Part 2
Kerro, kerro Jumalalle taivahasen tultuas: katso, min' oon kansan lempi, kansan hyvin kaitsemas, katso, näin he rakastivat joka rantaa, kukkulaa, jonka annoit Herra heille, -- katso, suur' on Suomenmaa.
Katso, katso kaikkialta savut tyynet tupruaa, laihot nuoret lainehtiipi, talot kauniit kangastaa, kansa raitis, kansa vakaa alla pyhäin pihlajain sulle veisaa kiitostansa, kaikuu kellot kumahtain.
Kiitos, kiitos Herra, että annoit armahaisen maan, annoit kummut kukkarinnat, käet päälle kukkumaan, vaarat siintää, järvet läikkyy, hongat hiljaa huminoi. Kuulkaa, kuinka kansan ääni luonnon kanteleesta soi,
Kuulkaa, kuulkaa: Metsä kutsuu, meri viittoo, hymyää, katso, min' oon Suomen maata, tullos tänne, tänne jää, katso, min' oon Suomi-äitis, paina pääsi povellein, tunne äitis rinnan tunnut, kuule kuiskeet sydämein.
Syki, syki Suomen rinta, kyllä poikas kuulevat, huoju, huoju Suomen honka, Suomen lapset tulevat; kodit lämpee, koulut liehtoo, syttyy, syttyy sydämet, kajahtaapi kansan ääni, sointuu Suomen sävelet
Olkohon taiteemme niinkuin tammi.
Olkohon taiteemme niinkuin tammi, tuuhealehtinen, lempeä puu, olkohon niinkuin kartanon koivu, varjoisa, vilpas, juurella jonka maamiehen murheet unhottuu.
Olkohon taiteemme niinkuin meri, syvä, mut päilyvä pinnaltaan, olkohon niinkuin kunnahan lähde, vuoresta tullut, vuoresta viepä, kantava laaksohon kauneuttaan.
Olkohon taiteemme niinkuin taivas, siintävä, soiluva, tähtinen, sees. Olkohon niinkuin nouseva päivä metsien päällä, järvien päällä, kun sinä kaiutat kantelees.
Humise Suomeni taiteen tammi, läiky Väinämön laulun vuo, siintäös taivas, nouskosi päivä, että sen riemulla kuulevi kansat, riemulla kuulee ja rientävi luo.
Me kasvamme.
Me kasvamme kansana, nuorina. Me nousemme Suomen vuorina. Me peitämme kukkasin kummut ja haat, me kylvämme vehreiksi Väinölän maat, tule, Väinö, niin tuoksussa tuomen läpi lehtojes astua saat.
Me kasvamme Kalevan juuresta. Me laulamme maasta suuresta. Me nostamme kansamme kunniaan, yön valtoja vastahan taistelemaan, ja peittävä ei petos, saasta ole laaksoja laulujen maan.
Me voitamme virsin ja kantelein, me kiistaamme taiteen tanterein. Ja tulkohon talvet ne tuiskuin ja jäin, me seisomme vastassa seppelepäin, me aitaamme aatteiden kaiteen tuhatjärvien turvaksi näin.
Me olemme pikkunen kansa vaan. Meit' tenhota ei saa ansat maan, ei kullat, ei valtojen vaunut nuo, mut meille vain taivas on siintävä tuo, min kiitosta kiuruset veisaa, jonk' armoa ves'sade suo.
Me seisomme yksin päällä maan. Meill' on tämä ranta täällä vaan. Jos _me_ emme tääll' ylös katsone vain, jos _me_ emme toistamme tukene ain, me sorrumme niinkuin santa alle aaltojen pauhoavain.
Meill' onhan niin paljon yhteistä. Miks riidellä oraan lyhteistä? Vain toukojen, toivojen aika on tää. Kuka tietää, ken laihomme leikkaa nää? Mut sortua saa ne ei soraan, joka riitojen riehusta jää.
Siis kylki kylkehen kiini vaan! Ei meill' ole maljat viinimaan, mut seiskame näin, sotatorvi kun soi, niin kauniisti kansamme riemua voi myös kuohua Kalevan kaljat Ole siunattu, Suomeni oi!
Kotikansalleni.
