Part 1

AJAN KÄÄNTEESSÄ

Isänmaallisia runoja sekä balladeja

Kirj.

LARIN-KYÖSTI

Porvoossa, Werner Söderström, 1899.

_Aleksis Kiven suurelle muistolle omistetaan nämä vähäiset laulut._

SISÄLLYS:

Aleksin joulu. Menneitä vaiheita. Elettihin ennenkin. Huhun huuhkain. Kun laulajat lauleli. Suomenlahdella. Saulin lankeemus. Sudet tulevat. Hakoisten linna. Itke, itke nurmen nukka! Epäilijät. Ne kiltit lampaat. Lalmantin kotiintulo. Volhovin rannoilta. Kansa erämaassa. Pienen oikeus. Rikkahat neitoset. Tämä maa. Poppa. Raaseporin Ristinä. Tule Suomen neitonen. Näin unta. Kullasta erotessa. Maalisk. 13 p. 1899. Mihareppuri. Kulkeva ritari. Aulanko. Hämäläislaulu. Kaiuin kirot. Voi tätä kansaa. Maanmiehen toukolaulu. Kaarinan kehtolaulu. Maastamuuttajat. Uusi pomo. Hetken siivillä. Vapaa sana. Laulajan palkka. Kavahda kansa. Maan sydämmessä. Tulkit tulivat. Birger jaarlin uni. Suomen lippu. Postiruuna. Ja Salomo lauloi. Anna kättä veljellesi. Tuomas piispa. Suomen muuri. Hämärän ääniä.

ALEKSIN JOULU.

Helki tiuku kuin helkit vaan illalla joulun, kun huurre peittää maan, tuima taival on kulkijalla, onni mustuneen orren alla, loista loitolle lieto lies, hankeen hukkuvi matkamies polulla maaliman rannan!

Lumi lennä kuin untuvyö, syvä ja musta ois muuten ilta-yö, lennä Tuusulan lammin luokse, miss' on mökissä oljen tuokse, kussa kynttilä lehahtaa! -- Kuka tuvassa huoahtaa polulla maaliman rannan?

Lapset telmivät pahnoillaan, liekkien leikkiin mies tuijottavi vaan, elää vielä ja on jo vainaa, kalma kaartaa ja ilma painaa. Pystyvalkea loimottaa, sydän vilussaan vavahtaa polulla maaliman rannan.

Keijut lapsuuden kuiskuttaa: hoivassa äidin sait nuorra taivaltaa, oli pehmeät kotipellot, soitti rastas ja kiikkui kellot, tuttu väkesi kullervoi, silloin sielusi kannel soi polulla maaliman rannan.

Impivaara se tarinoi, laulusi kummit ne kummat lahjat toi, luomisinnossa istuit silloin paimenhuilulla soittain illoin ohikulkijan kuulemaa virttä, rattosan haikeaa, polulta maaliman rannan. --

Orsiin valkea heijastaa... Kalsea katse jo kosteen kiillon saa mailta ikuisen yrttipuiston, mailta onnen ja pyhän muiston, aatos haahtena laskettaa suurten unelmain merten taa polulta maaliman rannan.

Lapset telmivät pahnoillaan, mierollakulkija elää uudestaan, nostaa kättä ja siunaa lasta erheen elkeihin sortumasta. Loista loitolle lieto lies, poijes kulkevi matkamies polulta maaliman rannan!

Tummat neitoset kuiskuttaa: elonpolku kaita, laaja Manan maa, unhon unta saat kyllin tuolla, tahdot kuolla. -- "Nyt tahdon kuolla!"

Hiilos hiipuu ja tummenee, koito kotiaan kaipailee polulla maaliman rannan.

23/12 98

MENNEITÄ VAIHEITA.

Minä näen sen kulkevan kansani, arot aavat käymään se lähti, oma maa se oli sen määränä ja oppaana Pohjantähti.

Se kuuli Imatran pauhaavan ja ilosta sen silmä säikkyi, nyt luvatun maansa nähdä se sai, missä tuhannet järvet läikkyi.

