Part 5

"En ole koskaan koettanut uskotella sitä sinulle. Se oli todella sinua varten. Oli iloni ajatella jokaista pikkuseikkaakin, kun se oli sinulle. Siksi tulikin kaikki niin hienoksi ja kauniiksi; niin täytyikin tulla, ilman mietiskelyä." Hän piti silmänsä lattiaan luotuina sellaisella tyynellä arvokkaisuudella, jolla hyvä ihminen voi tunnustaa ainoan rikoksensa. Ei ollut kyyneleitä hänen silmissään, eikä vavahdellut hänen äänensä, mutta William tiesi, että arvokas tyyneys oli taisteltu. Hän tiesi, ettei hänen tarvitseisi sanoa kuin sana vain -- yksi ainoa sana, joka ei ollut pistosana -- niin sulattaisi se luonnottoman jäykkyyden luonnolliseksi itkuksi.

Hän tunsi yht'äkkiä kiihkeän halun voida sanoa tuon sanan; mutta samassa tuokiossa valtasi hänet epävarmuus ja hän tarttui tavalliseen keinoonsa sitä peittääkseen. Elämä ei koskaan ollut pakoittanut häntä heltymään ja pelossa näyttää lapselliselta, työnsi hän siilin tavoin piikkinsä ulos, niin pian kuin hän jollain tavoin tunsi itsessänsä sitä, mitä hän tapansa mukaan kutsui heikkoudeksi.

"Yhdeksäntoista äitiä kahdestakymmenestä on yhtä hentomielisiä kuin sinä. Mutta joukon suuruuden tähden ei siltä tuo ylenpalttinen tunteellisuus ole vähemmän naurettavaa. Etkö usko, että tiedän sinun seisovan ja odottavan hetkeä, jolloin minä kiltin pojan tavoin tartun kaulaasi ja lupaan aina olla siivo."

"En ole hentomielinen. Mene! Nyt on jo kylliksi!"

"Mitä on kylliksi?"

"Hävyttömyyksiäsi."

"Ahaa. Näyttelet loukkaantuneen osaa. Etkö huomaa, että se on naurettavaa."

"Tahdotko mennä?"

"Kyllä. Mutta tahtoisin niin mielelläni saada sinut alas korkeudestasi ja jättämään kaikki murhenäytelmät."

Äiti pusersi käsiänsä yhteen ikäänkuin väkisten pidättääksensä niitä tekemästä jotakin liikettä.

"Mene", sanoi hän vaan äänellä, joka oli niin epäselvä, kuin ei sitä voisikaan taivuttaa muuhun kuin tähän ainoaan sanaan.

Poika katsoi häntä hämmästyneenä ja hiukan hätääntyneenä. Harmahtavan kalpeat kasvot, rypistetyt kulmakarvat, kokoonpuristetut, väriänsä vailla olevat huulet ja koko tuo voimakas vartalo, jonka joka lihassäije tuntui kutistuvan kokoon väkivaltaisesti pidätetystä vihasta, ne vaikuttivat häneen niin omituisen pelästyttävästi. Tuntui kuin hän tällä kertaa seisoisi sellaisen edessä, missä hänen tavallisen tunnottomuutensakin täytyi jäädä mykäksi. Seurasi hetken hiljaisuus. Mutta hän nousi, tehden liikkeen ikäänkuin hän tahtoisi pudistaa pois sen tunteen.

"Teatterivihaa", sanoi hän, mutta sana tuli epäillen ja hiljaa, kuin hänen sisällisen vastustushalunsa viimeinen ilmaus.

Silloin nuolennopeudella kohottihe äiti, nosti tuolin, josta hän oli pitänyt kiinni, ikään kuin seuraavassa sekunnissa lennättääksensä sen hänen päähänsä.

Poika oli ottanut ovesta kiinni ja tuijotti äänetönnä tuota ilmiötä kohti, mutta hän ei tehnyt vähintäkään torjuaksensa uhkaavaa lyöntiä.

"Se oli katalaa", mutisi hän itsekseen seisoen ja tuijottaen yhä häneen.

