Part 2

Jopa jonnin joutavia, kun on poppa meille tullut, puoskari pahanhajuinen, niine koirankoukkuinensa, noine noidannuolinensa. Tunki tuttuna tupahan, astui aivan pöydän päähän, kulki lunnailla lujilla sekä laatu lausehilla, salakirjat salkussansa, sanoi suovansa sopua, rauhassa rakentavansa talossa talon tavalla. Vaan ei vienyt viikkokautta eikä täytehen sitänä, jo teki rumia töitä, pimeissä piilojansa, kävi öitä öitsimässä, joka nurkan nuuskimassa, joka ometan ovella. Tuosta tunki tuonnemmaksi vuoren kaljun kainalohon, hiiden hirveän pitoihin, juominkihin jättiläisen, sadan saatteli sanoja, tuhat turman tutkaimia pään varalle varattoman, tuhoksi vähäväkisen. Toi se taudit tullessansa, polttoset palatessansa, karjan kaunihin kadotti, paimenet pahoilla mielin kulkevat kulopoluilla, huhuilevat, huutelevat, susi suolta vastailevi, karhu kiljuu kalliolta. Tietäispä talon isäntä, näkispä tuomari totinen isoisilta ikkunoilta, kaukaisesta kartanosta tämän julman juoniloita, hämytöitä häijyn herjan, niin se poppa, hiiden pappi istuisi kiven kolossa, vuoren vaskisen sisässä silmät kiljan kaljallansa, sysi suussa, sarvet päässä, noitakannus kainalossa, taikapussit polvillansa, tuhat tutkainta jaloissa!

18/6 99.

RAASEPORIN RISTINÄ.

1.

"Seis, seis, ken linnahan pyrkii, jo tullut on sydänyö?"

"Karl kuningas Knuutinpoika se linnanporttihin lyö!"

Ja nostosilta se vinkui ja tulijaistorvet soi, ja huovien tuessa Kaarlo nyt pihalle haperoi...

Tuliko Dantsigista taas vai Riiasta, kuka sen ties, hän palasi Suomeen aina, oli syntyä Suomen mies!

Hän kolmasti kruunua kantoi kuin lyijystä ollut se ois, mut Kristerin pojat ja piispat sen kolmasti ottivat pois.

Niin kaukana häämöitti onni ja kruunu ja Tukholmi --, mut Abrami Raaseporin herra häntä portailla tervehti.

Tulisoihtujen varjoon hän kulki ja tuijotti pimeään, näki tornissa valkoisen hunnun ja kultaisen kiehkurapään.

Nuor Ristina tornissa istui ja lempeän katsehen loi, se kulkijakuningas nuortui ja sen katsehen hetteistä joi.

2.

Oi, Ristina, oi Ristina, näin ihanata unta, oli tähdistä mulla kruunu ja pilvissä valtakunta ja sua minä katselin kuin päivän koittoa, ma kuulin kaukaa huminaa ja harpun soittoa!

Ja yli taivaan sinisen sä kätes mulle annoit, ja lentäessä tähtien sä nuoren lempesi vannoit, ma kumarruin sun ylitses ja kruunu luisti pois ja sinkui avaruuteen kuin usvaa vaan se ois.

Ei ole mulla kruunua, oi, Ristinani nuori, se oli katinkultainen ja kiiltävä valekuori, ma olen laho tammi vaan ja syksy siinä soi, sun sinisilmäs lämpö sen taas lemmen lehtiin loi.

Ei ole mulla nuoruutta, en taida kukkaiskieltä, ma olen mieron kuningas ja täynnä mieron mieltä, mut mitä mull' on uskoa, se sinun uskos lie, oi, Ristina, oi Ristina, älä uskoani vie!

3.

Hän houraili sairasvuoteellaan: "ota knaappini valjakkovaunu, tuo piispa tänne, älä mustaa tuo, vaan valkea piispa Maunu!

Vai niin! Joko piispa kuollut on, no tuo sinä pappi nuori, jolla tulta vielä on suonissaan ja rinta kuin palava vuori!

