Part 8

"No niin -- siis. Niin usein kun näen naisen lukevan kirjaa, joka ei ole lainakirjaston romaani -- -- apropos! kummallista miten lainakirjastoromaanit ovat useimmille naisille mieluisimmat, -- niin tunnen sisälläni sellaisen mielihyväntunteen. Ahah! Siinä on yksi meikäläisiä. Tulen huvitetuksi henkilöstä, on kuin henkeni jo etukäteen kurottautuisi, ottaen hänen sielunsa haltuunsa."

"Eipä ihme että olitte niin itserakkaan näköinen tuossa istuessanne."

"Vai niin. Niinkö mielestänne?"

"Kyllä."

William hymyili.

"Eipä ihme, että minua niin tarkasti tähtäilitte tullessanne."

"Niin. Minähän tiesin, mikä merkillisyys olitte."

"Kuka on teille sen sanonut?"

"Luutnantti Bloch."

"Mitä hän sanoi?"

"Tuolla istuu nuori kirjailija Ville Zimmermann."

"Ja mitä te sanoitte?"

"Hän näyttää olevan hirveästi olevinaan."

William nauroi.

Tytön vastaukset olivat niin ujostelemattoman avomieliset, entä ne ehdottomasti vaikuttivat virkistävästi. "Minä sitä pahempi en tietänyt mikä merkillisyys _te_ olitte."

"Ettekö?"

"En, mutta olin kumminkin kuullut teistä puhuttavan."

"Keneltä?"

"Sitä en sano."

"No se on yhdentekevä. Mutta mitä sanoi hän?"

"Että täällä -- kylpölän nähtävyyksien joukossa -- myöskin oli pari skånetarta, jotka tärryyttivät puhuessaan rrrää niin keikailevasti."

"Se oli herra Wahlberg", nauroi tyttö. William oli ehdottomasti tullut matkineeksi Pellen ääntä.

"Paitse sitä tiedän enemmänkin teistä."

"Noo --"

"Olette täällä tätinne kanssa -- -- joka on kuuro -- -- ja joka hemmottelee teitä. -- -- Ja te olette ollut Pariisissa -- --"

Hän pysähtyi joka toteennäytöksensä perästä, jonka hän toi esille, katsellen tyttöä koko ajan ilkkuvan näköisenä, kuin tahtoisi hän sanoa: huomaatteko, kuinka tarkkaan kaikki minulle on ilmoitettu. Tämä kumminkaan ei tuntunut tyttöä vähintäkään kummastuttavan.

Erään tanssinhaluisen nuoren herran oli hän keskustelun ajalla toimittanut menemään, syyttäen väsymystään. Nyt ilmottausi vielä yksi. Neiti Hagberg vetosi taas väsymykseen, mutta uusi kavaljeeri, joka tuntui olevan vanhempi tuttava, ei antanut itseänsä sillä tyydyttää. Hän oli vaaleahkon lihava tukkukauppias, tyytyväisen näköinen ja päättävänvarma käytöstavaltaan.

"Onko neiti väsynyt? Sen tanssimme me pois", sanoi hän.

Hänen varma päättäväisyytensä tuntui tekevän neitiin vaikutuksen, sillä melkein puoleksi vastenmielisesti nousi hän tarttuen hänen käsikoukkuunsa.

Kenen kanssa tulee seurustelemaan kylpypaikoissa, riippuu yleensä pelkästä sattumasta. Seurapiirin jäsenet tuntevat useimmiten toisiansa aivan pintapuolisesti, läheisempi seurustelu tulee vaan kysymykseen pienemmissä ryhmissä.

Pari nuorta neitoa, samanlaisin harrastuksin ja tottumuksin liittoutuu yhteen, jonkun tai parin vanhemman eukon turvissa, ja valitsevat kumpikin yhden tai parisen nuorta herraa ritarikseen koko kesäksi.

Luonnontieteellinen näkökanta että mies valitsee, tuntuu ainakin tässä tapauksessa olevan vanhettunut.