Mutta samassa oli äiti jälleen itsensä herra. Hän asetti tuolin laattialle välttäen pienintäkin kolinaa ikäänkuin huoneessa olisi ollut kuollut. Ja hän vaipui hitaasti paikalleen, painaen käsiänsä polviaan vasten, ollaksensa tekemättä mitään liikettä, ja sanoi.

"Tahdotteko mennä, vai ettekö?" Tätä soinnutonta, ja puserrettua ääntä ei William koskaan ennen ollut kuullut ja lienee kaikki käynyt mustaksi äidin silmissä, sillä ne katsoivat hänen sivutsensa, oli kuin olisi hän kadonnut hänen näköpiiristään.

William epäili. Hän ei tiennyt mitä tekisi; hän oli aivan neuvoton. Hän tunsi, ettei tässä hänen tavallinen pilkkansa ollut paikallaan; ja kun ei hän voinut piiloutua sen suojaan, oli hän avuton kuin lapsi.

"Tämä on minun kotini, enkä tahdo nähdä teitä enää."

Äiti nousi; nyt oli hän jälleen aivan tyyni. Silmät olivat saaneet eloa, mutta vinoon toisen posken poikki, muuten vahakalpeilla kasvoilla kulki kaksi pitkää, tummanpunasta juovaa, kuin pari veristä naarmua ulkopuolisen väkivallan perästä.

Poika seisoi yhä vielä tuolla ovella, käsi lukossa kiinni, tietämättä mitä sanoa, mitä tehdä.

"Se oli kamalaa", uudisti hän kerran vielä ja niin liukui hän ulos ovesta.

Äiti kuuli hänen askeleensa etehisestä, portailta hänen alas mennessään ja -- ulkoa kadulta, kunnes ne kuolivat pois ja hiljaisuus levisi hänen ympärillään kuin meri, sulkien syliinsä olennon, joka vajoo pohjaan. Hänen kasvojensa juonteet näyttivät kovilta ja tuon voimakkaan vartalon asento entistäkin jäntevämmälle. Punaiset juovat olivat vähitellen lientyneet voimakkaaksi punaksi hänen poskillensa. Hän tunsi että hänen täytyi saada jotakin koneellista työtä ja hän alkoi keräillä veitsiä, kahveleja ja lautasia pöydältä. Sitte painoi hän soittokelloa sanoaksensa Mollylle, että hän sai tyhjentää pöydän. --

Rouva Zimmermann seisoi akkunan ääressä katsellen kaupunkia alhaalla, monine kirkkaine akkunoineen ja jouluvaloineen. Hänen mieltänsä painoi kuollut, lyijynraskas tuska. Nyt siis kaikki oli lopussa. Nyt vasta oli hän jäänyt aivan yksin. Koko maailmassa ei löytynyt ketään muuta kuin hän, jonka voittamisesta hän olisi välittänyt. Ja hänet oli hän karkoittanut pois. Hän näki ajatuksissaan hänen kiertelevän katuja yksinäisenä, kodittomana; ja se vihlasi hänen sieluansa nuhteena; hänhän ei koskaan ollut tietänyt, mitä koti oli.

Mutta seuraavassa tuokiossa oli harmi jälleen hänet vallannut; William oli haavoittanut häntä niin syvästi. Ei ainoastansa pistosanoillaan äskeisessä kohtauksessa, lisäksi tuli vielä muutakin. Äiti muisteli sitte, miten poikansa jo alusta alkaen epäystävällisyydellään ja kylmyydellään oli pakoittanut hänet väärään asemaan, tyrkyttänyt hänelle osan, jonka näytteleminen oli vierasta hänen luonnollensa.