Äl' itke ihana Ristina, vaikka Kalman kuningas saapuu! Hoi, knaappi, varo sa pappia, se tikarin kätkee kaapuun!...

Miks, Ristina, silmäs niin kaukana on ja miksi on kuopalla posket, miks valkoinen kätesi vapisee, kun, onneton, otsaani kosket?

Mene pois, mene pois, sinä petät mun kuin muutkin petti mun aina -- --! Ei, ei, älä ota sitä kättäsi pois, kuin haahkan untu se painaa! --

Ja pappi se puhui hiljakseen kuin suvinen iltatuuli, kun lehdossa uninen suhina käy; sitä kuningas viihtyen kuuli.

Hänen sielunsa silmä kirkastui ja hän otti sen Herran viinin -- hän katseli Ristinan silmihin ja kädestä piti hän kiinni.

Sitä lujasti puristi hän rinnalleen ja Herraa lemmestä kiitti, joka seuraa Tuonelan tupien taa ja täällä jo sydämmet liitti...

Niin hyvä, niin hyvä taas olla on, sinä olet kuin karitsa kaino, sun kanssasi polttoni pakenee ja pahojen henkien vaino.

Hoi knaappi! Kas pappi! No, terve mies! Ota käteesi juomasarvi ja häitäni juo! Miss' soittajat lie ja morsiusneitojen parvi!"

TULE SUOMEN NEITONEN!

Tule Suomen neitonen verhotuin silmin, laulele haikeat huomenhuoles ilmi, itke sinä impi, sinä suomalainen sorja, itke niinkuin veljes oisi muilla mailla orja, etkä neito, etkä neito sylihin saa tulla, kotimaani, kotimaani mielessä on mulla, poimi talven kukkia ja kulje kesän teitä, laske vaskipatsahalle katajaseppeleitä; polvistu sen patsaan juureen, joka tukee rauhaa, vaikka kuinka mailman tuulet kulmilla sen pauhaa, rukoele Luojaa, jotta vainovaivat veisi, jotta läpi kyynelten taas päivä hymyileisi!

10/3 99

NÄIN UNTA.

Näin unta, että olin suuri mies ja hyönteiskansaa minä hallitsin, ma olin heinäsirkkain, sääskein kreivi ja sudenkorennoiden kuningas, suur'herttua myös muurahaisten, y.m. Nyt haarareisin seisoin keon päällä ja alhaalla ne hyöri muurahaiset, ne tarhassani juoksi mielin määrin niin näsäviisaina ja työteläinä kuin niill' ois erikoiset polkunsa ja luvat omat sekä tavat toiset. Ei --, valitusta kyllin kuuntelin, muut hyönteiset jo sitä napisi, maan tavalla tai maasta vallan pois, ne pientä vitsausta kyllä sietää...

Ma kiven nostin, mietin hetken, heitin, hahhaa, nyt vasta niille tuli kiire, ne juoksi niinkuin juoksee juutalaiset, kun rakkaat rahatukut niiltä viedään, ne veti, väänsi korsikuormiansa ja tuossa tuokiossa kivi peittyi. Kas peijakas, no kyllä keinon keksin, ne päättää toisin mitä minä määrään, siis sukupuuttohon ne hukutan. -- Ma poimin tervaksia, juurakolta ja koko kiusan pesän tuleen pistin; nyt alkoi uusi huvinäytelmä; ne kiehui, kärventyi, ne kiiti, kieri pois roviosta sekä roviolle, ne tulta nuuski sekä tulta kartti; ja keon äärtä juoksi airueet, maan alta, poluilta ne tulvivat, kuin yksin neuvoin koko keko karkas ja tuntosarvet yhtyi, viesti lensi, ne saunoistansa kiskoi syöttökarjaa, ne kantoi kuolleitaan, ne majaa muutti kuin mailman loppu olis kintereillään. Taas keko syntyi jonkun matkan päähän.

No tuhat tulimmaisen kääpiöitä, ne vaivaa tuottaa mulle enemmän kuin yhteensä se koko hyönteiskunta; ma potkasin ja nyt... hyi niitä sentään, ne riivatut nyt juoksi reittä pitkin: Hoi, apuun, salamurhaa! Heräsin.

