Part 7

Hän oikeastaan ei ollut koskaan ajatellut asiaa lähemmin, ja kuten se nyt hänelle esitettiin, oli se hänestä kauttaaltaan luonnollinen ja kohtuullinen. Mahdollisuus päästä näin yht'äkkiään kerätyn summan omistajaksi, voidaksensa pudistaa Tukholman tomun jaloistansa ja mennä menojansa, oli myöskin hänestä, varsinkin hänen nykyisessä mielialassansa, jotakin sanomattoman viekoittelevaa.

Mutta juuri tämä ja äidin yhä uudistuva, melkeinpä rukoileva tapa, jolla hän esitti asian, herätti hänessä tavallisen, perusteettoman estelemishalunsa, pelkän eläimellisen vaiston, jonka syynä oli tiedoton pelko päällehyökkäyksestä, joko yhden tai toisen laatuisesta --, jonkunmoisen sielun tenhottoman liikkeen, joka sai hänet kääntämään mielensä nureanpuolen päällepäin.

"Sain tuhat kruunua kirjasta", jatkoi äiti -- hän puhui lämmöllä, ikäänkuin hän edeltäkäsin näkisi tarpeelliseksi puolustaa tekoa, johon aikoi ryhtyä -- "ja näistä rahoista on vähintäänkin puolet sinun. Miks'en saa maksaa sinulle niitä nyt, kun tiedät kerran että kiusaa minua, ellen saa sitä tehdä."

"Oh -- -- on niin pikkumaista laskea lukua", sanoi poika tuskastuneen näköisenä.

"Tässä tapauksessa lasket lukua sinä, kun et tahdo ottaa rahoja. Näin vaan annat asialle merkityksen, jota sillä oikeastaan ei ole."

"Tee kuin tahdot", sanoi William katsoen jälleen ulos ikkunasta.

Äiti meni kirjoituspöytänsä luo ja istuutui kirjoittamaan pankki-osoitetta, tuntien helpoituksen tunteen, Johon sekoittui levoton käsitys, ettei leikki vielä ollut lopussa. Hän voisi vielä estellä -- -- ja äiti istui mietiskellen keinoa, miten pistäisi pankki-osoitteen hänelle niin huomaamattomasti kuin suinkin. Mutta hän ei keksinyt muuta kuin antaa sen aivan suoraan ja ujostelematta.

"Tee hyvin", sanoi hän, pitäen paperia hänen edessään.

William otti sen vastaan hitaasti, ja hänen katseensa solui tekeytyen välinpitämättömäksi kirjoitettujen numeroiden yli -- viisisataa kruunua -- -- ja samalla hetkellä yht'äkkiä tunsi hän itsensä niin iloiseksi, että sydän tuntui silmänräpäyksen ajan taukoavan työstään. Tuo pieni paperilappu sisälsi kahden kuukauden vapauden pakosta -- uusia ihmisiä, uuden ympäristön -- kaiken tuon tuntemattoman, ulkopuolella olevan, joka on levottomien sielujen taivaanvaltakunta. Mutta juuri mielenliikutuksen voima, joka valtasi hänet, herätti jälleen hänessä tavallisen tenhottoman liikkeensä.

"Olkaamme rehellisiä toisillemme", sanoi hän hieman ivallisella äänellä. "Mitä on kaiken tämän pohjalla?"

"Etkö voi ymmärtää sitä sinä, joka olet niin tarkkanäköinen?" Äiti kulki edestakaisin laattialle, kädet selän takana. Hän oli sellaisella tuulella, ettei pojan äreys mitenkään sitä voisi järkähyttää. Oli hymyä hänen huulillaan, iloa hänen silmissään ja koko hänen asennossaan ja liikkeessään oli heiluvaa huolettomuutta, jota poika ihastuksella katseli, kuin jotakin outoa ja tavatonta. Hän oli kuin ihminen, joka juuri on viskannut hartioiltaan raskaan kuorman, ja joka kevein askelin astelee nyt tietänsä eteenpäin.

