Part 14

Mutta tunnen valtavaa halua, voimakkaan, imevän, kuihduttavan ikävöitsemisen _antaa_. Se on polttavaa kuin velan tuntemus -- velan, joka tasoittuisi sillä että minä -- joskin vaan tuokioksi tai pariksi valeleisin loistetta elämääsi, saisin kelmeän, sairaloisen veresi raikkaana pulppuamaan suonissasi, opettaisin sinut oikein elävästi ja lämpimästi tuntemaan olemassaolon suuren, mahtavan, huikaisevan ihanuuden siivenlyönnit -- -- -- josta en itse tiedä mitään.

Voimattomuuteni painaa minut maahan. Tunnen itseni niin köyhäksi -- niin köyhäksi.

W. Z.

Joulujen välissä muutti William äidin huoneisiin ja tammikuun alkupäivinä palasi Alma Skoonesta.

Hän oli kolmella rivillä vastannut Williamin kirjeesen ja ilmoitti tulopäivänsä. William jätti kirjeen äidille ja hän luki sen.

"Tuletko myös junalle?" sanoi hän.

"En."

Ensimmäinen jälleennäkeminen olisi nuorilla oleva kahdenkeskinen.

Molly oli saanut aamiaispöydän juhlallisesti katetuksi, kun rattaat pysähtyivät oven eteen.

Alma meni kohta huoneesensa järjestämään hiukan pukuaan, tavaroista huolehtiminen jäi Williamin osaksi.

Juuri kun hän ja Molly hilasivat otsansa hiessä rappuja ylös suurta matka-arkkua, aukasi äiti etehisen oven. Ehdottomastikin täytyi hänen hymyillä tälle näylle.

"En olisi koskaan uskonut saavani tätä nähdä."

"Etkö", vastasi William leikkisästi, vaikka nähtävästikin hieman hämillään.

Hän oli aivan kuin toinen ihminen, äärimmäisyydet olivat vaihtuneet toisesta toiseen, ukosta oli tullut poika. Hänen naurunsa kaiku oli niin raikas, se oli luonnollista ja sydämellistä, hän oli tullut puheliaaksi ja ilomieliseksi ja hänen asennossaankin oli tapahtunut muutos, huoleton reippaus oli astunut entisen, itsetietoisen jäykkyyden sijalle. Hän tuntui hakevan kulkuväylää sisällään asuvalle, sidotulle voimalleen; kerta toisensa perästä otti hän äitiä vyötäröltä ja koetti nostaa häntä laattialta. Almaa hän pyörähytteli tuon tuostakin aivan empimättä, kumminkin jonkunmoisella hellällä varovaisuudella kuin pientä, haprasta kapinetta, jota täytyy katsoen kosketella.

Päivällisen edellä, kun hän sitte oli mennyt työskentelemään huoneesensa, kuuli äiti hänen äänensä alakerrasta. Hän lauloi!

Sitä ei äiti myös koskaan ollut uskonut saavansa kuulla.

William alkoi nousta aikasin aamulla ylös, hän, jolla muutoin oli tapana maata pitkään, aina puoleenpäivään asti, alkoi urheilla, tehdä pitkiä kävelymatkoja sivuitse Skanssin tullin vahvistaakseen voimiaan ja taltuttaakseen tahtoaan. Nyt työskenneltäisiin täällä!

Hän hankki itselleen pienen sinkkisen kylpyammeen, jossa hän otti kylmiä kylpyjä aina aamusin. Hän oli saanut niin kovan puhtauden halun, että lämmin kylpy kerran viikossa ei ollut hänelle enää kylliksi.

"Perhe" oli jakanut päivänsä määrätyiden periajatusten mukaan, puolen tunnin "hyvää huomenta" aamiaisen jälestä, pitkä työskentelyaika aamupäivällä ja sitte iltapäivä vapaa.

