on meidän _suuren_ miehen alku! huudahti Bergin konsulinna asian kuultuaan.

-- Minusta on poika aina ollut kuin suuren pahantekijän alku. Sellainen äksy ja tuittupää! kiivasteli Lotti, pastorin rouva.

-- No, no Lotti! kielteli konsulinna.

-- Mamman pitää lopettaa kokonaan sen pojan holhoaminen. Hirveää kun sellaista nyt kaupungilla puhuvat, että se on Bergin konsulinnan kasvattipoika, joka on lyönyt. Sellaista häpeää!

-- Poika tulkoon tänne!

Samassa konsulinna soitti palvelijan sisälle ja lähetti hänet noutamaan Akillesta.

Mutta Ella ehätti ennemmin. Ellalle oli Akilles hyvin syvästi katunut. Hän oli itkenyt ja Ella oli itkenyt.

Kun Akilles tuli, oli hän tulipunainen ja hätääntynyt. Häntä vielä enemmän vaivasi se, että huoneessa oli Lotti-rouva.

-- Mitä nyt, Akilles, olet tehnyt? kysyi konsulinna.

Ei vastausta.

-- Mitä olet, Akilles, tehnyt pahaa ja rumaa?

Ei vastausta.

-- Miten tyhmä hän on! huomautti Lotti.

-- Etkö aio minulle mitään vastata? kysyi konsulinna.

Akilles oli vaiti, mutta kauheasti häpeissään.

-- Kuule, poika, oletko mykkä?

Konsulinna alkoi kiivastua. Poika oli vaiti.

-- Herrainen aika, miten äksy sinä olet! Jaa, Akilles, minun täytyy sanoa, että sinä olet hirveän typerä.

Akilles itki.

-- Anteeksi, rouva konsulinna, sopersi hän.

-- Ei niin vähällä. Me herrasväki olemme tehneet sinulle paljon hyvää ja olisimme tehneet edelleenkin, mutta nyt se on mahdotonta. Sinä häpäiset meidätkin hyväntekijäsi! Lyödä lähimäiseltään silmä puhki...!

-- Ei se ole puhki, vaan viottunut, puhui Akilles itkun seasta.

-- Vaikka niinkin. Sinunhan pitäisi ymmärtää asemasi, sinun, joka olet kurja, köyhä, viheliäinen raukka. Anna sinä rikasten ja ylhäisten tapella ja riidellä, jos heitä huvittaa, mutta sinä lue läksysi ja ole siivosti. Sinun pitää ymmärtää aina vaieta, aina kärsiä ja aina lukea...

Konsulinna löi kämmenellään pöytään ja kovasti tulistui. Ella tyrskähti itkemään, lensi konsulinnan kaulaan ja rukoili:

-- Kulta fammu! Akilles tahtoi vain olla se suuri kreikkalainen Akilles, joka oli kova tappelija. Älä ole liian kova Akilleelle! Muista että minä olen Akilleen hyvä enkeli!

Tuo viimeinen hellytä konsulinnan.

-- Aa, se on illusionia illusionin päälle. Hän on sentään kummallinen poika!

Akilles itki. Ella itki. Ja konsulinnakin kuivasi nenäliinalla silmiään. Mutta Lotti-rouva käveli kiivaasti huoneessa ja katsoi suuttuneena Ellaa.

-- Jos mamma ei lopeta tätä komediaa, niin minä en koskaan tule enää kotiin käymään! puhui Lotti ja poistui huoneesta.

-- Ella kulta! Miten hellä ja hieno sinä olet! Sinun suullasi puhuu minulle taivaan Jumala. Ja häntä minun on kuultava. Minä annan Akilleelle anteeksi. Hän on lapsi-rukka joutunut harhaan. Mitä ne lapsille siellä kouluissa opettavatkin pakanaraakuuksia. Suoraan tappelemaan kiihottavat. Kaikki on, Akilles, minun puolelta unohdettu. Mutta mitä sanovat muut rouvat, en tiedä.

Akilles liikutettuna kiitti. Mutta Ella kuiskasi hänelle:

-- Saatiinpahan fammu sovitetuksi!

Kun Akilles meni tantti Vesterstrålen luoksi syömään päivällistä, niin ei tantti antanut ruokaa, vaan pani koko iltapäiväksi pimeään arestiin, sinne vanhaan tuttuun komeroon, jossa kukaan muu ei vielä koskaan ollut ollut.

Kun Akilles vuorollaan meni Fellmaniin syömään, niin piiskautti kauppaneuvoksetar Akilleen, sillä hänkin, joka Joria ei vielä koskaan ollut rankaissut, ymmärsi holhojavaltansa Akilleen yli sitä vaativan.