Neiti Alma Hagberg oli oleskellut 14 päivää kylpölässä muodostamatta mitään seuruetta. Parhaimmat nuoret herrat, silloin kun hän saapui, olivat jo tilatut, ja niistä uusista, jotka olivat ilmaantuneet, ei kukaan ollut häntä miellyttänyt. Hänellä oli hyvin tuntuvassa määrässä tuo naisellinen heikkous näyttäytyä ja koettaa tulla huomatuksi. Seurueen muodostaminen parin luutnantin tai varatuomarin kanssa ei hänelle itsessään olisi ollut ollenkaan vastenmielistä, mutta niiden olisi pitänyt olla ensiluokan luutnantteja ja ensiluokan varatuomareja. Hän nimittäin tässä suhteessa oli kokeneempi ja tarkkanäköisempi kuin saman ikäisensä, niin että hän tiesi, että oli olemassa ero luutnanttienkin ja varatuomarien välillä.

Ne olennot näitä lajeja, jotka ajelehtivat vielä yksinäisinä, eivät kuuluneet ensi luokkaan. Ne olivat kyllä siivoja herroja, mutta mitättömiä, ne eivät tulleet kysymykseenkään.

Neiti Hagbergin heikkouksiin, paitse haluansa näyttäytyä ja herättää huomiota, kuului vielä myöskin taipumuksensa kirjallisuuteen ja taiteesen. Kylpölässä kulki maine hänestä, että hän kirjoitti, eikä pistänyt hänen päähänsäkään koskaan tehdä sitä tyhjäksi. Päinvastoin hän puheli mielellään tuttavuuksistaan taiteilija- ja kirjailijamaailmassa ja huvitteliihe väliin mainitsemalla nimiä, joilla seurapiirin arvoisien jäsenien korvissa oli sama salaperäinen ja pelästyttävä kaiku kuin möröllä pikku lapsille, ja jotka arveluttavassa ajatusyhteydessä sovitettiin hänen pienien pukumerkillisyyksien kanssa yhteen, ja jonka kautta hän itse tuli esiintymään jonkunmoisena pienenä näppäränä jakobiininä hameissa. Tämä myös oli aivan itsetietoista, hän tiesi, että fryygiläinen hattu, jonka hän houkuttelevaan asentoon asetti vaalealle tukalleen, puki häntä hyvin, mutta hänen ei koskaan tarvinnut pelätä, että tämä pieni viekistely otettaisiin täydellä todella, siksi oli hän liian suuressa määrässä korkeamman seurapiirin todellinen lapsi.

Hän oli rikkaan kauppiaan tytär Malmöstä. Ollen hyväpäinen, oli hän myöskin saanut huolellisen kasvatuksen. Hän oli ollut erään etelä-Ruotsin ylioppilaskaupungin ensimmäisiä naisylioppilaita, ja siellä kierteli vielä ahdasmielisten pikkukaupunkilaisrouvien kesken pari kaskua hänen osanotostaan punssikekkereihin, jotka vastaleivotut apollonpojat olivat pitäneet julkisessa paikassa. Hän oli sen jälkeen ollut vuoden kasvatuslaitoksessa Sveitsissä, pari kuukautta Pariisissa ja parisen kesää isänsä kanssa Karlsbadissa.

Tämä kaikki antoi hänelle sekä pikkukaupunkilaisrouvain että tukholmalaisherrain silmissä ulkolaiskuosin, joka lepytti heidät hänen pukumerkillisyyksiensä kanssa ja vieläpä voi saada heidät katselemaan sormiensa lomitse hänen katupoikamaista tapaansa, että aina tehdä ja sanoa juuri sitä, jonka hän tiesi heistä tuntuvan enimmän uskomattomalle ja hämmästyttävälle. Hänessä oli kumminkin aina jotain, jonka vuoksi ei koskaan voinut todella uskoa hänen vakuutuksesta suosivan noita uudenaikaisia hirvittäviä aatteita. Hän tuntui tekevän vastaväitteensä vain leikillä, vallattomuudesta, lapsellisella uhalla, siksi että se puki häntä.