Helmikuussa 1899.

KULLASTA EROTESSA.

Kangaspuilta ma laulelen, en laulele syöstävästä, iltaa sitä ma muistelen, kun erosin ystävästä.

Kulta se kulki allapäin ja kutsutti ahonlaitaan, mielitteli ja mairitteli: "nyt eromme tulla taitaa!

Yksillä pihoilla oltihin ja samasta kupista juotiin, yksiä riihiä puitihin ja kedolle rukoja luotiin.

Köyhäpä olet kuin minäkin, sen vähänkin korjaa halla, työssä se kuluu nuoruuskin, mut toisin on maalimalla.

Palkat siellä on paremmat ja mies voi kultaa niittää, kolikot kannan ma kirstuuni ja siitähän sullekin riittää.

Miksi sa itket ja valitat: että miksikä kuljen ja kunne? Onnentiet ne on lyhyet, et, kultani, elämää tunne!"

Niinhän se puhui mennessään ja ma siunasin kieroa ylkää, vaikka ma silmistä huomasin, että ystävä minun hylkää.

Kangaspuilta ma laulelen ja heikko on mulla ääni, sentään aattelen armasta ja harmaa mulla on pääni. --

MAALISKUUN 13 p. 1899.

Mihin kulkevi mykkä kansa, sen silmiss' ei kyyneltä näy? Surujuhlihin kansa kulkevi, hyvän haltijan luokse se käy!

Sen haltijan vaskinen haamu torin kummulla seistä saa ja päivä sen kulmilla kimmeltää, kukat patsaalle kumartaa.

Kuin tummat, hiljaiset aallot, jossa lämpöiset virrat ui, joiden keskeltä loistaa majakka; -- niin kansani kokoontui.

Ja Nikolainkirkon kellot löi kumahtaen hiljalleen, oli viisarit niinkuin naulitut, meni aika niin verkalleen.

Se lähti kuin pesästä lintu se laulu, jota ootettiin, se nousi kuin uhrisauhusta ylös pilvihin poutaisiin.

Ja kirkonpilarit vastas ja kaijut seinistä soi: Aleksanteri toinen eläköön, pyhät sanansa ei kuolla voi!

Kuin huumeessa sousin silloin, väen virrassa kuljin pois, katukulmassa santarmi seisoi ja oli kuin ilkkunut ois.

Se päivä se heleänä paistoi, kevätkauniina kangasti maa, mut santarmin kieroa katsetta, sitä en voi unhoittaa. --

MIHAREPPURI

eli laulu punaisesta miehestä, joka taisi valkosia satuja.

Mihareppuri vanha ja sukkela mies, se nyt kiertävi Suomen rantaa, Häme, Karjala eiliset eljet ties, mies punaista laukkua kantaa ja voi sitä rikasta rihkamaa, koko maaliman suutarinmarkalla saa ja lisäksi reppurisielun!

Hän tinkii myös kun on tarvis vaan, omat hänellä on keinot ja laskut, hän juopi kun kylissä juotetaan, hai, djai kun on leviät taskut, kun ryypyn tai kaksi hän siunaten joi, voi, sittekös juttuja piisata voi, tämän maaliman ihmettä monta.

Hän huitoo huimasti käsiään ja kertovi kansasta kuussa: ei talvea siell' ole ensinkään ja kahvia kasvaa puussa. ja sielläkös tolppari vehnää syö, on pyhiä myötään ja leikkiä työ ja muikeita mutsoja paljon.

Kujavieret viinaa virtailee, jokapäivä on humua, häitä ja aidanseipäillä keikkuilee monet kuormat silavanpäitä ja siell' on sokuria veräjänsuut ja honkina huojuu metsänpuut, sata ruplaa tukista saapi.

Ja siellä on yhteinen laidun ja maa, ei pajarit heittele paulaa, kirkk'herrakin lehmänsä unhoittaa ja lukkari voittakin laulaa. Mies rauhanuuras on mittari maan, tinasotureillansa se leikkii vaan, -- suo pitää pitoja kunkin!