Pelossa herättää Williamissa vastenmielisyyttä, oli hän pidättänyt kaiken lämpönsä, kokien hillitä jokaisen vilkkaan luonnonlaatunsa ilmauksen. Hän oli tehnyt sen oman luontonsa uhalla ja nyt luonto oli kostanut, murtaen kaikki sulut ja ruhjonut yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä sen keinotekoisen rakennuksen, jonka hän oli pystyttänyt. Siinä seisoi hän yksin rannalla ja katseli hävitystä, hän näki kaikkien unelmien, jotka olivat kiertyneet tämän pojan ympärille, kuohahtelevan hetkisen ja katoavan pyörteesen -- näki hänen itsensäkin katoavan, liukuvan pois niin kauas, ettei hän koskaan enää voisi häntä saavuttaa. Ja tyhjyys ammoitti hänelle joka puolelta -- hänhän oli ainoa maailmassa, jonka hän oli tahtonut voittaa.

Voittaa? Niin, mutta hän oli pakoittanut hänet tekeytymään koneeksi, samaksi koneeksi, jonka oli tapana näytellä anatoomisen kokoelman merkillisyyksiä vieraille, usein raa'asti uteliaille naisille.

Nyt oli kaikki lopussa. Luonto oli särkenyt itsehillinnön; poika oli nähnyt hänen intohimoisen kiivautensa ja hänen kylmästi epäilevälle käsitystavalleen täytyi tämän olla inhoittavinta kaikesta.

Päivät tulivat ja menivät, ilman että kumpikaan otti pienintäkään askelta sovintoon. Äiti oli osoittanut hänelle oven ja poika pysyi poissa. Tomu peitti tyynyjä ja huonekaluja. -- Molly ei koskaan itsestään aikonutkaan sitä pyyhkiä pois. Emännän puku kävi huolimattomammaksi kuin ennen ja hän heittihe venäjänkieliseen käännöstyöhönsä sellaisen ihmisen tuskallisella ahkeruudella, joka työssä, tukahduttaen kaiken muun, näkee ainoan mahdollisuuden elää laahustaaksensa päivästä päivään.

Kohta uuden vuoden perästä tulivat rouva ja herra Hedström vierailulle. Rouva Zimmermann tuli iloiseksi saadessaan jonkun puhetoverin ja he viipyivät koko illan. Puhe osui illan kuluessa tietysti myöskin Williamiin ja äiti mainitsi, ettei hän ollut nähnyt häntä sitte jouluaaton. Herra Hedström lausui kummastuksensa.

"Ettekö tiedä mitään?" sanoi rouva Zimmermann ihastuen.

"Mitä sitte?"

"Ettekö tiedä että välimme on rikkoutunut?"

"Ei. Siitä hän ei ole sanallakaan maininnut. Kuinka se kävi?"

"Syy oli vain pikkuseikka. Mutta en voi sietää hänen pilkallista ääntään."

"Se on ikävää", sanoi herra Hedström. "Hän karkoittaa sillä kaikki ihmiset luotaan. Mutta tämä kai selvinnee. Tahdon puhua hänelle."

"Ei, älkää tehkö sitä. -- -- Oletteko joskus ollut epäsovussa hänen kanssansa?"

"Kyllä, alussa. Mutta ei koskaan viime aikoina. Nyt tunnen hänet liian hyvin ja hänen jöröpäisyytensä ei minua ollenkaan haittaa. Siinä ei ole mitään pahaa. Mutta vieraille ihmisille..."

Rouva Zimmermann vavahti oikein sisällisesti. Vieraille ihmisille -- hänelle, hänen äidillensä. Niin, siinä vika juuri olikin.

"Onko hän hyvin pitkävihainen?" kysyi äiti.

"Ei laisinkaan. Hänen mielestään kaikki on vain pikkuseikkoja ja mikään ei tee mitään vaikutusta häneen. Tahdotteko että puhun hänelle?"

Oliko mahdollista, että poika pitäisi pikkuseikkana tätä, joka hänelle oli tuottanut niin ääretöntä tuskaa! Äidin ylpeys nousi.

"Ei kiitos", sanoi hän vieraasti. William oli ymmärtänyt häntä niin huonosti ja loukannut häntä niin syvästi, että hänen oli täytynyt osoittaa hänelle ovi. Äidille se ei ollut mikään pikkuseikka; ja hänen luontonsa nousi vastaan sellaista, joka näytti pienemmältäkin lähentymiseltä.