Päivän loistokohta oli hämärätunti päivällisen jälestä, silloin makasi äiti nojallaan leposohvalla ja molemmat nuoret istuivat lähetysten kamiinin luona hiiloksen valohehkun aallotessa huoneesen läpi mustan rautaristikon..

He istuivat melkein aina ääneti, silloin tällöin tulla tupsahti joku sana kuin sattumalta. Jos joku puhui, puhui hän aina hiljaisella, himmennetyllä äänellä, ikäänkuin pelkäsi hän häiritsevänsä tunnelmaa.

Näinä hetkinä oli kuin turvallista hyvinvointia, hellän myötätuntoisuuden lämpöä olisi itse ilmassakin ollut. Silloin huulet aukenivat ikäänkuin itsestään, luottava avomielisyys ehdottomasti täytti mielen. Oli kuin olisi oltu henkisessä paradiisissa, missä kaikki ajatukset ja tunteet vapaasti käyskentelivät kaikkialla ilman valheen ja teeskentelyn peitteleviä viikunalehtiä.

Niin olivat he eräänä iltana polvillaan nuo molemmat nuoret pää päässä kiinni painautuneena äidin syliin. Hän oli kietonut kätensä heidän ympärilleen ja painoi heitä molempia lujasti rintaansa vasten.

"Eläisimmekö me kolme aina yhdessä?"

Hehkuvan hiiloksen valossa näki äiti jotakin kosteaa kimaltavan pojan silmässä, hänen nostaessaan katseensa äitiin.

Nämät kolme kuukautta, jotka sitte seurasivat, olivat Williamille sekä henkisen että ruumiillisen hyvinvoinnin aika. Koskaan ennen ei ollut hän tuntenut itsensä niin voimakkaaksi, terveeksi ja iloiseksi. Ja siinä lämmön ilmapiirissä, missä hän nyt eli, sukeusi hänen luonteensa kauneimmat puolet kukkasiksi.

"Tunnen, kuinka tulen paremmaksi päivä päivältä", sanoi hän eräänä iltana, kun he tapansa mukaan istuivat hämärissä. "Se on sinun työtäsi pikku varpuspienoseni."

Erään toisen kerran kuului:

"Olen tehnyt suuren keksinnön. Olen löytänyt viisauden kiven: taidon tehdä huonosta ihmisestä hyvän. Se on tehdä hänet onnelliseksi."

Joskus vielä voivat kyllä hänen entiset elämänkokemuksensa tunkea esille jonakin pisteliäänä sanana tai ivallisena muistutuksena, mutta itse ivasanoissakaan ei ollut samaa kaikua kuin ennen, siitä oli poissa sen kammoksuttava kylmyys ja sydämettömyys, siinäkin oli jotain sovinnollista ja myötätuntoista kaikkea inhimillistä kohtaan, jotain sellaista, jota tapaa niissä, joille ei mikään inhimillinen ole vierasta ja joille ymmärtäminen on samaa kuin anteeksi antaminen.

Hän kertoi esim. mielialastaan ensi iltana, kun oli Alman tavannut Tukholmassa. Hän oli, erottuaan hänestä, aivan sattumalta kohdannut sen naisen, joka silloin oli hänen rakastajattarensa ja hän ei ollut voinut kukistaa mielessään sitä vastenmielisyyttä, jonka hän oli hänessä herättänyt. He olivat lopettaneet täydellisellä erolla.

"Lopetitko todellakin, samana iltana?" kysyi Alma innokkaasti.

"Kyllä."

"Pitikö hän sinusta?" kysyi äiti osanotolla.

"Kyllä -- joskus -- kun minulla oli rahaa", mutta itse äänessä oli jotain sovittavaa, siinä ei ollut pilkallista katkeruutta.