Tämä hyvä tuuli tarttui ehdottomasti poikaankin ja antoi hänen tunnelmallensa toisen suunnan.

"En", sanoi häh vaan, mutta ääni oli saanut hyvänsuovan väreen, jota ei hänen edellisessä lauselmassaan ollut.

"Se siinä on pohjalla, etten tahdo olla sinun velallisesi. Sinun, joka itse siinä suhteessa olet niin arkaluontoinen, pitäisi todellakin oppia käsittämään, että myös muilla kuolevaisilla voi olla pieni ylpeytensä. No niin, poikani" -- sanoi hän lyöden häntä keveästi olkapäälle -- "ja nyt emme puhu enää tästä."

William taittoi hiljaa, hymyillen paperin ja pani sen lompakkoonsa. Sitte nousi hän, meni äidin luo, laski kätensä hänen olkapäilleen, pudistaen niitä.

"Kuka on sanonut sinulle sen?" sanoi hän luoden häneen katseen, joka muka oli olevinaan tutkiva, mutta jonka takaa hyväntahtoisuus kovin selvään loisti esiin.

"Mitä?"

"Oh, älä ole olevinasi! Olen kyllä huomannut miten vakoilet minua. Tietystikin Hedström, kuten tavallisesti -- -- Niin, tiedän hyvin kyllä, että pumppuat tietosi häneltä."

Äiti seisoi vaieten. Hän ei tiennyt mitä vastata, hän katsoi vaan poikaansa. Tämä pieni tuttavallisuus pojan puolelta teki hänelle niin hyvää. Hän oli melkein hurmaantunut, oli kuin olisi hän saanut suuren, upean lahjan, jota hän ei ollut ansainnut. Hän olisi tahtonut silittää kädellään pojan tukkaa, kerran vaan; mutta sitä hän ei uskaltanut. Hän pelkäsi tekevänsä sen tavalla, joka ei häntä miellyttäisi.

"Milloin matkustat?"

"En tiedä. Minua kovin haluttaisi lähteä tänään -- vaikkapa mihin, päästäkseni vain täältä. Mutta enhän ehdi tänään."

"No sitte huomenna. Mihin päin lähdet?"

"Sitä en tiedä. Istun höyrylaivaan, vieköön se minne viedä tahtoo."

"Trosaan kenties?"

"Eihän toki. Tottahan toki toimittanen niin, että tulen kanavavenheisiin."

"Pistäydytkö täällä vielä ennen lähtöäsi?"

"Mahdotonta aivan! Siihen ei mitenkään ole aikaa"

"No tietysti myös ei sinusta saa kuullakaan mitään?"

"Se ei ole luultavaa. Mutta tuntuisi niin sidotulta, jos lupaisin sen."

"No älä lupaa mitään."

"Hyvästi", sanoi William ja ojenti kätensä.

"Hyvästi. Onnellista matkaa!"

Mennessään ovea kohti oli Williamilla pieni pistopuhe huulillansa tuosta tavanmukaisuudesta äidin viime sanoissa, mutta hän ei tullut sitä lausuneeksi.

Ajatus että äiti jäisi yksin istumaan kaupunkiin tuli yht'äkkiä hänen mieleensä. Hän kääntyi ovelta ja meni takaisin äidin luo.

"Ja sinä itse?" sanoi hän. "Jäätkö kaupunkiin koko kesäksi?"

"Niinpä luulen. Olen kylliksi matkustellut aikoinani."

"Asettuisit kumminkin maalle jonnekin saaristoon."

"Ei. Minun on parempi täällä."

William seisoi hetken epäröiden. Hänestä tuntui kuin olisi hän unohtanut jotakin, jota hänen pitäisi sanoa, ja hän ponnisteli turhaan muistaakseen, mitä se oli. Sitte käännähti hän ja nyykähytti hyvästiksi.