Yleensä oli hän hemmoteltu lapsi. Hänen äitinsä oli kuollut hänen vielä kehdossa nukkuessaan. Hän oli ainoa lapsi ja isä ja täti, jotka häntä kasvattivat jumaloivat häntä. Kolmannesta ikävuodestaan oli hän ollut kodin itsevaltias. Sellaisella varmuudella, joka versoi tästä kasvatuksesta, oli hän tullut maailmaan, ja kaikkialla, minne vaan hän oli tullutkin, oli maailma alistunut tämän varman, rikkaasta kodista lähteneen pikku valtikan edessä.

Hän oikeastaan oli pikemmin ruma kuin kaunis, mutta hänen näössään sekä tavassaan oli sitä selittämätöntä, joka on miesten makuun ja ne seitsemän vuotta, sitte kun hän oli saanut pitkät hameet, olivat olleet hänelle saman jumaloitsemisen jatkoa, johon hän oli kodissa tottunut, sillä eroituksella vaan, että isän ja tädin osaa ottivat näytelläksensä useat pikkukaupungin leijonat Lundista ja Malmöstä sekä muutamat salaperäiset ulkomaalaiset, joita hän oli matkoillaan tavannut.

Itse oli hän luonnostaan kylmä ja hänen kokemuksensa toisesta sukupuolesta olivat tehneet hänet jo aikasin kyllästyneeksi.

Nykyään oli miehissä enää yksi ainoa ominaisuus, jonka kautta he voivat jossain suuremmassa määrässä herättää hänen mielenkiintoansa, nimittäin välinpitämättömyydellään.

Siinä suhteessa oli William Zimmermann jo heti alussa tehnyt häneen vaikutuksen. Tapa, jolla hän läheni häntä tuntui tytöstä siltä, kuin oikeastaan herra Zimmermannille olisi aivan yhdentekevää, kuinka hän käsittäisi hänen tapansa ja hänen keskustelunsa, pilkallisine pohjasävelineen ja ujostelemattomalla suoruudella, jossa voi havaita tavoittelemista eriskummallisuuksilla esiintymään, huvitti tyttöä siksi, että herra Zimmermann sillä tavoin, tietämättänsäkin, tuli näytelleeksi häntä kohtaan samaa osaa, johon hän itse oli tottunut asettautumaan ympäristönsä arvoisien jäsenten suhteen.

Sitä paitse oli William edellisestä kesästä tuttu ja nautti jonkunmoista arvonantoa vakituisten kylpyvieraiden hienouksien piirissä vielä niiltä ajoilta, kun hän oli heidän oma, tunnustettu juhlarunoilijansa.

Ja kylpölän pieni äänenkannattaja, joka ei koskaan halveksinut sopivaa uutista, oli myöskin julistanut hänen tulonsa ilmoituksena, jonka päällä hänen nimensä oli suurilla kirjaimilla painettuna. Kaikki tämä vaikutti sen, että neiti Hagberg oli tullut valinneeksi Williamin kesäritarikseen.

William itse oli ollut aivan toimeton tässä asiassa, välittävänä renkaana oikeastaan oli Pelle Wahlberg ollut. Pelle nimittäin alkoi olla huomattavasti huvitettu tulevasta ylioppilaasta neiti Johnssonista, ja koska tämä oli eroittumaton vanhemmasta orpanastaan, olivat he neljä tulleet liittäytymään yhteen ja muodostaneet seurueen kuuron tädin siveellisessä suojassa.

Tapaamispaikkana heillä oli Bansvik, joka oli Pellen maalausaiheena ja jossa hän maalasi joka aamupäivä kello 12-2.

