Part 4

"Sinä tulet olemaan ainoa nainen siellä -- uskallatko?" jatkoi William hiukan ivallisesti ja samalla hyväntahtoisen leikillisesti. Uskallatko! Josko hän uskaltaa mennä oman poikansa luo! Kiitos. Hän kyllä tulee. -- Ville oli asettanut kaikki niin juhlalliseksi kuin mahdollista, koristanut huoneen värillisillä lyhdyillä ja punaisen lamppuvarjostimen himmentämässä valaistuksessa näytti kaikki huoneessa niin hauskalle. Kolme nuorta miestä istui pöydän ympärillä, kun rouva Zimmermann astui sisälle. William otti vastaan ja esitteli. Yksi oli herra Hedström, toinen oli eräs kalpea, rillinokkainen taidearvostelija ja kolmas herra Wahlberg, keikaritaimi ja taiteilija-aines -- idiootti päälle päätteeksi. Hän oli tuo pitkäsäärinen olento, jonka huulet eivät olleet tarpeeksi pitkät. William tarjosi kahvia, oikein voimakasta ja hyvää kahvia. Hän itse oli aamupäivällä ollessaan kävelemässä ostanut puoli naulaa parasta, mitä käsiinsä sai, ja hän oli tehnyt nimenomaisen anomuksen, että emäntä huolimatta omista periaatteistaan kahvinkeitossa panisi ne kaikki samalla kertaa kiehumaan. Hän tahtoi tarjota oikeaa yläluokan kahvia. Kestitykseen kuului vielä pullo Maraschinoa ja ranskalainen päärona mieheen.

"Vähän, mutta hyvää", sanoi hän, "on periaatteeni kaikessa."

Tulikin oikein hauskat pikku kahvikekkerit, aivan rouva Zimmermannin mielenmukaiset. Oli niin miellyttävää tämä vapaus kaikesta pakollisuudesta. Rouva Zimmermann huomasi, ettei hänen läsnäolonsa sitonut seuraa vähintäkään ja se vaikutti hänessä hilpeyden, jota hän ei ollut tuntenut pitkään aikaan.

"Miten hyvällä tuulella sinä olet tänä iltana!" sanoi poika.

"On niin suloista kun saa olla ihminen!" vastasi hän. "Onpa melkein kuin ei olisikaan Tukholmassa."

"En voi käsittää, että hän on sinun äitisi, vanhus!" sanoi taidearvostelija Williamille.

"Se on tietty", vastasi William. "Sehän ei kuulu sinun alaasi."

"Ei, mutta se onkin oikein ihmeellinen ilmiö, että ukolla on niin nuori äiti."

"Missä on teidän rouvanne?" kysyi Rouva Zimmermann herra Hedströmiltä. Tämä näytti käyvän vähän hämilleen. "Hän on kotona", sanoi hän lopuksi.

"Hän ei uskalla tulla yleensä niin siveettömäksi tunnetun nuoren miehen luo kuin Ville Zimmermannin", selitti herra Wahlberg.

"Oh -- uskalla..." väitti Herra Hedström vastaan sävyisästi, mutta hänestä näkyi, että toinen oli osannut oikeaan.

Sitte illalla meni koko seurue Grandin hotelliin syömään illallista. Ja kello oli liki kaksitoista kun rouva Zimmermann, nuoren herra Wahlbergin saattamana seisoi omalla portillaan Södernillä.

Herra Wahlberg koetti olla niin huvittava kuin mahdollista kotimatkalla; ja kun hän ojenti kätensä hyvästiksi, sanoi hän:

"Minä varmaankaan en saa lupaa jonakin päivänä tulla luoksenne, saadakseni jatkaa tuttavuuttamme?"

"Varsin mielellä. Olette tervetullut!"