Kun Akilles meni pariin muuhun paikkaan, niin kiellettiin häntä jyrkästi enää koskaan tulemasta. Ja osotettiin kohta ovelle.

Tapaus vaikutti niin Akilleen sieluun valtavasti, että sieltä kokonaan poistui Herkules ja se suuri Akilles verisine vaunuineen, mutta yksin sijalle jäi timanttisilmä, kiharatukka tyttönen, jonka suulla Jumala puhui.

IX LUKU.

Kulumassa oli pitkä pimeä likainen syksy. Oli murrosaika luonnossa, sillä talvi tuloaan teki. Viimeinenkin kukka jo viikkoja sitte lehtensä oli varistanut ja pehmoisena maata pitkin taipunut lumeen ja kuolemaan. Lapista paluumatkalla olevat joutsenet äänekkäinä meren lahden ärjyillä joikuivat. Kylmä laine kohosi korkeana ja terävänä meressä.

Akilles oli nyt kimnasisti. Vielä hän herrastaloissa ruokaverot nautti, vaikka se ruma tapaus vuosia takaperin monta rouvaa hänelle nurjiksi saattoi. Se oli rouvien silmissä riisunut hänen päältään paljon mielikuvituksen hohdetta ja asettanut hänet arkipäiväiseksi köyhäksi koulupojaksi, jota säälistä autettiin kuten kerjäläistä ikään.

Annalla oli niukka ja niuva elämä. Sillä rouvien tarjoojaksi ja kemujen laittajaksi oli kohonnut Seurahuoneella palvellut nuori ruotsikko, jonka posket vielä olivat punaiset ja povi korkea. Anna oli jo liian vanha, sanottiin.

Sentähden uusia vaatteita ei Anna Akilleelle jaksanut saada. Herrojen vanhoihin vaatteisiin sai Akilles tyytyä. Niitä Anna puhdisti ja paikkasi ja pienensi. Kaulassa oli kimnasistilla karttuuninen etu luunapilla kiinni paidassa, luunapilla, joka aina oli niskassa takin kauluksen ulkopuolella. Ja oli hirveän mauttoman näköinen. Se luunappi!

Ruumiiltaan oli Akilles kookas, mutta hento, melkein liian hieno. Kasvoissakin oli vielä paljon lapsellista. Mutta silmissä oli jotain tunteellista hohtoa, joka tyttöjä erityisesti miellytti. Niissä oli ennenaikaista kypsyyttä, joka kai oli seurausta aikaisin kehittyneestä sieluelämästä. Hän jo kirjoitti runoja, oikeita räiskyviä lemmenrunoja. Tätä sielullista ilotulitusta hän poltti salaa ... hyvin salaa ... jollekin ... tytölle, jonka nimenä oli Ensi Lempi.

Oli ensimäinen pakkasyö ollut. Kadut, jotka vielä eilen pehmoisimmissa lätäköissään vellinä venyivät, olivat roudassa, niin että kenkä niihin kolahti kulkiessa. Oli ollut yö, joka oli ikäänkuin imaissut kaiken syyskosteuden, niin ettei siitä ollut enää märkääkään. Taivaalla olivat pilvet ylenneet. Ilma oli raikasta hengittää. Koko luonto oli terästynyt syksyn velttoudesta, raskaudesta, liasta.

Rantamat olivat peilikirkkaassa jäässä. Se kimalteli ja kiilsi teräsharmaana eikä lumen höytälettä sen lasipinnalla ollut. Se vietteli ja kiehtoi pinnalleen leikkimään.

Koululaisilla silmät loistivat.

-- Nyt on mainiota luistinjäätä!

Se oli jokaisen huulilla tervehdyksenä. Ja peilikirkas jää jaloissa liikkeitä yritti.

Mentiin joukolla satamaan koettamaan jään kestävyyttä. Se kesti! Ja nyt luistinlupa koulusta!

Se saatiinkin. Hiiden hoppua tuli Akilleskin kotiinsa. Viskasi kirjansa jonnekin ja haki luistimensa. Otettuaan pari voileipää vastakkain taskuunsa riensi hän rantaan.

Jo oli satama täynnä luistelijoita. Mikä kiinnitti luistimia jalkaansa, mikä polvillaan jäällä sitoi niitä jonkun neidin jalkaan, mikä luistellen työnsi edellään tuolissa istuvaa naista, mikä sujutteli sääriään herrahtaviksi "ytterkanteiksi". Jää ensin paukkui uutuudestaan, mutta kohta äänettä antautui nuorison temmellystantereeksi. Pienet pojat ne äärimäisinä luistelivat ja jää tuolla etäällä ulvoi niiden alla.