Kalarikkaille rannoille riensi se, kotasauhu sen saloja kiersi, se kauppaa kävi ja ryösteli ja kesantokaskia viersi.

Ja loitsuin ja jousin se metsään läks ja keihäällä kontiot nauloi, se soitteli joutessa kanneltaan ja Väinölän urhoista lauloi.

Se kuunteli verensä kutsuja ja heimosotiin se heittyi ja puuttui mies, jok' ois koonnut sen ja siksi se pimeään peittyi.

Ja pimeillä talvipuhteilla porontaljoilla näki se unta, läpi räppänän tähdet tuikkivat ja putosi puhdasta lunta...

Souteli saarelta selälliseltä vainohaluinen haaksi, ristin nosti ne rannalle ja kutsui sen uudeksi maaksi.

Pyhiltä puilta kansa luisui pistävän ristin juureen, oudot vierahat veroja vei ja ne lujitti liittoon suureen.

Uskon ne antoi alentuvalle, lännen lait ne antoi, kuningaskruunuunsa kuultavaan ne Suomesta helmen kantoi.

Löihän ne usein kun lyödä täytyi karkeaa niskurilasta, otti se oppia rikkaalta, ei herennyt huokaamasta.

Vieraan purnuun jyvät se jauhoi omalla vainiolla, saihan se tiedon taikoja ja vapaana sai se olla.

-- Sodissa suurissa vierailla mailla varttui kansani jänne, hakkapeliittain voiman tunsi jo uskossa heräävä länne.

Kulki se sitte kylvömailleen kovan koittelun kansa, tuskin toukonsa tehdä sai, taas vietihin auraltansa.

Näen minä sotavankkureita, pyörät ne ruumiita viiltää, nälkäisen kansan maantiellä nään, jääkyynel sen poskilla kiiltää.

Kasvoja kauhusta kalpeita nään, hajalla tuuless' on hapset, äitien rinnoista verta juo taudissa tempoen lapset.

Tulena, tuhkana Suomen nään kasakkahevosten alla, idästä uusi voima käy ja se käy kuin keväällä halla.

Piilopirteissä metsän yössä kätköss' on nuori kansa, soittavi suurta kanneltaan ja oottavi aamuansa.

* * *

Näen neljä valkoista ratsua, jotka kulkevat Suomen rantaa, näen neljän keisarin ratsastavan ja kaikki ne kruunuja kantaa. Sen ensimmäisen silmissä on lempeän mielen tulta ja missä kavio kapsahtaa, niin kukkia nostaa multa. Hän kutsuu isän äänellä ja viittoo valtikalla ja kansa se herää ja tervehtää ilosaatossa riemumalla, hän kutsuu sen uuteen elämään ja kutsuu sen neuvospöytään, hän "siunattu", suuri ja valkoinen hän kansansa sydämmen löytää ja rakkaudella hän rankaisee ja lempeydellä hän kostaa ja kansakuntien arvohon hän hyljätyn heimon nostaa. Voi, kuinka on ihana hengittää, kun vapaana ilma seestyy, kun keväästä linnut lipertää ja toukokylvötkin eestyy, kun kätköstä kannel kannetaan ja se päivän paisteessa loistaa ja ihmiset ilosta itkien taas katsovat toinen toistaan. Minä näen sen toisen ruhtinaan, jolla raudast' on rakettu tahto, hän on ylväs vartija oikeuden, hänen ratsunsa kyljill' on vahto. Minä näen sen kolmannen ruhtinaan, jonka kilvestä vapaus hohtaa, isoisänsä teot hän kruunavi ja kansani juhlihin johtaa. Ja sitte ma näen sen neljännen, joka hiljaa tietänsä kulkee. Ja aika kääntyy ja sumuhun se iloiset kuvat sulkee; ja sitte... kuuntelen töminää, joka hukkuu suurihin metsiin, taas kansani yössä vaeltaa ja auttajan kättä etsii. -- --

ELETTIHIN ENNENKIN.