Rouva Zimmermannilla ei ollut mitään vastaan viljellä edelleen tuttavuutta herra Wahlbergin kanssa. Kaikessa hiljaisuudessa oli hän tuumitellut vetää Williamin lähimmän seurapiirin luoksensa, avata ovensa selkoselälleen näille kodittomille linnuille ja mahdollisuuden mukaan valmistaa heille yhtymäpaikka, jossa he voisivat tavata toisiansa, tuntiessansa tarpeen saada puhella ja seurustella päivätyönsä päätettyä.

"Sinullahan on oikein hieno äiti!" sanoi Pelle Wahlberg Williamille, "hitto, niin hieno muori! Värikäs ja komea! Luuletko että voisin saada maalata hänen muotokuvansa?"

Jonkun päivän perästä tuli pikku rouva Hedström aamupäivävierailulle. rouva Zimmermannin luo.

"Eikö Kaarlo ole täällä?" kysyi hän heti, ikäänkuin hän olisi pelännyt olla yksinään.

"Ei, mutta ettekö kumminkin tahtoisi astua sisään?"

"Kiitos, kyllä. Mieheni tulee jälestä. Päätimme tavata täällä."

Keskustelu kävi kankeasti. Oli niukalti yhtymäkohtia ja pikku rouva oli aina niin avuton, kun "Kaarlo" ei ollut mukana. Rouva Zimmermann kertoi, miten hauskaa heillä oli ollut toistensa seurassa muutama päivä sitte, hänellä ja Williamilla, herra Hedströmillä ja parilla muulla Williamin ystävällä.

"Miks' ette tullut mukaan?" kysyi hän lopuksi.

Pikku rouva punastui ja loi silmänsä alas. "Kaarlo ei antanut lupaa", sanoi hän.

"Kaarlo tuntuu olevan aika tyranni", laski rouva Zimmermann leikkiä. "Mutta totta tosiaan minä hänet läksytän kun hän tulee."

"Oi, älkää sanoko mitään", pyysi pikku rouva aivan pelästyneenä. "Hän -- -- on niin arka minusta ja sitte..."

"Arka teistä? Mutta eihän nyt ollut mikään vaara kysymyksessä. Minä ainakin tulin aivan ehytnahkaisena takasin, enkä huomannut kenessäkään pienintäkään viittausta siihen suuntaan, että hän aikoisi syödä minut -- ja sitäpaitse olihan hän itse mukana."

"Niin ei se ollut sentähden -- mutta -- -- niin, en tiedä."

Kaikeksi onneksi pikku rouvalle, joka tuskitteli pulassansa, soi kello ja "Kaarlon" tulo tuli avuksi ja keskustelu solui toisille aloille.

Mutta kun he olivat menneet, ei rouva Zimmermann saanut mielestään pois pikku rouvan ujosti punastuvia poskia ja alas luotuja silmiä. Ne seurasivat häntä alati, pitivät hänen aivonsa taukoamattomassa työssä ja tuskallisessa jännityksessä, jollaista tuntee miettiessään arvoitusta, jota ei voi arvata, mutta joka tuntuu tavattoman yksinkertaiselta, tai kun etsii sanaa, eikä löydä, vaikka se alati pyörii kielellä.

Vihdoin oli se selvänä ja varmana hänellä, ikäänkuin valo olisi välähtänyt. Se siis oli syynä ja vaistomaisesti oli hän sitä aavistanut. "Hän ei uskalla tulla yleensä niin siveettömäksi tunnetun nuoren miehen luo", oli herra Wahlberg sanonut. Leikillä -- tietysti, mutta siinä oli totta pohjalla.