"Onko siis aivan tahtoanne vastaan, että puhun hänen kanssaan?"

"On."

"Mieheni voisi muuten niin hyvin", sanoi pieni, kalpea rouva, joka keskustelun aikana oli istunut hiljaa ja seurannut puhuvia sinisillä kyyhkyissilmillään. "Mieheni ja herra Zimmermann ovat niin hyviä ystäviä."

Rouva Zimmermann alkoi puhua matkoistaan ja herra Hedström pörhisti korviansa, kuin vanha torvensoittajan hevonen kuullessansa ilmoitustoitotuksen.

Kun herrasväki sanoi hyvästit, täytyi rouva Zimmermannin luvata viettää joku ilta heidän luonansa. Mutta ehtona hän mainitsi, etteivät he satuttaisi yhtymystä hänen ja pojan välille. Kaikessa hiljaisuudessa toivoi hän kumminkin, että he rikkoisivat sopimuksen. Mutta tuo kovin kunnollinen herra Hedström piti sanansa.

Eräänä päivänä tammikuun keskipalkoilla tapasi äiti aivan odottamatta poikansa Norrbro'lla.

"Hyvää päivää", sanoi tämä yht'äkkiä ja ojensi kätensä äidille.

"Menetkö kotiisi?"

"Kyllä. Tuletko mukaan?" Kysymys tuli yhtä aikeettomasti kuin kohtauskin oli odottamaton.

"Niin. Minä tulen."

Molemmat ottivat asian, kuin olisivat he tavanneet toisensa edellisenä iltana ja kuin ei erinomaisempaa olisi tapahtunut.

VIIDES LUKU.

Kevät läheni lähenemistään. Rouva Zimmermannilla oli yllin kyllin työtä. Hänen käännöksiään Venäjän kielestä oli alettu julaista viivan alla eräässä pääkaupungin päivälehdessä, ja ne olivat sattuneet olemaan aivan yleisön maun mukaisia.

Päätoimittaja oli ilmoittanut ottavansa vastaan kaikki, mitä hänen kynästänsä vaan ehtisi valmistua.

Rouva Zimmermann olikin antautunut työlleen koko tarmollaan. Hän tiesi mitä hän tahtoi ja hänellä oli päämäärä selvillä. Houkutuksena hänellä ei ollut yksinomaan taloudellinen tulos, vaikka toisekseen oli hän luonteeltaan siksi käytännöllinen, että silläkin oli tärkeä sija hänen pyrinnöissään. Hän tiesi, että raha on valtaa. Hän ei rakennellut turhia tuulentupia, eikä antautunut tyhjiin haaveiluihin. Hän oli harkinnut tuumansa kylmästi ja tarkoin, ottaen huomioon kaikki asianhaarat, ja nyt pani hän koko voimansa liikkeelle päästäksensä tarkoituksensa perille. -- Hän tahtoi luoda itselleen aseman, joka oli hänen kykynsä arvoinen, jota hän ei kumminkaan liian korkeaksi arvostellut.

Hän tahtoi työnsä kautta tulla tunnustetuksi tunnolliseksi ja kelvolliseksi kääntäjättäreksi, voidaksensa sitte tämän ominaisuutensa nojalla perustaa tuttavuuksia kirjailija-maailmassa; sanalla sanoen, hän tahtoi omalla työllään hankkia oikeuden päästä poikansa seurapiiriin.

Hänellä itselläänkään ei ollut oikein selvillä mitä muita tuumia, paitsi tätä, solmeusi tähän pyrintöön, mutta ensimmäinen ja tärkein oli se, ja hän oli jo hyvällä tiellä sen saavuttamiseen.