Tuossa Ellakin tuli kantaen luistimiaan. Hän oli puettu pieneen jakkuun, mikä oli kuin valettu ruumiiseen. Hänen vartalossaan oli jo pyöreyttä, vaikka piirteet eivät olleet läheskään vielä kypsyyteensä päässeet. Mutta silmissä välkkyi jo neidon täysinäinen tunne.

Akilles ehätti luo ja korkeassa kaaressa nosti hänelle lakkiaan. Hän tarjoutui sitomaan luistimet Ellan jalkaan.

Mutta Ella pilkallisesti häntä nauroi jollekin hänen takanaan. Akilles punastui ja häpesi. Hän silmäsi taaksensa. Siellä oli Jori Fellman, joka sipisi hänelle korvaan:

-- Olet onnettoman typerä, Akilles! Että kehtaat! Korjaa ensin edes kaulustimesi!

Akilles koetti niskaansa. Siellä se luunappi taas oli karannut palttoonkin päälle. Samassa näki hän Jorin luistelijan kauniissa asussa ja valmiin kavaljeerin pyöristyneellä kohteliaisuudella alkavan asetella luistimia Ellalle. Nyt ne molemmat katsoivat häntä ja nauroivat -- uuh! -- nauroivat...

Akilles luisteli etäälle aivan sulan veden partaalle. Se Jori se samainen on aina hänen onnettomuutensa!

Mutta sieltä hän palasi muiden joukkoon. Ei hän tahtonut näyttää pahaa tuultaan ... enemmän nauraisivat...

Nyt luisteli Jori käsi kädessä Ellan kanssa. Ellan kasvoilla oli hiukan ujostava hymy, johon Jori vastasi itsetietoisella naurulla.

Paljon ne tytöt Jorista pitivätkin, sillä Jori oli komea poika. Hänen tukkansa oli aalloissa ja sysimusta, hänellä olivat jäntevät ja kauniit lihakset ja kasvoissa verevä tuoreus. Entäs koko nuoressa herrassa sellaista rohkeutta ja varmuutta, mikä teki kainoimmat tytöt aroiksi hänen seurassaan, niin miellyttävää kuin se muuten heistä olikin.

Se oli Pohjolan iloista karnevaaliväkeä koko tuo luistelijajoukko, joka nyt juhli talven tuloa. Talvi paukkuvine pakkasineen, läikkyvine revontulineen, pehmeine lumisateineen ja ärjyvine viimoineen nyt heille ensimäiset terveiset laittoi. Ja he niistä iloitsivat ja nauttivat. Keveällä huvittelulla he sen lumiäijän vastaan ottivat kuin etelän lapset ihanan keväänsä. Ensimäinen luistinjää siellä ylhäällä pohjoisessa on vuoden suurimpia merkkipäiviä. Se on nuorison täysriemuinen juhla kuni kesän valoa runsas Juhannus. Silloin nuoret mielet innostuvat, nauttivat, nauravat ja lemmen jumala kauneimpia siteitään solmii. Kuinka monta ensimäistä rakastumista silloin sattuukaan! Kuinka monta uinuvaa haavetta tuo kylmä jää jaksaakaan kuohumaan nostaa!

Väliin kokoontuivat kimnasistit kehään laulamaan. Ja silloin aina erityisellä huolella haettiin Akilles. Sillä Akilles oli koulun paras tenori. Ja hän antoi äänet. Oli siis kuin johtaja. Siitä Akilles nautti.

Puolen päivän rinnassa ilmoitti Jori jotain salaista kimnasisteille. Se salaisuus kulki miehestä mieheen ja samalla tuli tunnetuksi julkisuudeksi: ulkosataman oluttuvassa kustantaa Jori kimnasisteille kokko-oluet.

Sinne ulkosatamaan lähti liukumaan nuorten herrain parvi kilpaillen kiistellen vimmaisessa vauhdissa. Jäivät tytöt, jäivät lapset, jäi koko iloinen kiistotanner, tämä jäinen kisasilta.

Kauppaneuvos Fellmanin renki ajoi rantaan tyhjiä tervapuolikkaita, joista illan kokkotuli piti poltettaman.

Ella lähti suuttuneena pois. Akilles kiidätti Ellan jälkeen. Mutta kengät olivat niin suuret ja rumat. Eikä hänellä ollut kalossia...

Uskaltaisiko hän mennä Ellan rinnalle...?

Kun Ella näki Akilleen, niin pysähtyi ja sanoi:

-- Etkö sinäkin mene?

-- En. Sinähän olet minun hyvä enkelini.

