Part 6

Kun he olivat lopettaneet illallisen ja palanneet työhuoneesen, ottivat he muistoonpanot esille. Willian alkoi heti niitä tutkia, äidin istuessa kauempana pöydän ääressä ommellen.

Hän luki puolen tunnin ajan sanaakaan virkkamatta; mutta äiti, joka tarkasteli hänen kasvojensa ilmeitä, huomasi miten huvitettu hän oli.

"Tämähän on tunnollista työtä!" lausui hän vihdoinkin. "Tätä valtaa kielen ylitse ei voi saavuttaa ilman ahkeraa opiskelemista. Olet painiskellut kielen kanssa, ennen kuin sait sen valtaasi."

"Kyllä."

"Mutta kuinka tulit ajatelleeksikaan tätä? Minkätähden..."

"Tiedäthän sinä sen."

"Elä koetakaan luulotella minulle, että olet kirjoittanut nämät vaan omiksi muistoonpanoiksesi, sillä siksi ne ovat aivan liian tunnollisesti tehtyjä. Kenelle kerroit sinä?"

"Isällesi."

"Lukiko hän muistoonpanosi?"

"Kyllä, aina. Sentähden tulinkin panemaan niihin niin paljon huolta.

"Hänellä oli ikäänkuin halu imeä itseensä ja omistaa kaikkea; oli kuin ei olisi hänelle ollut kylliksi että olla yhdessä paikassa maapallolla. Hän ei tahtonut ainoastaan elää omaa elämäänsä, vaan myöskin minun. Hän oli kuin janoova sieni, ja elämää hän janosi."

"Oi, minä ymmärrän hänet!" sanoi poika vakuutuksella.

"Minä ymmärsin hänet myös. Hän tahtoi nähdä silmilläni, kuulla korvillani. Ei koskaan tullut hän niin iloiseksi, kuin silloin, kun voin antaa hänelle -- ilmi elävänä -- kaikki, mitä olin kokenut. Se teroitti katseeni ja mieleni.

"Hän, paljon lukeneena ja tarkkakorvaisena, voi olla niin tyytyväinen, kun olin onnistunut saamaan jotakin oikein, ikäänkuin naulan nenään paikalleen, niin että paikallisuussävel, väritys ja tunnelma oli säilyssä. Siiloin voi hän painaa pääni olkapäätänsä vasten ja sanoa: 'Nyt en ole ollutkaan poissa; nyt olen ollut kanssasi koko ajan; nyt olen nähnyt kaiken, niinkuin sinäkin.' Usein toivoi hän myös, että panisin muistoon, missä me yhdessä olimme olleet ja joka hänen mielestään muistamista ansaitsi. -- -- 'Sinä olet muistini', oli hänellä tapana sanoa, 'sinä olet kirjoittava käteni, ajatteleva aivoni, kaikkeni!'"

Äiti istui äänetönnä ja hiljainen ilo valaisi hänen kasvojaan, kuin kuulisi hän vieläkin hyväilevien sanojen kaikua korvissaan.

"Etkö koskaan ole ajatellut painattaa näitä?" sanoi poika hetken kuluttua.

"En. Pari pikku pätkää toimitti isäsi saksalaiseen sanomalehteen; mutta itse en koskaan ole mitään sellaista ajatellut."

"Sinun pitäisi julaista nämät kirjana."

Äiti hymyili. Tämä pojan antama tunnustus ilahdutti häntä.

"Oi, eihän ne toki kelvanne?"

"Miksikä -- ei? Kuvaus on voimakasta ja ennen kaikkea siinä on eloa. Se on selvää, todellista, juuri niinkuin itse olet nähnyt. Kun puhut ihmisistä ja paikoista, näkee ne. Sinun täytyy julaista nämät. Tarvitsee vaan vähän muodostella siellä täällä."

"En voi sitä."

"Kyllä. Minä autan sinua. Suothan sen?"

"Sinä väsyt ennen kuin kirja on valmis."