Iltasella, yhdeksän seutuun, kun äiti heittäytyneenä leposohvalle lepäsi päivän työstä, hämmästyi hän ilostuen, kuullessaan pojan askelet etehisestä.

Mutta kun William tuli sisälle, näki äiti kohta hänen kasvoistaan, että hänen käynnillään täytyi olla toinen syy, kuin ainoastaan pojan ikävöitsemys saada viettää viime ilta, ennen eroa, äitinsä seurassa.

William ilmaisikin esipuheitta, mitä hänellä oli sydämellään. Se oli tietysti rahoista. Hän tahtoi sanoa sen suoraan: tämä tulisi luultavasti tuntumaan hänestä siteeltä ja se tunne tulisi tekemään hänet täst'edes vieläkin suljetummaksi. Hän oli katsonut sen tavallaan velvollisuudekseen ilmoittaa edeltäkäsin se äidille.

Äiti vastasi, että siinä tapauksessa ei asiaa voinut auttaa. Hän taaskin oli toiminut niinkuin hän oman itsensä tähden oli katsonut olevansa pakoitettu toimimaan ja sai siis nyt koettaa kantaa seurauksetkin.

"No niin", sanoi poika lopuksi -- -- "mutta et missään tapauksessa voi ottaa minulta sitä tunnetta, että olet tehnyt minulle palveluksen, ja tämä velallisuuden tunne, sitä ehdottomasti seuraavine sivumakuineen velallisuuksista -- -- et voi aavistaa, kuinka tuskallisen epäluuloiseksi se minut tekee. Joka pienimmässäkin lähenemisessä puoleltasi näen kiitollisuuden vaatimuksen ja tämä aivojeni pelätti ajaa minut tunnottomuudesta toiseen."

Äiti kalpeni huomattavasti tuossa loikoessaan sohvalla. Poimu mustien silmäkulmien välillä kävi syvemmäksi kuin tavallisesti, ja otsan kokoonkurtistetut rypyt osoittivat synkkää päättäväisyyttä, mutta ääni hänen vastatessaan oli kaiuton.

"Niin panen oman säälimättömyyteni sinun säälimättömyyksiäsi vastaan. Siinä kaikki."

Kotvan aikaan ei kumpikaan virkkanut mitään. Äiti oli sulkenut silmänsä kuin nukkuisi, ja poika seisoi katsellen hänen kasvojansa. Niiden surullinen ilme säälitti häntä.

"Sinä pidät varmaan hyvin tyhmänä, että puhun tästä; mutta minusta olisi tuntunut se rehellisyyden puutteelta, jos en olisi sanonut. Se on hassua -- ymmärrän kyllä -- mutta kun sellainen nyt kerran olen."

Äiti ei vastannut, seurasi jälleen parin sekunnin vaitiolo.

"Eihän sille itse mitään voi minkälainen on", sanoi poika lopuksi, nousi ja meni äidin luo. "Toivoisin, että voisin pitää sinusta", -- hän sanoi sen hiljaa, äänellä, joka värähteli hiukan; samalla antaen kätensä, keveästi kuin linnunsiiven lipua kerran hänen poskeansa pitkin.

"Tahtoisin niin mielelläni pitää jostakin, mutta en voi."

"Aikasi kyllä tulee", sanoi äiti katsahtamatta ylös. Hän tunsi halun lohduttaa, mutta hän ei itse uskonut mitä sanoi.

Äiti makasi vielä silmät suljettuina kuunnellen hänen askeleitaan, kun hän astui rappuja alas ja pihan yli. Ja kun hän ei enää niitä voinut eroittaa, käännähti hän leposohvalla, painoi kasvonsa kovasti sen tyynyjä vasten ja purskahti itkuun.

SEITSEMÄS LUKU.

Höyrylaiva Albert Ehrensvärd liukui eräänä kauniina heinäkuun päivänä pohjoista kohti, läpi Bohusläänin saariston.

