Part 3

"Luultavasti on hänelläkin ollut. Kaikillahan niitä on. Kenties ne häneen ovat jättäneetkin syvemmät jäljet kuin muihin; mutta niistä minä en tiedä."

"Ette aavistakaan mitään?"

"En. Hän pitää kaikki omina tietoinaan. Hän on niin tottunut olemaan yksin."

Arka, tutkiva silmäys välähti äidin alas painetun otsan alta. Oli ikäänkuin hän olisi epäillyt puhujalla olleen sanoissansa jonkun salatarkoituksen, mutta vieraan kasvoissa ei näkynyt pienintäkään viittausta siihen. Ne olivat yhtä säveät ja hyväntahtoiset kuin ennenkin.

"Niin, se juuri onkin onnettomuus", sanoi äiti vaan.

Ja samassa näytti kuin hänet olisi vallannut tuska, jota ei voi pidättää.

"Kun en häntä nähnyt, luulin että kaikki oli hyvin..."

"Ei varmaankaan olisi auttanut, jos olisitte olleet hänen kanssaan", sanoi ystävä, joka ymmärsi hänen ajatussuuntansa.

"Kuka tietää? Pari päivää sitte sanoi hän olevansa sisällisesti halvattu. Se teki minuun -- hänen äitiinsä, niin toivottoman vaikutuksen. Hän on kadottanut kyvyn pitää kenestäkään, ja kun kaikki on lopussa, on tyhjyys ainoa, mikä hänelle jää. Se on nuoruutta, vailla elvyttävää voimaansa -- se on kesä ilman aurinkoa -- -- -- Pelkään, etteivät hänen taipumuksensa koskaan pääse puhkeamaan..."

Rouva Zimmermann lopetti, voimatta jatkaa.

"Niin, on kuin jokin raskas taakka painaisi häntä alati, estäen, tukahduttaen. Hän ei voi tehdä työtä."

"No, mutta jotakin hän kumminkin tekee. Onhan hän teatteriarvostelija."

"Sitä ei hän kutsu työksi. Hän asettaa siksi suuret vaatimukset itselleen."

"Entäpä sitte novellit ja näytelmäkappale?"

"No niiden nojallahan hän nyt elää -- tietysti. Tarkoitan, että niiden kauttahan hän saavutti sen hiukkasen kirjailijanimeä, mikä hänellä on, mutta hän kirjoitti ne molemmat ensi vuotena täällä ollessansa."

"Hän kirjoittaa romaania nyt."

"Hän kirjoittaisi, mutta ei voi."

"Miks'ei?"

"Niin sitäpä juuri niin tarkoin ei ole helppo sanoa. Hänhän tahtoo pitää kaikki ihmiset niin kaukana, ettei vain kukaan saisi nähdä miten asian laita on. Muut eivät edes sellaista aavistakaan ja minullekin on se vaan arvelu."

"Puuttuuko häneltä kykyä?"

"Ei. Kaukana siitä. Mutta luulen, että hän on tuota tunteettoman osaa näytellyt jo niin kauan, että hän alkaa jähmettyä sisällisesti. Hän huomaa sen itsekin -- ja kärsii siitä sanomattomasti."

"Näyttää kuin alati jokin häntä ahdistaisi. Hänellä ei ole lepoa. Nyt ymmärrän -- -- -- hän tuntee kuinka hän kuivettuu. Se lienee kauheata."

"Hänhän on nuori vielä", lausui vieras lohduttaen. "Vielä voi kaikki muuttua."

Rouva Zimmermann johti keskustelun toisille aloille. Hän sai tietää, että vieraansa oli sanomalehtimies -- yksi niistä monista, jotka ovat julkaisseet kertomuksia. Ja hän muisti selvästi nyt, että William oli hänestä lausunut: "Hän kuuluu kirjallisuuden alaluokkaan. Mutta pidän hänestä."