Niin sinne mun mieleni palaa pois rannoille rakkahan Pohjanmaan, niin siellä mun aatteeni kulkee kuink' kaukana itse ma kuljenkaan. Siell' äärillä virtojen vaahtoavain talot vilkkuvi koivujen takaa, siellä hehkun sain minä heimoltain ja siellä mun maammoni makaa.
Niin jylhät siellä on korvet ja kodit on köyhät ja matalat vaan, mut kodeiss' on lämpimät liedet ja Jumalan pelkoa julistetaan, siellä muistoja aikojen menneiden isät harmajat haastavi illoin ja poikasten veret poskillen niitä kuullessa kohoo silloin.
Isät harmajat muistoja haastaa, mut Pohjolan valta on vastaisuus ja isien intoa kuullen näin vaieten vannovi polvi uus: "Se maa, joka huovien hurmeet joi, kun Suomessa aik' oli ankee, joka johtajat toi, sotatorvi kun soi, pian meille, meille se lankee.
Pian meitä se taistohon kutsuu. Isän perinnöt vaatii, ne velvoittaa, ja sen ei velk' ole pienin, kelle kerran on kuuluva Pohjanmaa. Mut äärestä äärehen kyntäen sen me pelloksi, puistoksi tuomme, joka torpallen tiet tietojen, joka rintahan riemun tuomme."
Näin vaieten vannovat nuoret. Mut illalla honkia Pohjanmaan kun kuuntelet vaarojen alla, ne kuiskivat hiljaa ja vakaisaan: "Niin oikein, nuoret, kun vanhojen siinä muistatte tapaa vainen, _koko_ Suomea ken kynti parhaiten, oli parhain se pohjalainen."
Kansa kalliolla.
Tää kansa vakavanha on kuin kallio. Sen kalliolle Luoja loi, se elää ja se kuolla voi eest' esivallan, ruhtinaan ja isiensä maan.
Tää kansa myrskyt seisovi kuin kallio. Sen onni on vaan tyyni työ; mut ennen pettuleivän syö se omalt' uutispelloltaan kuin vehnää vierahan.
Tään kansan juuret syvät on kuin kallion. Sill' on vaan yksi, yksi maa. Tää kansa kieltään rakastaa ja lakejaan ja laulujaan ja isäin muistojaan.
Tää kansa katsoo ylöspäin kuin kallio. Se pyrkii päivään, valohon, sen valta valtaa hengen on, ei valtaa tykkein tuiskuvain, ei miesten miljoonain.
Tää kansa syntyi vapahaks kuin kallio. Se seisoo Pohjan lumessa kuin valon rintavartia, se talvi-öissä taistelee tai kaatuu paikalleen.
Tää kansa voidaan musertaa kuin kallio. Se voidaan pirstaks pilkkoa ja voittaa vakivoimalla, -- mut sentään juurta kallion sen pienin pirsta on.
Myö kalliista henkesi.
Myö kalliista henkesi, nuori mies, pian laantuvi elämän laine, yli vuorien ylhien käyköhön ties, missä kukkivi kunnia, maine. Kas, kotkat ne luotihin vuorien teille ja vuorien ruusut ne kukkivi meille! Myö kalliista henkesi, nuori mies, pian laantuvi elämän laine.
Myö kalliista henkesi, nuori mies, sua murheet jos taistohon vaatii, vain orjalle kova on kohtalon ies, kukin ikeensä itse laatii. Ja vaikkapa vihdoin sa sortuisitkin, niin kaatuos kalpojen kärkiä pitkin! Myö kalliista henkesi, nuori mies, sua murheet jos taistohon vaatii.
Myö kalliista henkesi, nuori mies, kun kuoleman kalpa häilyy, vain kerran se liekkivi rintasi lies, vain keväällä lähteet ne läilyy. Niin, kuolema kyllä se voittavi kerta, mut totta täss' ensin on vuotava verta! Myö kalliista henkesi, nuori mies, kun kuoleman kalpa häilyy!
Uuden vuoden iltana v. 1898.
Jo impyet sukivat suortuviaan yön istuen peilien eessä ja vuottavat vaan, uus vuosi kons' ajavi orhillaan ja millainen mies on reessä.
Taas kirkonkellot kaikuu kaikkialla ja kuuset palaa ja siskot yhtyvät kuusten alla. Nyt juhla maassa on, nyt lepää kansa ja tinakauhoin jo lapset valaa, mit' tuova vuosi on tullessansa.