"En. Minä en väsy. Kun on kysymyksessä työskentely muiden puolesta, on minulla tavaton työkyky -- itselleni kuuluvissa asioissa vain en voi mitään tehdä."

"No -- koettakaamme sitte!" sanoi äiti.

He ryhtyivät työhön jo seuraavana päivänä; ja sitte tuli hän säännöllisesti joka aamupäivä kello 12 äidin luo. Useimmiten kesti työ kello kolmeen, jolloin William läksi tavalliselle kävelylleen Kuninkaalliseen puutarhaan. Silloin tällöin voi työ venyä vähän pitempäänkin ja hän pysähtyi päivällisellekin, jos Mollyllä oli jotain hyvää tarjota. Muussa tapauksessa otti hän äidin mukaansa johonkin hotelliin.

Mollyn suurena kauhistuksena oli joka kerran, kellon lähetessä viittä, kuulla nuoren herran painavan soittokelloa. Hän oli hyvin tarkkakorvainen eroittamaan kumpi soitti, hän tai rouva.

Ja nuorta herraa kohtaan tunsi hän aivan musertavaa kunnioitusta. Pelolla ja vavistuksella toimittausi hän aina saapuville.

"Mitä sinulla on päivälliseksi tänään?" kysyi herra. Hän näki varsin hyvin, minkä pyhän pelvon hän herätti mustassa palvelushengessä, ja se huvitti häntä.

Kun Molly taisi vastata: "Häränhäntälientä, vasikankylkeä, kukkakaalia, Katriinaluumuja, ei hän kadottanut vielä kaikkea rohkeuttaan, mutta joskus täytyi hänen, kuin suuren rikollisen tunnustaa: keitetyitä ahvenia ja mehulientä eli jotain sellaista, ja silloin hän tiesi kohta mikä häntä odotti.

"Keitetyitä ahvenia? Muutamia pieniä, laihoja, ruotaisia puikkoja! Ja mehulientä! Ihmisille, jotka ovat aivoillaan työskennelleet neljä tuntia yhteenmittaan. Ei, parahin Mollyseni, ei se kelpaa."

Ja kääntyneenä äitiin jatkoi hän:

"Mitäs tuumit, jos antaisimme hissata itsemme alas Pelikaaniin?"

Äiti ei koskaan sanonut "ei." Siksi piti hän liian paljon näistä kahdenkeskisistä pienistä hotellipäivällisistä. Hän oli ylpeä saadessaan mennä ulos poikansa seurassa, aivan kuin olisivat he olleet toverit.

Kumpikin maksoi aina puolestaan. Kun pojalla ei ollut rahoja, voi hän lainata pari kruunua äidiltä, jotka hän säännöllisesti suoritti seuraavana päivänä. Ja kun hänellä oli rahaa, ei pistänyt koskaan hänen päähänsäkään ajatus ruveta tarjoamaan. Näin ollen pysyikin heidän välinsä niin vapaana, ettei Williamkaan tuntenut olevansa äidille taakaksi.

Kumminkin vaivasi äitiä alati tuo ajatus, että miksikä hän, joka oli aina niin tarkka maksamaan jok'ikisen lainatun kruunun, ei tahtonut ottaa mitään maksua työstänsä, jonka hän pani hänen muistoonpanojensa sovittelemiseen. Jo ensimmäisinä päivinä oli hän maininnut Williamille jotakin sellaista, että hän ei voinut käyttää hyväkseen hänen aikaansa korvaamatta sitä, mutta tämä oli vaan vastannut leikillisellä pyynnöllä, että hän tahtoi saada laskun siitä työstä, jonka äiti oli tehnyt hänelle joulun edellä. Ja kun äiti itsepintaisesti selitti, ettei tämä ensinkään ollut samaa ja, että hän _tahtoi_ maksaa hänelle, käänsi hän paikalla piikkinsä ulos.

"Mitä pikkumaisuuksia se on. Pitäisikö meidänkin tehdä tiliä joka pennistä keskenämme kuin poroporvarit?"