Koko hänen olentonsa ja se hauskuus, jota hän osasi levittää kodissansa, teki pian tuon eriskummallisen huoneen Södernillä yhtymäpaikaksi mitä erilaisimmille henkilöille, erilaisimmille elämänkatsannoille ja ikäkausille, sanomalehdistön, kirjallisuuden ja taiteen maailmasta. Hän miellytti erittäinkin vanhempia ja hänen sisäinen toivonsa oli saada vanhat ja nuoret lähenemään toisiansa. Hän toivoi vähitellen voivansa varman maltillisuutensa avulla näyttää molemmin puolin, ettei erilaisuuden mielipiteissä ja elämänkatsannossa tarvinnut merkitä samaa kuin vihollisuus ja että huolimatta kaikista ajatuseroavaisuuksista, voi varsin hyvin viihtyä saman katon alla ja hengittää samaa ilmaa.

Kaiken tämän takana piili ajatus pojan tulevaisuudesta. Hän rakasti tuota suljettua jöröjukkaa koko luonteensa tulisuudella. Hän rakasti häntä kuin äiti lastaan, joka hänen kauttansa on käynyt raajarikoksi koko elämänsä ajaksi -- rakasti häntä tuntien oman syyllisyytensä. Hän luuli hänen tulleen sellaiseksi siitä syystä, kun hän oli antanut hänen kasvaa omin päin, vailla hellyyttä ja turvaa. Ja siksi oli hänen tunteillansa poikaansa kohtaan nöyryyden leima, niin että hän voi haavoittumatta ja loukkaantumatta kestää sekä hänen tylyytensä, että pistopuheensa.

Hän uskoi vieläkin, että Hedström oli oikeassa, sanoessaan että kylmä epäilys ja hänen luonnoton pilkallisuutensa oli vain ulkokuori, jonka takana hän suojeli elämän neulanpistoille arkahipiöisen ja hellätunteisen mielensä. Mutta äiti toivoi kumminkin näin omalla alttiiksiantavalla lämmöllään saavansa vähitellen tuon kuoren sulamaan.

Hän kärsi sanomattomasti nähdessään poikansa sellaisena kun hän oli, ilman uskoa, ilman elämän halua ja ilman tarmokasta harrastusta. Mutta se, mitä äiti luuli löytäneensä hänessä ja joka oli hänen luonteensa ydin herätti hänessä syvintä kunnioitusta ja iloa.

Silloin tällöin heidän joka päivä yhdessä ollessaan, voi ikäänkuin varomattomuudesta pilkistää esille, miten oikeinajatteleva ja hienotunteinen hän oli, sielun aateli, joka sulkihe saavuttamattomaan ylhäisyytensä; hän luotti niin varmasti poikansa lahjakkaisuuteen, että hän joutui äärettömään epätoivoon ajatellessaan kaikkien noiden rikkaiden mahdollisuuksien täytyvän kuihtua ilon ja auringon puutteessa.

Jospa William vaan voisi tulla iloiseksi, jos hän kerrankaan voisi tulla sydänjuuriansa myöten iloiseksi, siinä se päähänpisto, jonka ympärillä äidin ajatukset alati häärivät.

Mutta William tuli ja meni joka päivä, eikä hänessä voinut huomata mitään muutosta. Ei sädehtinyt nuoruus koskaan hänen älykkäistä, harmaista silmistänsä, ei elämänhaluinen välähdys valaissut hänen kasvojansa. Hänen mielensä vivahdukset vaihtelivat haaleahkosta ystävällisyydestä, noine pikkupiirteineen, jotka ikäänkuin salaa heijastelivat hänen harvinaista sielunhienouttansa, tuohon kylmään äreyteen perusteettomine pilkan ja säälimättömyyden purkauksineen.

Kaikessa tapauksessa näytti hän hyvin viihtyvän äidin seurassa. Hän tuli joka ilta ainakin hämärissä. -- "Jopa melkein alkaa näyttää siltä kuin Ville Zimmermann kumminkin olisi saanut tottumuksia", nauroi Hedström hyväntahtoisesti. -- "Sinulla on niin kelpo tuoleja", sanoi William kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa äidille, ikäänkuin jonkunmoisena heikkoutensa anteeksipyyntönä.