He puhuivat ulkomaamatkasta, jonka herra Hedström oli tehnyt muutama vuosi sitte, ennen naimisiin menoansa. Hän viipyi sydämellisellä mielihyvällä ja ylpeydellä tämän matkan muisteloissa; näkyi selvästi että se oli hänen elämänsä suuri tapaus. Rouva Zimmermann oli käynyt kaikissa paikoissa mistä hän puhui. Yleensä oli hän oleskellut niissä pitemmän aikaa ja tunsi ne tarkoin. Vieras oli niin iloinen tavatessaan jonkun, jolle hän voi tyhjentää sydäntänsä, jonkun, jonka kanssa sai puhua siitä, mikä oli hänen elämänsä merkkitapaus. Hän lämpeni omituisesti, tuli vapaammaksi ja oli kuin olisi ollut vanha tuttu.

Kun hän nousi sanoaksensa hyvästi, oli hänen katseessaan jotakin niin vilpittömän sydämellistä, että rouva Zimmermann ei voinut pidättää pientä hymyilyä. Hän tunsi, että tämän ihmisen oli hän saanut puolellensa. Ja hän voisi vielä tarvita häntä.

"Tulkaa pian uudelleen!"

"Kiitos, varsin mielelläni. Tapaa niin harvoin sellaisen, jonka kanssa voi puhella elämästä -- tuolla vapaassa 'suuressa maailmassa', -- -- Tuolla suuressa maailmassa!" -- Äänessä oli jotakin niin hyväilyn tapaista.

Seuraavana aamupäivänä, kun äiti vähimmän aavisti, tuli William.

"Olen ollut Upsalassa", sanoi hän.

"Vai niin", kuului välinpitämätön vastaus.

William oli hyvällä tuulella ja katsoi äitiä iloisesti suoraan silmiin. Tämä taaskin luuli sen olevan vahingon iloa ja luuli Williamin etsivän hänen kasvoiltaan harmistuksen jälkiä siitä, kun hän ilmoitusta antamatta oli ollut niin kauan poissa -- ja siksi koki hän nyt näyttää niin välinpitämättömälle kuin suinkin.

Mutta pojan päähän ei ollut edes pälkähtänyt, että äiti häntä kaipaisi, vielä vähemmän että hän oli kärsinyt hänen poissaolostaan.

Täysi vapaushan oli sovittu.

Kun he olivat puhelleet hetken hänen matkastaan ja Upsalasta, ilmasi äiti lopuksi sen, mitä hän oli päättänyt sanoa.

"Kuulehan, olen tässä tuumiskellut, että voisinkohan sentään jollakin tavoin olla sinulle hyödyksi? Voisinko kenties kirjoittaa sinulle? Et aavista, miten siihen olen harjaantunut."

Poika kielsi sen muitta mutkitta. Mutta äiti johti keskustelun vähitellen kirjallisuuteen ja lopuksi sai kun saikin Williamin puhumaan romaanistaan. Hän innostui kuvaamaan romaaninsa pääpiirteitä, hän lämpeni ja missä sanat eivät riittäneet, koki oikea käsi liikkeillään saada tunnelmaa esille.

Ja tuossa kun hän istui, näytti siltä kuin hän esteettömästi ja laajasti maalaileisi kädellänsä eteensä levitetylle, näkymättömälle kankaalle.

"Eikö sinulla ole mitään valmista vielä?" kysyi äiti.

"Ei, ainoastaan muutamia hajanaisia suunnitelmia."

"Sinähän kerrot niin hyvin. Pitäisihän kirjoituksenkin käydä sinulta helposti."

"Mutta niin pian kun alan, en pääse paikalta pälkähtämään."

"Kun nyt kumminkin olet kertonut minulle tämän, saanhan nähdä nuo suunnittelusikin?"

"Ei niissä ole mitään näkemistä."

"Kuka ties. Sitä paitsi luulen, että työsi saisi toisen vauhdin, jos sinulla olisi joku, jolle siitä puheleisit."

"No tule sitte kotiini", sanoi William yht'äkkiä ja nousi.