Hän ajatteli tuota kuvausta nuorten miesten elämästä, jonka oli juuri lukenut. Williamhan itse oli sanonut, että se voisi olla hänen oma tunnustuksensa. Hän ei ollut kuvitellutkaan poikaansa pyhimykseksi millään tavoin; hän kyllä oli luullut hänen siinä suhteessa elävän jotenkin samoin kuin muutkin nuoret miehet, mutta sittenkin oli hän häntä luullut paremmaksi kuin hän oli. Hän ei koskaan ollut ajatellut, että hän olisi voinut vetää tätä lokaa kotiinsakin. Hän ei ymmärtänyt, kuinka hän oli saattanut olla niin lapsellinen. Miks'eivät ne tulisi hänen kotiinsa. Meniväthän ne muidenkin luo. Mitä syytä hänellä oli luulla häntä noita muita niin paljon hienotunteisemmaksi. Hän oli raivostunut itseensä. Miksi riippuivatkin nämät ihanteellisuuden riekaleet vielä hänessä? Miksi uskoi hän vielä kaunista ja hienoutta löytyvän -- uskoi kumminkin salaisuudessa, huolimatta pojan omista vakuutuksista? Miksi ei hän voinut silpoa sitä itsestään, tallata jaloillaan, kun sille ei löytynyt kumminkaan vastinetta todellisuudessa?

Hän ei voinut pysyä hiljaa. Edestakaisin käveli hän matolla, rauhatonna ja levotonna. Hän ajatteli rappukäytävää, huonetta. Samoja rappuja oli hän noussut ylös, laskenut kätensä samaan lukkoon, ripustanut päällysvaatteensa samaan naulaan. Häntä inhoitti sanomattomasti. Hän ajatteli noita naisia, joilla tuskin on sielua ja hän tunsi sisällään ivahymyilyä. Cocott romantikin magdaleenojako? -- ei, niitä hän ei uskonut. Alennus, törkeys ja raakuus siinä heidän Kaininmerkkinsä! Katso vaan sellaiseen silmäpariin punasine suonineen silmänurkissa! Jos olisikin raaka nauru sivelty pois, niin pyyhkimättä kumminkin pysyy mielen raakuus, joka ei koskaan katoa, se sielunsaasta, joka eroittamattomasti seuraa, kuten ruumiillinenkin sellaista elämää.

Koko päivän tuskittelihe hän näissä ajatuksissa ja kun William tuli hänen luoksensa iltasella, oli hänen kärsimyksensä noussut siihen määrään, että hän tiesi, ettei löytyisi mitään muuta keinoa siitä päästä, kuin suoraan kysyä häneltä kaikesta. Tuntui kuin antautuisi hän leikkauspöydälle ostaaksensa itsensä vapaaksi kalvavasta kiusastansa hetken kestävällä, yhteen kokoon kerätyllä tuskalla. William oli verrattain hyvällä tuulella ja hän istahti erääsen äidin pehmoisista tuoleista, velttona ja mukavuudestaan nauttivan näköisenä.

Äiti tarttui aineesensa hermostuneen sairaan kärsimättömyydellä. "Tahtoisin mielelläni kysyä sinulta jotakin, joka on vaivannut minua koko päivän. Et saa suuttua, ja usko minua kun sanon, etten tee tätä sinun, vaan itseni tähden."

"Suuttua?" sanoi hän. Oletko nähnyt minun joskus suuttuvan? En voi suuttua -- nyt enää."

"Niin, mutta et saa panna pahaksesi."

"En, sano vaan. Olen ylpeä siitä, että olen yksi niistä ihmisistä, joiden kanssa voi puhua kaikesta."

Äiti oli vaiti hetken kerätäksensä ajatuksiansa ja muodostaaksensa kysymyksensä asialliseksi ja sattuvaksi.

"Sanoit joku aika sitte, että sinä tuon kirjan antamassa kuvauksessa nuorten miesten elämästä tunsit koko nykyisen nuoren sukupolven kohtalon... Soveltuuko tämä kuvaus yksityiskohdissaankin sinun omiin kokemuksiisi?"

"Kyllä... Luulitko minun elävän kuin munkki?"

"En ... mutta on niin suuri ero..."

"Ei mitään eroa", sanoi hän lyhyesti ja karmeasti.