Äidin täytyi jättää asia sikseen. Hän tiesi, että jos hän yhä olisi itsepäinen, kieltäytyisi William jatkamasta työtä. Ja siihen kokeesen hänellä ei ollut uskallusta. Häntä väristytti ajatellessa, kuinka tyhjäksi hänen elämänsä tulisi, tuntui kuin kadottaisi se ainoan ilon lähteensä. Hän tunsi yhä selvemmin ja selvemmin, kuinka tämä jokapäiväinen yhdessä olo oli tullut hänelle tarpeeksi, kuinka hän oli siihen kiinni kasvanut. Hänen mielestään työ sujui melkein liiankin pian. William oli innokas ja kestävä. Häneltä ei puuttunut työkykyä, vaan tottumusta. Tässä oli tie selvä askel askeleelta; työ kävi kuin leikki ja tuskin tuntui vaativan ponnistusta lainkaan.

Äiti alkoi melkein epäillä, että William oli panetellut itseään, sanoessaan olevansa muistamaton ja veltto. Ja eräänä päivänä kun hän oli taukoamatta työskennellyt neljä tuntia, ei äiti voinut kieltää itseltänsä huvia tuoda ilmi tätä luultua keksintöänsä.

"Eihän se ollut totta, kun sanoit, ettet voi työtä tehdä. Sinähän tuherrat täällä kuin vetojuhta päivä päivältä."

"Oh. Tämähän ei ole mitään! Tätä en kutsu työksi!"

"Mitä sinä sitte kunnioitat sillä nimellä?"

"Tehdä jotakin. Sitä juuri en voi. Niin pian kun alan, en pääse paikalta pälkähtämään. Arvostelen aina itseäni niin ankarasti, että pelkään sen jo minut aivan jähmetyttäneen."

"Sen voi vielä voittaa", sanoi äiti ja näistä sanoista kajahteli hänen oma tarmonsa.

"Ei", kuului vastaus hiljaa ja alakuloisesti. "Eihän sitä voi voittaa."

Oh, nyt ymmärsi äiti hänet. Niin itsetietoisena ja varmana kuin hän esiintyikin, painoi hänen poikaansa kumminkin tuska siitä, ettei hän voinut saada aikaan kelvollista työtä. Ja hän oli liian ylpeä toimittaaksensa jotakin keskinkertaista.

Hän näki liian selvään puutteet siinä mitä hän kirjoitti, ja siksi vaivasi se häntä niin, että hänen kasvonsa vääntyivät hermostuneeseen tuskaan, jos hän siitä vaan mainitsikin. "Kun istuu kotona, ei tule mitään tehdyksi", sanoi hän.

"Työni on vaan tuskallista, väsyttävää taistelua. Näen kuinka sana liittyy sanaan yksitoikkoisena, sielutonna, ja aivoni kiemurtelevat tuskissansa saadaksensa säihkyä jokapäiväisiin sanoihin. Mutta se ei onnistu koskaan. Alkaa vaan säikehtiä silmissäni ja minä menen ulos ja niin on kenties neljä riviä, nelituntisen, tuskallisen aivojeni ponnistuksen tuloksena. Niin. Ja kun sitte olen ulkona, ei minulla ole lepoa eikä rauhaa. Ajattelen aina: jos olisin ollut kotona, olisin voinut tehdä työtä. Tunnen kuinka aika juoksee sormieni lomitse -- eikä tule mitään tehdyksi."

Oli kuin käsi olisi tarttunut äidin kurkkuun. Hänen lapsensa! Hänen poikansa! Oi, tällä hetkellä tunsi hän, kuinka rakas William oli hänelle.

Mutta hän ei hellittäisi. Pojan alakuloisuus ei saisi tarttua häneen. Hän pakoitti hymyä huulilleen ja leikillisyyttä ääneensä.

"Toivon, että rakastuisit."

"Sitä toivon minäkin. Mutta pelkään sen kyvyn kadottaneeni."