Äiti ei vastannut, meni vaan etehiseen ja otti päällysvaatteensa.

Tiellä näytti hänestä väliin kuin William olisi katunut, mutta kun hän ei mitään sanonut, ei äitikään ollut mitään huomaavinaan.

Kun he olivat tulleet hänen huoneesensa ja riisuneet päällysvaatteet, veti William vaieten erään kirjoituspöytälaatikkonsa auki ja otti sieltä esille järjestämättömän paperikimpun.

"Niin tässä näet", sanoi hän ja osoitti hänelle kirjoitettuja sivuja, jotka vilisivät muutoksia ja korjauksia ja joidenka yli oli suuret ristit vedetyt.

Äiti istahti kirjoituspöydän ääreen, Williamin jäädessä seisomaan hänen viereensä ja selaili papereja, mutta niistä oli mahdoton saada selkoa.

Sama lause oli alotettu uudelleen ja yhä uudelleen, oli melkein tuskallista nähdä tuota hirvittävää taistelua aineen kanssa, josta nämät tahratut sivut olivat todistajina.

"Mitä tapahtuu ensi luvussa?" kysäsi rouva Zimmermann, kastaen kynän ja ottaen eteensä puhtaan paperikaistaleen.

William alkoi luetella koneellisesti ja kuivasti ja äiti kirjoitti. Siitä tuli pitkä luettelo. Sitte otti hän uuden paperikaistaleen ja sittekös vasta kuulustelu alkoi. Poika vastasi joka kysymykseen ja se osoitti että hänellä oli kaikki päässänsä valmiiksi mietittynä.

Minkälainen ilma oli? Minkälainen puku hänellä oli? Mitä oli tapahtunut ennen? Mistä he juttelivat.

Mitä sanoi hän ensiksi? Mitä toinen vastasi? -- -- Se oli koko tutkistelua.

Vastaukset olivat lyhyet ja päättäväiset, ikäänkuin olisi hän neuvotellut lääkärin tai asianajajan kanssa, mutta hänen kasvoistaan kyllä kaiken aikaa näkyi, ettei häneltä jäänyt huomaamatta koko tämän kohtauksen hullunkurinen puoli.

Vihdoinkin kääntyi äiti ja hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä.

"Sinullahan on kaikki selvillä", sanoi hän. "Tekemättä on vain tämä orjantyö. Sinulta puuttuu tottumus työhön. Vika ei ole päässä, vain kädessä."

"Eikö?" virkkoi William hyväntahtoisesti.

"Sinun täytyy tottua sitkeään ja kestävään työhön."

"Taidat olla oikeassa. En pelkää työtä -- mutta minulla ei ole kestäväisyyttä. Tahdon pitää aina lopputuloksen niin likelle, että se häämöittää silmiini. Silloin voin jännittää voimani niin, että aivot paukkuvat. Näytelmäkappaleeni kirjoitin kolmessa päivässä. Kumpikin novelleistani on ottanut päivän tai pari. Mutta jatkaa yhä, kahlehtia itsensä, tehdä työtä kun ei päämaali edes pilkotakaan -- kun näyttää, ettei valmista koskaan tulisi, vaikka ijankaikkisesti kirjoittaisi -- ei, sitä en voi. Joudun epätoivoon, tulen kipeäksi kun alotan ja katselen eteeni. Mitä yli-inhimillistä kestäväisyyttä vaaditaankaan saadakseen jotakin sellaista valmiiksi! Täytyy kantaa ijestänsä kuin härkä."

"Tässä olet saanut työjuhdan", sanoi äiti nousten ja kooten paperit. "Tuletko huomen iltana luokseni?"

"Kenties jo tänä iltana. Mutta ei mitään sopimuksia sitä seuraavine pakkotunteineen."

"Olet oikeassa?" vastasi toinen hymyillen. "Tule kun haluttaa. Sillä aikaa järjestelen nämät."

Hän keräsi paperit, pisti kaikki koteloon, ja otti sen kainaloonsa, nyykähytti hyvästiksi ja meni.