Mustana patsaana myllertäen kohosi savu laivan torvesta, mutta pian tarttui tuuli siihen, tuprutteli sitä sinne tänne ja viskasi viimein etukannen telttakattoa vasten, josta se vähitellen valui ulos, pilven riekaleena asettuen keskelle kirkkaan ilman.

Keulapuolella, nojautuneena laivan kaidetta vasten seisoi William Zimmermann hienossa, vaaleanharmaassa kesäpuvussaan ja samanvärinen, neulottu matkamyssy päässään. Hän nojautuhe kaiteen yli ja katseli matkailijan huolettomuudella vesipisaroiden leikkiä, joita laivan terävä keula, tietään halkastessa, viskasi ylös ilmaan la jossa ne sitte auringon valon vankeina säihkyilivät tuhansina timantteina läpinäkymättömän vesijoukon sinertävää silkkipeitettä vasten.

Neljä päivää sitten oli William jättänyt Tukholman. Hän oli tullut kanavateitse Göteborgiin ja oli nyt matkalla Lysekiliin, johon hän aikoi asettua ainakin kuukauden päiviksi vahvistaakseen voimiaan Gullmarin suolavedellä ja Bohusläänin saariston raikkaalla ilmalla.

Jo ennen oli hän kaksi kesää viettänyt tässä kylpypaikassa. Hän tunsi varsin hyvin sen paikallissuhteet ja vuosittain palaavat kantavieraat; hän oli ensimmäisenä kesänä, ollen nuori ylioppilas, ollut kylpölän julkinen, tunnustettu juhlarunoilija ja muistoilla niiltä ajoilta vielä oli aina vetovoimansa.

Ei olisi pistänyt hänen päähänsäkään valita joku toinen, halvempi olopaikka; hän oli liian paljon kaupungin lapsi löytääksensä viehätystä jossakin kaukaisessa maailman kolkassa -- hänen maalaiskesäihanteesensa kuului raitista ilmaa ja suolaista vettä, mutta myöskin elämän muut mukavuudet kuin esim. ensi luokan ravintola, kauniita naispukuja, ja ainakin joku tusina tai vähintäänkin puoli, Kuninkaallisesta puutarhasta tuttuja tukholmalaisnaamoja.

Mutta ei yksin tämä vetänyt häntä puoleensa, hän oli myöskin oppinut pitämään Bohusläänin saariston luonnosta. Hänestä oli aina tuntunut, kuin olisi se sukua hänelle itselleen; hän rakasti sen suurenmoista jylhyyttä, sen juhlallista elottomuutta ja syvää hiljaisuutta, jota ei häirinnyt tuhansien ihmisjalkojen kapse, jotka kuumeisesti rientävät pitkin katujen kivikäytävää.

Kun hän seisoi yksin joltain kallionkielekkeeltä katsellen yli avaroiden ulappojen, missä vesi levisi kallioiden ja karien ympärillä kimaltelevan kirkkaana ja kuultavan sinisenä niin kauvas kuin silmä kantoi -- silloin valtasi hänet outo ahdistus. Hän itse kutistui pienen pieneksi hiukkaseksi maailman kaikkeudessa ja oli kuin tässä tunnelmassa, se mikä oli parasta ja hienointa hänessä itsessään, olisi puhjennut kukkaansa.

Kaikki tuo valheellisuus ja tavanmukaisuus, pettävä ja teeskennelty, joka elämän hyörinässä kuului tuohon ilottomaan olentoon, joka hänen nimisenään käyskenteli pilkkahymy huulillansa, oli silloin ikäänkuin pois huuhdeltu; oli kuin sielunsa olisi kylpenyt kaiken kuonansa suolakirkkaasen ilmaan, ja veri hänen suonissansa lauloi kauniita runoja, runoja, jotka eivät koskaan saaneet sanoja, runoja elämän ylevimmistä ihanteista, lapsen silmän näkeminä, vailla pettymyksen katkeruutta, kokemuksen epäilyä.