Alma Hagbergille oli tämä aika kuin unelma. Ne uudet suhteet, joihin hän tuli, viehättivät häntä uutuudellaan ja tuo sielunylevyys ja vapaa ilmapiiri, joka ympäröi häntä, oli niin erilaista sen ilman rinnalla, mitä hän oli hengittänyt pikkuoloissa, joissa oli elänyt! Ulkomailla matkatessaan oli hän viettänyt matkailijan muuttelevaa elämää, jolloin tuskin ehtii muuta kuin aivan pintapuolisesti tutustua ihmisiin, joita tapaa; ja se vuosi, jonka hän oli ollut Sveitsissä, ei ollut sen rikkaampi suurista vaikutuksista kuin olo tavallisessa ruotsalaisessa tyttöjen kasvatuslaitoksessa, missä pikkumainen valvonta on pääasiana opettajattarien kasvatusjärjestelmässä ja pienet juorujutut oppilaiden suurimpana henkisenä harrastuksena.

Olo täällä oli aivan toista. Täällä oli hänellä koti, kodin lämpöineen, vailla vain sen pakkoa. Hänellä oli täysi vapaus seurustella kenen kanssa tahtoi ja tämä maailma, mihin hän tuli sisälle vedetyksi, oli juuri se, johon hän aina oli ikävöinyt. Uudet tuttavat olivat miehiä ja naisia kuuluisin nimin, nimin sellaisin, joiden hän usein oli kuullut suhisevan korviensa ohi ja jotka nyt kävivät hänelle eläviksi olennoiksi. Se piiri, johon hän nyt astui sisälle, oli pääkaupungin sivistysylhäilistön kukkanen, ja hänet otettiin vastaan kuin saman-arvoinen, siksi että hän tuli sinne Kate Zimmermannin tunnustetun arvon turvissa.

Sitä ei hän itse koskaan huomannut, ei sitä miettinytkään. Hän oli niin tottunut myötätuntoisuudella kohdeltavaksi mihin ikänä menikin, ja hän otti sen vastaan hymyillen samaa lapsellista, vapaata, iloista hymyilyään.

Suhteensa Williamiin ei ollut kylmempi, eikä lämpimämpi kuin ennenkään. Hän painausi hänen olkapäänsä poimuun ja otti vastaan hänen hyväilynsä, mutta ei ollut mitään lupausta, mitään sidettä heidän välillään. William itse oli sanonut. Tahdon että olet vapaa. Älkäämme kaiverrelko ja nyppikö rikki sitä, mikä nyt puhkeaa esille. Antakaamme sen kukkia tai kuihtua, kovin rohkeilla käsillämme sitä koskematta.

Juuri tämän, että hän antoi niin täyden vapauden, luuli hän olevan elämänehdon tytön rakkaudelle; silloin varttuisi se vähitellen suureksi ja voimakkaaksi.

Näyttikin siltä kuin hän olisi ollut oikeassa. Tämä arkatuntoisuus, jolla William valvoi, ettei koskaan mitään sidettä päässyt heidän välillensä, joka voisi käydä painostavaksi, vaikuttikin, että tyttö vapaasti, arvelematta, punnitsematta voi antautua sille mielihyvän tunteelle, jonka hänen seuransa ja hyväilynsä hänelle tuottivat. Eivät he koskaan oikein toisillensa selvitelleet tunteitaan. "Tiedän, että heti katuisin, kun sana olisi suustani päässyt", sanoi tyttö. Ja William ihmetteli hänen avomielisyyttään, ottaen väittelemättä vastaan syntymättömän sanan sellaisenaan hänen huuliltaan. Hänen itsensäkin mielestä tämä oli hienompaa ja sydämellisempää; "sanat itsessään olivat jo niin kylmät ja karkeat."

Joskus kumminkaan ei hän voinut olla kysymättä! "Sano -- eikö tunnu sinusta nyt kuin voisit tulla omakseni?" mutta tyttö vastasi aina vältellen.

Perheen keskuudessa oli kaikki yhteistä; sen jäsenet lukivat toistensa kirjeet ja jakoivat toistensa salaisuudet. Alma oli ainoa joka kätki kirjeensä.