Tyhjyys, joka värähteli hänen äänestänsä, vihloi äidin sydäntä, niin että hän olisi tahtonut huutaa ääneen. Oli niin hirvittävää nähdä tuon rikkaan ihmissielun häviävän, kutistuvan kokoon ja kuivuvan.

Pelastusta -- missä oli pelastusta? Tämä ajatus ei antanut hänelle rauhaa. Hän ponnisti aivojansa etsien mahdollisuutta, mutta hän ei nähnyt mitään sellaista. Ja hän tunsi, että tässä ei ollut hänellä mitään tekemistä. Hän ei voinut muuta kuin laskea kätensä rinnallensa ristiin ja antaa asian kulkea, elämän ryöpytessä heidän ympärillänsä ja syöksyessä heidän sivuitsensa. Siellä oli pelastus, siellä oli perikato. Kumpiko niistä voiton saisi, ei ollut hänen ratkaisuvallassaan.

KUUDES LUKU.

Huhtikuun alussa oli työ valmis.

William oli tarjoutunut hankkimaan kustantajan, mutta äiti katsoi parhaaksi itse ottaa asian huoleksensa. Ajat olivat huonot. Yleisö, arvostelun varoittamana ostamasta kirjoja, jotka voisivat osua siihen ryhmään, mitä nimitetään "roskakirjallisuudeksi", oli varmuuden vuoksi lakannut kokonaan häntä ostamasta. Ei ollut niinkään helppoa päättää, missä raja kulki hyvien ja huonojen välillä. Oli huonoja kirjoja, jotka sisälsivät paljon järkeä ja oli hyviä, jotka olivat niin tavattoman ikäviä. Kaikki lisäsi vaan valinnan vaikeutta, sentähden oli mukavinta yleensä olla kirjoja ostamatta. Ja siinä tapauksessa kun ei sitä voinut välttää, oli vanhoja aina varalla. Vanhathan nyt kerran kumminkin olivat saaneet kelpaavaisuusleimansa; nuoria siis epäluulo kohtasi ja heidän kirjansa viruivat kasottaisin myymättä.

Senpätähden olikin luonnollista, että herrat kustantajat ottivatkin totisimman naamansa, niinpian kuin näkivät jonkun nuoren miehen käsikirjoitus kädessä tulla puikkivan konttoriinsa.

Jos nyt tällä nuorella miehellä oli pontta ja taitoa puhua puolestansa, onnistui hänen kumminkin joskus saada teoksensa jättää luettavaksi, mutta tämä menestys oli vaan näennäistä, sillä kun hän kuukauden kuluttua sopimuksen mukaan, toimittausi taas saapuville kuulemaan päätöstä, ei kustantaja kenties ollut joutanut lukemaan läpi käsikirjoitusta, ja jos hän oli lukenut sen, oli tulos tavallisesti joitakuita kohteliaita sanoja ja joku isällinen neuvo.

Mutta nuori kirjailija useimmiten oli niin aineellinen, että hän enemmän olisi pannut arvoa jollekin näkyväiselle eikä kylliksi arvoittanut isällisen neuvon hyötyä. Tai jos hänen ylpeytensä oli arkaluontoinen, tuli tulokseksi tavallisesti sanavaihde. Miten olikaan, loppu aina oli, että kirjoittaja meni loukkaantuneena, ja kustantaja jäi, ei vähemmin loukkaantuneena. Ja molemmin puolin oltiin vakuutettuja, ettei kiusallisempia ihmisiä löytynyt auringon alla kuin ne, joiden kanssa heidät asemansa vuoksi oli tuomittu taistelemaan.