"Lupaathan sanoa minulle ihan suoraan? Näes, tahtoisin niin mielelläni päästä selvyyteen tässä asiassa ja ei ole mitään muuta keinoa kuin puhua suoraan ja ennakkoluuloitta, kuten kaksi sivistynyttä voivat puhua. Ymmärräthän ettei tämä puoleltani ole mitään halpamaista uteliaisuutta, vaan todellista halua saada selville..."

"Ei tarvitse mitään alkusäveleitä", sanoi William ystävällisesti. "Voit kysyä minulta kaikesta, ja minä olen empimättä antava vastauksen kaikkeen."

"Tahdon niin mielelläni tietää jotakin elämästäsi."

"Elämäni on ollut kuten muidenkin nuorten miesten, ei parempi, eikä pahempi."

"Ostetuin hyväilyinkin?"

"Niin." Äänenlaatu ja sitä seuraava hiljaisuus puhuivat paljon. Ne molemmat ilmaisivat hänen väsyksiin ajetun tuskansa.

"Se on jotakin, jota me naiset emme koskaan oikein voi ymmärtää: miten on mahdollista hienotunteiselle nuorelle miehelle elää sellaista elämää."

"Voitko ajatella hienotunteisen nuoren miehen syövän rapaa, sammuttaaksensa nälkäänsä?"

"En tiedä."

"Ole varma siitä että yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta tekee sen. Itsensäsäilyttämisvaisto on niin voimakas eikä suvunylläpitämisvaisto ole sen heikompi. Voi väännellä itseänsä iletyksestä -- mutta lopuksi kumminkin sammuttaa nälkänsä ravalla. Saat olla varma siitä."

Hän nähtävästi koetteli puhua tavalliseen pilkalliseen tapaansa, mutta äänen vieno värähtely kertoi toista. Hän jatkoi:

"Eihän löydy mitään pelastusta, olemme pakoitetut alentumaan lokaan. Oh, etkö luule että useimmat noista nuorista miehistä alussa -- kenties yhä edelleenkin käyvät ja säilyttävät povessansa toivetta, niin hienoa ja kaunista, kuin kukaan noista luonnonpuhtaista, viattomista neitosista. Mutta se kaiho on jo edeltäkäsin kuolemaan tuomittu -- ja apuaine asetetaan aivan suumme eteen."

Äiti istui vaiti ja kuunteli ääntä, joka tahtoi olla niin ilmeetön, mutta kumminkin ilmaisi niin paljon. Ja sydämmessään tunsi hän sääliä, jonka rinnalla muu kaikki jäi vähäpätöiseksi. Perussävel pojan puheessa tuntui liian todenmukaiselta, voidaksensa olla täydellistä vakuutusta vaikuttamatta.

"Kuinka tulit tätä ajatelleeksi", kysyi poika hetken perästä.

"Pikku rouva Hedströmin tavassa oli jotain omituista, kun kysyin, eikö häntä olisi haluttanut tulla luoksesi silloin iltasella."

"Niin. Hän on arka maineestaan", sanoi William pilkallisesti.

"Mielestäsi se varmaan on tyhmää, mutta kun selveni minulle mitä hän tarkoitti, oli ikäänkuin olisin hävennyt itseäni. Ajatus että olin ollut samassa huoneessa, istunut samalla sohvalla -- kuin nuo naiset -- vaivasi minua hirveästi. Sinä et saa suuttua -- sellaistahan ei voi auttaa..."

"En tietystikään. Käsitän kyllä, että sinusta täytyi tuntua siltä. Mutta olisit voinut säästää itseäsi siitä. En kuleta katuimpijä kotiini." -- Oli kuin sydän olisi lakannut lyömästä hetkeksi, niin ilostui äiti. Hän ei voinut puhua, hän jokelsi vaan, ikäänkuin tahtoisi hän vielä kerran kuulla sitä vakuutettavan.

"Etkö?"