Saman päivän iltana ei työtoveria näkynyt, mutta kyllä sitä seuraavana, tavalliseen aikaansa. Kun hän oli istuutunut pöydän ääreen, laski äiti muutamia täyteen kirjoitettuja paperiarkkeja hänen eteensä.

"Silmäile nyt näitä."

Hän oli kirjoittanut ensimäisen luvun puhtaaksi silitettyänsä ja täyteltyänsä luonnoksen.

Paperit näyttivät niin hienoilta ja miellyttäviltä ja tuo soma ulkoasu veti jo aikalailla Williamia puoleensa, Hän istui, kyynärpäät pöydällä, nojaten päänsä käsiinsä ja lukea ahmi omia sanojansa.

Äiti oli istuutunut vähän kauemmaksi ja seurasi tarkkaavaisesti vaihtelevia ilmeitä lukijan kasvoilla.

William oli kokonaan syventynyt lukemiseen. "Niin. Tämä on hyvin", sanoi hän väliin ja väliin taas: "Ei, tämä ei kelpaa" -- eli: "tässähän on suuri aukko; nämät eivät liity toisiinsa."

"No kirjoita sitte", sanoi äiti tyynesti. "Revi lehti irti ja kiinnitä siihen lisälehti nuppineulalla. Kyllä järjestän ne sitte!"

William otti kynän ja mustetta kirjoituspöydältä ja kirjoitti -- kirjoitti niin että vilisi. Kello tuli kymmenen, mutta ei häntä kukaan häirinnyt; se oli jo puoli yksitoista ja hän nousi, keräsi paperikaistaleet ja lyödä läiskähytti ne pöytään.

"Kas niin", sanoi hän. "Tässä on nyt ensimmäinen luku ja koko esihistoria ja tiedän, että se on hyvin. On omituista, miten on helppoa työskennellä näin. Huomaa paljon paremmin kaikkea, kun näkee sen toisen käsialalla kirjoitettuna. Näkee heti mikä kelpaa, mikä ei."

"Hyväksytäänkö puhtaaksikirjoittaja", kysäsi äiti leikillisesti, kasvot ilosta loistavina.

"Ihastuksella vallan!" sanoi poika ja tarttui hänen ojennettuun käteensä.

KOLMAS LUKU.

William oli saanut oikean työinnon puuskauksen, ja äiti koki kiihoittaa sitä kaikilla mahdollisilla keinoilla. Hän ei pelännyt vaivojansa eikä vastuksia tehdäksensä pojalleen kaikki niin mukavaksi kuin suinkin, ja tämä onnistuikin hyvin jonkun aikaa. William istui hänen pehmeässä nojatuolissaan ja sepitteli; sarjat tulivat muodottomina ja järjestymättöminä. Äiti tavoitti ne lennosta ja kirjoitti ne.

Hän sai Williamilta hänen suunnittelunsa ja sovitteli ne parhaansa mukaan valkoiselle puhtaalle paperille. Ja kun poika näki paperit hänen varmalla käsialallaan kirjoitettuina, niin hienoina ja kauneina, leveine reunustoineen, innostui hän, tuli uteliaaksi ja alkoi lukea. Hän muutteli ja pyyhki pois, korjaili, lisäili ja kirjoitti uudestaan; näin istuen voi hän viipyä myöhään yöhön huomaamatta ajan kulkua. Silloin pysyttelihe äiti aina kauempana, hiljaa kuin rotta, ettei pieninkään ääni lukijaa häiritsisi. Hän kuuli kynän rapinan, näki sivun täyttyvän toisensa perästä ja hän voi seurata ilmeiden vaihtelevaa leikkii pojan kasvoilla. Joskus teki tämä ääneenkin jonkun muistutuksen, mutta äiti ei vastannut koskaan, eikä toinen vastausta odottanutkaan.

