Part 6

Hän saapuu kylään, jossa ihmiset ovat ystävällisiä. Kirjettä ei tosin vielä ole Antilta saapunut, mutta kyläläiset tietävät uutisia Airiselän tukinajosta. Ovatpa kuulleet, että Antti ja Yrjö ovat Vänttisen suosiossa ja että ansaitsevat enemmän kuin muut... jopa niin hyvin, ettei tukinajossa ole koskaan niin korkeita päiväpalkkoja ansaittu. Niin on kotiaan kirjoittanut Nevanperän Juuso, joka niinikään oli Airiselän ajossa.

"Ja kai sieltä vielä jouluksi kirjekin ehtii. Onhan jouluun vielä toista viikkoa", lohduttavat kyläläiset.

Selma tyyntyy, on iloinenkin ja hyvillään. Hän tekee pieniä ostoksia, sulloo ne laukkuunsa ja lähtee kotia päin hiihtämään, kun lyhyen talvisen päivän hämy on pimeäksi muuttumassa.

Kun saapuu tiensuuhun, josta järvelle latu laskee, näkee hän jo toiselle puolen järven, että pirtin ikkunasta loistaa takkatuli.

Kaisa siellä hommailee, tuumii hän hyvillä mielin, ja hänen ajatuksensa ja mielensä ovat nyt paljon keveämmät kuin ovat olleet moneen aikaan.

Ja kun hän saapuu kotia, on Kaisa siellä emännöinyt kuin aikaihminen. On hoitanut nuoremmat lapset, on ruokkinut lehmät ja lampaat ja siistinyt pirtinkin.

Selma on monta päivää reippaalla tuulella, on hyvissä tulevaisuuden toiveissakin, vaikka muistaakin metsäherran uhkaukset.

Ensi kesänä tehdään peltoa ja raivataan niittyä, kun kumpainenkin, sekä Antti että Yrjö, joutavat olemaan kotona, toivoo hän.

Mutta taas eräänä iltana tulee hänelle kummallinen hätä, ja tuska iskee rautakourallaan sydämeen. Ei saa unta. Valvoo ja miettii. On näkevinään väliin Yrjön, väliin Antin suuren, kaatuneen kelohongan alla kuolemankielissä kamppailemassa. Se on hirveää. Ja se syksyllinen näky muistuu silloin aina mieleen ja painaa ja vaivaa niin, että sen alle on väkisten vaipua.

Aamun tullen hän sentään taas voimistuu ja koettaa lohdutella itseään:

-- Ei Jumala pane suurempaa kuormaa kuin ihminen jaksaa kantaa!

Mutta tulee taas ilta, ja seuraavana päivänä on jouluaaton aatto.

Selman käydessä oli luvattu, että kohta kun Antin kirje saapuu, niin pannaan joku tuomaan, ettei tarvitse itse lähteä pakkasessa niin pitkää taivalta hiihtämään.

Mutta ei ole kylältä päin hiihtävää näkynyt, vaikka hän vähän väliä on päivisin järvelle katsellut ja illoin aamuin pihalle pysähtynyt kuuntelemaan.

Silloin hän päättää, että jouluaattona lähtee itse kylään hiihtämään ja jättää Kaisan kotimieheksi.

"On toki ikuinen onni, että itse olen pysynyt näinkin terveenä", kiittää hän Jumalaa. "Kuinka kävisi, jos tässä sairaaksi joutuisi!"

Ja levottomana hän vartoo jouluaattoaamun valkenemista.

8.

Vänttinen on saapunut Linnanrovalle, rantamaille menossa.

Hevonen on riisuttu talliin, ja Vänttinen on päättänyt tässä talossa vähän enemmän aikaa levähtää, kun öisin on pakkasessa ajanut ja kovin on väsynyt.

Isännän kanssa juttelevat Airiselän kuulumisista.