Elettihin ennenkin ja tehtiin sitä työtä, isot vihat kestettiin ja monta halla-yötä.

Oli korvet kuurassa ja nyt ne vihannoivat, missä suolle kuiri sous, nyt toukolaulut soivat.

Kahden tulen piirissä ja aina surman eessä, vettä tuolla, vettä täällä sekä verta veessä.

Koskihan se ruoskan silmu köyhän selkäpiitä, joskin kuloon kukertui, niin nousi taasen siitä.

Elää köyhä leivättäi, se keito kiusoitettu, suuruksena sammal on ja iltaisena pettu.

Elää köyhä lämmöttä ja vielä juosta viistää, vaan ei elä köyhäkään, jos ilman siltä riistää.

Mene silloin tietäjiin ja kysy surman hintaa, kuule tyhjää sorinaa, mi kiertää pitkin rintaa!

Ei oo ajat entiset, mut viel on ilmaa kyllä, toivon puuska puhaltaa ja tähtiyö on yllä.

Elettihin ennenkin, ei luikerreltu loukkoon, kynnettihin, kylvettihin, laulettihin joukkoon!

9/3 99.

HUHUN HUUHKAIN.

Huhun huuhkain se kohosi korven yöstä, miss' istui ja peitteli pillojaan, kevätlinnut se pois oli pesistä syöstä, se kierteli, kaarteli rauhaisen maan.

Salon aukosta laaksoon se huutaen huhki ja töytäsi puihin ja pensaisiin talon tarhain ja lehdon leppien puhki ja kylissä huutohon yhdyttiin.

Se nousee ja kasvaa ja sumua kyntää ja miesten mieliä kiihoittaa, se Laatokan rannoilta Lappiin ryntää, sen alla kuohuvi levoton maa.

Tammikuussa 1899.

KUN LAULAJAT LAULELI.

Kun laulajat lauleli maastaan vaan, korukaiuksi aina sen luulin, kun juhlissa juotiin ja hurrattiin, vain toisella korvalla kuulin.

Miks ontoilta eläköönhuudot soi: "tämä maa ja sen kansakunta valon suuria soihtuja heiluttaa näin keskellä jäätä ja lunta."

Miks rakkaampi, köyhempi muita se ois tämä Suomen pohjonen soppi? Niin silloin kyselin itseltäin ja vastasi Tolstoin oppi.

Se suuri tietäjä vastasi kai: "ne juhlivat aivan syyttä, isänmaallinen rakkaus sotia tuo, se on paljasta itsekkyyttä!"

Vain puoluekiihkoa kaikessa näin, maan voimaan nuivasti luotin ja ma kuljin kuin koditon kulkea saa ja hetkeä suurta ma vuotin.

Ja se hetki se tuli kuni salamayö, se iski mun rintani jäähän, sain sulavan, suuren rakkauden, joka tarmoa takoo päähän.

Omat pyyteet kimposi itsestään, ne olikin tomua, tuhkaa, tätä maatahan vain voin rakastaa, jota julmat jumalat uhkaa.

Se maa, se maa on ihana maa, vaikka ilma sen kovaksi hyytää, se on toivoni maa, se on unteni maa ja se elää tahtoo ja pyytää.

Tyrtaioslauluja laulaisin, jos Luojani lahjan antais, jos voisin kansani nostattaa ja kantelo kaiun kantais.

Miten muuten voisin ma laulaakkaan, kun on ryönätty rakkain haave ja yli tämän sorjan Suomeni maan käy valheen kaamea aave!

23/7 99.

SUOMENLAHDELLA.

Usva se souteli Suomennientä ajassa ajelevassa, eikä näkynyt tähteä pientä tuttuna tuikkimassa, Suomenlahdelle haahdet hajaantui, himon häijyt henget räntään ryömien ui.

Solisi, kohisi, lunta tuiski itäisten ilmojen suista, Virosta viimat kulki ja kuiski kovista koitteluista, hiutuen himmeni majakkasainiot, raukes rannikolle kosteat rauniot.