"En. Se inhoittaisi minua. Kun on pakoitettu syömään rapaa, ei kateta pöytää saliin, vaan mennään keittiöön." Äidin mieleenkään ei astunut ajatus, että tämä tunnustus, tyyneesti ja vähintäkään peittelemättä lausuttuna, olisi useimmille muille äideille tuntunut pöyristyttävältä. Hän ei tuntenut mitään muuta kuin iloa, vapauttavaa iloa, että hänen poikansa kumminkin, kaikesta huolimatta, oli hieno ja ylevä, kuten hän oli uskaltanut toivoa. Niin, hän oli toivonut -- hän oli koko ajan sitä toivonut, mutta tuskin oli hän sitä rohjennut uskoa. Tuolla, mikä henki hänen sanoistansa ja äänestänsä, ei ollut mitään yhteistä tukahduttavan ja likaisen ilman kanssa, joka huokui norjalaisen nuorison kirjan lehdiltä.

"Sitäpaitse on minulla nykyisin rakastajatar", sanoi hän, jälleen kevyesti ja leikillisesti. "Se on hitusen ylimyksellisempää; se on melkein kuin avioliitto. Hän ei ole vertaiseni -- enkä siis voi puhella hänen kanssansa, mutta ei sillä väliä, sillä se ei tule kestämään enempää kuin kolme kuukautta."

Äidistä itsestään tuntui että tämä oli sopimatonta, mutta hän ei mitenkään voinut olla myhähtämättä.

"Onko edeltäkäsin määrätty, kuinka kauan se kestää?"

"Kyllä, kolme kuukautta on sopimus. Mutta kumminkin yhden kuukauden pidennysajalla, jos se on molemmin puolinen toivomus."

NELJÄS LUKU.

Joulun edellä kertoi William, ettei hän saanut asua enää entisessä asunnossansa ja että hänen täytyi muuttaa kohta uudelta vuodelta.

"Minulla on sijaa täällä", sanoi äiti. "Voit saada nuo kaksi huonetta alakerrassa, ne eivät vielä ole hyyrätyt."

"En tahdo", keskeytti poika lyhyesti, mutta hän tunsi ääretöntä halua suostua tarjoukseen. "Sitä paitse eivät ne ole kalustetut."

Tästä viime käänteestä pilkisti kumminkin suostumisen mahdollisuus.

"Kalustetuksi ne voivat tulla."

"Minulla ei ole varaa huonekalujen ostamiseen, enkä tahdo että teet mitään minun tähteni."

Ääni oli päättäväinen ja ynseä, eikä äiti aavistanut, että tässä teeskennellyssä tylyydessä piili sisällinen päättämättömyys.

"No, kuten tahdot sitte." Eivätkä he puhuneet siitä sen enempää.

Siitä miten he tulisivat viettämään jouluaaton, oli heillä ollut pari neuvottelua. Äiti oli kysynyt, josko hän tahtoisi tulla hänen luoksensa, mutta hän oli jäänyt arvelemaan. Silläkin on ilkeä perhe-elämän sivumaku, tuumi hän, mutta voisihan se näin kerran käydä päinsä.

Hän elätteli itsessään juurtunutta ennakkoluuloa kaikkea sellaista kohtaan, jota nimitämme perhe-elämäksi.

Perheissä oli hän ollut juuri sen verran, että hänen puolikypsä arvostelukykynsä oli ollut tilaisuudessa iskemään kiinni laitoksen puutteisiin, vaan että siihen kaiken muodollisen ja painostavan ohella voi sisältyä paljon muutakin -- tuota hienoa, lämmintä ja turvallista, joka on kodin quinta essentia -- sitä ei hän koskaan ollut ymmärtänyt.

Äiti ja poika olivat nykyisin paljon yhdessä. Äiti kirjoitti puhtaaksi hänen luonnoksensa, jotka William sitte tarkasteli ja täydenteli. Romaani edistyi vitkaan, mutta varmasti. Ja suhde heidän välillään oli mitä parhain.