Näillä retkillä oli täti aluksi mukana, mutta sittemmin kun seurueen jäsenet olivat tutustuneet jonkun verran toisiinsa, jätettiin hänet kotiin. Hänellä oli tuo esiliinoille harvinaisen onnellinen ominaisuus, että hänellä ei koskaan ollut mitään muuta tahtoa kuin nuoren veljentyttärensä ja pian tuli hänen palveluksensa rajoittumaan yksinomaan niihin tilaisuuksiin, kun nuoret esiintyivät, niin sanoaksi, enemmän julkisesti: illanvietoissa, jolloin täti asetettiin käsitöineen nurkkaan ja yleisinä kävelytunteina, jolloin nuoret vaelsivat ihmisvilinässä edestakaisin kylpölän sillalla.

Sitä paitse oli nuorilla tilaisuutta tapaamiseen milloin tahansa päivällä, ja he tapasivatkin toisiaan yhä useammin. Pellen ihastus Bansvikin potrihin poikihin väheni huomattavasti samassa suhteessa kuin hänen ihastuksensa pieneen skånettareen, viehättävine rrrineen kasvoi, ja Williamin valkoinen paperiarkki kävi yhä tomusemmaksi, hänen kynänsä koskaan koskematta siihen.

Eräänä päivänä kun hän neiti Hagbergin kanssa sattui kulkemaan seurahuoneen kivijalassa olevan haarakirjakaupan ohi, ehdotteli hän, että he menisivät alas katsomaan mitä uutta oli ilmestynyt.

Kirjakaupan hoitajatar, joka vanhastaan tunsi Williamin, tervehti häntä ystävällisesti: "Hyvää päivää herra Zimmermann!" ja William alkoi silmäillä esille asetettuja kirjoja. Siellä muiden muassa oli hänen oma novellikokoelmansa Kate Zimmermannin matkakuvien vierellä.

"Oletteko myyneet monta kappaletta kirjaani, sitte kun tulin tänne?" kysyi hän.

"Kolme kappaletta", vastasi myyjätärneiti hymyillen.

"Neitosille varmaan."

"Tietysti."

"Kuulkaa -- neiti -- sanokaa minulle kenelle. Voisi olla jollain tavoin huvittavaakin saada tietää se."

"Neiti on ostanut yhden", sanoi kaupanhoitajatar osottaen kädellään neiti Hagbergiä.

William hymyili.

"Ooo! mikä kunnia tekijälle!"

"Se lisää aina menekkiä kun herra Zimmermann tulee. Viime vuonna en myynyt ainoatakaan kappaletta."

William osti yhden äidin matkakuvista ja he menivät edelleen kylpölän puistolle päin.

"Niin, tepäs olette hieno, pieni neitonen", sanoi William, kun he olivat tulleet siksi kauas, ettei ääni enää kuulunut.

Tyttö purskahti nauruun. Hän oli alusta alkaen tekeytynyt kuin hän varsin hyvin tuntisi William Zimmermannin kirjalliset tuotteet.

"Mitä olisi minun sitte pitänyt sanoa. Tiedän varsin hyvin miten turhamaisia herrat kirjailijat ovat."

"Entä sitte? Kuka on teitä käskenyt liehakoimaan turhamaisuudelleni?"

"Se huvitti minua nyt."

"Ja täytyy aina tehdä sitä, mikä huvittaa."

"Niin."

"Sen olen paneva muistooni."

He istuivat sohvalle vastapäätä suihkulähdettä kultapalloineen; William kysyi tytöltä, jos hän oli lukenut äidin kirjan.

"Kyllä tietysti."

"Samalla tavoin kun olitte lukenut minunkin?"

Tyttö nauroi, mutta ei vastannut.

"Ostin tämän antaakseni teille, mutta jos te olette lukenut niin..." William ojensi kirjan puoleksi esille, jonka neiti Hagberg otti vastaan nyykähyttäen keveästi päätään ja heittäen samalla häneen naurua täynnä olevan, peittelemättömän silmäyksen, joka tuntui sanovan: herran tähden, ettekö voi ymmärtää että valehtelen! Mutta näettekö, en pelkää sitä tunnustaa.