Silloin ilmassa viha vinkui hälyssä punaisen kauhun, raanakivi se mereen sinkui, hajotti kuohuvan sauhun, taivas selkeni maita heijastamaan, näytti maalimalle rumasti runnotun maan. -- -- --

SAULIN LANKEEMUS.

Saul istui purppurapatjoillaan ja Herralta kasvonsa peitti, hän oli niin kalpea kasvoiltaan, pahat henget kaarsivat kulmillaan, Saul nuoren heimon heitti.

Hän unohti rauhan ja rakkauden, jonka valalla vannoi ja antoi, hän kuunteli naurua narrien ja hyljäsi neuvot hurskaiden, Saul surua sairasta kantoi.

Ja maassa pyhästi itkettiin ja suru oli mökissä aivan ja palatsin portille riennettiin, siihen toivon suureen Jerusalemiin, jotta loppuisi vaino ja vaiva.

Saul istuu mykkänä patjoillaan, hän ei kuule, mitä kansansa pyytää ja holvit on onttoja holvia vaan, on neuvonantajat vitsaus maan, ulos joukon ne joutavan syytää.

Ja kansa se maahan katseensa loi ja palasi raukein mielin ja tabernaakelin pasuunat soi, ne valheista, vaaroista vaikeroi kuni haljeten, huutavin kielin.

Se soitto sorahti maalimaan ja kierteli punaista merta ja pilvipatsas se pimitti maan, yhä pasuunat huusivat huoliaan: Saul janoo sotaa ja verta!

Mut Herran ääni kuului pilvipatsaan päältä:

Missä viipyy David, laulajaruhtinas ylväs, voittaja oman verensä ja maaliman ilo ja pylväs?

19/3 99

SUDET TULEVAT.

Lumess' on talot ja taipaleet, pakkanen paukkuu moukarin lailla, jäässä on kesäiset tantereet, majat on matalat näillä mailla, pitkä talvi on, pitkä tie, minne se vihdoin vie?

Maanmies katsovi peltoaan, akkunasäröt hän rievulla peittää, lapsen on vilu, se itkee vaan, kulppea tuulikin pyryä heittää, taivas tulessa punertaa, verta se heijastaa. -- --

Ilkeät irnut puhaltaa, arolla sudet on ulvomassa, jono jo nevalta sukeltaa, kylien hallit on vahtimassa, kulkusen helke ja haukku käy, äitikultaa ei näy.

Kuulehan kuinka ne hampaita lyö, kitansa hohtaa haistaen ruokaa, hanki se halkee ja kirkas on yö! Voi, hyvät ihmiset apua tuokaa, missä äiti nyt taivaltaa, mistä hän turvan saa?

4/3 99.

HAKOISTEN LINNA.

Orjat vieritti kiviä, niskat notkui ja hiki juoksi huovin huutavan ruoskan alla kalliolla korkealla uuden uskon ja Neitsyt Maarian ja pyhien miesten vuoksi.

Oli Hämeessä hämärä, pyhän karsikon munkit kaasi, ristin säilä se siinä häilyi, missä Hiiden väki säilyi. Päivin Hakoisten linnaa rakettiin ja paadelle nousi paasi.

Varjot vaelsi maita, yössä yhtyivät hiitten huolet, hirvi hiihti ja riena riipi, Kylmäojan pojat[1] hiipi, paadet paukkui ja linna linkosi, kun suhahti noidan nuolet.

Orjat kiviä kirosi, aika jauhoi ne kohdussansa, sammal levitti vihreän sylin linnan Iiepehien yli; siell' ei Maariankämmen heloita.

Niin kertovi vanha kansa.

[1] Kylmäojan pojilla kansa tarkoittaa paholaisia, hiiden väkeä.

ITKE, ITKE NURMEN NUKKA!

Itke, itke nurmen nukka, valittele vaivainen, soios pieni kellokukka heinänpäissä heiluen!

Kuule kuinka syksyn keijut pasuunata toitottaa, varvut, korret värähtävät, keltalehdet liplattaa!