Näes, reppurilla on reppurin tie, rakas ystävä meitäkin muistaa, hän humalat, kolikot kotiin vie ja ne arkkunsa pohjalle puistaa. Siell' aikoja huonoja naukuilee ja kengänruojia paikkailee, jo huomenis täällä on taasen!

20/3 99.

KULKEVA RITARI.

(Mielikuvitelma)

Turun sillalta haaksi se lasketti ja sen läntehen tuulet toivat, yli Naantalin siintävän saariston pyhän Pirjetan kellot soivat.

Ne jättivät kaijun niin kaihoisan ja ne sydämmen juuria viilsi, sen haahden kannella seisoi mies ja silmässä kyynel kiilsi.

Ja taivahan pilvet ne riippuivat yli luostarimuurin harmaan, hän katseli kammioruutuja kuin muistelis kasvoja armaan.

Hän muisti Laukon kartanon, johon lehtevä kuja johti, hän ratsasti ali portin sen, josta Kurkien vaakuna hohti.

-- Hän ratsasti Laukon kartanoon, asesalista soihdut loisti ja nuorelle Pirjetta neidolle hän sydämmensä lauluja toisti:

-- -- -- -- -- "Sinä olet mun linnaruusuni, sun menetin liian varhaan, ne istutti ihanan ruusuni sen harmaan luostarin tarhaan.

Tuli heimokiistat ja sota soi, vihan vilja se heilimöitsi, väen vietihin ylpeä neitoni, joka kultaansa ikävöitsi.

Ma olen se kulkeva ritari, jota elämän onni ei suosi, ja tänne aatos allina käy ja soutelen joka vuosi.

Ja hyvästi, hyvästi armaani, jot' en näe minä enään milloin ja hyvästi saaren lainehet, joilla kiikuin ma kuutamoilloin!"

Ja haaksi se valitti vaahdossaan, kun tuulet sen merelle toivat, yli Naantalin tummuvan saariston vielä kerran kellot soivat.

-- Ja sanotaan Pirjetta Kurjesta, että ristiin hän sormensa sulki, sen yön hän luostaripihalla vain itki, itki ja kulki.

AULANKO.

Sa olit viaton paimenneito, joka illanlaskussa paimentaa, sa olit puhdas kuin puro puhtain, joka Hämeen metsissä solskuttaa.

Ma lasna kuuntelin laulus ääntä ja kuulin kuusikon kohinan, näin lehdot lempeät rantamilla ja sorsan kaislassa soutavan.

Mut tuli vieras ja valehelmin hän kimpuin kihlasi neitosen, hän maalas posken ja käänsi käynnin ja riisti katsehen herttaisen.

En tunne tuttua paimenparkaa, hän vielä veikeenä paimentaa, mut laulu tehty on, nauru ontto, kun linnan rintaa se kaijuttaa.

HÄMÄLÄISLAULU.

Hämeessä olen minä syntynyt ja siell' olen kasvuni saanut, siell' olen itkenyt ensikerran ja äitin sylissä maannut.

Siell' olen paimenna soitellut ja reikäleipääni syönyt, helkaa olen minä huutanut ja visakiekkoa lyönyt.

Luhdinsolass' olen lempinyt ja katsonut illankuuta, suuressa metsässä veistellyt olen tupani nurkkapuuta.

Miehen mieli kuin ilveksen selkä se Hämeess' on vankka ja sitkee, ennen se mykkänä murheess' on, kuin onnen oikkuja itkee.

Neito se on kuin pellavankukka ja hopean hohtava koivu, eikä se jokaisen kulkurin kaulalle rentomielenä voivu.

Jurona jyräänsä vierittää se Hämeen kylvävä kansa, kerran se nuijaan tarttuissaan lyö maahan sortajansa.

Hämeessä olen minä kyntänyt ja on kyntänyt taatan taata, siellä sen pitkän puhteen tahdon kirkonmullassa maata.

KAININ KIROT.