Mutta rouva Zimmermann hymyili salavihkaa, hän oli oppinut tuntemaan hänen menettelytapansa.

Äiti oli usein esittänyt, että he alkaisivat uudestaan katkaistun yhteistyönsä, mutta pojan aina uudistuva vastaus oli: "minä en viitsi." Pari kertaa kun he olivat olleet yhdessä teatterissa, oli William sanellut ja äiti kirjoittanut teatteriarvostelut, mutta William ei ollut koskaan tyytyväinen tulokseen.

Hän sanoi, että hänellä täytyy itsellään olla kynä kädessä, voidaksensa tuntea itsensä ajatustensa herraksi ja saadaksensa muodon taipumaan.

Mieluimmin istui hän hiljaa kuunnellen kun äiti kertoi, ja tämä tekikin usein hänen mieliksensä, sillä hänen ilonsa oli saada pitää poikansa luonansa ja hän pelkäsi yhäti, että William ikävystyisi heidän kahdenkesken oloonsa, ja menisi matkaansa. Tämä oli keino pidättää häntä luonaan ja äiti käytti sitä. Puhuminen kävi häneltä helposti ja hänen vaiherikas, kiertelevä elämänsä tarjosi tyhjentymättömän ainehiston hänen kertomuksiinsa.

William oli huomannut, että äiti niin paljon kuin mahdollista koetti olla sekoittamatta isän nimeä niihin ja että hän ei koskaan kosketellut heidän molemminpuolista suhdettaan. Se herätti hänessä epäluuloa ja uteliaisuutta.

Eräänä iltana kun äiti tapansa mukaan piti keskustelua vireillä, sanoi poika yht'äkkiä, kuten tuntui, aivan aiheettomasti.

"Vaivaako sinua kovin, jos teen sinulle kysymyksiä, isääni koskevia?"

Äiti vaikeni hetkisen kuin epäillen.

"Ei", sanoi hän vihdoin.

"Annat odottaa, kuin olisi se vastenmielistä sinulle."

"Ei. Voit kysyä mitä tahdot. Minulla ei ole mitään arkaluontoisia salaisuuksia."

"Sepä oli suuri sana."

"Tai en tahdo sellaisia pitää; se on se sama!"

Hän katsoi tutkivasti äitiinsä ja lausui hänelle sellaisella äänellä, joka ikäänkuin äidin itsensä parhaaksi neuvoisi häntä vaikenemaan.

"Sinä et tunne minua. Tahdon pistää koettimeni kaikkeen tutkiakseni syyt. Tulet varmaan vavahtamaan koskettelusta."

"Kenties. Mutta koeta."

"Olen sydämmetön."

"Ole vaan luonnollinen."

"Olen kentiesi julma... Mutta en voi jättää kysymättä."

Hän kumartui leikitellen villalangan pätkällä, joka riippui äidin ompelukorista.

"Niin miellyttävä kuin isäni olikin -- sano: eikö avioliittonne kumminkin ollut onneton?"

"Ei."

Se tuli pikasesti ja tulisesti kuin ponteva vastaväite.

"Oliko hän sinulle aina uskollinen?"

Äiti viivytti vastausta tuokion.

"Uskollinen?" sanoi hän hitaasti. "Niin, hän oli minulle aina uskollinen."

Poika istui vaiti hetken katsellen saappaansa kärkeä.

"Tiesinhän sen. Et ollut kylliksi luja tunnustaaksesi totuutta."

"Kyllä, mutta minun täytyy saada sanoa se omilla sanoillani. Ei mikään, jolla on huono, kulunut ja alhainen kaiku, sovellu mielestäni hänen muistoonsa. Kun hän aina piti minusta, kun minulla oli hänen luottamuksensa kaikessa, voinko silloin muuta sanoa kuin, että hän oli minulle uskollinen?"

"Minun silmissäni olisit kunnioittanut parhaiten hänen muistoansa, jos et olisi katsonut tarvitsevasi valehdella eli salata jotakin."