Rouva Zimmermann tunsi liian hyvin asemat ja suhteet kirjallisuuden maailmassa ottaaksensa vastaan pojan tarjouksen. Hän sen sijaan kääntyi erään vanhemman kirjallisuus-ystävänsä puoleen ja tämän ystävällisellä välityksellä, tuli hän erään pääkaupungin enimmän arvossa pidettyjen kustantajaliikkeiden kanssa sitoumukseen. Heitä ei erityisesti houkutellut hänen pieni teoksensa, liikkeen esimies ei salannut sitä, että hän katsoi ruotsalaisen alkuteoksen painattamista hyvin epäilyttäväksi yritykseksi, mutta hän luuli, että yksi painos hänen venäjänkielisistä käännöksistään kannattaisi hyvin ja tämän nojalla tahtoi hän mielellään astua asioimisyhteyteen eteväksi tunnetun kääntäjättäremme kanssa ja ottaa hänen oman pikku kirjansa kaupanpäällisiksi.

Toukokuun puolivälissä ilmestyi siis: Matkakuvia, kirjoittanut Kate Zimmermann.

Kaipauksella olivat äiti ja poika viimeistelleet yhteisen työnsä. Erittäinkin äidin oli vallannut tyhjyyden tunne, kun hän ajatteli, että silloin ja siitä päivästä olisi kaikki lopussa. William ei enää tulisi niin säännöllisesti kuin ennen, äidillä ei olisi iloa nähdä häntä päivä päivältä ja tuntea kuinka hän voitti hänet askel askeleelta, kuinka hänen kylmyytensä suli ja arkuutensa katosi. Äidillä oli kumminkin jonkunmoinen taikauskoinen käsitys siitä, että siitä hetkestä kun heidän yhteistyönsä lakkasi, tulisi poika liukumaan kauas hänestä; hän ei voisi pidättää häntä kauemmin, hänellä ei olisi osaa hänen elämässään.

Tämä suretti äitiä siksi vielä enemmän, kun hän viime aikoina luuli huomanneensa, kuinka hän voitti puolelleen poikansa vähä kerrassaan; hän kävi ihmisellisemmäksi ja mukaantuvaisemmaksi päivä päivältä ja äiti toivoi varmasti, että hän lopuksi tulisi antautumaan.

Kun he olivat lopettaneet työnsä, oli äiti ollut huomaavinaan, että asiat alkoivat olla alaspäin menossa. William tuli nyt enää harvoin aamupäivillä, mutta kumminkin vielä joka päivä hämärissä, kohta päivällisen jälkeen. Ja sitten voi hän istua jossakin äidin mukavista tuoleista, hämärän laskiessa, vaieten poltellen sikariansa, jonka pään äiti näki loistavan ja katoavan joka vedolta, ja vaikka William ei puhunut, oli äidillä kumminkin miellyttävä tunne siitä, että oli ihmisseuraa, aivot, jotka työskentelivät, sydän, joka sykki -- ikäänkuin olisi magneettinen virta säteillyt häntä kohti tuosta pienestä valopilkusta, joka väliin aina välähti.

Heillä oli vähemmin toisillensa sanottavaa nyt kuin ennen; olihan heidän yhteinen suuri harrastuksensa poissa. Mutta he nauttivat kumminkin yhdessä olostaan, vaikk'eivät vaihtaneet sanoja; olo toistensa seurassa tuntui niin turvallisen vapaalta, sillä hiljaisuus ei koskaan ollut painostava, eikä keskustelu koskaan pakkoa.

Äiti hautoi kumminkin alati mielessänsä, kuinka hän jälleen voisi saada viritetyksi uuden yhteisen harrastuksen. Hänen mielestään poika kävi yhä hermostuneemmaksi kuta enemmän kevät lähestyi, hän laihtui silminnähtävästi ja hänen piirteihinsä sekä koko olentoonsa palasi elohopealuontoinen levottomuutensa, joka kaiken aikaa, kun hän työskenteli muistoonpanojen valmistelemista, oli kokonaan ollut kadoksissa.

Työstään ei poika koskaan puhunut.

"Mitäs nyt puuhaelet tähän aikaan?" kysyi äiti eräänä päivänä.

"Oh, eipä juuri mitään."