Ja Herra heitti mun kulkemaan ja Herran viha on suuri, tie luisun liukas on maalimaan, ma harhaan korvessa koditonna, oon pedon kammo ja ihmiskonna ja merkki otsalla polttaa vaan: "käy kiron kimmassa päällä maan!" Mut kussa synnin on juuri?

Ma muistan Eedenin aamukoin, -- on onni Eedenin suuri, -- siell' luonnon lauluissa unelmoin, nyt astun murheessa hiekkamerta ja pilven liepeillä nään ma verta, maan kukat hurmeita vuodattaa ja koko maalima punertaa. -- Mut kussa synnin on juuri?

Oi, Habel, Habel, sua rakastin, kuin pientä veljeään suuri, sun yli purojen kuljetin ja ruokopillillä sulle soitin, ma murhahimoni silloin voitin; miks lasten lauluihin hiipi kyy ja tuli kateus, synnin syy? Mut kussa synnin on juuri?

Ja Habel sylissä lepäsi, -- lie sylissä autuus suuri, -- ja emo nuorinta hyväili, mut minut hyljäsi yöhön syyttä, ma etsin metsien ystävyyttä ja kysyin: kohdust' on kirot kait, mut kustas, emoni, vihat sait? Mut kussa synnin on juuri?

Ja ääni pilviä pitkin soi, -- on Herran kauhistus suuri -- ja pitkäisen leimaus sanan toi: "Ken tappaa Kainin tai Kainin nostaa, sen Herra seitsemän kertaa kostaa!" Ja katso, kalliot pirstaantui ja virrat uusihin uomiin ui. -- Mut kussa synnin on juuri?

Näin Herra heitti mun kulkemaan, on eessäin maalima suuri, käyn Nodin laaksohon lauhkeaan, ma majan laitan ja suvun siitän ja vihan viljat ma kostain niitän, siis viha viihtyköön päällä maan, sen kirot kimmo ei milloinkaan! Mut kussa synnin on juuri?

VOI TÄTÄ KANSAA!

Voi tätä kansaa ja voi tätä maata, eikö se koskaan tointua saata, oisko se tuomittu kuolohon pois kuin helmarikoksen tehnyt se ois?

Puhdas, nuori ja nouseva kansa kulkisko kaihoten kahleissansa, pohjolan päivä sen tänne toi ja vapaaksi kansojen Luoja sen loi!

Voi tätä kansaa, jos itsensä heittää, sora ja sammal sen hautaansa peittää; oikean kätemme jo telottaja vei, oi, veiskö se sydämmen? Ei, ei, ei!

Marraskuussa 1899.

MAANMIEHEN TOUKOLAULU.

Penkoilin peltoa aamusta asti, taivas se kylvöni satehella kasti, nousisko siitä lapsille muruja, nousisko siitä lapsille suruja?

Turpeita käännän, ojitan, äistän, hengitän tuoksua laihon tähkäpäistä, iltaisen ruskon kirkkaassa kullassa jyväni itää mustassa mullassa.

Peltoni liepeillä huokaa halla, huoli on toukoni, toivojeni alla, pelto on pala omasta rinnasta, pelto on osa onneni hinnasta.

Hallalta peltoni lannalla peitän, syksyiset kylvöni vakohon ma heitän, jauhatan viljaa lapsille eväiksi, odotan lunta, paistetta keväiksi.

Kirkas on onni, kun viljani niitän, syvä on kiitos, kun, Luoja, töitäs kiitän, suojele maata, Suomeni suloja, ruttoja häädä, vainoja, kuloja!

Kynnän ja kylvän ja savuaa kaski, kunnes mun naapurit kirkkomaahan laski, niittäiskö lapset pehmeitä muruja, muistaako lapset taatansa suruja?

KAARINAN KEHTOLAULU.

Nuku pieni prinssi vaan, -- nuku, nuku Kyöstä! -- Ei käy Roine nyt tuutimaan, unihaltijan untuvilla kulje kuutamosokkosilla talven tummasta yöstä!