William oli vähä kerrassaan tottunut niin neiti Hagbergin seuraan, että hän nykyisin tuskin voi olla sitä paitse. Hän laski leikkiä itse siitä. "Voi tottua uskomattomimpaankin", sanoi hän tytölle, luoden häneen katseen, joka juuri puhui päinvastaista, ja jonka tyttö varsin hyvin oivalsi. Hän nimittäin oli myöskin ehtinyt tottua Williamin puhetapaan ja ymmärsi nyt kaikki mitä hän sanoi juuri oikealla tavalla -- sielutieteellisesti, ei sanojen mukaisesti. Kuka huoliikaan sanoista. Sanat ovat vaan kätkeäkseen ajatukset.

Näin ollen voikin William vapaasti lasketella merkillisyyksiänsä ja sen hän katsoikin perussyyksi siihen mielihyvän tunteesen, jonka hän tunsi tytön seurassa. Tyttö myöskin puoleltaan päivä päivältä tuli yhä enemmän huvitetuksi tästä sanoilla leikkimisestä, tästä alinomaisesta ottelusta, joka juuri siksi tuli niin jännittäväksi, kun hän ei koskaan tietänyt, mitä herra Zimmermann oikeastaan tarkoitti, ainoastaan, että hän ei tarkoittanut juuri sitä mitä sanoi.

Williamin mielestä oli kaikki niin vähäpätöistä, hän puhui kaikesta hienolla ivaäänellä, joka ei vähääkään ilmaissut hänen omia ajatuksiaan ja tunteitaan, vaan jätti vapaan leikkitanteren tytön mielikuvituksille.

Aika kului niin jäljettömiin kun aika voi kulua mieluisassa kesänvietossa, jossa toinen päivä on toisensa kaltainen. Päivä, joka oli määrätty molempien skånettarien lähtöpäiväksi, alkoi lähestyä.

Kun William ajatteli pian tapahtuvaa eroa, tuntui se hänestä olevan yksi niitä mieliharmeja, joiden alle on alistuminen tässä maailmassa; se tuotti hänelle vastenmielisyyden tunteen, jollaista tuntee, kun tulee häirityksi tavoissaan esim. muuttaessa; mutta hän ei sitä paljonkaan mietiskellyt. Ajatus, että hän mahdollisesti voisi olla rakastunut -- ajatus, joka joskus pujahti hänen mieleensä -- veti aina hymyilyä hänen huulilleen, niin uskomattomalle se hänestä tuntui.

Mahdollisuutta, että tyttö oli rakastunut, katsoi hän kyllä todenmukaiseksi. Neiti Hagberg oli selvästi osoittanut olevansa hänestä erityisesti huvitettu. William ei tuntenut tyttöä kylliksi tietääkseen, että hän itse oli ollut tytölle melkein samaa kuin tyttökin hänelle: huvittavan kokeena, johon käy varmalla edellytyksellä, että itselleen siinä ei ole mitään vaaraa.

Tässä leikissä oli tytöllä kumminkin se etuisuus Williamin rinnalla, että hän ainakin tunsi hänen elämänsä ja mielipiteensä ulkopiirteissään, jota vastoin William ei tietänyt mitään tytön entisyydestä, joka tosin ei koskaan ollut mennyt yli luvallisuuden rajan, mutta jonka historia kumminkin voisi antaa aihetta aika pitkään Leporello luetteloon lemmenseikkailujen urhotöistä, joissa hän usein oli uskaltautunut niin likelle rajaa, kuin mahdollista oli, astumatta sen yli. Williamin mielestä oli hän tavallinen, pieni maalaisneitonen, joka taas puolestaan piti Williamia hirvittävänä don Juanina, jota vastaan hänen oli oleminen varoillaan.