Vänttinen saapi kuulla, että Yrjö on vähää ennen hänen saapumistaan lähtenyt ruumiin kanssa erämaan halki kotikylää kohti. Siitä isäntä kertoo, ja Vänttinen kuuntelee ja kyselee. Ikävältä tuntuu isännästäkin, joka Antin niin kelpo mieheksi tiesi, ja sääli on pieniä lapsia, joita kuuluu olevan pirtillinen. Puhuvat siitäkin syksyllisestä yöstä, jolloin tullimiehet talossa kävivät ja Pirtu-Santeri ehti kätkeä tavaransa tallinullakkoon. Vasta jälkeenpäin oli isäntäkin siitä saanut kuulla.

Mutta saapi isäntä Vänttiseltä tietää, että jo on vihoviimein Pirtu-Santerikin, kauan pahaa kylvänyt salakapakoitsija, kiinni saatu ja joutuu monista pahoista teoistaan vastaamaan. Kaiken mahtinsa on Vänttinen, rohkea ja varakas, pannut liikkeelle, ja niin on nyt Pirtu-Santeri kruunun kihloihin kytketty.

Mutta ei tiedä isäntä vielä, että Pirtu-Santerin työksi uskotaan varmasti Ahvenjärven Antin kuolemakin, jota on tapaturmaksi luultu. Nyt juurtajaksain vasta Vänttiseltä kuulee kaikki ja kauhistuu.

"Jo sen semmoisen pedon saikin viimein köyttää... Ikutielleen kai joutuu?" sanoo hän.

"Ikutielleen, sillä monta muuta asiaa on hänellä selvittämättä", vastaa Vänttinen. "Pääsevät nyt ihmiset hänestä rauhaan..."

"Ei se niin monta vuotta olisi menestynyt, vaan kuuluu olevan niitä talollistenkin joukossa semmoisia, jotka häntä ovat suojelleet ja viranomaisten silmiltä kätkeneet."

"Onhan niitä semmoisiakin. Ei olisi niin paljon pahaa, jollei olisi pahan suojelijoita... Siinä se on."

"Siinä se on", myöntää isäntä.

Mutta siinä kun parhaillaan juttelevat, ajaa pihaan hevonen, jonka isäntä tuntee vanginkuljettajan hevoseksi.

Vänttinenkin rientää ikkunaan, ja he arvaavat molemmat, vaikkei vangitun kasvoja näykään, että siinä ollaan nyt Pirtu-Santeria linnaan viemässä.

"Siinä paha, missä mainitaan", sanoo Vänttinen.

"Jokohan lienee Santeri tuossa kyydissä?" kysyy isäntä.

"Sen pirun luulen olevan."

Pirtissä olevat kulkijat rientävät ulos, mutta isäntä ja Vänttinen katselevat salin ikkunasta. Ei malta sentään isäntäkään olla pihalle menemättä. Vangittu ei liikahda reestä, vaan istuu kasvot turkkiin painuneina.

"Nyt sillä on leipää pitemmäksi aikaa. Miesmurha Sodankylässä ja monenvuotiset viinanmyynnit ja nyt tämä Ahvenjärven Antin murha, joka kyllä tulee toteennäytetyksi", kuulee isäntä jonkun takanaan puhuvan, kun hänkin uteliaana kävelee reen viereen.

Vanginkuljettaja on mennyt pirttiin kahville, mutta Santeri ei näytä tahtovan mitään.

"Eikö vieras suunavausta tahtoisi?", kysyy isäntä nöyrällä äänellä, mennen aivan reen viereen.

Santeri muljauttaa kerran mustia silmiään, mutta ei vastaa mitään.

"Olisi siellä vaimoväellä kahviakin valmiina... jos tuotaisiin tänne pihalle", ehdottelee isäntä houkuttelevalla äänellä.

Mutta Santeri ei vastaa, nostaa kuitenkin päätänsä turkistaan ja sovittelee jalkojaan, että rautapultit kalisevat. Sitä kalinaa ympärilläolevat säikähtävät, niin että loittonevat reen vierestä.