Mutta ei tarvinnut muuta kuin ihmisjalan kapsahdus kalliota vasten, oli tunnelmakin kau'as karkoittunut. Salaman nopeudella vavahtivat kasvojen piirteet asentoon. Yksinäisyys oli poissa, ja seuraelämä alkoi, sielu sieppasi viikunalehtensä ja valhe oli jälleen kunniassaan.

Harmahtavien ja ruskeahkoin vuoren kukkuloiden lomitse pujottelihe laiva eteenpäin; suurien rosoisten jättiläisten ja pienien mustien karien välitse, joiden sileäksi silatuiden selkien yli laineet leikkien loiskuivat.

Etäämpää kohosi Bohusläänin rannikko kuin mahdottoman suuri alastoin graniittipenkere, kohti taivaankantta levottomasti aaltoavine ääripiirteineen. Siellä täällä pilkoitti vihreä pilkku laakson pohjassa tai jossain rantaa kohti viettävässä vuorenrotkossa; muutoin ei näkynyt puuta, ei pensasta, tuskin pienintäkään kasvullisuuden merkkiä. Sinne tänne sirottuneina törötti yksinäisiä majoja autioilla vuorenharjanteilla, mutta laaksoloissa ja rotkoissa olivat ne painautuneet yhteen kalastusasemiksi, venheineen, laitureineen ja lahoavine, veden päällä pylväiden nojassa lepäävine, harmaine ranta-aittoineen.

Hän näki sen kaiken ja nautti siitä. Oli kuin maistaisi hän itse ilmaa, rintansa laajeni ehdottomasti ja syvin, pitkin siemauksin hengitti hän, kuin kaareutuisi taivas täällä korkeampana kuin muualla. -- Samalla hänen silmäinsä juodessa valovälkkeiden vaihtelevaa leikkiä ja vivahdusten rikkautta. Olisiko hän ollut maalari, olisi hän tahtonut koettaa voimiaan tätä ilmaa, näitä kallioita kuvaamaan, jotka väliin olivat niin ihmeteltävän likellä ja väliin katosivat kauas pois, niiden värin vaihdellessa mitä erilaisimmissa valaistuksissa, heleimmästä punaruskeasta harmahtavaan ja sinervään hienoimmissa värivivahduksissa.

Mutta hänhän ei, Jumal'auta, ollut mikään maalari!

Hän kääntyi ja meni tupakkahuoneesen.

* * * * *

Niin pian kun William oli jotakuinkin saanut kaikki järjestykseen, laitellut tavaransa ja asettanut pari valkoista paperiarkkia pyöreälle pöydän puolikkaalle, joka ynnä sänky, piironki, pesukaappi ja parisen tuolia oli koko kalustus huoneessa, jonka hän 1,25 äyristä päivältä oli hyyrännyt itselleen Körkviikistä, meni hän ulos katselemaan ihmisiä. Hän asteli hitaasti seurahuoneen ja ravintolarakennuksen ohi alas kylpylaitoksen sillalle päin.

"No eihän vaan. -- Kuules! Seis hiukan!" kuuli hän äänen takanansa, ja kun hän kääntyi, näki hän pari pitkää säärtä, jotka ponnistelivat täyttä vauhtia pitkin mäkeä seurahuoneelta.

"Pellekö? Oletko sinä täällä?"

"Tottakai. -- Hitto soi! No terveeksi vanhus!"

Ja pitkä tulokas oli anastanut Williamin käden ja pusersi sitä sydämellisyydellä, joka oli liian todellista, voidaksensa olla vilpillistä.

William sydämessään oli yhtä iloinen tapaamisesta kuin toinenkin, mutta tapansa mukaan pysyttelihe hän huomattavasti hillitympänä, eikä edes voinut kieltää itseltään huvia singahuttaa pistosanaa pitkäsääriselle ystävälleen vasten kasvoja.

"No, totta tosiaan, sinua ei koskaan voi kiertää!"