Sulje silmäs siniset, -- nuku, nuku Kyöstä! -- sull' on taatasi katsehet -- Kauppi turulla neito nuori, tuli prinssi ja kihlat suori, antoi sormuksen vyöstä.

Kuule kummaa tarinaa, -- nuku, nuku Kyöstä! -- Neito prinssiä rakastaa, kruunas prinssi sen neidon silloin, heloluutulla soitti illoin, kun hän palasi työstä.

Veli viekas Juhana -- nuku, nuku Kyöstä! -- tuli huovien mukana, mit' on valtikka? Soraa, tuhkaa! Veli pyytää ja veli uhkaa, prinssin valtikan ryöstää.

Auran suulla linna on, -- nuku, nuku Kyöstä! -- siell' on prinssi se onneton, vonkuu viimassa ristirauta, eikä prinssiä kukaan auta, surmaan tahtoo ne syöstä.

-- Kalman rokkaa prinssi söi. -- nuku, nuku Kyöstä! -- Miksi Herra niin kovin löi? Tähdet tuikkivat Roineen jäästä, pientä prinssiä, Herra, säästä, johda valohon yöstä!

MAASTAMUUTTAJAT.

Ne tuovat satoja saatossaan ja ne jättävät rakkaan syntymämaan, joka sentään lastansa ruokkii; ja rintapeltomme riutua saa, ojavieret sammalta kasvattaa, ukot, vaimot kyntää ja kuokkii.

Ja varotushuudolle naurellen ne kilvan kiitävät hoilaillen, Klondyken kulta ne huumaa, paratiisiksi länsi jo muuttunut lie, sillä sinne ne arkut ja markat vie ja ne syöksyvät lastiruumaan.

Sotahuhuja raukat kammoilee, ne kätyrien kutsuja kuuntelee, mitä jää nyt raukoille meille! Moni muuttaen onki jo onneaan, ei palannut kuuna hän kulloinkaan, vaan yöpyi maaliman teille.

Voi, kansani, kuinka sa muuttaa voit, kun äitisi rinnoista mettä jo joit, sua äitisi hellästi soimaa: tule pois, tule pois ja heitä ne ties, jos viel' olet suora ja kunnon mies ja sulla on hiukan voimaa!

Jos leipää täällä on niukemmin, niin rauhaa ja unta on viljemmin, on maa, joka kasvun kantaa. Ei äitisi lyö, tule pois, tule pois, vaikka kulkusi tuhlarin kulkua ois, sen äitisi anteeksi antaa!

23/7 99.

UUSI POMO.

Monet hällä on Suomessa manttaalinmaat, monen tehtaan rattaat ne pyörii, salit loistaa ja pöydällä herkkuja on, helokullassa lakeijat hyörii. Mut sentään ei huulella hymyä näy ja aatos raskaana pyörii.

Hän lapsena kasvoi idässä päin, tavat oudot hän tuonut on sieltä, hän aarteista isäänsä kiittää saa ja hän käyttävi korskaa kieltä, hän vaativi kansalta kunniaa, eikä käsitä kansan mieltä.

Mitä rahvas on? Kaarnaa ja kuonaa vaan, se on syntynyt kantamaan iestä; hän katsoo kansaa vaunuista vaan, mut rovot hän kiskoo sen hiestä. Ei! Joukon harteill' ei nousta voi, se vihaa rikasta miestä!

Mut nousta täytyy ylhäältä päin, missä kunnian valta on suurin ja kohoo se aasi, kun kultaa se tuo, yli korkeimman palatsin muurin ja voi sitä muuttaa karvaakin ja siinä se temppu on juuri!

Nimen eessä kun sitte on pikkainen "von", niin silloin se harmikin häätyy; kun muotokin on kuin aatelisen, sais päästä jo aatelissäätyyn ja puhtahan kilven naulata vois oman kartanon ullakkopäätyyn.

Hjaa! Valtiopäiville tultais myös, kai tuottais se hiukan valtaa, koko laitos on vanhan ikuinen ja omaa kuoppaansa kaivaa, noh, samppanjassahan ohjata vois sitä ikävää valtiolaivaa.