Mutta isäntä, joka on varma, että Santeri on semmoisessa kytkyessä, joka ei katkea, sanoo nyt pilkalla:

"Taitaapa sillä vieraalla olla nyt semmoiset kalossit jalassa, ettei olisi hyvä nousta meidän tallinyliseen..."

Santeri luopi häneen murhaavan katseen. Mutta isäntä ei säikähdä.

"Jopa olit sydämetön julmuri, kun ilkesit tappaa sen Ahvenjärven Antin, siivon miehen... Olisit senkään jättänyt tekemättä... lurjus..."

Santeri muljauttaa mustia silmiään ja puree hammastaan.

"Älä muljauttele silmiäsi... kyllä pysyt... nyt et olekaan suksilla liikkeellä... Kruunu kun kihlaa, niin sen kahleet ovat lujat."

Santeri vetää päänsä turkkiin eikä vastaa mitään.

Mutta hetken päästä palaa vanginkuljettaja pirtistä ja lähtee ajamaan suoraan etelään päin.

Ja niistä, jotka pihalla Pirtu-Santerin poistumista katsovat, tuntuu kuin hengittäisivät keveämmin ja vapaammin.

Mutta ei jouda Vänttinenkään pitkää aikaa levähtämään, vaikka niin on taloon tullessa sanonut. On tiedustellut sitä tietä, joka Linnanrovalta lähtee poikkimaisin Meltoskylään ja jota tietä Yrjökin on ruumista vienyt. Isäntä on ollut ymmärtävinään Vänttisen puheista, että jotakin aikoo Antti-vainajan perheen tueksi toimittaa. Eikä se ihme Vänttiseksi. On se mieleisiään miehiä ennenkin auttanut ja monen hyvinvointiin toimittanut. Semmoinen on mies.

Isäntä neuvoo tietä, joka on Vänttisellekin outo, vaikka kaikki loukot onkin matkoillaan kolunnut.

Puhuvat siinä lähtiessä Antti-vainajan asioista. Vänttinen tuntuu tietävän kaikki, Yrjö on hänelle kertonut.

"Kuuluu olevan sen Antin vaimo kovin helläluontoinen ihminen ja kivulloinen... Kuinka jaksanee tämän iskun kestää", arvelee Vänttinen.

"Kestämistä siinä kyllä olisi kovempiluontoisellekin", arvelee isäntä.

Vänttinen ottaa ylleen muhkean sudennahkaturkkinsa ja istuu komeaan rekeen lämpimäin nahkasten ja karhuntaljan väliin. Pakkas-iltayö on. Tähdet kiiluvat ja ilma helisee. Tietä on vähän kuljettu, niin että on aivan kävelyä ajettava. Kulkuset helisevät, mutta aisatiuku kilahtaa vain silloin tällöin. Huurteisena, pakkaskankeana seisoo metsä molemmin puolin kapeata tienuraa, joka mutkia tehden, nousten ja laskien, painuu Meltoskylää ja Ahvenjärveä kohti.

Vänttinen vaipuu mietteisiinsä, niinkuin hän aina tekee, kun yksinäisillä taipaleilla kulkee. Siinä hän reessään kenoselkäisenä, silmät puoliummessa maaten on parhaat mietteensä miettinyt ja puulaakin hyväksi käyttänyt. Siinä hän samoin on parhaat tunteensa tuntenut ja hyväksi ihmiseksi pyrkinyt. Metsä soi ja haasteli, _oikein_ käski kaikille tekemään. Ja tähtien lennot hänen päätöksensä todistivat. Niin oli hän yksin kehittynyt pakkastalvina äärettömiä erämaita hiihtäessään ja valoisina Lapin kesäöinä kirkasvetisiä pikkukoskia tukilla viilettäessään...

Monenlaista hän oli nähnyt ja monenlaista kokenut elämänsä aikana, josta parhaat vuodet oli Lapissa viettänyt; tämä seutu olikin tullut hänen kotimaakseen, vaikka Etelä-Suomessa oli syntymäpaikka.