"No alatko jälleen siihen nuottiin!"

"Mitä teet täällä?"

"Hoidan terveyttäni ja maalailen. Täällä on muutamia jäykkiä ukkoja, jotka yhytin Bansvikistä -- potria poikia, tiedäppäs, oikeita pikikouria, joiden suupielistä tupakanpuru valuu -- -- -- näetpähän huomenna; ne ovat luonani 12-2. Mutta tänään on iltama ja nyt täytyy sinun tanssia. -- Veneborilaisia neitosia, jotka puhuva ihanaa länsigötan murretta, göteborilaisia, tiedäthän, suurijalkaisia, kaitavyötäröisiä -- -- ja pari skånetarta, jotka tärryyttävät niin keikailevaisesti herrra Wahlberrrrg -- -- tule nyt vaan, minä kyllä esittelen." -- Hän veti Williamia seurahuoneelle päin.

"Kiitos paljon -- pidä vaan skånettaresi omiin nimiisi. En tanssi."

"Ohoh, tulet sinä kumminkin! Täällä tanssitaan, vaikka oltaisiinkin ukkoverta. Täällä on puute väestä, niin hitto vieköön, invaliiditkin saavat astua avuksi."

Pelle oli loistavimmalla tuulellansa ja sukkeluudet pulppusivat yli äyräidensä hänen huuliltaan.

Mutta William oli myöntymätön, hän ei tahtonut tanssia.

Hän istui verannalle, josta hän voi silmillään lasioven läpi seurata pyörähteleviä pareja.

Oli vielä aikaista jälestä puolenpäivän ja ainoastaan jotkut harvat, tanssinhaluisimmat olivat saapuneet. Vasta myöhemmällä tuli hiukan eloa sisälle.

Toiset naisista, jotka eivät katsoneet maksavan vaivaa ottaa tehokkaasti osaa juhlaan täällä sen ensimmäisellä, vähemmän mieltä jännittävällä asteella, olivat istuutuneet sinne tänne verannalle, joko sanomalehti tai kirja kädessä.

Pelle Wahlberg tuntui kumminkin ottavan kavaljeerivelvollisuutensa täydellä todella. Useiden onnistumattomien kokeiden perästä saada William keinotelluksi mukaan, pyörähteli hän nyt tuolla sisällä pitkine säärineen, kuin kuoleman uhalla, josta kaikki kunnia hänen kevytmielisyydelleen.

William istui katsellen hänen liikuntojaan sellaisella osanotolla, jota ehdottomasti tuntee nähdessään jonkun hyvän ystävän ryhtyvän yhden tai toisenlaatuiseen kokeesen, jossa henki on kaupalla, kunnes hänen huomionsa anasti eräs nuori neitonen, joka astui verannalle ja otti tarkastellaksensa häntä sellaisella tunkeilevalla rohkeudella, jonka ainoastaan joku "comme il faut"-nainen voi suoda itselleen katsellessansa jotakin nuorta herra, kunhan hän vaan samalla asentoonsa ja kasvoihinsa panee tarpeeksi suuren määrän kaukana pysyttävää mukaantumattomuutta ja halveksumista.

Tämän salonkijulkeuden otti William mitä pilkallisimmalla tavalla vastaan, alkaen samalla katsella neitoa pisteliäästi, joka nähtävästi siitä ei paljonkaan välittänyt, sillä tyydytettyään ensimmäisen uteliaisuutensa, näytti hän tuskin aavistavan, että koko herraa oli olemassakaan. Neitonen asettausi istumaan verannan nurkkaan vastapäätä Williamia, aukaisten kirjan, johon syventyi.

Mutta William, joka tämän johdannon perästä näki ettei tytön ujous häilynyt vaarassa, katseli häntä edelleen hymyillen ilkkuvasti, johon kumminkin sekottui hitunen hyvänsuopaa uteliaisuutta, sitte kun hän oli lukenut kirjan nimen, jota hän piti kädessään: "Det moderne Gennembruds Maend."