"Sitä en tarvitsekaan", sanoi äiti vakavasti katsoen samalla Williamia silmiin. "Isäsi oli vilkas luonteeltaan ja herkkä vaikutuksia vastaanottamaan -- -- Tiedän että hänellä oli..."

Hän hapuili sanaa ja oli hyvin kalpea.

"Erehdyksiä", täytti poika.

"Luulen, että niin suvaitseva siveellisyys tavallisesti niitä nimittää. Mutta se ei vielä ollut oikea sana. Hänellä oli liittoja -- ystävyyksiä, rakkausjuttuja ja mitä kaikkea ne ovatkaan. Hänen tunne-elämässään oli niin monta väritystä; se oli kuin kuuman ilmanalan kasvullisuus, kauniine kukkineen, pistävine piikkeineen. Se ei ollut luotu niin vain niitettäväksi kuin niittymme täällä. Olin oppinut rakastamaan häntä sellaisena kuin hän oli."

Poika oli taivuttautunut eteenpäin ja ilon välähdys valaisi hänen kasvojaan.

"Eikö koskaan tuntunut sinusta, kuin olisi sinulla jotain hänelle anteeksi annettavaa?"

"Ei. Anteeksiannettavaa? Olen seisonut häntä niin likellä kuin ihminen voi olla toista; olen saanut jakaa hänen ilonsa, olen saanut jakaa hänen surunsa, ja minusta on tuntunut kuin olisin hänelle sydämmestäni kiitollinen tai olisi minulla suuri rikkaus, kumman tahdot. Minulla ei koskaan ole ollut mitään anteeksi annettavaa."

William katsoi äitiin. Syvällä olevat harmaat silmät loistivat kosteina ja ääni oli saanut pehmeän, kauniin sointunsa, kun hän sanoi:

"Saan varoa, etten käy ylpeäksi sinusta. Tunnut niin kokonaiselta ja sopusointuiselta; on kuin ei mikään, mikä on pientä ja halpamaista voisi sinuun tarttua."

William istui hetken mietteisiinsä vaipuneena, sitte jatkoi hän hiljaa:

"Kirjoitan muistoon pari viimeistä lauselmaasi. Laaja, kaunis taivaanranta kaareutuu niiden yllä. Ne on kuin suun täydeltä raitista ilmaa pikkumaisuuden tukahduttamaan ilmapiiriimme."

Hetken perästä lausui hän yht'äkkiä.

"Kuule -- niin entä nuo -- muistiinpanosi? Ne olet varmaankin jo ottanut esille?"

"Ne ovat kyllä kirjakaapissa."

"Lupasit kerran, että saisin lukea ne?"

"Saat kyllä mielellään. Voimme teen juotuamme ottaa ne esille."

"Kiitos vaan! Onko niitä paljonkin?"

"Koko pakkoja. -- -- -- Sattui joskus niin, että jäin yksin pitkiksi ajoiksi. Yks'kaks' tuli matkustushalu. Silloin nousi hän -- sinun isäsi -- ja sanoi: 'Vihaan kokoelmaa! On kuin olisi kahlittu kuolleesen kiinni. Tulen kipeäksi! Tulen hulluksi! -- --'

"Mitäpä muuta olisin voinut tehdä kuin sanoa: matkusta. Vanha Ruben ja minä kyllä voimme hoitaa museon. Ruben, joka oli meidän kaikki kaikessa, oli vanha eriskummallinen olento, yhtä eroittumaton kokoelmasta, kuin laivuri laivastaan; sen purkit, valmisteet ja valetut näytteet olivat kuin osia hänen omasta olennostaan.

"Kun sitte isäsi oli mennyt ja olin yksin Rubenin ja Mollyn -- ja koko tuon muun homman kanssa, voin joutua tuskaan kuin jos minua raastettaisiin palasiksi; tuntui kuin en enää häntä koskaan saisi nähdä. Voi, et voi aavistaa, miltä se tuntui! Olin vapaa-ajattelija, kuten hänkin, mutta sellaisina hetkinä voin heittäytyä polvilleni, väännellä käsiäni ja rukoilla Jumalaa, että hän antaisi hänet minulle jälleen -- antaisi vaan nähdä häntä, antaisi minun tavata häntä kerran vaan, niin tietäisin, että voittaisin hänet jälleen -- -- sillä niin rakastavainen, iloinen ja rohkea, niin notkea ja voimakas kuin minä, ei kukaan muu voinut olla. Ainoa, mitä pelkäsin koko maailmassa, oli, että hän minut unhottaisi."