Ja niin hän ajatuksissaan joutuu miettimään Ahvenjärven Antin, rehellisen ja ahkeran työmiehen, kovaa kohtaloa. Kummia kujia ne kulkivat ihmisen tiet, ja selittämätöntä oli ja selittämättä jäi monta seikkaa. Vääryys menestyi, ja oikea mies sai kärsiä. Niin oli monta kertaa käynyt.

Mutta ehkäpä oikeat langat kerran yhteen liittyvät -- ja monta kertaa ovat liittyneetkin. Aikansa ne vääryyden konstit auttavat, mutta tulee aika, sattuu pieni juttu, ja vääryys romahtaa maahan rytinällä ja paukahtaen kuin suuri tukki...

Hän muistaa Yrjön puheet heidän kotielämästään, muistaa metsäherran uhkaukset, ja sanomaton säälin tunne täyttää hänen sydämensä. Paljaan taivaan alleko joutunevat pienet lapset ja sairas leski...

Mutta heidän hyväkseen hän on jotakin päättänyt tehdä ja senvuoksi nyt Meltoskylän kautta matkansa sovitti, että leskellekin lohdun sanan saapi lausua.

Yö kuluu, taival katkeaa hitaasti.

Aamupuoleen syttyvät revontulet, ja kun tie nousee korkean vaaran laitaan, vilahtaa kaukana valkoinen kenttä, jonka Vänttinen tuntee Meltoskyläksi.

"Oikeassa olemme", puhuu hän nyt kaiken taivalta vaiti oltuaan, "oikeassa olemme... tuolta näkyy jo Meltoskylä... Ajahan vasempaan käteen... toinen tie oikealle viepi Ahvenjärveen..."

Aamulla he saapuvat Rantakeroon, joka talo on ennenkin ollut Vänttisen käymätalo, milloin hän on näitä maita sattunut kulkemaan.

Isäntä rientää heti pihalle, kuultuaan aisakellon äänen ja arvaten siitä, että herroja on liikkeellä. Ja heti hän tunteekin Vänttisen komeasta turkista ja kyytimiehen, joka hänkin on tuttu taloon.

Mutta ennenkuin Vänttinen ehtii reestäkään nousta, kertoo isäntä, että Ahvenjärven Yrjö on yöllä saapunut.

Väsyksissä on poika parka, uupunut niin, että nyt, kun pääsi omaan kylään, retkahti penkille kuin kuollut. Siitä ovat nostaneet sänkyyn nukkumaan. Ruumiskirstu on nostettu latopuotiin lukon taakse.

Vänttinen kuuntelee, ei sano mitään, vaan nousee reestä.

Isäntä päivittelee Antin kovaa kohtaloa.

Kun tulevat pirttiin, johon Vänttinenkin menee turkkiaan riisumaan, on sinne jo aamuvarhaisella ehtinyt kerääntyä kylän väkeä, surullisesta tapauksesta kuulemaan.

"Mitä sanonee Selma raukka", surkuttelevat naiset. "Kuinka jaksanee kestää, kun on muutenkin niin heikko. Ei tätä osannut aavistaakaan, kun niin hyviä sanomia Yrjö kirjeessään kirjoitti..."

"On se puhunut unestaan, Selma, jonka syksyllä jo oli nähnyt... minulle unensa selitti tuonnottain, kun kylässä kävi", sanoo eräs emäntä. "Merkillinen näky se oli ollutkin..."

Ja emäntä kertoo Selman näyn.

"Tätä se tiesi!"

"Ja kuolemaa tiesi sekin", kertoo Kettu-Iisakki, joka hänkin on saapunut taloon, "kun minä tuonnottain kävin Ahvenjärvessä ja siinä Selman kanssa juttelimme, lensi iso metso juuri pirtin päähän petäjän latvaan... Pahaa jo silloin arvasin sen ennustavan, vaan en Selmalle mitään virkkanut... näkyi jo silloin huolissaan olevan..."

"Kuolemaa ne tietävät metsälinnut, kun talon likelle pyrkivät ja varsinkin kun katon harjalle istuvat, uskovat muutkin."