Ne valavat onnea vanhemmille, ne uskovat uutta vuotta, ja lasten leikkiä, katsomahan myös vanhat ne siirtyvät suotta: Kas, linnoja, torneja korkeita, tinakeihästä, kilpeä, miekkaa, kas, tuossahan laiva jo laineita käy, tääll' orhi jo polkevi hiekkaa.
Mut maa on synkkä ja yö on musta, ei kangastusta, ei valon välkettä taivahalla.
Pienin lapsi kehdossaan uinuu unta ihanaa, äitikulta kurkistaa, viittaa isää katsomaan, isä hymyy, äiti myös. Lapsi, lauha olkoon yös! Ensi uunna-vuonasi ollos kahta vankempi!
Mut maa on synkkä ja yö on musta, ei kangastusta, ei valon välkettä taivahalla. On nuoret vaiti ja vanhat heikot ja kaikkialla, oi veikot, veikot, vain tarmon puutetta, taantumusta.
Kun paras poljetaan ja tuhmuus ilkkuu ja Väinön kansa kun hehkuu pyyteistään, ei innostansa, kun veitset, kahvelit maassa kiikkuu ja ruostuu miekat -- niin mistä laulaisi lauluniekat?
Oi, Suomen immet, uottakaa te itsellenne miestä, mi voisi maata vallita ja pikku riidat piestä, jost' oisi miestä maallekin ja Suomellensa suurta -- oi, Suomen immet, uottakaa te miestä Väinön juurta!
Oi, Suomen äidit, soutakaa te meille sodan lasta, niin ylvästä, niin ylpeää, niin nuorta, voimakasta, mi säilän terän tempoais ja nuorten lipun nostais -- oi, Suomen äidit, soutakaa te lasta, joka kostais!
Oi, Suomen lapset, valakaa te vanhemmille usko, se usko, että uusi vuos on aina onnen rusko, ett' aina aamu päivän tuo ja päättyy tuska kerran -- oi, Suomen lapset, valakaa te meihin voima Herran!
Mut maa on synkkä ja yö on musta, ei kangastusta, ei valon välkettä taivahalla.
Helsinki sumussa.
Sumu Suomenlahden päältä hiipii, peittää kaupungin ja kadut, kirkot, ilma myrkyllinen maata myöten kulkee, vierii, suun ja keuhkot sulkee, kansa astuu katuvieriänsä astuu hiljalleen ja hiljaa kuiskii: tullut turman on ja taudin aika.
Yhä paisuu paksut myrkkypilvet, rintaa outo paino ahdistaapi, usmaan uppos Nikolain jo kirkko, sumu Säätytalon ukset sulki, harja uljas Ritarhuoneen peittyi. Senaatinkin seinät harmeneepi, Yliopisto vain yksin enää sekä Suomen pankki paikoillaan on,
Eipäs! Onpa muutakin! Kas, vielä patsas seisoo Aleksander toisen, seisoo sumun kesken keisar'vainaa kansan lempimänä, kaipaamana. Katso, oikeuden jalopeuran silmä kirkas sumun halki säihkyy, vielä leyhyy rauhan palmulehvä, lyyra helkkää sekä sirppi suihkii -- kaikki Suomen, kaikki kansan eestä.
Kansa astuu katuvieriänsä, astuu toivoen ja toivein kuiskii.
Silloin torin halki askel kaikuu, askel marssivaisen asejoukon, tyyni, säännöllinen, raudanraskas, huudetaan: _Smirnaa!_ ja takit harmaat hetken häilahtää ja sumuun häipyy -- sitten kaikki taas on ennallansa.
Kansa äänetönnä tuijottaapi, peittyy patsas Aleksander toisen,
17/2 99.
Äl' horju suora Suomen mies!
Äl' horju suora Suomen mies isäisi polulta, on karvas kantaa orjan ies ja ruoska katkera.
Et horjununna silloin sä, kun maassa sota soi, kun kylät seisoi kylminä ja hurme huppeloi;
Vaan leivoit leivän pettuisen, kun loppui rukihit, ja koska puuttui aapinen, sen puuhun leikkasit.