Kun hän oli saanut valmiiksi ja nousi, kasvot punoittavina ja täydellisesti tyytyväisen näköisenä, silloin voi joskus hänen harmaista silmistänsä pilkistää esille jotakin niin nuorta ja elämänkuntoista. Ja kun äiti kerran oli sen ilmeen nähnyt, etsi hän alati sitä ja sitte voi hän istua koko illan ja iloita siitä.

Näin perehtyi äiti vähitellen poikansa ajatusjuoksuun; hän alkoi tulla tutuksi hänen henkilöidensä kanssa ja käytti sitä hyväkseen houkutellakseen häntä puhumaan. Mitä William keskustelun tavoin oli kertonut, kirjoitti äiti hänen mentyänsä. Väliin oli tulos niukka, mutta kun sepittelijä oli oikealla tuulella, heryivät sanat ikäänkuin itsestään.

Sellaisina iltoina ei vaadittu äidiltä niinkään vähän vaivaa ja aivojen ponnistusta, ensin seuratakseen mukana, ja sitte muistaakseen kaikki ja saadakseen vihdoin kirjoitetuksi. Hän voi istua kirjoituspöytänsä ääressä myöhään yöhön, mutta hänen sitkeä kestäväisyytensä ei koskaan rauennut. Ja seuraavana päivänä kun poika tuli, pani äiti työnsä hänen eteensä, vaatimattoman näköisenä. William otti paperit, luki ja pisti taskuunsa, tai istuutui hän, korjaili ja muutteli.

Kiitosta ei hän koskaan lausunut, se soti hänen periaatteitansa vastaan. Ei sitä tarvittukaan; äiti kumminkin huomasi milloin hän tuli iloiseksi.

Kuten sanottu, kaikki kävi hyvin jonkun aikaa, mutta sitte William alkoi väsyä. Turhaan koki äiti houkutella esille tarkempia pikku piirteitä toimivista henkilöistä. Niinpian kun hän kosketti sitä kieltä, kävi William hermostuneeksi ja levottomaksi. Äiti huomasi sen ja lakkasi. Hän ei uskaltanut enää kysellä, hän tiesi että William olisi pitänyt sen jonkunlaisena kokeiluna henkisen holhousvallan saavuttamiseksi, ja silloin vetäytyisi hän jälleen kokonaan kuoreensa.

Ainoa mitä hän voi, oli odottaa ja ottaa ajasta vaarin.

Äiti sitä paitse oli melkein varma siitä, ettei poika tehnyt mitään työtä. Hänen kasvojensa ilmeesen oli tullut jotakin niin velttoa ja halutonta ja hänen äänestään, puhuipa hän sitte mitä tahansa, kaikui jälleen tuo entinen välinpitämättömyys ja kylmä epäilys.

Eräänä päivänä tuli William tavallista aikasemmin ja tuntui olevan entistä huonommalla tuulella.

Äiti oli juuri päässyt päivälliseltä ja Molly korjaili ruokia pois.

Alkoi hämärtää ja mulatti aikoi sytyttää kattolamppun, vaikkei kello ollut enempää kuin puoli viisi.

"No, älähän nyt. Anna olla sytyttämättä", sanoi William. Emäntä antoi viittauksen ja palvelijalle tuli aika kiire painaa lampunlasi paikalleen, jonka tehtyään hän vaiti, kuten tavallisesti, mennä tuputteli menojaan.

William siirsi tuolin ja istuutui kamiinin luo, jossa hiilet vielä vähän hehkuivat. Äiti istui akkunan ääressä katsellen kaupunkia, jossa ensimäiset katulyhdyt alkoivat levittää loistettaan. Näin istuivat he vaieten hetken, kumpikin omiin katselmiinsa vaipuneina.

Lopuksi kuului tuolta kauempaa tuolilta kiusaantuneella ja hermostuneella äänellä:

"Tällainen ilmahan nyt ilkeää on. Ei kylmää eikä lämmintä -- rämsyistä ja harmaata vain. Se tekee mielen niin apeaksi."