* * *

-- Hän Pietarin pitkillä pihoilla käy ja hyvään onneensa luottaa, hän sipulikirkkoja rakentaa ja marmorilouhia tuottaa. Kun korkeita vieraita talossa käy, -- niitä paraalla viinillä juottaa.

Mut kunnian viestit ne viipyy vaan, Nevanrannat niin himmeinä vilkkuu ja lakeijat käyvät varpaillaan, sirot pikarit hiljaa kiikkuu; hän nukkuu -- ja unissa pöydältä kakspäinen kotka se ilkkuu -- --.

HETKEN SIIVILLÄ.

(Kappelissa keväällä 1899).

Ilta on leuto ja punertava länne, Kappelin sähkö se kimmeltää; viinuri, kolmelle viiniä tänne, täällä me tahdomme viivähtää!

Valkeita lakkia kaikkialla, illalta lyyryt kiillon saa, kansaa liikkuvi puiden alla, suihku se nurmen kostuttaa.

Vahti se huutaa Kappelin takaa, vaunut vyörivat verkalleen --, vaihtuu vahti ja käskyjä jakaa, astuvi vartiokojulleen.

Tuollapa katkes nauru ja juttu, viinuri seisoo ja juoksee taas, silmää iskevi tutulle tuttu, maljansa nosti ja täyteen kaas.

Sydän on täysi ja silmät loistaa, maljassa päilyy illankoi, ei voi soittajat surua poistaa, lavalta torvet ja rummut soi.

Päivän hommat ja päivän vaivat, kirjat, karjat ja puuha muu, laskut ja ostot, vaunut ja laivat yhteen pauhuun unhottuu.

Venäläiskirkon katto se kiiltää lumisine sipulikattoineen, suuret laivat ne merelle viiltää sauhuineen sekä lippuineen.

Vaan ei unehdu surut ne suuret, aina ne kaukaa hiipivät luo, niillä on rinnassa pitkät juuret, vihlovan viestin aina ne tuo.

Pikarit kiiltää ja lamput hohtaa, perhojen surinan kuulin kai, vihreät siivet ne valohon johtaa, nyt kun on surujen sunnuntai.

Vihreät siivet ne nostaa ja kantaa, minne ne muuten kulkiskaan, kullassa liehuu ne Suomenrantaa ylitse toivossa toipuvan maan!

Kuuluvi jyske ja taivas ruskaa, toisko se tulvan tullessaan, toisiko rauhaa, toisiko tuskaa kohtalo vuos'sata kohdussaan?

Suomen malja! Sen tahdomme juoda! Kansan keskeen polkumme vie, tahdomme valolle linnoja luoda, yhtyköön käsi ja erotkoon tie!

VAPAA SANA.

(Osa proloogista)

Jos kansani kullassa kulkea sais ja narrinmekossa hohtais ja kaikki se sais, mitä saada voi, mikä koristaa keikarilasta, mut vapaus kirjasta pyyhittäis ja kielto ois puhumasta, mitä sydän se tuntee ja aavistaa ja sykkivi viattominta, niin voisko se mässäten unhoittaa, mikä kohtalo näin sitä kohtais? Ei! Vaikkakin sille kallis on jokapäiväisen leivän hinta, niin elämän leipää se vaatii myös ja sitä sen huutaa rinta, se janoo elämän sanaa myös, joka sille on hengen ruokaa, se tahtoo puhua puutteistaan ja siksi se huolin huokaa. Se entistä köyhempi silloin ois, jos sanan sen huulilta kieltäis ja oisko se korkea-otsainen, jos antihelyssä se kulkis, ja eikö ne äänet kuulua vois, jotka kuivahan kurkkuun nieltäis, ja eikö ne silmät puhua vois, kun lahja sen suuta sulkis, ja täytyiskö näin sen kulkea ain tylynmykkänä, onnetonna, ja eikö se silloin olisi niinkuin saastassa paatunut konna ja ehkei se puhua tahtoiskaan, tai liukkahan kielen saisi, tekohurskaana ehkä se tympistyis ja armohon luikertaisi?!