Tytöllä oli suuret, pyöreät sairaloisenkalpeat lapsenkasvot, avonaiset harmaanvihervät silmät, pieni hyvin muodostunut nenänykerö ja paksujen, vaaleahkojen huulten ympärillä oli surumielinen piirre.

Pukunsa oli enemmän eriskummallinen kuin aistikas. Tummansinistä verkaliiviä, joka oli hänen yllään, koristi keltaiset, todelliset nahkareunustat kaulan ympärillä ja hihansuissa. Nahkavyö vyötäröllä, hattu nahkanauhoineen, sekä kengät samanlaatuisesta nahasta täydensivät puvun.

Hän ei ollut istunut montakaan minuuttia, kun eräs vanhempi nainen, hämmästyneen näköisenä sukeltausi esille ja äidillisen hellästi kietoi punasen peitehuivin hänen olallensa. Nuori nainen vastaanotti vanhemman huolenpidon kärsimättömällä liikkeellä, nostamatta kumminkaan silmiänsä kirjasta.

Tuo on muori itse, ajatteli William. Hänellä oli samanlaiset suuret silmät ja paksut huulet kuin nuorellakin. Sukunäkö oli silminnähtävä.

Kun nuori neitonen ei tuntunut antautuvan pitempiin silmäysten vaihteluihin, jäähtyi myös Williaminkin vihamielinen tarkkaavaisuus. Hän nojasi käsillään kaidepuuta vasten ja kääntyi katselemaan Gullmarin lahdelmaa, missä auringonvalon valaisemat valkopurjeet leijailivat edestakaisin. Alhaalla laiturin luona olivat joutilaat kalastusvenheet, kaikki purjerääsyt yllä, valmistetut työntymään esille ensi tilaisuudessa. Ravintolarakennuksen edessä seisoi pari tarjoilijaneitiä jutellen billiardin rehevän omistajan kanssa; ja lämpökylpölästä tuli vanha perintökalu Kalle Haare hajasäärin tallustellen kylmää kylpölää kohti.

Salissa puhallettiin valssin säveltä, joka kuului tanssivien tahdikkaiden askelien säestämänä.

Nyt taukosi tanssi ja parit työntyivät ulos verannalle jäähdyttelemään. Muiden muassa myös Pelle Wahlberg käsikoukussaan kulettaen nuorta tummaa neittä, jonka kasvojenpiirteet sivulta olivat rohkean kauniit ja jonka silmät olivat ikäänkuin naisellisen uskollisuuden perikuva. Pelle neitosineen istui tuon äskeisen vaalean neiden viereen; Pelle teki kohteliaimman kumarruksensa.

William alkoi jälleen seurata mielenkiinnolla tuota ryhmää ja tämä hänen harrastuksensa tuntui saavan vastinetta naistenkin puolelta. Samassa soitettiin uusi tanssi; William astui esille ja pyysi Pelleä esittelemään hänet tummalle.

"Neiti Johnsson -- -- -- herra William Zimmermann."

"Saanko tanssia kanssanne?"

"Kiitos."

Neiti Johnsson toimitti jonkunmoisen väliasteen niiauksen ja kumarruksen välillä, loi silmänsä alas ja tarttui Williamin käsikoukkuun.

"Neiti Hagberg -- kandidaatti", jatkoi Pelle auliisti. William ehti vain sivumennen tehdä pikaisen kumarruksen; hän oli jo menossa tanssisaliin tumman kanssa. Mutta Pelle seurasi jälessä vaaleine kandidaattineen ja ennenkuin parit olivat tanssineet loppuun, oli William saanut tilaisuuden tulkita ilonsa siitä kun oli saanut tutustua niin suureen naiselliseen opintähteen.

"Oletteko ollut kauan täällä?" kysyi William tanssitoveriltaan laskiessaan kätensä hänen vyötärölleen?"

"Neljätoista päivää", sanoi neiti Johnsson merkillisellä murteella.