"Oh", sanoi äiti, "sellaista täytyy ravistaa päältään. Ei maksa vaivaa jättää mieltänsä ilman komentovallanalaiseksi. Ja sitä paitse kun istuu sisällä työnsä ääressä, tuskin huomaakaan kuinka on ulkona."

"Eipä kyllä kun laskee kaihtimet ja antaa lampun palaa koko päivän -- ja sitte tehdä tuhertaa työtä. -- Mutta minä en tee sitä enkä tätä."

"Kuinka se on käsitettävää, ettet sinä tee työtä?"

"En viitsi."

Äiti vaikeni. Hänellä ei ollut vastausta antaa. Oli kuin paino olisi hänen päälleen pudonnut. Sitähän hän juuri oli pelännyt.

"Mitäpä se hyödyttäisi", jatkoi William. "Mitä olen kirjoittanut, ei kelpaa mihinkään. Olen näinä päivinä lukenut kirjan, joka kelpaa. Siinä on sanottu kaikki, mitä olisin tahtonut sanoa -- sanottu: verellä kirjoitettuna, käyttääkseni vanhaa romaanikieltä. Mutta tässä todellakin tämä lausetapa on paikallaan."

"Mikä kirja se on?"

"Eräs norjalainen tietysti! Nykyäänhän saammekin kaiken Norjasta. On kirottua, ettemme itse mitään saa aikaan... Sitä paitse on sille jo osotettu erikoiskunniansa: kirja on kielletty. Kaikki hyvät kirjat kielletään; melkeinpä alkaa kohta hävettää, ettei koskaan ole päässyt siihen arvoon."

"Siihenhän sinulla kyllä on vielä aikaa", sanoi äiti, koettaen hymyillä, mutta hymy oli kuollutta ja väritöntä, hänestä itsestään tuntui kuin kuultaisi tuska sen lävitse. "Ei. En voi tehdä enää mitään. Kaikki on nyt sanottu, kaikki, mitä olisin tahtonut sanoa -- minä en voi koskaan tehdä sitä paremmin ja se tunne painaa minut maahan. Se on huono kirja -- niin kyllä, tavallaan, taideluomana, kokonaisuutena; tietysti jää vähempiarvoiseksi ulkonainen taiteellinen kauneus, kun syventyy yksityisseikkoihin ja kirjoittaa veristynein silmin ja vapisevin käsin. Mutta se on kirja, jollaista voi vain kirjoittaa kerran elämässään, sillä sen kirjoittamisella on tekijä piirtänyt veripiirron omaan rintaansa. Se on nykyajan nuorison surkea tunnustus; sellainen on kohtalomme, niin tuhlautuu elämämme ja itse turmellumme. Tahtoisin uhalla huutaa sen kaikkein kuultavaksi se on totta, se on totta!"

Hän puhui käheästi ja matalalla äänellä. Äiti kuunteli hänen ääntänsä, joka oli soinnuton kuin vanhuksen ja sen vaivattu väre koski häneen. Hän ei tuntenut kirjaa, josta hän puhui, mutta aivan vaistomaisesti tunkihe hänelle käsitys tuosta tyhjyydestä ja kolkkoudesta, joka oli perussävelenä pojan mielialassa. Hän näki hänen istuvan siinä kokoonlyyhistyneenä painautuen pehmeätä tuolinselystää vasten, juuri kuin häntä paleleisi. Kuinka mielellään olisikaan äiti mennyt hänen luoksensa, ottanut hänen päänsä käsiensä väliin ja painanut sen povellensa lämmittääksensä häntä oman ruumiinsa lämmöllä; mutta hän ei uskaltanut. Oli eräs sana, jota hän pelkäsi enemmän kuin piiskan lyöntiä, ja hän tiesi, että hän heti saisi sen vasten naamaansa, jos hän koettaisi ilmaista sääliänsä, joka ainiaaksi jäisi vieraaksi ja käsittämättömäksi pojan kylmälle epäilylle. Hän näki mielikuvituksessaan hänen jo vääntävän suutansa ivapuheesen ja viskaavan tuon yhden pistävän terävän sanan, jota hän pelkäsi: hentomielisyyttä. Ja kumminkin -- mikä omituinen kaksoisluonne hän oli.