Mutta se ei tullut luottamuksen puutteesta, niin sanoi hän itse ja William uskoi häntä. William oli utelias, vaan ei tahtonut olla tunkeilevainen. Hän otaksui että isän ja tädin kirjeissä oli paikkoja, joita Alma häpesi siksi etteivät hänen omaisensa olleet samalla sivistyksen asteella kuin ne ihmiset, joiden kanssa hän seurusteli.

Äitiin oli Alma liittynyt sokeasti luottaen ja rajoittamattomalla rakkaudella. Tässä ystävyydessä, jota tämä kypsynyt vanha nainen oli hänelle osoittanut, nainen, jolla oli kuuluisa nimi ja jota hän itse ihaeli, oli hänen turhamaisuudelleen paljon hyvikettä. Tälle naiselle saattoi hän kertoa kaikki pelkäämättä tulevansa väärin ymmärretyksi, sillä äiti rakasti jo tätä pientä vaaleata päätä yhtä tulisesti, voimakkaasti kuin poikaansakin, -- rakasti sitä pahoineen, hyvineen, vikoineen ja heikkouksineen.

Mutta hän näki sekä viat että heikkoudet, sillä Alma, joka aivan vaistomaisesti käsitti, että tämä nainen tahtoi hänelle hyvää, ei koskaan koettanut pienimmälläkään tavalla peitellä luonteensa pikku varjopuolia. Hänhän tiesi kumminkin, että tämän syvän rakkauden rinnalla eivät ne mitään merkitseisi.

Rouva Zimmermann huomasi hänen tahdon puutteensa, hänen häilyväisyytensä ja pikkukaupunkilais-ylpeytensä, jolla hän täällä koki esittää ympäristöänsä ja jokapäiväistä elämäänsä Malmöössä ja Lundissa. Mutta kaikki tämä ei painanut mitään sen suuren tiedon rinnalla: että hän oli nainen, jota hänen poikansa rakasti, -- ja joka rakasti hänen poikaansa.

Silloin tällöin voi äidissä kumminkin herätä epäilystä tytön tunteiden laadusta, hän ei ollut sokea huomatakseen, että nuori tyttö, kun oli kysymys Williamista, oli tuskallisen varovainen puheessaan, kuin tahtoisi hän aina pitää takaportin avoinna itselleen, mutta äiti kukisti tämän epäluulon halpamaisena ja epähienona. Hänhän näki joka päivä kuinka onnellisia he olivat; ja Alman hyväilyissä ei ollut pidättelyitä.

Sitä paitse ei sitä ollut missään, joka koski näiden kahden naisen suhdetta. Nuori tuntui olevan niin suora, kiitollinen ja täynnä rakkautta. Näyttipä melkein siltä kuin hänen tunteensa äitiin olisi syvempää kuin lempensä poikaan ja kerran meni hän niin pitkälle, että hän uskoi äidille epäilynsä Williamin tulevaisuudesta, puhui nureksuvia sanoja, ettei hän mitään saanut aikaan taiteilijana eikä kirjailijana.

Silloin tunsi äiti ensi kerran jotain vierasta ja kylmää hiipivän heidän välillensä. Mutta se ei kestänyt kauan, kun William tuli, löi kätensä heidän ympärilleen, suudellen äidin otsaa, oli se silloin kuin poispyyhkäisty.

Ja aika kului. Oli ehditty iltaan huhtikuun alkupuolella, iltaan, joka oli heidän viimeisensä; huomenna hajoaisi perhe. Alma matkustaisi takaisin Skooneen.

Sinä iltana oli hämärähetki pitkä.

Äiti makasi leposohvalla. Alma istui hänen vierellään ja William oli heittäynyt karhunnahalle pitkällensä, päänsä tyttönsä jaloilla leväten -- tunti toisensa perästä kului hitaasti, hiiloshehku kamiinissa himmeni, riutuen viimein, mutta he eivät sytyttäneet valkeaa. Ja muistot kuluneilta kuukausilta kuvastuivat mieleen pitkänä, yhtäjaksoisena, ylinäkemättömänä jonona.