Kuule kuinka köyhät purot huuhtoo sammalpolkujaan, kosket kolkkaa kumeasti huokaellen huolissaan!

Pois on mennyt päivän silmä, pois on mennyt ilo muu, hallavalla taivahalla yksin kiertää kaihon kuu.

Jäiskö jäähän rakkaat pellot, joihin touvot kylvettiin, sammaltuisko auran jäljet, joista paljon toivottiin?

Mitä itkee nurmen nukka niinkuin hiljaa kuihtuis pois, miksi luonnon rinta huokaa niinkuin rikos tehty ois?

Sitä itkee nurmen nukka, vaikeroipi vaivainen: tuli hurtta huovinmaalta, raiskas nuoren neitosen.

Syttyköhön kuiva sammal, missä riehui pakkohäät, kiljukohon kivet, kannot, joilla liehui hunnunpäät!

Siksi itkee hento lapsi, sitä miehet miettii vaan, sitä itkee kerjäläinen mierontietä kulkeissaan.

Kootkoon taivas kaikki kaijut yhteiskuoroon korkeimpaan, vyöryköön se satasiivin merten taa ja maalimaan!

Kuulkaa maat ja kuulkaa kansat hätärummun kuminaa, nuoren kansan käsi nousee, kouristuu ja vavahtaa!

Silmä harhaa, syttyy, raukee, etsii, välttää kiusaajaa, katsoo kauvas, korkealle, vastaust' ei mistään saa. --

Helmikuussa 1899.

EPÄILIJÄT.

"Nyt pelastakoon kukin mitä pelastaa voi!" Epäuskon profeetat nauraa: "nyt tulee turma ja Suomen se lyö ja kaataa kuin korren hauraan!"

Jos äitien koristus rakkaus on, jos vielä on viattomuutta, jos sana on pyhä, joka vannottu on, tuo puhe on valheellisuutta.

Ma huudan sen julki: se valhetta on, jos vielä on Jumalaa mitään; sen korren kuvussa siemen on, joka uusihin aikoihin itää!

Ma uskon taimeen tulevaan ja ma odotan suuria töitä, ilokulkua valheen epäilen ja ma epäilen -- epäilijöitä...

NE KILTIT LAMPAAT.

Ja lauman eessä tepsutteli kellokas se viisas ja kilille ja lampaille sen neuvomista piisas, se oli vanhan vakava ja siivo käynniltänsä, ei muistanut se entisiä sivuhyppyjänsä. Kun kellokas se määki mäillä: tää on pää ja pää! myös lampaat yhteen suuhun säisti: pää on aina pää!

Ja mik' on lampaan viisaus? ne vastas aina: pää! Ja mik' on lampaan tuhmuuskin? ne vastas aina: pää!

Ne kyläkukon tieltä juoksi huiskin, haiskin pakoon, niin takeltui ne kerran samaan raja-aidan rakoon.

-- Lie sama juttu meilläkin, jos alusta sen alkaa, on nähty meillä lampaita, joill' oli kaksi jalkaa.

LALMANTIN KOTIINTULO.

"Tulennasta tunnen purren, kahden airon laskennasta, puoli uutta purjehessa, silkki Inkerin kutoma -- --"

Helkavirsi

Tanumartista Lalmanti ritari satajoukoin juolevin sous ja punaisen purjeen alta moni välkkyi peitsi ja jous; hän vaelsi vierailla mailla jo kymmenen sotaista vuotta, nyt Inkerille ihanalle hän kultaiset kengät tuottaa.

Hän katseli läntehen, itähän, näki pohjassa kykkyrän: jos lienet sa pilven kauna, niin putoa itähän!

-- "Ei pilkota pilven kauna, vaan kartanostasi sauhu, ja pitopaistit sieltä leyhkää ja kuuluvi häiden pauhu!"

Näki Lalmanti punaisen päärmehen ja lasketti suvantoon: jos lienet sä ketterä kettu, niin vilistä viidakkoon!

-- "Ei juokse kentällä kettu, vähä ritari Eerikki soutaa ja Inkerisi ihanaisen väen vihkitupaan hän noutaa!"