Yrjö nukkuu nyt raskaasti. Vänttinen kävelee edestakaisin pirtin lattialla.

Tulee siinä sitten puhe Antti-vainajan perheestä.

"Jos siinä saisivat asua, niin eläisivät", puhuu isäntä, "Yrjö kun jo on vankka mies. Vaan taitaa kruunu ruveta hätyyttelemään, kun ei ole tullut tälläkään vainajalla täytetyksi kaikkia herrojen määräyksiä... Ja mihin sitten sortunevat... Kruunu kun siitäkin torpasta parhaat puut ottaa, niin ei taida jäädä montakaan karahkaa talon hyväksi..."

Vänttinen ei virka isännän puheeseen mitään. Mutta kulmiaan hän rypistelee ja näyttää kovin tyytymättömältä.

Kun lyhyt talvinen päivä on valjennut, ajaa pihaan kaksi herraa, jotka isäntä tuntee metsäherraksi ja vallesmanniksi.

Isäntä selittää juurtajaksain Antin kohtalon, mainiten Pirtu-Santerinkin, joka nyt on saatu kiinni.

Vänttisen, puulaakin inspehtorin, hän sanoo nukkuvan vieraskamarissa.

Herrat sijoittuvat toiseen vieraskamariin, sillä hekin ovat matkasta ja yön valvonnasta kovin väsyneet.

Mutta Vänttinen, joka on vähään lepoon tottunut, virkku ja vikkelä mies, onkin herännyt jo silloin, kun herrat pihaan ajoivat, ja ehtii pukeutua siksi, kun herrat sisälle saapuvat.

Vänttinen tunsi molemmat, kun oli puulaakin asiain vuoksi joutunut heidän kanssaan tekemisiin.

Heti joutuvat he keskustelemaan Ahvenjärven Antin kovasta kohtalosta. Vänttinen kertoo, mitä todistuksia oli olemassa Pirtu-Santeria vastaan Antin murhasta.

"Epäilemättä se saadaan toteen näytetyksi", sanoo vallesmanni. "Mikä onni, että se lurjus nyt vihoviimein on saatu kiinni!"

Vänttinen ei virka mitään omasta osastaan Santerin kiinnijoutumisessa.

Tulee sitten puhe Antti-vainajan perheestä ja kruununtorpasta.

"Olisi se siitä talon tehnyt, jos olisi elää saanut", arvelee vallesmanni.

Mutta metsäherra kivahtaa:

"Siitä ei olisi tullut sen valmiimpaa, vaikka olisi elänytkin... ja nythän on selvää, että siihen on isäntä muuttuva. Lieneekö se ottanut puulaakilta rahaa muka metsän päälle?" kysyy hän sitten Vänttiseen kääntyen.

"Ei ole minun tietääkseni", vastaa Vänttinen. "Eikäpä siihenkään torppaan taida puulaakeilla mieli tehdä, kruunu kun parhaat puut hakkaa..."

"Tietysti kruunu hakkaa omasta metsästään!" sanoo metsäherra. "Puulaakit ovatkin ennen aikaan nylkeneet kruununmaan asukkaat puhtaiksi. Ensin ostaneet metsän polkuhinnasta ja lopuksi ryöstön kautta saaneet itse talotkin..."

"Niinköhän lienevät tehneet", sanoo Vänttinen vähän ivahymyä suupielissä. "Nyt on kai sitten tullut kruunun vuoro..."

Metsäherran silmissä leimahtaa.

"Kruunu vaatii, että sen maata viljellään eikä tehdä työtä puulaakeille", kivahtaa hän.

"Niinpä tietenkin", sanoo Vänttinen. "Vaan jos ei olisi näilläkin perukoilla puulaakeja, jotka kruunulta metsät ostavat, niin vähänpä metsähallitus miljoonillaan kehuskelisi ja vielä kurjempi olisi täällä työstään elävän kansan elämä..."

"Ette te ymmärrä näitä asioita!" väittää metsäherra.