Poika nojasi toisella kädellänsä pöydän laitaan ja lampunvalo heijasteli kirkkaasti takaisin hänen lyhyeksi leikatusta tummasta tukastansa.

Oli yhtäläisyyttä äidin ja pojan piirteissä, mutta pojan silmät olivat harmaat ja äidin ruskeat ja se, mikä äidissä oli tunteiden tulisuutta oli hänessä jähmettynyt ivaksi.

"Kun oppii oikein perinpohjaisesti tuntemaan vanhempansa, on ikäänkuin saisi avaimen omaan luonteesensa", sanoi hän. "Jatka! Sinä kerrot niin hyvin."

"Minä näyttelin naisille ja Ruben miehisille katselijoille. Ajattele, miltä tuntui käydä yksin lukien sielunkuolettavaa ulkoläksyään, kalvava tuska povessa, yksin Rubenin kanssa, joka ajatteli vaan kokoelmaa ja Mollyn, joka ei ajatellut lainkaan -- ja muut kaikki vieraita ihmisiä, joille pitäisi näyttää iloista ja tyyntä naamaa ja olla heille huvittava. Silloin tuntui minusta kuin olisi koko maailma tyhjä kuilu, joka nielisi minut. Laahasin itseäni eteenpäin vaikeasti, väsyneenä ja ilotonna kuin elämäänsä kyllästynyt vanha vaimo. Tuntui joka kerran kuin ei tästä loppua tulisikaan. En voinut elää jälleennäkemisen toivossa, minä en voi koskaan elää muussa kuin nykyisyydessä, jos nykyisyys on kuollutta, ei minulla ole mitään -- ei mitään!"

"Olet niin erilainen kuin minä!" keskeytti poika. "Juuri nykyisyydessä minä en voi elää. Mielikuvitukseni on niin vilkas ja vereni niin liikkuva."

"Niin oli isäsikin. Hän voi ihastua ja iloita kuin lapsi toiveilleen ja unelmilleen, kaikille, missä vaan mielikuvituksella oli osaa. Parasta, mitä hän tiesi, oli seurustella uusien ihmisten kanssa, joiden luonnepiirteet eivät olleet vielä selvemmin ehtineet esiintyä, kuin että mielikuvitus voi niistä muovaella jotakin suurta ja omituista. Mutta kun todellisuus oli hänen kuvittelunsa korjaellut, oli harrastuskin tavallisesti loppunut."

"Oliko niin sinunkin suhteesi?" Se sanottiin leikikkäästi, mutta pohjalla virtasi hyväntahtoisuutta. Äiti vastasi samaan tapaan:

"Niin, myöskin minun." Mutta pian jatkoi hän vakavasti.

"Kestin mielelläni kaiken, mitä ero mukanansa toi, vain siksi, ettei hän väsyisi minuun.

"Kun hän oli poissa, laskeusi niin vähitellen uusia vaikutelmia välillemme. Luulenpa, hän melkein unohti, minkä näköinen olin. Ja kun hän taas tuli, olin hänestä ikäänkuin toinen ihminen.

"Minulle, joka kaikessa olen niin kokonainen -- kuten sanot -- eli paloittelematon -- jos niin tahdot, -- että koko olentoni, ikäänkuin suonenvedon tapaisesti kiertyy yhden ainoaan asian ympärille, minulle olivat nämät yksinäisyyden ajat kovia koetuksia. Mutta en sano muuta, kuin että ne olivat minulle tarpeellisia. Luulen, että niiden kautta muodostui minulle luonne."

Koputettiin ovelle ja Molly tuli sanomaan, että tee on valmis.