Hän sanoi sen väsyneellä äänellä ja äiti tiesi, mitä se merkitsi. Herra Hedström oli kertonut Williamin kääntävän erästä ranskalaista romaania ja sanoi hänen maininneen jotakin palkkion käyttämisestä kylpymatkaa varten kesällä. Äidille ei hän ollut virkkanut mitään tästä tuumastaan.

William kiiruhti työtään, ja kesäkuun alussa olikin käännös valmis. Mutta kun kirja ei voinut ilmestyä ennen kuin vasta syksyllä, veti kustantaja kaikenmoisia verukkeita päästäkseen maksamasta koko palkkiota nyt heti. William sai ainoastaan pienemmän summan, josta suurin osa meni erään säästöpankkilainan lyhennykseen. Koko kesäkuu kului, eikä äiti kuullut mitään matkasta mainittavan.

Kysyä hän ei tahtonut.

Hän tiesi myös, että sitä luottamusta, jota William ei hänelle vapaasta tahdostaan antanut, ei hänen onnistuisi muullakaan tavoin voittaa. Sentähden oli äiti ottanut ohjeekseen, olla aina vähintäkään sekaantumatta hänen tuumiinsa ja toimiinsa. Hän tunsi poikansa kylliksi tietääkseen, että kovin selvä osanotto hänen asioihinsa hermostuttaisi häntä vain, ja että William käsittäisi sen keinotteluksi päästä jonkunmoiseen tuttavallisuuteen, ja että hänen vastustushalunsa heräisi, työntäen hänet luotaan. Mutta herra Hedströmin kautta oli hän saanut tietää Williamin ja painattajan välisestä sopimuksesta, ja että rahapula pidätti häntä Tukholmassa. Siitä saakka pyöri äidin aivoissa vain yksi ajatus: kuinka saisi hän hänet ottamaan vastaan sen osan Matkakuvien palkkiosta, joka oikeudella kuului hänelle. Hän mietti sitä yöt, päivät ja vastoin järkevää luonnettansa tapasi hän mielikuvituksensa kerta toisensa perästä miettimästä mitä merkillisimpiä keinoja toimittaaksensa rahat Williamille. Tämä yksinkertainen asia muodostui hänen mielikuvituksessansa korkeaksi vuoreksi, joka painoi häntä niin, että hän väliin oli tuntevinansa ruumiillista tuskaa. Kaikki hänen aivoissansa kiertyi tämän yhden ainoan pisteen ympärille, johon tämä ajatus oli päähänpiston tavoin kiinni-iskeytynyt.

Poikansa näkeminen oli hänelle nykyisin melkein kärsimystä, mutta kärsimystä, jota vailla hän ei voinut olla. Hänen mielikuvituksessaan oli kuin naulittuna ajatus, että tästä kylpymatkasta riippui pojan joko elämä tai kuolema. Äiti tunsi pienimmänkin piirteen hänen kasvoissaan ja vähäisinkin muutos, joka useinkin seurasi aivan luonnollista syytä, pelästytti heti äidin pahan omantunnon; hänestä tuntui kuin olisi hän tehnyt häpeällisen rikoksen, kuin olisi hän varastanut nämät rahat omalta lapseltaan; ja nyt sortuisi hänen lapsensa, henkisesti ja ruumiillisesti -- -- ainoan pelastuskeinon oli hän ryöstänyt häneltä.

Kuinka hän voisi antaa rahat hänelle takaisin, kuinka hän voisi sovittaa rikoksensa?

Hänen aivonsa työskentelivät kuumeisesti, mutta työ oli tuloksetonta sisyphus työtä.

Hän vääntelihe sisällisen kamppailunsa käsissä, joka oli päivittäin uudistuva taistelu sen välillä, mitä hän tahtoi ja mitä hän uskalsi. Pelko siitä, että hän kadottaisi sen pienen hiukkasenkin rakkautta, jonka hän oli taistellen saavuttanut, pidätti häntä, mutta ajatus matkan sekä henkisesti että ruumiillisesti virkistävästä vaikutuksesta pakoitti häntä eteenpäin. Ja kun näiden molempien vaikutusten vaatimus oli yhtä voimakas, oli taistelukin hänen sisällänsä aina uusi, ja jännitys alati yhtä tuskallinen.