Lopuksi nousi äiti, otti päälleen takkinsa ja hattunsa ja meni ulos. Hän tahtoi että nuoret hetkisen saisivat olla kahden.

Kauan hänen mentyään makasi William vielä samassa asennossa. Tuhannet ajatukset risteilivät hänen aivoissaan ja tunteet tyrskyilivät hänen suonissaan. Hänen halunsa ottaa tyttö syliinsä, huuhdella häntä polttavilla suuteloillaan, kävi yhä palavammaksi joka sekunti, mutta hän pani koko tahdonlujuutensa liikkeelle kukistaaksensa sen. Tyyni, tyyni tulisi hänen olla; hänen täytyi ajatella selkeästi.

Hän rakasti tätä nuorta naista ja luuli itsensä rakastetuksi; heille molemmille eivät ulkonaiset menot merkinneet mitään, tunteen sydämellisyys oli kaikki kaikessa. Mikä esti häntä sitte antamasta halullensa vapaat ohjat, mikä esti häntä nyt tekemästä hänet puolisokseen.

Väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, päästä pitkin selkäpiitä, kun hän ajatteli tämän ajatuksen loppuun.

Silloin tunsi hän tytön käden päänsä päällä, tämä oli taivuttautunut alas silitellen hänen tukkaansa.

"Sinä vapiset?" sanoi hän ja pehmeän, kauniin äänen kaiku oli tavattoman hellä.

Samassa tuokiossa tuntui kuin nuo tuskallisesti jännitetyt hermot olisivat hervahtaneet läpi koko hänen olentonsa ja kuin kaikki sydämellisyys ja lämpö, mitä hänessä oli, olisi tunkeutunut yhteen, yhtyen yhdeksi ainoaksi pisteeksi vasemmalle puolelle hänen rinnassaan.

Ensi kerran muisti hän vastuunalaisuuden teoistansa, yht'äkkiä selkeni hänen tietoisuuteensa, että halujen hetkellinen tyydytys ei olisi kaikki, vaan että se ainoastaan tulisi jättämään yhä syvemmän tyhjyyden jälkeensä, ellei siitä hetkestä, jolloin tyttö olisi hänen, alkaisi uusi aikakausi heidän elämässänsä, jos eivät he siitä hetkestä alkaen saisi elää aina yhdessä, jakaen ilot ja surut, toiveet ja tulevaisuustuumat -- -- jos ei hän aina siitä hetkestä saisi pitää häntä läheisyydessään, niin että hän voi kietoa lempensä suojaten hänen ympärilleen ja älynsä, työkykynsä ja kuntonsa voimalla vaalia tätä pientä, heikkoa elämäkoneistoa, jota hän rakasti.

Hän oli noussut ylös, varovaisesti ja hellästi laski hän kätensä tämän pienen pään ympärille, silkin hienoisine hiuksineen ja hiljaa ja pehmeästi painoi hän huulensa hänen otsallensa.

"Jumala sinua siunatkoon!" kuului kuin kuiskaus hänen suustaan.

Hän ei tiennyt kuinka hän tuli valinneeksi juuri nämät sanat. Kaikki mitä hän tällä hetkellä tunsi hienoa, kaunista, lämpöä ja sydämellisyyttä pukiihe tähän onnentoivotukseen, kuni lapsuus muistojen kaikuna sisältäen kaiken sen, mikä lapsuudessa oli ollut hänelle pyhintä ja korkeinta -- vapaa-ajattelijan välitön, mietiskelemätön: Jumala sinua siunatkoon!

* * * * *

Hän kulki kaikkialla kuin siipeen ammuttu lintu ensi ajat, tytön lähdön jälkeen, mutta kaipaus ei ollut samaa sidottua, autiota, kylmää kuin ennen. Nyt oli jää murtunut, nyt tuli hän iltasin, alakuloisuuden käydessä kovin raskaaksi ja painoi päänsä äidin povelle.