Ei kuollut kunto Suomenmaan -- se oisko kuollut nyt, kun maa on vauras, valveillaan ja kansa herännyt?
Ei koskaan! Sanat salamoi mökistä mökkihin: Se maa, min meille Herra soi, on meille rakkahin.
Se laki meille laatuisin, jonk' isät rakensi; se kieli meille kallehin, jonk' äiti opetti.
Ja katso, kansa yhtyvi kuin vuori yhtehen: ken tästä päästä tahtovi, hän käyköön läpi sen.
Vain halki meidän rintamme käy tähän maahan tie. O, Herra maata varjele ja Suomen surut vie!
Suomen laululinnut.
Me laulamme laulua vapauden sulon Suomemme taivahalla ja vaikka Suomi on suruinen ja kansa on kaipuun alla, me laulamme vaan, emme muuta me voi, miten raitis on metsän tuuli, miten rakas on taivahan vapaus, oi, ken sen kuiskehet kerran kuuli.
Me olemme lintuja pieniä vaan, mut suustamme Jumala puhuu, Hän käskevi kansansa valvomaan, vaikka turmion huuhkajat huhuu, me lennämme, laulamme ilmoille, missä näämme me petturin, konnan, mut sen maan kuuluks me kiitämme, joka vaarass' on vankkumatonna.
Me lennämme, laulamme ympäri maan, me lietsomme pyhää tulta, me istumme linnojen ikkunaan, joista kiiltävi päärlyt ja kulta, maan mahtavilta me kysymme näin: "Laps Suomen, sulla on kansa, sit' oletko vienyt sä päivään päin vai tallannut tuskassansa?"
Me istumme vierelle opin tien, jota tietoviisahat astuu: "Muru anna, sen lohduks ma heille vien, joiden silmät nyt surusta kastuu." Ja kyntäjän korvaan me kuiskimme: "Oi, kynnä, oi ystävä, kynnä, on kuolohon tuomittu kansa se, jonk' aura on väsähtynynnä."
Mut missä me impysen huokaavan näämme lehdossa, leppien alla, me laulamme laulumme vienoimman: "Oi, impynen leppien alla, miks huokaat? Sulla on tehtävä myös, katso, tuho on kansasi nieltä, tytär Suomen, nouse oi, suuri on työs, sytä sulhossas sankarin mieltä!"
Ja missä me poikasen istuvan näämme vierellä virran laineen, me laulamme laulumme uljaimman: "Oi, kauniit on laakerit maineen! Ovat sorjat ne umppuset unelmain, mut sorjemmat tekojen tertut. Käy, poikanen, poimi, ja haudallas ain on laulava kevään kertut."
Me veisaamme laulua vapauden, me Herran tahtoa teemme, ja soipa korvissa sortajien öin, päivin on säveleemme, se on nouseva niinkuin ukkonen, se on kasvava kansan voimin, ja kaikuva laulu on vapauden täällä kerran töin sekä toimin!
1/8 99.
Herran kansa.
Me suomalaisia olemme ja suomalaisiks jäämme, ken muuta meiltä tahtovi, se erehtyypi suuresti, me Suomen tavat pidämme ja suomalaisen päämme.
Nää tavat suomalaisen on: Lain kuuliaisuus vankka, työ, tyyneys, Herraan luottamus ja aina uusi uskallus, kun tulee tuulet kohtalon ja lankee sade rankka.
Tää kansa Herran kansa on, on kansa kalliolla, sill' onpi oma määränsä, tää kansa ei saa epäillä, vaan liitossaan kanss' auringon sen täytyy luja olla.
On tähtiin kirjoitettu se: Jos tämä kansa kaatuu, niin kaatuu portti Pohjolan ja esivahti Euroopan, jää soittamatta kantele ja laulun mahti maatuu.
Ei meidän töistä menneisyys, ei aikakirjat tiedä. Mit' tehty täällä suurint' on, se tehtiin Suomen peltohon ja senkin uhkas synkkä syys jo usein meiltä viedä.
Mut kestävä on Suomen mies ja sitkeä sen selkä. Ja harmaa vaikk' on pinta sen, niin sydän sill' on punainen ja punainen sen kotilies, ei pakkasta se pelkää.