Istuihan hän -- epäilijä itse tuolla hentomielisenä kuin kuka muu tahansa. Mutta pienimmästäkin kosketuksesta, pienimmästäkin viittauksesta siihen että hänen mielialansa ymmärrettiin ja pienimmästäkin lähenemisen kokeesta vetäyisi hän kokoon kuin tuntokasvi, suojaten itseänsä pistopuheella ja ivahymyilyllään.

Äiti nousi äänetönnä, käveli edestakaisin muutamia kertoja laattialla. "Ei, nyt täytyy saada valoa", sanoi hän aikoen painaa soittokelloa. William pyysi häntä odottamaan.

"Se koskee niin silmiin; ja minä menenkin pian. Tänä iltana on premieeri teatterissa -- eräs saksalainen ilveily."

Kun hän oli mennyt, istui äiti kirjoittamaan herra Hedströmille ja pyysi hänen toimittamaan hänelle tuon mainitun kirjan.

Herra Hedström tuli itse tuomaan sitä. Hän katsoi velvollisuudekseen edeltäkäsin huomauttaa rouva Zimmermannia kirjan laadusta. Rouva Zimmermann ei varmaankaan tietänyt...

Rouva Zimmermann hymyili vieraansa siveelliselle innolle. Kyllä, hän tiesi kaikki. Mutta hän piti itsensä kyllin vanhana ja kokeneena voidaksensa lukea sen vahingoittamatta sieluaan.

Herra Hedström näytti miettiväiseltä. "En koskaan sallisi, että Amalia..." sanoi hän.

Rouva Zimmermann luki myöhään yöhön ja koko seuraavan päivän. Hän teki muistiinpanoja paperipalasille, kirjoitti kaikki, mitä hänen mieleensä johtui ja teki otteita. Hänestä tuntui kuin tuo kirja olisi vihollinen, jota vastaan hänen oli taisteleminen ja hänen täytyi kerätä koko varustus aseita.

Mutta kuta edemmäksi hän tuli, sitä selvemmin hän näki, etteivät kaikki ne toteennäytteet, mitä hän voi kerätä, taitaisi rahtustakaan muuttaa tahi lauhduttaa pojan mielipidettä.

Näistä lehdistä huokui sama ikävä, iloton mieliala, sama väsymys ja uskonpuute, sama välinpitämättömyys ja sama kylmyys kuin pojan omasta olennostakin. Hän huomasi tuon erehdyttömättömän yhtäläisyyden poikansa ja kirjantekijän välillä.

Tässä kirjassa oli paljon sellaista, joka kuohutti hänen mieltänsä. Siinä ei ollut vähääkän henkistä hienoutta eikä sielun aatelia; siinä oli vaan raakuutta ja raihnaisuutta -- ja tuo ammoittava tyhjyys. Äitiä ihmetytti, ettei tuo hienouden puute, joka oli kirjan pääominaisuuksia, loukannut Williamia, joka oli niin arka karttamaan kaikkia mikä oli halpamaista ja rumaa. Mutta hän oli vastannut, että raakuus oli luonnotonta kuin hysteerisen naisen nauru; se sisälsi kumminkin niin ääretöntä tuskaa, ja auttamatonta epätoivoa.

Äiti ei voinut tätä käsittää. Mutta hän ymmärsi, että tämä oli rappiolle joutuneen ihmisen viimeinen synnin tunnustus ja häntä kauhistutti ajatellessa, että tuon miehen elämänkohtalo tulisi olemaan myöskin hänen poikansa.

Tuo tyhjä, veltostuttava sylistä -- syliin, ostetuin hyväilyin ilman kipinääkään muuta -- kuin sitä, joka leimahtaa hetkeksi ja sammuu samassa, jättämättä pienintäkään lämmönsädettä.