Hän ei hetkeäkään uskonut, että tuo don Juan voisi todellakin käydä hänelle vaaralliseksi, siksi tunsi hän liian hyvin voimansa ja kylmäverisyytensä. Mutta hänellä oli vastustamaton halu päästä selville siitä, miltä tällainen herra oikeastaan näyttäisi hetkellä, jolloin intohimo hänet täysin valtaa, ja mitä keinoja hän tulisi käyttämään voittaaksensa sen naisen vastustelut, jota hän rakastaa. Hän oli utelias näkemään sitä, sillä se olikin melkein ainoa tällä alalla, joka kuului hänen kokemuksensa ulkopuolelle.

Siksipä olikin hänelle ollut melkein pettymys, kun ei William ollut ottanut askeltakaan siihen suuntaan. Jo tällä asteella huomasi tyttö koko joukon selvemmin, kuin William itse, hänen koittavat tunteensa; mutta juuri siksi ei hän voinut ymmärtää hänen ujouttaan siinä suhteessa.

Kun hän vielä päivää ennen heidän lähtöänsä ei ollut tehnyt minkäänmoista lähenemisen koetta, toimitti tyttö itse viimeisenä iltapäivänä tuon tapaamisen, jota hän oli odottanut Williamin pyytävän häneltä.

"Menen vuoren kukkuloille tänään iltapäivällä", sanoi hän heidän erotessaan aamupäivällä.

"Vai niin."

William arvasi heti hänen tarkoituksensa ja nauroi salaa tälle lapsellisuudelle.

"Yksinäni", jatkoi tyttö.

William ei vieläkään ollut ymmärtävinään. Häntä huvitti nähdä; kuinka pitkälle hän voisi päästä viattomuudessaan.

"Ottaaksenne hyvästit seudulta varmaankin?"

"Noo --." Tyttö katsahti häneen uteliaasti. "Miksi ei hän sano mitään", ajatteli hän.

"Tahdotteko mukaan?" kysyi hän suoraan lopuksi.

"Luuletteko myös että se sopii?" William tunsi itsensä niin paljon ylempänä olevaksi tuota lapsellista, yksinkertaista pikku sielua, mutta jonka viaton avomielisyys häntä kumminkin suuresti viehätti.

"Miks'ei se sopisi?"

Katse, jonka tyttö loi häneen oli avonainen ja peloton. William piti sen hänen viattoman tiedottomuutensa osoitteena, mutta se todellisuudessa olikin ilmaus hänen tietoisuudestaan ja siitä, että hän oli niin täydellisesti varma itsestään.

"Kas vaan, mikä järkevä pikku neiti te olette!"

He sopivat kellonmääräksi puoli viisi ja tapaamispaikan: paikan kylpölän alueen ulkopuolella.

"Tämähän on melkein kuin -- -- kuinka sanotaankaan tanskan kielellä? 'Staevnemöde'."

"Niinkö mielestänne?"

"Kyllä. Niin se on totta -- olen kuullut, että naiset tavallisesti myöhästyvät, kun heillä on kohtaus jonkun nuoren herran kanssa. Ettekö tahtoisi vanhan tuttavuuden vuoksi tehdä minulle sitä palvelusta ja ilmoittaa, kuinka paljon te aijotte myöhästyä?" sanoi hän leikikkäästi.

"Tulen aina säntilleen", nauroi tyttö.

"Aina. Kaunis tunnustus!"