Ja Lalmanti kiristi köysiä ja purje se pullistui, näki rannalla valkean kaistan: liet sorsa, niin merelle ui!

-- "Ei ole se soutava sorsa, lutin solassa Inkeri itkee, häähameestansa silkkisestä pois Eerikin helmiä kitkee!"

Häätupahan Lalmanti tunkihe, tuho silmistä säkenöi, vähä Eerikin ilmaan hän heitti ja peitsensä kärkeen löi. --

Se Lalmanti sulho suuri vei itkevän Inkerin syliin ja viikkokaudet häitä juotiin, kumu kuului pohjolan kyliin.

VOLHOVIN RANNOILTA.

1.

Lennä pieni peipponen!

Lennä pieni peipponen, kiidä kultas kanssa kahden, kevättuuli leppoinen vie sun yli Suomenlahden Suomenmaalle!

Levitä nyt siipesi, saata hellä viesti multa, koivuun laita töllisi, laula silloin lintukulta Suomenmaalle!

2.

Eräälle suomalaiselle.

Sa täällä kuljet niinkuin mustalainen ja majaa muutat sinä yhtenään, et tahdo olla suora suomalainen, et synnyinmaastas tahdo tietääkkään.

Se sulla menee vaskikopeekasta, sen herjaavasta katseestasi näin ja uuteen uskoon käännät omaa lasta ja vieraan eessä seisot paljain päin.

Niin arkunpohjille sa kasaat kultaa, sen menettää voit niinkuin kuntoskin, kun silloin poljet maasi hylkymultaa, se sua, kurjaa, ruokkii silloinkin!

Novgorod, 19/4 97.

3.

Kotoista kaihoa.

Krimin tuulen tanssiessa yli laajan Venäjän maan, satakielen soittaessa lehdon lempilaulujaan kuljin ja kuljin ja aattelin vaan, koska taas nään sen Suomenimaan?

Kevään näin jo kruunussansa alta pilven väikkyvän, vapahana kahleistansa Ilmenjärven läikkyvän; Kuljin ja kuljin ja aattelin vaan, koska taas nään sen Suomenimaan?

Jäät jo lähti Volhovista Laatokalle laulamaan, kellot Jurjevluostarista kaikui yli vihreen maan. Kuljin ja kuljin ja aattelin vaan, koska taas nään sen Suomenimaan?

Aattelin, oi, nuori Suomi viel' on talvi verhossaan, eikä tuoksu kielo, tuomi, eikä laula peippokaan. Kuljin ja kuljin ja aattelin vaan, koska taas nään sen Suomenimaan?

Kun ma kotipuoleen joudan käen huilunhuminaan, saaren suojaan ruuhen soudan, hennon vuokon poimin vaan. Kuljin ja kuljin ja aattelin vaan, koska taas nään sen Suomenimaan?

Novgorod, keväällä 1897.

4.

Yli rajan.

Jytky, jytky höyryn tahti, kaivattu, kaunis Suomi on tuolla, tuossa on lehto ja tuossa on lahti, täällä on ihana kuolla!

Täällä myöskin elää tahdon, rakkailta rannoilta kieleni kuulen, lainehet laulavat sauhussa vahdon, kisoissa Karjalan tuulen.

Tuolla ilma painoi mieltä, maa oli laakea varjossa pilven, tääll' on niinkuin pilvien tieltä näkisin kultaisen kilven.

Tuossa seisoo harjun mäki, siinä se seisoi kummissansa, luvatun maansa kun vihdoinkin näki kulkeva Kalevan kansa.

On kuin vedet vilkastuisi, on kuin harjukin päätään nyökkäis, sumuinen ilmakin puhdistuisi, laaksohon metsät hyökkäis...

Kotona, kesällä 1897.

KANSA ERÄMAASSA.

Voi, kansani kaunis ja suruinen, sun tiesi on jyrkkä ja okainen, sun kohtalos viippuu va'assa, sinä olet kuin orpo onneton ja jalkasi veressä pestynä on kovan elämän erämaassa.