Äiti silitti hyväillen kädellään hänen niskansa yli.

"Poikani! Rakas poikani!" sanoi hän vain, vaan äidin rakkaus värähteli hänen äänestänsä kuin soinnukas, lempeä sävel vanhan hyvän violoncellin kielistä.

Eräänä päivänä tuli poika ja jätti hänelle pitkän sulkemattoman kirjeen, se oli Almalle, ja hän pyysi äidin kirjoittamaan siihen muutamia rivejä viime sivulle.

"Suon mielelläni että luet sen", sanoi hän kun äiti epäili.

"Tarkoitatko todellakin?" kysyi hän ja ruskeat silmät välähtivät.

"Etkö voi sitä ymmärtää", vastasi hän hellästi, laskien kätensä hänen kaulansa ympärille.

Äiti silmäili sieltä täältä täyteen kirjoitettuja sivuja, mutta pian valtasi hänet vastustamaton halu.

"-- -- -- Kun tulin kotiin istui äiti tuolillaan ja kirjoitti. Tulin niin iloiseksi, että suutelin häntä poskelle. Hän oli niin solmeutunut kiinni kaikkeen, kietoutunut elämäämme näinä kolmena kuukautena -- ja mitä hän on meille ollut, sen tiedät yhtä hyvin kuin minäkin. En ole koskaan ennen pitänyt hänestä, luulen ma. Hän antoi minulle kaikkensa, mutta minulla ei ollut mitään antaa, ei mitään yhdellekään ihmiselle koko maailmassa, minä vaan otin vastaan, maksamatta takasin mitään, sillä minulla ei ollut mitään, olin niin köyhä sisällisesti. Nyt tuntuu minusta kuin olisin yht'äkkiään käynyt rikkaammaksi."

Hän ei päässyt kauemmaksi. Kyynelet syöksyivät hänen kasvojansa pitkin, hänen täytyi vetää nenäliinansa estääkseen niitä. Mutta kun hän hetken kuluttua kirjoitti tervehdyksensä viime sivulle, ei hän voinut jättää lukematta mitä William oli kirjoittanut tuohon ylälaitaan.

-- -- -- On myöhäistä. Kello varmaan on yli yhden ja huomenna täytyy minun nousta ylös kuten tavallisesti. Jos ei olisi niin vanhaa ja kulunutta sanoisin: Hyvää yötä, varpuspienoseni! Mutta se on vanhaa ja kulunutta, ja se on tyhmää, sillä varpuspienoset nukkuvat varmaankin autuaiden unta, vanhan romanttisuuden naisihanteiden syvää, unelmatonta unta. Ja sinun vuoteesi yllä liitelevät valkoiset siivet ja pikku enkelit soittelevat kultaharppujansa nurkissa. Oi Jumalani, miten se on kaunista! Kuinka mielelläni tahtoisinkaan olla puhdas valkoenkeli ja istua sänkysi laidalla soitellen kultaharppua sinun nukkuessasi! Palaako amppeli katossa? Onko sen valo vaalean tai tummanpunanen? Se on varmaan vaaleanpunaista ja se antaa lämpimän, hienon värisävelen pehmoisille lapsenkasvoille, joissa joka piirre on ikäänkuin sulautunut yhteen, suurille täyteläisille, ympyriöille lapsenkasvoille, jotka ovat niin liikuttavasti vailla minkäänmoista ilmettä ja jotka kenties ovat rumat, mutta joidenka puoleen taivuttaudun ja painan suutelon otsalle noin vain kevyesti -- ettet herahtaisi, noin vain viattomasti kuin ainoastaan enkeli kultaharppuineen voinee suudella -- -- -- aivan sieluttomat kasvot, joiden puoleen taivuttaudun ja suutelen siksi että -- -- siksi että tunnen noiden kasvojen joka vivahduksen, tiedän kuinka ne kirkastuvat, kun suuret aivot -- sielu -- herää ja hän kummastellen luopi suuret silmänsä auki.