Ella naurahti. Akilleella sydän takoi, hermoissa värisi, mutta läpi koko olemuksen kiiti riemun tunne. Tämä oli kummallista kiihtymistä ja arkuutta Ellan rinnalla, tuon tytön, jota hän lapsena oli kantanut käsilläänkin. Miksi nyt tällainen tunneväristys kuin ihka oudon neidin rinnalla?

-- Etkö Akilles, olisi hyvä? Minä voin pahoin.

Ella ojensi luistimensa.

-- Anteeksi! En ehtinyt.

Akilles otti kumartaen luistimet Ellalta. Mutta tunsi itsensä hirveästi pettyneeksi.

Ella huomattavasti tahtoi kävellä yksin edellä.

-- Mikä neitiä vaivaa?

Ella ei vastannut. Mutta julma vastaus tuli itsestään Akilleen sieluun: Ella rakastaa Joria!

Akilleen korvissa suhisi, silmissä oli kosteaa ja aivot kuumenivat. Ne tuntuivat aivan palavan.

-- Etkö sinä, Akilles, juo olutta? kysyi Ella.

-- Kuinkas minä, joka olen köyhä, kurja, viheliäinen raukka, vastasi Akilles ja tunsi tyytyväisyyttä, että voi vähän pistellä Ellaa.

Mutta toinen antoi samalla mitalla takaisin:

-- Minä annan rahaa, että pääset sinäkin mukaan.

-- Neiti suvaitsee maksaa kantopalkan sitte, kun ollaan perillä, piikitti Akilles edelleen.

-- Etkö aio koskaan juoda? Sehän on hienoa juoda ... kimnasistin mielestä.

-- Minusta on toisinaan hyvin hienoa saada edes syödä...

He kävelivät perätysten kuin rouva ja maitokuski. Oh! Kuin neiti ja kamaripalvelija.

-- Oletko, Akilles, vihassa, kun olet niin katkera? kysyi rupeaman takaa Ella.

-- Voisinko vihainen olla enkelille, jonka suun kautta taivas puhuu, jonka suu on ruusu, mikä ihanuudessaan pistää, haavoittaa, verille repii...

-- Ja nauraa ... lisäsi Ella.

Ella silmäsi taaksensa ja näki Akilleen silmissä kyyneleet. Hän oli siis poikaa pahasti loukannut.

-- Älä huoli, Akilles, itkeä! En minä ole pahaa tarkoittanut.

-- Itkenkö minä?

-- Äänesikin värisee.

-- Annatko minulle kantopalkaksi yhden pienen lupauksen?

-- Minkä sitte?

-- Hyvin pienen.

-- Kuinka pienen?

-- Että otat lukeaksesi minun tekemän runon?

-- Oo! Sinun tekemän runon! Oletko sinä runoilija? No tuleehan sinusta sittekin suuri mies. Olet musikaalinen ja runoilija. Kerrassaan hieno mies!

Samassa Ella katsoi nauraen Akilleen suuria kiillottomia nahkasaappaita.

-- Älä henno pilkata! Minusta on pilkka katalinta myrkkyä.

-- Mielelläni minä luen sinun tekemiä runoja. Saanko näyttää muillekin? Esimerkiksi farmorille eli niinkuin sinä sanot: konsulinnalle.

Akilles silmäsi synkästi Ellaa: onko se petturi?

Mutta Ella katsoi rehellisesti takaisin.

Tultiin syrjäiselle kadun kulmalle. Jo hämärä. Ei ollut yhtään kulkijaa. Lankkuaita vain heidän sivulla autiona törötti ja toisella puolella oli kuollut makasiini. Hieno sirppi näkyi taivaalla kuuta ja tuuli suhisi ja pilvet juoksivat. Oli sellainen valju ja hyväntahtoinen ilta.

Huumaus kävi läpi Akilleen ja voittamaton tunnekiihko valtasi hänet. Se syöksyi hänen sieluunsa kuin luonnon salattu vastustamaton voima ja löi hänet tulisella tenhollaan: hän puristi Ellaa rintaansa vastaan, puristi ja värisi. Ja Ella tarjosi Akilleelle -- huulensa.

Kun he siitä selvisivät, häpesivät he molemmat rohkeuttaan.

-- Sinä lupaat lukea minun runoni?

-- Lupaan.

-- Etkä näytä kellekään?

-- En näytä.

-- Minä panen sen kivijalkaan ikkunasi alle.

-- Pane.

-- Saanko minä sinne niitä toistekin panna?

-- Saat.

Ella oli kokonaan voitettu. Akilles riemuitsi. Hän uskalsi vieläkin suudella. Eikä Ella vastustanut.

Kotiportilla otti Ella luistimensa ja liukui pois kuin autuas henki, kuin kaunis uni...

Se oli Akilleelle enkeli, jonka suulla taivas puhui...