Oli eräs kesäkuun alkupäiviä, William ei ollut saanut unta yöllä; hän oli noussut aikasin ylös ja tehnyt kävelyretken Nakkaan saakka, jossa oli syönyt aamiaista. Paluumatkalla pistäysi hän äitinsä luo.

Ainoastaan se seikka että hän tuli vähän aikasempaan kuin tavallisesti, pelästytti heti äitiä. William oli kalpea unettoman yön jälkeen ja hänellä oli siniset varjot silmien alla ja hän näytti niin huonolta, että oikein koski äitiin kun hän katseli häntä. Mutta hän hymyili ystävällisesti ja ojensi käden pojalleen tervetuloksi.

"Oli kiltisti, että muistit minuakin", sanoi hän.

"Kiltisti?" Uudisti poika halveksivalla äänellä, kohouttaen olkapäitään. "Satuin kulkemaan tästä ohi ja olin väsynyt." Hän istahti akkunan ääreen vastapäätä äitiä ja katseli jonkunmoisella tylsällä uteliaisuudella työtä, mikä oli äidillä käsillä.

"On omituista nähdä sinulla nuo puikot käsissä", sanoi hän.

"Niinkö?"

"Kyllä. Ne sopeutuvat niin huonosti sinun ulkomuotoosi ja koko tämän huoneen kuosiin. Jos tämä olisi kuvattuna jossain taulussa, niin sanoisi, että henkilö näytti asetetulta, se ei soveltunut ympäristöönsä."

"Siltä tuntuu varmaankin vaan sentähden, että niin harvoin näet minun naisten töissä puuhailevan."

"Ei, vaan sinun omassa olennossasi on jotain, joka on sitä vastaan. On kuin näkisin kyökkipiian viulua soittamassa. -- Noo, mitä siitä pitäisi tuleman?"

"Matkaremmi."

"Sinullahan on kolme ennestään."

Kuinka mielellään olisikin äiti nyt iloisella luottamuksella vastannut: "Mutta sinullahan ei ole yhtään!" Hän taisteli kumminkin haluansa vastaan, pakoittaen sen vaikenemaan ja jatkoi äänetönnä työtänsä; mutta hänen kasvoillansa kuvastelihe sisällinen ilo.

William istui katsellen ulos akkunasta. Alhaalta näkyi kaupunki auringon valon valelemana, Skepsholma, jonka tuuheasta vihannuudesta eroittihe kasarmin goottilaiset, punaiset harjanteet ja kirkko korkeinna mäellä. Kansallismuseo, norjalainen ministerihotelli, Bolinderin palatsi, Grandin hotelli ja Fersenin penkere yhtyivät vinoksi jonoksi pitkin Norrströmiä.

Vasemmalla näkyi Skeppsbro purkavine lastilaivoineen, vilkkaine vilinöineen ja kauimpana perällä kohotteli Ladugårdslandin kirkko kupujansa ylitse ympärillä olevien kattojen.

Kaikkialla kirkasta päivänpaistetta valovälähdyksineen, heijastuksineen. Virran aallot kimaltelivat ja välkehtivät kuin valkeat liekit, joiden läpi pienet koliibrivenheet viilsivät toisiensa ohi risteilevissä suunnissa.

Grandin hotellin edustalla päästettiin juuri eräs saaristolaislaiva irti. Hitaasti lipui se, lippu perätangossa pitkin virtaa, kadoten taulun puitteiden taakse ja jättäen jälkeensä vaon veteen ja ilmaan pian häipyvän savupilven.

William oli seurannut sitä silmillänsä; ja kauan sen kadottua, istui hän ääneti tuijottaen yhä eteensä.