William Zimmermann ei juuri ollut kovinkaan vaarallinen don Juan, joksi neiti Alma Hagberg häntä kuvitteli. Hänen elämänsä oli ollut köyhä rakkaudesta, niin köyhä, että tämä oikeastaan oli hänen ensimmäinen yhtymänsä naisen kanssa hänen omasta yhteiskunnallisesta piiristään. Hän odottikin sitä nyt siksi helposti selitettävällä uteliaisuudella, johon sekoittui hiukan tuskallista levottomuutta siitä, ettei hän tässä uudessa asemassansa voisi näytellä osaansa sellaisella halveksivalla varmuudella, kuin hän mieluummin olisi toivonut. Hän oli luonnostaan ujo ja peittääkseen tätä luonnonvammaa oli hän jokapäiväistä käytäntöä varten hankkinut itselleen tuon ujostelemattoman julkean puhetavan; mutta hän käsitti vaistomaisesti, ettei tässä tapauksessa sitä voisi käyttää, ja hän ponnistelihe turhaan saadaksensa selville millaisena hänen nyt tulisi esiintyä; toisaalta pelkäsi hän tulevansa naurunalaiseksi sekä tytön että omissa silmissään ujoutensa vuoksi ja toisekseen oli hänelle vaikeaa pakoittaa itseänsä yritteliäisyyteen, joka oli vastaista hänen luonnolleen -- ja joka voisi pelästyttää tytön luotaan.

Hän päätti lopuksi asettua odottavalle ja huomioita tekevälle kannalle, se oli juuri sama asema, jonka tyttökin jo edeltäkäsin oli aikonut ottaa. Tulokseksi tulikin, että vihollisjoukot asettautuivat vastatusten, mutta että vastoin molempien toivoa, ei mitään ottelua tullutkaan.

Hetkisen ennen määräaikaa marssi William huvilalle päin, missä vanha täti veljentyttärineen asui. Hän pysähtyi erään huoneuston suojaan voidaksensa tehdä huomioita. Hän oli utelias näkemään, josko tyttö todellakin tulisi, hän luuli melkein varmaan hänen jäävän pois. Hänestä tuntui niin oudolle, mutta hän ei suonut itsellensä aikaa ruvetakseen mielialaansa tarkemmin miettimään. Hän toimi enemmän vaistomaisesti kuin ennakolta muodostetun päätöksen mukaan. Hänen huomaamattansa olivat johtolangat hänen tahtonsa ja toimintansa välillä jo poikkikatkaistut ja hän kulki tyttöä kohti nyt ikäänkuin luonnonmahdin vetämänä.

Muutama minuutti ennen puolta viittä tuli neiti Hagberg verannalle ja läksi määräpaikkaa kohti. William seurasi häntä jonkun matkan päässä, ja kun neiti Hagberg oli ehtinyt kylpölän alueen ulkopuolelle, meni William hänen luokseen ja tervehti.

"Oletteko täällä?" sanoi tyttö vaan.

"Kyllä. Olen seurannut jälessänne."

"Kuinka kauan?"

"Huvilasta saakka, missä asutte!"

"Miksikä niin?"

"Tirkistelläkseni teitä tietysti! -- -- Suoraan sanoen -- Uskoin tuskin että tulisitte."

"Näette että niin kumminkin tein."

He kiipesivät vuoren kukkuloita ylös. Joskus, missä oli jyrkkää, täytyi Williamin kurottaa tytölle kätensä ja vetää häntä ylös.

Liikunta toi tytön poskille hieman väriä ja suuriin vihervänharmaisiin silmiin loistetta. William katsoi häntä ja ensikerran kävi hänen lävitsensä aavistus, että hän kenties kumminkin oli hiukan, hiukkasen vain rakastunut. Tämä ei vaikuttanut häneen suinkaan epämiellyttävästi. Hän ei hetkeäkään uskonut, että tämä rakastuminen tulisi näyttelemään mitään osaa hänen elämässään, mutta hän iloitsi sille rahtuselle surumielisyyttä, jonka se tulisi jättämään jälkeensä, kun kaikki oli ohi. Se olisi oleva pieni kesämuistelma, jonka voisi ottaa esille, silloin tällöin talvi-illoin, istuessaan yksin unelmoiden hämärän laskiessa.

He olivat tulleet korkeimman vuoriharjanteen kukkulalle ja istahtivat aurinkoiseen rotkoon, jossa maa oli peittynyt lämpöisellä kuivuneella ruoholla. William tahallaan ei asettunut aivan likelle, ettei tyttö pelästyttäisi, ja että hän paremmin voisi tehdä havaintoja.