Vänttinen hymähtää, kääntyy sitten vallesmannin puoleen ja kysyy:

"Kuinka suuriksi ovat viimeisessä katselmuksessa nousseet Ahvenjärven torpan viljelys- ja rakennuskustannukset?"

Vallesmanni mainitsee muistinsa mukaan.

Vänttinen rykäisee.

"Minä takaan, että ne työt ensi kesänä tehdään", sanoo hän sitten.

"Spekuleeraatte vissiin metsää?" tokaisee metsäherra.

"En tiedä mitään koko torpan metsästä, jääneekö siihen linnun istuinta, kun kruunun hakkuu käypi, mutta tahtoisin kovaonnisen vainajan perheen vuoksi... että saisivat siinä asua..."

"Joo, miksei", myöntyy vallesmanni hyvillään. "Sehän sopii mainiosti, että herra Vänttinen ottaa huolekseen... Siten säästyy niin monta ikävyyttä..."

Metsäherra ei virka mitään. Murjottaa vain ja näyttää happamelta.

Vänttinen vakuuttaa vielä pitävänsä huolen ja aikoo nyt jo laittaa miehiä hirrenajoon uutta navettaa ja uutta asuinrakennusta varten.

Vallesmanni ja metsäherra jäävät vierashuoneeseen, mutta Vänttinen palaa pirttiin. Yrjö on herännyt, ja kun Vänttisen näkee, niin itku tulee.

"Älähän itke, Yrjö", puhuttelee Vänttinen kuin omaa poikaansa, "minä olen hyväksenne toiminut. Vie terveiset äidillesi, että saatte torpassa asua, ei häädä pois kukaan... minä takaan sen..."

Ja Vänttinen alkaa sitten tehdä Yrjölle tukinajotiliä. Paksun tukun saapi Yrjö seteleitä...

Isäntä ja muu väki katselevat puoleksi kateellisin silmin.

"Kun olette saattaneet Antti-vainajan hautaan, niin tule takaisin Airiselkään", puhuu Vänttinen. "Minä pidän huolen, ettei kukaan muu saa ajaa teille annettua palstaa... ajajia kyllä olisi ja pyrkijöitä vaikka kuinka paljon."

"Puhui se sitä Syrjänenkin", sanoo Yrjö, rauhallisemmaksi tullen.

"Niin no", puhuu Vänttinen. "Kevättalveen mennessä ehdit ansaita vielä komeat rahat."

"Kyllä minä..."

Isäntä arvelee:

"Olipa onni, että sattui semmoisen miehen työhön kuin Vänttisen... Kiitä onneasi, Yrjö..."

Vänttinen ottaa vielä taskustaan seteleitä ja ojentaa Yrjölle.

"Tässä on sitten... Vie äidillesi, että saatte isän hautaan... Ja jos tulee puhe Pirtu-Santerista, niin saat vakuuttaa, että jo on nyt niin lujassa, ettei ole kenenkään henkeä vaanimassa."

"Kyllä minä..."

Yrjö alkaa hommata lähtöä. Ruumis, joka jo on arkkuun asetettu ja nostettu latopuotiin, jääpi siihen, sillä kirkkotie kulkee Meltoskylän kautta.

Yrjö lähtee tyhjin resloin ajamaan Ahvenjärveen päin, johon nyt vie, järvelle asti, hyvä kyläläisten heinätie.

Musta kävelee roimasti, tietäen kotia lähestyvänsä.

Mutta Vänttisestä, joka pihalla katselee Yrjön menoa, soi hevosen tiuku kuin valittaen.

Hän huokaisee ja käskee valjastaa hevosensa.

Ja lähtee taas pakkaseen ja taipaleelle, rantamailla käydäkseen. Näyttää kuin hänellä olisi hyvin kiire.

"Mihin se semmoinen kiire... joulun pyhät kun ovat vastassa?" kysyy isäntä.

"Takaisin Airiselkään", vastaa Vänttinen ja istuu rekeensä.