Ei nyt menen ja panen levolle!

William.

Vastaus tuli ja oli suuri pettymys. Se oli lyhyt, tyhjä -- tuntui melkein tuskallisella varovaisuudella kirjoitetulta. William päätti että kuluisi aikaa ennenkuin hän taas antaisi kuulla itsestään ja pontevasti pysyikin hän sanoissaan kolme päivää. Niin istui hän jälleen ja kirjoitti yhtä pitkän, suoran sydämellisen kirjeen.

Eräänä päivänä toukokuun alussa tuli hän ilosta sädehtivänä kotiin ja kertoi, että hän matkustaisi viikon ajaksi Kööpenhaminaan sanomalehden puolesta, ollaksensa taideosastojen kirjeenvaihtajana suuressa näyttelyssä.

Hän eli loppuviikon kuin kuumeessa. Niin matkusti hän vihdoinkin eräänä kauniina kevätpäivänä.

KAHDESTOISTA LUKU.

Viikko oli kulunut Williamin lähdöstä. Rouva Zimmermann istui akkunan ääressä yksin ja ompeli. Musta vartalo piirtäysi pehmeänä syvää, tummapuista akkunanpuitetta ja alempien ruutujen monivärisiä laseja vasten.

Neula kävi ylös alas tyyneessä tahdissa ja villalangan särinä, kun se vetästiin ristikankaan läpi oli ainoa hiljaisuutta häiritsevä ääni.

Tämä työ oli hänelle rakasta. Se oli hänen lepohetkiensä kulutus. Tästä tulisi kiikkutuolinpeite pojalle ja tuntui kuin hän näihin lämpimiin, voimakkaisiin väreihin yhdistäisi oman rakkautensa, ommellen sen joka pisteesen, tuntui kuin jokainen kuvio saattaisi jälleennäkemisen lähemmäksi.

Ja neulan yletessä, aletessa pyöriskelivät hänen ajatuksensa näissä kahdessa, jotka olivat hänelle hänen armainpansa, ainoat maailmassa, jotka voivat estää autiuuden ja tyhjyyden tunkeutumasta hänen elämäänsä.

Hän istui siinä niin sileäksi kammattuna, leppeänä ja tasaisena ja hän ajatteli alati: niin tahtoo poikani.

Ennen ollessansa nuori, oli hän tuskallisesti pelännyt vanhaksi tuloansa. -- Silloin olisi se ollut hänelle samaa kuin tulla poisviskatuksi, menettää miehensä rakkaus; sillä kaikki pukujen apukeinot eivät voisi peittää, että hänen aikansa oli ohi, ja Konrad -- miehen ijankaikkisella nuoruudella -- olisi asettanut aina nuoret etusijalle.

Nyt oli tuska poissa. Nyt juuri sen kautta, että hän tulisi vanhaksi, voittaisi hän poikansa rakkauden.

Miten äärettömän turvallista sentään oli olo äitinä! Koskaan ei liene kai löytynyt poikaa, joka olisi hyljännyt äitinsä siksi, että hänen tukkansa oli valahtanut valkeaksi, tahi poskensa käynyt ryppyiseksi. Päinvastoin! Äiti voi ottaa jokaisen uuden päivän levollisesti vastaan, vielä kun hän olisi vanha ja harmaa, sanoisi pojan hyväilevä katse: kaunis äitini.

Oli hymyä hänen kasvoillaan kun hän katseli ylös kohti siintävää ilmaa, työn kädestään vaipuessa. Mikä lääkintävoima elämällä oli! Sama luonnon terve-vaisto, joka ajaa haavoitetun eläimen etsimään luolaansa, joko kuollaksensa tahi parantuaksensa, oli pakoittanut hänet tänne hillitsemättömällä ikävällä. Ja nyt oli kaikki, mikä oli mennyttä kuollutta; nykyisyys oli kaikki kaikessa! Ja nykyisyys oli poika; hänen onnensa säteili kuin heijastelu auringosta äidin elämään.