Äiti katseli häntä salaa; surumielinen ikävöitsemys kuvastui hänen kasvoillaan. Hän oli nähtävästi unohtanut, että huoneessa oli toinenkin ihminen, sillä se itsetietoinen ja itseänsä ivaava ilme, joka aina leimasi Williamin kasvoja, oli nyt kokonaan poissa.

Sen näköinen oli hän ollut lapsena, -- äiti muisti sen nyt yht'äkkiä; ja nuo avoimet ja viattomat, mutta samalla umpimieliset ja uneksivat lapsen kasvot, jotka hän nyt muisti, tulivat hänelle nyt syyttäjäksi täyttämättömistä äidin velvollisuuksista.

Hän ei voinut hillitä itseänsä; kyynelet tulvivat hänen silmiinsä, hänen täytyi laskea työnsä kädestään ja kääntyä pois, salataksensa kyyneleitään.

William huomasi, että äiti liikahti ja hänen tietoisuutensa heräsi. Hän katsoi vielä ulos, mutta ivaava ilme oli palannut hänen kasvoillensa; ja hänen äänensä oli luonnottoman pilkallinen, kun hän tunnelmansa purki sanoiksi.

"En voi koskaan nähdä laivan laskevan rannasta eli junan huhkasevan asemalta, käymättä haikeamieliseksi. Oletko koskaan tuntenut samaa? Voi hyvin kyllä tietää, että juna menee vaan Trosaan -- -- mutta kun näkee sen katoavan, tuntuu kuin se mennä huristaisi suoraa päätä suureen maailmaan -- -- minun yksin jäädessä jälelle -- -- Pahinta on jos lähtevä on höyryvenhe, varsinkin, kun näköala on vapaa ja väljä, eikä maata häämötäkään näköpiirissä. -- -- Yhä pieneten pienenee jaala; ja lopuksi on se vain pienoinen pilkku, jota silmäni eroittamattomasti seuraavat, ikäänkuin hypnotiseeratun silmät imeytyvät magnettiseeraajan käteen, hänen -- koko ruumiinsa seuratessa käden pienimpiäkin liikkeitä, kuin olisi tuhat näkymätöntä, kuluttamatonta lankaa kutoutunut silmien ja voimakkaan käden välille, joka vetää puoleensa... Mutta laivan yhä pienetessä pienenemistään, on kuin meri laajenisi laajenemistaan -- -- ja ikävöitsemisenikin samassa suhteessa kävisi yhä voimakkaammaksi. -- -- -- Sehän on niin inhimillistä, Jumal'auta, vieläpä kristillistäkin. Kaikki mitä on ympärilläni ei ole mitään -- _ulkopuolella_ on kaikki rikkaus ja täydellisyys -- _se mikä on tuntematonta_, on paratiisi ja autuus ja taivaanvaltakunta."

Äiti oli noussut ja käveli edestakaisin huoneessa peittääksensä liikutustansa. Hän tunsi halun saada heittäytyä poikansa jalkoihin, suudella hänen kättänsä -- ja pyytää anteeksi... Mitä? Sitä ei hän tiennyt. Kaikki oli niin epäselvää ja mustaa hänen mielessänsä.

Mutta yht'äkkiä meni hän jälleen akkunan luo, asettuhe suorana ja jäykkänä pojan eteen ja sanoi äänellä, jonka koki saada niin kuivaksi ja asialliseksi kuin suinkin: "Kuule -- on asia, jonka tahtoisin sanoa sinulle. Älä suutu; en sano sinun tähtesi, vaan itseni. Se vaivaa minua niin..."

William käänsi kasvonsa äitiin päin, hymyillen hiukan.

"Mitä se on?"

"Ne on ne rahat, jotka olen saanut työstäsi. On kohtuutonta ja pikkumaista puoleltasi, ettet tahdo ottaa vastaan sinulle tulevaa osuuttasi palkkiosta."

William teki tavallisen hermostuneen liikkeensä olkapäillään, mutta ei vastannut mitään.