William oli useimmiten hyvällä tuulella ja ainoana liikavarpaana hänen elämässään nykyisin oli ajatus, että hänen täyttyi jättää asuntonsa. Hän oli asunut siinä kaksi vuotta ja lähestyvä muutos vaivasi häntä. Akkunastaan oli hänellä mitä kaunein näköala Humlegård'iin. Tietämättömyys siitä, minne hän nyt osuisi, ei jättänyt häntä rauhaan ja tämä muutos tuntui hänen kovin arkatuntoiselle luonteelleen ikäänkuin kaukaiselta, muodottomalta uhkaukselta ja herätti hänessä ahdistavan tunteen. Asiain näin ollessa kasvoi kasvamistaan tuo aluksi epäselvä tunne, että hänen täytyi olla varuillaan sitä kiusausta vastaan, jona hänellä oli äidin tarjous. Mikä oli tuon tuntemuksen perussyynä, sitä ei hän koskaan itsellensä selvittänyt.

Ensiksikin oli se kyllä pelkoa siitä, että tällä tavoin vapaus heidän väliltään tulisi häviämään. Äiti saisi vaatimuksia hänen suhteensa ja niitä hän ei voisi täyttää. Mutta tämän tunteen pohjalla oli vielä muutakin; jonkunmoista tavattoman arkaa kunniantuntoa. Hän tiesi että äiti salaisuudessa toivoi hänet tällä keinoin lopullisesti voittavansa; mutta kun hän ei voinut hänen hyvyyttänsä maksaa sillä hinnalla, jota äiti -- ei vaatinut, mutta toivoi kumminkin saavansa vastineeksi, ei hän katsonut voivansa ottaa vastaan, mitä hän tarjosi.

Lopuksi oli hänellä vielä liian hyvin muistossa, mikä mieliala hänellä oli äidin kaupunkiin tullessa, erittäinkin se vastenmielisyys, mitä hän tunsi ajatellessansa, että hän kenties tulisi taloudellisestikin hänen vastuksiksensa, ja siksi tahtoi hän nyt välttää, ettei tuo äidin tarjous tulisi sorahtelemaan hänen korvissansa omantunnon nuhteena.

Kun William kahdeksan aikaan joulunaattona astui äitinsä vierashuoneeseen, oli hän huonommalla tuulella kuin tavallisesti. Tuo samalla vihainen ja pilkallinen ilme, joka jonkun aikaa oli ollut niin huomattavasti lienteämpi, oli palannut jälleen hänen kasvoilleen.

Äiti näki sen heti. Hän oli heittänyt tutkivan silmäyksen pojan kasvoihin hänen sisälle astuessaan ja koki nyt tyyneydellään ja mukaantuvaisuudellaan saattaa hänet jälleen tasapainoon.

He olivat sopineet, etteivät antaisi toisilleen joululahjoja. Se oli pojan ehtoja. Hän tiesi ettei hän koskaan voisi antaa kymmenettä osaakaan siitä, mitä äidinrakkauden päähän voisi pälkähtää lahjoittaa hänelle, siksi ei hän tahtonut mitään ottaa vastaan, eikä mitään antaa. Tässäkin hänen yksipuolinen elämänkokemuksensa eksytti hänen luonnollisen tunteensa. Hän oli niin paljon nähnyt tuota itsekästä voitonhimoista anteliaisuutta, joka ahnaasti väijyy mitä se vastalahjaksi saa. Että on toisenkinlaista anteliaisuutta, joka versoi ilosta saada antaa, ei hän, kuten sanottu, tietänyt. Hän ei aavistanut, että hän vaatimuksellaan sydämmettömällä tavalla oli riistänyt äidiltä sen, mikä oli parahinta hänen jouluilossansa; hän ei aavistanut että tämä tunsi tuskaa ikäänkuin tarjottua hyväilyä pois työnnettäessä. -- Pojan kasvot synkkenivät synkkenemistään heidän syödessään, mutta äiti oli päättänyt olla tyyni, eikä ollut huomaavinansakaan hänen äreyttään.