Koputettiin ovelle. Molly toi postia sisälle; sanomalehtien ja korjausluvun joukossa oli kaksi kirjettä, joita hän oli odottanut: Williamilta ja Almalta.

Hän repi ensin pojan kirjeen auki ja luki:

Kööpenhaminassa toukok. 12 p:nä.

Äitini!

Kohta kun olin päässyt selville oloista ja suhteista täällä, hyyrännyt huoneen j.n.e., matkustin minä Lundiin, Olen nähnyt Alman vilahdukselta matkustaessani pikajunalla siitä ohi -- tapasin hänet asemalla -- mutta vaan muutamia lyhyitä minutteja ja voit ymmärtää, kuinka ikävöitsin saada tavata häntä oikein -- -- --

On parasta sanoa se kohta: olemme vieraat toisillemme. Aivan vieraat.

Rouva Zimmermann antoi kirjeen vaipua. Vieraat? Vieraat tuskin kuukaudenkaan eron perästä. Ei, hän ei ymmärtänyt tätä maailmaa, jossa eli.

Vapisevin sormin mursi hän Alman kirjeen auki. Sieltä löytäisi hän kyllä selvityksen, se kirje puhuisi pidätetystä lämmöstä ja arkuudesta, tulkitseisi rakastavan naisen koko vaihtelevan sielunelämän, jota William ei ollut ymmärtänyt. Se oli lyhyt.

William on ollut täällä. En tullut iloiseksi hänen tulostaan.

Katselin häntä aivan toisilla silmillä nyt ja hän oli minulle vieras.

Tiesin että näin tulisi käymään, mutta en luullut sen tapahtuvan näin pian.

Hän viskasi kirjeen lattialle. Tiesin että näin tulisi käymään! Se se oli, joka oli niin kammostuttavaa.

Rouva Zimmermann otti pari sähkösanomapaperia ja kirjoitti: "tulen huomenna Lundiin. Hanki huone!"

Pari viimeistä sanaa puuttui Williamin sähkösanomasta, muutoin oli sisältö sama.

Rouva Zimmermann vietti yönsä junassa, mutta ei voinut nukkua. Ajatukset painiskelivat kuumassa otsassa ja ohimojen valtimot löivät tahtia, paloitellen pitkän yön pikku palasiksi kuin kellon sekunttiviisari. Aamupuoleen nousi hän; oli turha toivoakaan unta -- hän istui tarkastellen akkunasta ohi rientäviä maisemia, joista usvat alkoivat haihtua kuin aaveet koittavan auringon tieltä.

Kun hän käänsi katseensa sisälle, näki hän silmäparin vastapäätä olevalta sohvalta katselevan häntä. Nämät silmät pilkistivät esiin vaaleista, lihavista, ilmeettömistä kasvoista, mutta silmäin katse oli hyvänsuopaa.

"Nukkumisesta ei taida tulla mitään?"

"Ei."

Molemmat naiset alkoivat keskustella. Tuo kalpea lihavanläntä nainen oli eräs rouva Malmöstä, ja keskustelunaine oli tietty, koska näyttäytyi, että hän tunsi Alma Hagbergin. Hän puhui hänestä kuin pikkukaupungin enin huomatusta tanssinukesta, viivähti moittien hänen emancipeeratuissa aatteissaan ja taipumuksissaan lemmenvehkeisiin, kertoen lopuksi salaperäisellä luottavaisuudella, että hän kumminkin, kaikkine puutteineen ja vikoineen, tulisi tekemään aivan harvinaisen hyvän naimakaupan. Hän nimittäin oli salakihloissa erään tukkukauppiaan kanssa Malmööstä -- kyllä hiukan lihavahko, mutta muutoin tavattoman kunnollinen mies...