Marraskuun 9 päivänä oli Williamin syntymäpäivä. Äiti oli kerran kävelyllään sattumalta nähnyt kauniin tikarinmuotoisen paperiveitsen, jonka suippoterä oli kiiltävää terästä ja pronssinen kahva uurroskuvilla kaunisteltu. Hän tiesi, että kiiltävien teräskalujen ihailu oli yksi Williamin heikkoja puolia, muun muassa piti hän liikuttavaa huolta kynäveitsestään, jota ei koskaan lainattu ja joka huolellisesti kiilloitettiin joka kerran käytettyä; niin usein oli äiti nähnyt hänen istuvan ja katselevan kirkasta terää, iloiten sen loisteesta, kun se välkkyili auringon paisteessa. Ja valmistaaksensa pojalleen odottamattoman ilon oli hän ostanut tikarin ja antanut sen kahvaan kaivertaa hänen nimimerkkinsä.

Kun William tuli äidin luokse aamupäivällä, oli se esillä pöydällä. Hän otti sen, silmäili sitä hymyillen, piti terää valoa vasten ja sanoi: "sepä on kaunis." Mutta yht'äkkiä keksi hän nimikirjaimet ja pikasesti laski hän veitsen kädestään.

Tämä aikomus ihastuttaa teki häneen sen vaikutuksen, kuin olisi se vaara, joka hänen täytyi torjua. Ja kuta suurempi halu hänellä oli päästä tuon esineen omistajaksi, sitä ankarampi oli vastavaikutuskin.

Äiti näki muutoksen hänen kasvoissaan, mutta ei aavistanut syytä. Hänen mielessänsä välähti hämärä aavistus, että hän tietämättänsä kenties oli tullut koskettaneeksi jotakin arkaa kohtaa hänen menneisyydessään ja hänen omatuntonsa moitti häntä heti ajattelemattomuudesta ja epähienoudesta.

"Etkö tahdo ottaa sitä?" kysyi hän arasti.

"En."

"No, sitte pidän sen itse. Nimikirjaimet voin kyllä saada muutetuksi."

Hän koki sanoa sen niin välinpitämättömästi kuin suinkin, mutta pettymys ja alakuloisuus tekivät hänen äänensä epävarmaksi. William huomasi sen, ja hänestä tuntui että hän karkealla ja sydämmettömällä tavalla oli saattanut äidille surua, mutta hän ei voinut itsellensä selittää millä tavoin ja sen tähden terästi hän itseänsä sitä vastaan, jota hän tavallisen tapansa mukaan kutsui sairaloiseksi hentomielisyydeksi. Ja sitte hän punnitsi mielessään tuota ajateltua ystävällisyyttä äidin puolelta ja toisaalta omia puuttuvia tunteitaan äitiä kohtaan, ja kun hän tiesi ettei hän koskaan tämän tunteita voisi maksaa, piti hän niiden vastaanottamisenkin epärehellisyytenä. Hänen kokemuksensa elämästä tähän saakka oli niin yksipuolista, ettei hän vielä aavistanut, että antaminenkin voisi tuottaa iloa.

Seurasi pitkä nolo hiljaisuus. Äiti otti veitsen ja siirsi sen kauemmaksi pöydälle, ja William istui synkkänä tuijottaen eteensä; hänellä kaikessa tapauksessa oli epämiellyttävä tuntemus siitä, että hän oli ollut turhan tarkka ja pikkumainen. -- Mutta hän päätti pudistaa sen tunteen pois.

"Tahdotko tulla luokseni juomaan kupin kahvia iltapäivällä?" kysyi hän. "Luonani on pari ystävää."

Äiti oli toivonut, että hän viettäisi tämän päivän hänen luonaan ja että he yhdessä olisivat syöneet pienen juhlapäivällisen ja juoneet lasillisen hyvää viiniä. Mutta hän ei uskaltanut hiiskua kutsustaan mitään nyt, sen sijaan vastasi hän heti myöntyen hänelle.