Me emme usko aseisiin ja emme kalvan kahvaan, me uskomme vain aurahan ja kahteen kovaan kourahan, me uskomme vain sydämiin ja valon työhön vahvaan.
On kerran päivä koittava, kun Suomen suuruus tutaan, kun mitataan sen hurmehet ja luetaan sen kyynelet ja valtakuntain saleissa sen vuoksi kokoonnutaan.
Ja kerran lintu laulava on Suomen ikkunalla: Oi laske, laske tupahan! Ma tiedän viestin vienoimman. Jo Jumalall' on kunnia ja rauha maailmalla.
Ja silloin Suomen enkeli on hymyilevä hiljaa, ja katso: musta multa se, jonk' kastoi kansan kyynele, nyt helmastansa kantavi vapauden kultaviljaa.
Oi, kuulkaa, eikö Suomellein jo suihka rauhan siipi? Ei, ei, se vain ol' tuulonen. Mut tullos tuuli vapauden, niin lauluin, huiluin, kantelein sua Suomi tervehtiipi!
5/8 99.
Kun saapuu Herra Zebaoth.
Esitetty ensi kerran O. Merikannon ja A. Ojanperän kirkkokonsertissa toisena pääsiäspäivänä v. 1899.
Kun saapuu Herra Zebaoth, maan kruunut, vallat vaviskoot, Hän oikeuden Herra on ja kantaa kalpaa tuomion.
On maassa paljon murhetta. O, kuule kansas huutoa! Sun sanahas me luotamme, ei koskaan, koskaan järky se.
Äl' sure kansa onneton, sun rukoukses kuultu on. Jo Herran miekka välkähtää ja päättyy tuskan päivät nää.
Molok.
Käy kauhun huudahdus halki maan: "Taas Molok vaativi uhrejaan!"
Molok on herra, Molok on mahti, Molok on jumala Foinikian, raudasta rakettu, hehkuvahelma, suu tulenkarvainen, kauhistus maan, taas kita Molokin ähkyy ja aukee, taas sodan henget on hereillään, lapsia tänne, pientä ja suurta -- Molok on, näättehän, nälissään!
Ja äidit ne lastansa hellemmin sydäntuskassa sulkevat sylihin;
"En antaa voi minä viimeistäni, jään onneton orvoksi, yksinäni!"
Auta ei itku, auta ei parku, aika on Molokin armoton, taivas on outoja merkkejä täynnä, kuussa nyt kummia nähtynä on. Haa, miten korvessa huuhkaja huutaa, hyena hiipii ja shakaali käy! Tuokatte miestä ja neitoa nuorta -- lapsiin nyt tyytyvän Molok ei näy!
Näin kansamme miehuus se kuoleutuu -- oi suuri, oi suuri on Molokin suu!
Ja rannoilla vaimojen valitus soi -- mut taivaalla uusi jo koittavi koi.
Kansamme voima, kansamme mahla, näin sodan uuniinko uhrattais? Tai vahan merkit, kuuhuen taiat, meiltäkö mehumme ahmia sais? Ei, tämä kansa on nuori ja norja, kuolla ei tahdo, kun elää se voi, ei olla herra ja ei olla orja, vapaa se olla vain tahtovi, oi!
Ja huudot ne kulkee ja huudot ne käy, mut vielä ei vapauden päiveä näy.
Yhä Molokin yössä on kansa ja maa -- ja murhe se murtavi Foinikiaa.
10/4 99.
Mietelmiä.
Vuossadat vierii. Ajan aallot pauhaa. Miespolvet vaihtuu, kansat katoaa. Mit' etsii ihminen? Vain rauhaa, rauhaa. Työmiehen rinta rauhaa halajaa. Me oomme lapsia vain eksyneitä maan pahan pinnalla. Me etsimme, me harhailemme salon suuren teitä, mut koti, koti, kusta löytyy se? Käy monta tietä, mont' on uskoa ja monet tuulet taivaan kantta kaartaa. Me odotamme aamun ruskoa, mut pilvet synkät sydänpäivän saartaa.
Lapsi hymyy kehdossaan. Nuku lapsi, nuku vaan, nuku, nuku, nurmilintu ellös herää ensinkään. Maa on paha, levoton. Taivas lapsen koti on. Taivahall' on suuret tähdet -- ellös hento herääkään.