"Keinosi oli hienosti harkittu", sanoi William vihdoin, kun jälkiruoka jo oli esillä. -- "Niin, se tahtoo sanoa, mielestäsi se varmaan oli hyvin hienoa, mutta minuun vaikutti se aivan päinvastaisesti."

Äiti säpsähti ja värinsä vaihtui.

"Mikä keinoni?" sanoi hän.

"Mikä? Luuletko etten ymmärrä, kuinka hienosti kaikki oli mietittyä. Kun tulin rappuja ylös oli ovi noihin huoneisiin auki, hiukan vaan raollaan, että näyttäisi huolimattomuudelta."

Hän katsoi äitiinsä ja hänen katseessaan oli ilkeää ja viekasta iloa siitä, että hän voi seurata jokaista säijettä hänen ajatusjuoksussaan.

"Menin tietysti sisälle -- -- ymmärsit hyvin että niin tulisin tekemään... Niin, se on pieni kaunis nuorenmiehen asunto, kaunis kyllin viekotellakseen sen, joka ei ole varuillaan."

"Viekotellakseen? Mitä puhutkaan?"

"Hyvin kaunis", jatkoi hän ikäänkuin pidentääkseen nautintoaan ilkeydestään, jakaessaan sitä niin pikku annoksissa kuin mahdollista -- "tuo takimmainen varsinkin on oikein mestariteos. Ensinnäkin näköala, -- siinä edessä kimalteleva virta, kaupunki alhaalla kuin suuri penger valoinensa, lyhtyinensä, -- aivan, sama näköala kuin täältä ylhäältäkin, -- jota kaiken aikaa olen sinulta kadehtinut. Ja tuolta perähuoneesta tarvitsee vaan kohottaa silmänsä suuren kauniin kirjoituspöytänsä äärestä, niin on se edessä. Entä huone sitte nojatuolineen, poimukaihtimineen, leposohvineen ja kirjakaappineen... Ei puutu mitään muuta kuin lintu häkistä, tietysti!"

"Hyyryläinen, tarkoitat" -- sanottiin jääkylmällä äänellä -- "oh, kyllä hän tulee. Ilmoitan joulun ja uudenvuoden välillä."

Äiti oli hieman kalpeampi kuin tavallisesti, mutta aivan tyyni. Pojan pistosanat eivät tuntuneet herättävän vihaa, enempi kuin suuttumustakaan. Vieraalla, karkoittavalla ylpeydellä karisti hän ne luotaan. Mutta se juuri suututti, se oli pojalle ikäänkuin nöyryytys.

"Eikö koskaan voi loppua tämä teeskentely!" huudahti hän.

"Tahdotko kieltää, että minua varten sinä valmistit ne huoneet?"

"Ei, en kiellä rikostani", sanoi äiti, tuntien halun lyödä leikiksi, joka kumminkin heti katosi. "Mutta sinä et tahdo niitä. Niin -- niin vuokraan ne jollekin toiselle. Siinä kaikki! Ja siitä ei kannata puhua."

"Ja luuletko että sellainen vaikutus pyyhkäistään pois yhtä helposti kuin sen saa? Jos tietäisit, miten inhottavaa on minusta tuo -- että alati koetat kiehtoa minua pauloihisi ja pidättää minua. Miten vastenmieliseksi, tympeyttäväksi käytkään minulle!"

"Onko niin? Menkäämme sitte kukin tietämme. Asia on yksinkertainen", sanoi äiti nousten pöydästä tyynenä, joka pojan purevaa katkeruutta vastaan esiintyi kovin silmiinpistävänä, ollakseen luonnollista.