Et yötäsi levossa maata voi, kun heräät, on himmeä aamunkoi, et tiedä sa, mitä se tuottaa, sinä kyselet tietä, ei vastaa puut, ja korvesta ulvoo sutten suut ja tähtihin vain voit luottaa.

Sinä olet kuin kääpiö luolassa, on kivi sun leipäsi suolassa, sinä katselet luolan pohjaa; siellä jätti sun untasi hallitsee ja vuoteesi vieressä vallitsee ja kummaa kulkuas ohjaa.

Ja sinua äitisi etsii vaan ja huudoilla täyttävi erämaan ja poloista poikaansa vuottaa, hän yrttiä poimii ja rukoilee ja kerran hän haavasi voitelee, hän suurihin tähtiin luottaa.

22/7 99.

PIENEN OIKEUS.

On pienellä linnulla mökkinsä ja pääskyllä pesä hento, se siihen perheensä perustaa ja sillä on vapaa lento.

Taas latvoihin toiset rakentaa ja linnatorneihin toiset, taas toiset ei majaa laitakkaan, ne vieraina käy kuin loiset.

Ja toisilla majansa maassa on, ne pelkäävät aina hallaa, -- ei tiedä ne päivää päättyvää, jona röyhkeän jalka ne tallaa.

On kansoilla asumasiansa ja muutamat laaksoissa laulaa, taas muutamat rämeissä, rotkoissa tuvan kurkihirsiä naulaa.

Ja kansojen suuresta pellosta on meillekin aidattu sarka, se vaalivi onnen oraitaan, se on nuori ja hallanarka.

Se kerran on nouseva lainehtimaan vaikka kesänsä se kalliista ostaa ja pilkatun pienestä voimastaan se täysiä tähkiä nostaa.

RIKKAAT NEITOSET.

Suvi-illalla lähtehen partaalla kolme rikasta neitoa teiskui, punakengät ne narskui ja soljet soi ja helmat ne kahisten leiskui.

Ja lähde se välkähti puvuistaan, helorenkaista kultaisista, ne neidot ne riiteli rahoistaan ja suurista sulhaisista.

Sous silkkisen kaislan ranteelta veenhaltija joutessansa, hän naurahti neidot nähdessään ja toitotti luikuriansa.

Jopa kaisla se metsänä heilahti, valaskaloina lahnat uivat, lepänlastut ne laivoina kelluivat ja neidot ne hullaantuivat.

Ja kolmesta hopealaivasta tuli kolmet sulhaset oivat, kukin neito se antoi sormuksen ja sulhaset kihloja toivat.

Ne koikkuivat hienolla hiekalla, ne neidoille oli niin armaat, takit niill' oli viheriän kirjavat ja kaatiot hienot ja harmaat.

Veenhaltia saatti ne neitoset kovin mielelle haikealle, hän harakoiksi muutti ne sulhaset ja sukelsi aaltojen alle.

Lens aidalle kolme harakkaa, voi kuinka ne neitoja ilkkui, ne nauraen näyttivät helyjään ja sormukset nokassa kiikkui!

TÄMÄ MAA.

(Kansanlaulun tapaan.)

Tämä maa on niin viheriäinen, se on onnemme kehto, leivän tuoja ja levon suoja sekä elämämme ehto.

Meillä puu sekä lemmen oksa kevätkiireessä lehtii, suvirakkahat laululinnut meidän laaksoihin ehtii.

Tääll' on ponteva pojan rinta, neidot täällä on korjat, vihan viljaa ei täällä kylvä oudot ontuvat orjat.

Tätä nientäkö sumu soutais, kun on sarastava rusko, tätä nientäkö kulo kulkis, kun on toukohon usko?

Oman mökkimme veräjille omat polkumme johtaa, täällä tympeä, tyly vieras suoran katseemme kohtaa.

Tämä maa on oma maamme, vaikka ruumiimme luutuis, kivet kiljuis, salot halkeis, meri mustaksi muuttuis.

3/1 99.

POPPA.