Kukka uinuu umpussaan. Nuku kukka, nuku vaan, nuku, nuku, nuori kevät, ellös pyri kesähän. Suven aika lyhyt on. Syys on kylmä, armoton. Kevähäll' on kaunis tuoksu -- miksi pyrit kesähän?
Sydän nukkuu rinnassaan. Nuku sydän, nuku vaan, nuku, nuku, nurmilintu, ellös ulos unelmoi. Elämä on armoton. Unten onni hellä on. Unelmill' on suuret siivet -- ei niit' elo käyttää voi.
Mut lapsi se hymyvi kehdossaan; Minä tahdon mieheksi nousta, minä tahdon miekkoja välkyttää ja jännittää sotajousta. Ja kukka se kuiskivi umpustaan: Minä tahdon tuoksulla täyttää maan ja aueta päivähän, aurinkohon, vaikk' kukkani kuihtuva on.
Ja sydän se sykkivi rinnassa: En rauhaani lahjaks tahdo, minä tahdon seisoa tuulessa ja nähdä aaltojen vahdon. Mitä siitä jos toivoni pettää vaan! En murru ma silloin multahan maan, kun murrun ma nuorihin toiveisiin ja uskoni unelmiin.
Rauha taiston seppel on. Voima vaan vie voittohon!
Voima! Sana mahtava, sana suuri ja ankara, sana kauniiden kalpatöiden, sana rietasten rikos-öiden, lippu aatteen ja innostuksen, miekka murhan ja mullistuksen, heikon pelko ja köyhän kauhu, valon soihtu ja sodan sauhu, viljan nousu ja viljan kaato, kulon kulku ja kasken raato, sana sankarin, Jumalan -- Voima on valtias maailman.
Lauloi äiti lapselle: Ole nöyrä, nöyrä se Luojalle on otollinen, elontiellä onnellinen. Joka taipuu, taitu ei. Myrsky vuorihongan vei, vuorilla käy suuret tuulet -- ellös pyri vuorille!
Tuoksui kukka kuuselle: Ole pieni, pieni se Luojalle on otollinen, elämässä onnellinen. Pieni tyytyy pienehen. Minä ylös koita en. Ylhäällä käy suuret taistot -- miksi pyrit ylemmä?
Puhui impi urholle: Ollos hyvä, hyvä se Luojalle on otollinen, elontiellä onnellinen. Lämmin, oi, on kotilies. Miksi ulos pyrkii mies? Ulkona käy suuret surut -- ellös pyri ulomma!
Mut lapsi se laulavi äidilleen: Miten voisin nöyrä ma olla, kun sinua heittiöt herjaavat? Ne suistan ma taistelolla! Ja kuusi se kukalle huminoi: En maahan, en maahan ma jäädä voi, minä tahdon taivahan tuulilta sua kukkanen suojella.
Ja sankari sanovi immelleen: Ei, täällä ma voimani tuhlaan, minä tahdon suurihin suruihin tai suurehen riemujuhlaan. Oi, katso, kaunis on Luojan maa, sen tahdon, sen tahdon ma valloittaa, se on valtakuntamme kaunoinen -- kas, sulle ma valloitan sen.
Mikä voiman oikeuttaa? Lempi yksin, lempi vaan.
Lempi! Sana suloinen, sana siipien valkeiden, sana suurinten sankartöiden, valo synkinten sydän-öiden, rinnan yöllisen yksin-nyyhky, rauhan viesti ja voiton kyyhky, päivän paiste ja tuike tähden, voiman parhaimman paras lähde, suden suitsi ja himon ohja, tahdon ponsi ja tarmon pohja, sana sankarin, Jumalan -- Lempi on valtias maailman.
Vuossadat vierii. Ajan aallot pauhaa, maan kansat vaihtuu, miehet mietteineen. Mit' etsii ihminen? Vain rauhaa, rauhaa ja onnen seppelettä otsalleen. Ken niittää valmuja vain unelmoiden, ken leikkaa laakereita maisen maineen, ken onnea vain orjantappuroiden, ja kuka ulpukoita unhon laineen. Maailma yhtä kiittää, toista soimaa, työt toisen muistaa, toisen unohtaa. Työmiehiä me kaikki oomme vaan, vaikk' enemp' ehkä toisella on voimaa.