"Niin sanot suullasi", jatkoi poika, turhaan koettaen tavoitella entistä pilkallista ääntänsä. Mutta se vapisi väkisinkin. Äidin näennäinen tyyneys oli hänelle kuin loukkaus -- ikäänkuin pitäisi peiliä jonkun kasvojen edessä vihan hänen piirteitänsä väännellessä. Hän kävi hillitsemättömäksi kuin haavoitettu eläin. Hän syöksyi sokeasti eteenpäin -- eteenpäin. Hän ei tuntenut, ei ajatellut mitään, hänellä oli vain tuo käsitys, että hänen täytyi saada toinen revityksi pois tyyneydestään, joka häpeänä häntä painoi.

"Mutta mielessäsi tiedät kyllä, että ellet pikastu, vaan pysyt kylmäverisenä, niin on voitto puolellasi ja on sinulla meidän luonnollisessa suhteessamme äitinä ja poikana salainen side vallassasi, josta en voi itseäni kieritellä vapaaksi. Mielessäsi ylpeänä hymyilet kokeilleni silpoa nämät siteet päältäni. Tiedät että kun et vain pikaisuudellasi pilaa asiaa, vaan pysyt tuona voittamattoman tyynenä, joka ei koskaan tunnu pyytävän mitään, joka vain on välinpitämätön, niin en voi vapauttaa itseäni. Oh, sinä tunnet minut! Mutta et tunne minua kylliksi!"

Äiti oli kalpea aina huuliin saakka, silmät olivat käyneet mustaksi kuin sysi ja hän tarttui kovasti tuolin selystään, mutta ääni oli niin syvä, selvä ja kiihkoton, kuin olisi hän puhunut katselijajoukolle museossaan.

"Älä virka enempää nyt" -- ja hänen sysimustat silmänsä kääntyivät kylmänä pojan hermostuneesti värähteleviin kasvoihin. -- "Salli minun pitää mielenmalttini; se on parasta meille molemmille. -- -- Voit mennä. En pidätä sinua." -- Hän teki liikkeen molemmilla käsillänsä ikäänkuin näyttääkseen, ettei hänen puoleltaan mikään sitonut -- "ja voit tulla jälleen jos haluttaa. Me olemme siis vapaita molemmat. Mutta älä sano enempää nyt!"

"Merkitseekö se, että vihasi on niin hirmuinen?" sanoi toinen pilkallisesti.

"Se merkitsee että olen hyvin pikainen ja että kärsivällisyydelläni on raja."

"Tahdot tehdä, sanalla sanoen, tällä vaan murhenäytelmän vaikuttavammaksi", nauroi poika halveksivaisesti. Äidin kylmä ääni oli kiihoittanut hänen raivonsa kuohumapisteesen. Maksoi mitä maksoi, mutta äidin täytyisi saada tuntea että hänellä oli voimaa haavoittaa tätä haavoittamattomuutta, joka nöyryytti häntä enempi kuin katkerimmat sanat. -- "Mutta suuret intohimot ne nyt eivät kuulukaan sinulle. Tyyni porvarillinen luonteesi kuultaisi kumminkin aina läpi. Älkäämme tehkö itseämme naurettaviksi."

"Etkö tahtoisi mennä nyt", kuului, jos mahdollista vielä tyyneemmin kuin ennen ja hän painoi katseensa alas, ikäänkuin hän tahtoisi, ettei poika katsoisi häntä silmiin.

"Miksikä olisi se tarpeellista? Häpeätkö hiukan, että olen päässyt sinusta selville? Ei mikään koske niin kipeästi naiseen ja -- äitiin kuin se. Mutta saat kumminkin totuttautua siihen. En ole niin yksinkertainen, että tartun heti ensimmäiseen satimeen, sen täytyy olla huomattavasti hienommin keksityn kuin tämän. Koettaa uskotella minulle, että vieraalle sillä tavoin laitetaan huone järjestykseen -- ei, se ei vetele!"