"No", sanoi. William, "täällähän on kaunista, eikö niin? Ja me olemme yksinämme, eikä kukaan häiritse meitä. Mitäs me nyt keksimme."

"Niin mitä te haluatte?"

"Minä olen kokonaan teidän käytettävänänne."

"Kiitos. Mutta tällä haavaa ei minulla ole tilaisuutta siihen."

He katsoivat toisiinsa varsin välinpitämättöminä, mutta samalla salaisesti uteliaina, vaihtaessaan näitä lauselmia.

"Leikimmekö -- mitä? Leikkimistä sanoilla, tarkoitan minä. -- Tahdotteko niin? Otammeko seurustelulörpötykset esille? Rupeammeko kekseliäiksi? Laskettelemmeko taas eriskummallisuuksiamme?"

William puhui yhä vielä ivahtavaan tapaansa, mutta pohjalta kaikui kumminkin toinen sävel, jolleka tytöllä oli hyvin tarkka korva, ja jonka hän heti ymmärsi. "Nyt se tulee", ajatteli hän. Hän ei vastannut mitään.

"Oh. Tämähän on viimeinen iltapäivä. Kauniin kesän viimeinen iltapäivä. Niin mielellään tahtoo käydä vähän hentomieliseksi -- eikö niin?"

William siirtyihe muutaman tuuman likemmäksi -- ei kumminkaan enemmän kuin että välimatka vielä heidän välillään oli kyllin arvoa antava.

"Olisimmeko hiukan hentomielisiä?" sanoi hän osaksi todella, osaksi leikillä katsahtaen tyttöön.

"Olkaa juuri niin kuin teitä haluttaa."

"Ai, ai! Se oli vaarallinen lupaus. Ajatelkaa, jospa ottaisinkin teidät sanasta kiinni!"

"No mitä sitte?"

"Minulle voisi esim. tulla halu -- -- suudella teitä."

William katseli tyttöä yhä edelleen hyvin tarkkaavaisesti, nähdäksensä, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät. Mutta ei näkynyt pienintäkään muutosta tytön kasvojen ilmeessä, ei edes pikaisintakaan punastusta.

"Sen tekee, jos uskaltaa -- -- kun siitä puhuu, osoittaa se, ettei siihen ole rohkeutta", sanoi tyttö kohdaten Williamin katseen suurimmalla tyyneydellä. William tunsi itsensä noloksi huomautuksesta ja siitä ujostelemattomasta avomielisyydestä, jolla tyttö sen oli esilletuonut.

"Te olette älykäs pieni neitonen", sanoi hän. "Ja alanpa melkein myös epäillä, että olette harvinaisen rehellinen pikku neiti. Minua huvittaisi tulla teitä tuntemaan."

"Siinä tapauksessa saatte kiiruhtaa, sillä huomenna matkustan minä."

"Ettekö tahtoisi kertoa minulle jotakin itsestänne?"

"En"

"Miksi ei?"

"Mitä se hyödyttäisi?"

"Se huvittaisi minua."

"Niin, mutta ei minua."

"No kuten tahdotte."

William loi silmänsä tytöstä saaristoon, joka uiskenteli tuolla alhaalla, kaukana heidän edessään kuin aaltoihin vajonneen ylänkömaan ylöspistävät vuorenkukkulat. Laajana kultaisena virtana, leveni vinoon lahdelman poikki vaipuvan auringon valoheijastukset. Kaikki välkehti ja kimalteli tässä jäähyväisloisteessa. Eräästä huvivenheestä levisi värjähdellen yksinäisen b-kornetin kiehtovat sulavat sävelet ja kaukaisena kohinana kuului kylpölän sillalta edestakaisin astuvien kylpyvieraiden jalan-kapse. Lokin kokoisena kuumotti etäältä Kattegatilta kalastajavenhe, valkoisine, auringon valaisemine huippupurjeineen.