Kuten kohteliaisuus vaatii ja pitääksensä keskustelua eleillä, otti William tarkoin tietoa neitosen mieliteoista, tulevaisuustuumista, sukulaisuussuhteista y.m. kaikesta, mihin kohtelias herrasmies, joka on päässyt keskustelemisijän yli, voi löytää tilaisuutta tutkistellaksensa ensi tanssinajalla naiselta, jota hän ei tunne.

Hän sai niin muodoin tietää, että neiti Johnsson oli 16-vuotias ja luki ylioppilaaksi ja että hänen serkkunsa neiti Hagberg jo oli ylioppilas ja että molemmat neidit oleskelivat täällä tätinsä siipien suojassa, joka täti oli kuuro -- ja että Alma oli matkustellut paljon ja oli tuttu monen taiteilijan kanssa.

Omin päin voi William laskea, että Alma oli pikku neiti Johnssonin suuren ihastuksen esine. -- Hän päätti tanssia suuren opinvalon kanssa, nähdäksensä missä määrin ihailua herättävä hän voisi olla. Hän ei liikoja odottanut.

Kun hän neiti Johnssonin kera tuli verannalle, oli kuuro täti taas ollut esillä verhoten Alman punasella huivillaan. Pelle istui pitäen seuraa hänelle, ja William neitosineen lyöttihe yhteen joukkoon.

"Älkää luulkokaan että olen kandidaatti", lausui neiti Hagberg kääntyen heti Williamiin päin. -- Hänen murteensa ei ollut aivan niin skånelaista kuin serkkunsa.

"Miksi tahdotte riistää kuvittelut minulta?" vastasi hän nauraen. "Ei saa koskaan ottaa kuvitteluita tusinaihmiseltä, tiedätte kai. Se on ottaa onni häneltä."

"Se oli tietysti leikkiä herra Wahlbergiltä, joten teidän ilettävä ivahymynne ei minua koske laisinkaan."

"Älkää olko millännekään, jos hän ilvehtiikin kanssanne", sanoi Pelle lohdutellen. "Hän ilvehtii aina. Se on aivan hermostumisesta."

Kun seuraava tanssi soitettiin, vetäysi Pelle pois, ja eräs kalvahko varatuomari kävi noutamassa neiti Johnssoninkin pois. William jäi yksin neiti Hagbergin kanssa.

"Tahdotteko tanssia?" kysyi hän ja teki liikkeen, aikoen nousta ylös.

Heidän katseensa kohtasivat toisensa sekunnin ajan. He olivat ymmärtäneet toisensa.

"Tahdotte mieluummin päästä siitä?" sanoi William ja muutti tuolinsa muutaman tuuman likemmäksi.

"Suoraan sanottu -- niin tahdonkin."

"No sehän sopii hyvin."

Tyttö kietoi huivin paremmin ympärilleen, nojausi nurkkaansa vasten, katsoen Williamiin, kuin sanoisi: "no! olkaa sitte hyvä ja pitäkää seuraa minulle."

"Mikä kirja se oli, jota luitte?" Tyttö ei vastannut, ojensi vaan kirjan, jonka William otti vastaan kääntämättä katsettaan hänestä.

"Niin, minä sitäpaitse näin sen jo hyvin."

"Miksi kysyitte sitte?"

"Huvin vuoksi vain."

"Ettekö voi keksiä mitään hauskempaa?"

"Kyllä kenties -- saa nähdä."

"No", sanoi tyttö hemmotellun lapsen kärsimättömyydellä.

"Tiedättekö mitä ajattelin, kun näin teidät kirja kädessä?"

"En."

"Kas, tuossa yksi meikäläisiä."

"Mitä tarkoitatte sillä?"

"Oh Jumalani! miten te olette perinpohjainen, neitiseni. Tarvitseeko minun todellakin selittää sitä?"

"Niin täytyy aina kun lausuu ajatuksensa hämärästi."